Vappu Taipale - tavoitteena maailmanrauha, hyvä vanhuus ja mielenterveys

Sotaorvosta tuli rauhanaktivisti

Isäni kaatui talvisodassa jo ennen syntymääni enkä koskaan ehtinyt nähnyt häntä. Ei ihme, että rauhanliike on nuoresta saakka ollut minulle tärkeä. Äiti palasi isän kuoleman jälkeen kotikaupunkiinsa Vaasaan, missä asuimme isovanhempien kanssa. Olen kasvanut isossa suvussa, jossa oli paljon serkkuja ja tätejä. Pidämme vieläkin tiiviisti yhteyttä.

Feminismiä opetti isoäiti, emansipoitunut kansannainen, joka itse kävi vain kiertokoulun, mutta jaksoi painottaa lapsenlapsille opiskelun merkitystä. Mummu oli ponteva nainen ja vakaasti sitä mieltä, että naisten pitää kouluttautua ja hankkia ammatti.

Otin neuvosta vaarin ja kirjoitin Vaasan tyttölyseosta ylioppilaaksi. Samana vuonna muuten kaikkiaan 21 tyttölyseon oppilasta sai ylioppilaslakin. Laskimme joskus, että vain yhdestä meistä tuli kotirouva; kaikki muut päätyivät virkanaisiksi. Tyttökoulu siis kasvatti varsin emansipoituneita kansalaisia!

Siinä vaiheessa minua kiinnostivat eniten Taideteollinen korkeakoulu tai arkkitehtuuri. Päädyin kuitenkin lääketieteelliseen. Äiti oli ylioppilas ja opiskellut sairaanhoitajaksi, ehkä sekin vaikutti uravalintaani.

Erikoistuin lastenpsykiatriaan, joka silloin vielä oli tavattoman vanhoillinen tieteenala. Äidin roolia ylikorostettiin, ja jos lapsen kehityksessä jokin meni pieleen, syy oli aina äidin. Isien merkitys nähtiin paljon vähäisempänä, jos sitä ylipäänsä mainittiin. Väittelin varttuneella iällä, nelikymppisenä neljän lapsen äitinä. Lähimpien vasemmistolaisten ammattitovereitteni kanssa, joihin kuuluivat Tytti Solantaus, Pirkko Turpeinen ja Eeva Sierla, pidimme yllä ammatillista keskustelukerhoa nimellä Valas (vasemmistolaiset lastenpsykiatrit), kun halusimme pohtia ammattimme opinkappaleiden ideologista taustaa.

Toiminnan ei pakko olla ryppyotsaista

Radikalisoiduin ja aktivoiduin yhteiskunnallisesti 1960-luvulla, vaikka en vielä sitoutunut poliittisesti. Medisiinari-lehti, jonka toimitussihteerinä toimin, herätti hämmennystä vuonna 1965 julkaisemalla teemanumerot seksistä ja kuolemasta, jotka tuolloin olivat vielä vaietumpia ja arkaluontoisempia aiheita kuin nykyään. Olin muun muassa Yhdistys 9:n jäsen. Kyseinen vuosina 1966-70 toiminut yhdistys oli niin sanotun toisen aallon feministinen järjestö Suomessa. Perinteisten naiskysymysten sijasta se keskittyi sukupuolirooleihin.

Ystäväni Irmeli Niemen, teatterintutkimusprofessorin kanssa nimitimme itseämme ylpeästi ”sitoutumattomiksi vasemmistolaisiksi asiantuntijoiksi”, kun porvarillisia tuntui löytyvän joka lähtöön. Itse liityin SDP:n jäseneksi vasta 1973, kun valtava taistolaistumisen aalto vei monia ystäviä ympäriltä. Ymmärsin, että on näytettävä väriä demarina ja että vaaditaan joukkovoimaa, jos yhteiskunnassa haluaa saada todellisia muutoksia aikaan.

Minun feminismini on lähellä sitä, mitä sosialismilla tarkoitetaan. Molemmissa on kyse tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Tärkeää on myös nähdä sukupolvien ketju ja se, kuinka eri-ikäiset ja erilaiset elämänkokemukset omaavat ihmiset tarvitsevat ja täydentävät toisiaan.

Opin valtavan paljon demarinaisten puheenjohtajana ollessani. Ukkopuolueen ja naisliiton välit olivat silloin aika kireät, sen sijaan eri-ikäisten ja erilaisten naisten yhteishenki ja solidaarisuus innoittivat. Politiikkaa voi puhua vaikka patalappuja virkatessa – aina sen ei tarvitse olla ryppyotsaista tai valtavan virallista toimintaa.

Ei enää takapakkia aborttioikeudessa!

Kun aloitin lääkärinopintoni 1960-luvulla, abortti oli Suomessa lähes laiton. Vain äärimmäisen masentuneet ja itsemurhan partaalla olevat nuoret naiset voivat saada yksityislääkärin todistuksella ratkaisun ongelmiinsa.

Nykyisin on vaikea mieltää sitä, miten suuri häpeä avioton lapsi oli silloisessa yhteiskunnassa tytölle ja koko perheelle – mieshän ei ollut kuviossa mukana. Laittomia abortteja tehtiin arviolta joka vuosi parikymmentä tuhatta, ja niistä jäi pahaa jälkeä naisten elimistöön. Enkelintekijät eivät olleet kovin taitavia työssään.

Meidän sukupolvemme halusi vapaan abortin osana tasa-arvotaistelua ja terveydellisistä syistä. Kun nykyinen aborttilaki sitten tuli voimaan 1970-luvun alussa, tilastot muuttuivat salamannopeasti. Laillisia abortteja tehtiin ensimmäisinä vuosina reippaasti yli parikymmentä tuhatta. Laittomat abortit hävisivät kokonaan. Hävisi myös 5000 tapausta nuorten naisten vakavaa masennusta. Yhdessä vuodessa suomalaisten naisten masennusmaisema oli totaalisesti muuttunut. Kenenkään ei tarvinnut pohtia itsemurhaa tai potea masennusta ei-toivotun raskauden takia enää.

Aborttilainsäädäntömme on näyttänyt voimansa, nyt olemme kymmenentuhannen pinnassa. Kauhulla olen lukenut EU-parlamentin aborttiäänestyksistä ja porvarimepeistä – ei enää takapakkia meille!

Tuliko kotihoidon tuesta naisansa?

Kun tulin sosiaali- ja terveysministeriksi, olin 42-vuotias neljän lapsen äiti, mutta niin vain Sorsan hallituksen miesministerit tytöttelivät minua ja muita naisministereitä. Se tuntui silloin todella alentavalta, vaikka tässä iässä sen voisi ottaa jo kohteliaisuutenakin.

Vielä 1960-70 -lukujen taitteessa äitiysloma oli ainoastaan kolmen kuukauden pituinen ja kunnallinen päivähoito vain harvojen oikeus. Olen edelleenkin ylpeä pienten lasten hoitolainsäädännöstä. Britanniassa ja Saksassa keskustellaan nyt siitä, pitäisikö vanhemmilla olla samanlainen oikeus saada lapsensa päivähoitoon kuin Suomessa.

Demarit vastustivat aikoinaan vuonna 1984 säädettyä kotihoidon tukea, jota Kepu taas innokkaasti kannatti. Lain lopullinen muoto on kompromissi: perhe saa valita, haluaako lapsensa päivähoitoon vai hoitaako heitä kotona. Itse olen jälkeenpäin usein miettinyt, olenko ollut mukana tekemässä naisansaa. Kovin pitkällinen kotiäitiys kun ei itsestään selvästi aina ole lapsen etu – eikä äidinkään. Suomessa noin puolet alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa, puolet hoidetaan kotona. Ja voivathan myös isät jäädä nykyään hoitovapaalle. Tosin kauan kuin naisen euro on edelleen 82 senttiä, on selvää, että perheet laskevat, kuinka äidin kotiin jääminen on taloudellisesti paljon kannattavampaa.

Politiikassa ei ole enää politiikkaa

1990-luvun alussa tuli lama, ja menoja karsittiin. Silti meillä on enemmän hyvinvoivia lapsia kuin koskaan ennen, eivätkä tuloerotkaan ole revenneet niin kohtuuttomiksi kuin eräissä muissa maissa on tapahtunut. Tosin nykyinen politiikka haluaa tuloerojen kasvavan. Asenneilmapiiri on myös kiristynyt. Abortti- ja isyyslaki tuskin menisivät eduskunnassa läpi siinä muodossa kuin ne aikoinaan säädettiin.

Ikävintä on, ettei politiikassa enää ole politiikkaa. Virkamiesten ja poliitikkojen roolit ovat pahasti sekaisin. Puolueet eivät uskalla näyttää ideologista taustaansa. Julkisuuden perässä juokseminen on korvannut keskustelun ja poliittisen argumentaation. Poliitikot puhuvat kuivaa virkakieltä kuin olisivat virkamiehiä, ja virkamiehiltä edellytetään poliittisen tahdon mukaista valmistelutyötä. Valtiovarainministeriö on kirstun vartija, joka pitää kansanedustajia käskyläisinään: ”Vaikka te sanotte noin, me teemme näin.” Kaipaisin kunnon poliittista mittelyä!

Poliitikkoja syytetään usein epärealistisuudesta, kun taas asiantuntijoiden uskotaan tietävän, mikä oikeasti on mahdollista. Mutta ei politiikan pidäkään olla pelkkää realismia. Tavoitteet voivat olla hyvin utopistisiakin. Poliitikkojen tehtävä on asettaa päämäärä ja asiantuntijoiden kertoa, miten siihen päästään. Ikinä emme olisi saaneet maahan pakolaispolitiikkaa tai isyyslomaa, jos aina vaadittaisiin evidenssiä ja kustannusvaikuttavuutta!

Sote-uudistus on esimerkki hatarasti ja huitaisten toteutetusta poliittisesta ohjauksesta. Perusterveydenhuoltoa ja terveyskeskuksia pitäisi ennen kaikkea vahvistaa, mutta erikoissairaanhoito pitää aina puolensa, koska siellä on enemmän säihkettä ja gloriaa. Periaatteessa olisi mahdollista poistaa yhteiskunnan tuki yksityiseltä sektorilta ja parantaa julkisia palveluja, mutta siihen ei näy riittävän poliittista rohkeutta.

Nainen ei koskaan ole sopivan ikäinen

Itseäni ovat aina kiehtoneet mahdottomat haasteet ja tehtävät, kuten vanhustenhuolto, mielenterveys ja maailmanrauha. Ne ovat minulle mission impossible, jonka puolesta en väsy toimimasta ja kulkemasta maailmalla kiertävänä matkasaarnaajana.

Olen nyt 73-vuotias ja myönnän iloisesti olevani vanha. Vanhus en kuitenkaan katso olevani. Olen myös kokenut todeksi vanhan sanonnan, että nainen on aina liian nuori tai liian vanha johonkin, mitä hän haluaa, mutta ei juuri koskaan sopivan ikäinen.

Ikä ylipäänsä ennustaa ihmisen elämänlaatua entistä vähemmän. Yhä harvempi nykyajan seitsemänkymppisistä on raihnainen, toimintakyvytön tai toisten hoivasta riippuvainen, ja vain kahdeksan prosenttia vanhoiksi luokitelluista on jatkuvan ympärivuorokautisen avun tarpeessa.

Ihminen ei koskaan ole niin vanha tai niin sairas, ettei hänellä olisi kykyä kokea mielihyvää. Kansainvälinen geronteknologinen tutkimus, vanhojen ihmisten ja teknologian välistä suhdetta tutkiva tieteenhaara, keskusteleekin juuri nyt paljon teemasta leisure and pleasure, vapaa-aika ja nautinto.

Apuvälineiden hidas teknologinen kehittely harmittaa. Esimerkiksi vanhusten turvapuhelimet ovat pysyneet viimeiset 20 vuotta samanlaisina. Yhtä hyvin turvajärjestelmä voisi olla kuin pikkuinen koru, kaunis ja takuuvarma. Puhumattakaan kuulolaitteista – niidenhän pitäisi olla yhtä luonnollsia kuin silmälasien ja piilolinssien!

Näkymättömät vanhat naiset

Vanhojen ihmisten arkielämästä tiedetään hämmästyttävän vähän: on kuin musta aukko olisi imaissut heidät. Erityisesti vanhat naiset ovat näkymättömissä, sukupuolettomia, värittömiä ja äänettömiä. Vanha nainen, niin äiti, mummo, anoppi, täti, käly, jokainen nainen joskus, on yhteiskunnan voimavara eikä kuluerä.

Kuten Merete Mazzarella toteaa uusimmassa kirjassaan, äärimmillään vanhojen näkymättömyys merkitsee, että mielipidetutkimuksissa yli 70- tai 75-vuotiailta ei edes kysytä kantoja sellaisiin asioihin kuin ydinvoiman lisärakentaminen. Kuvitellaan, etteivät niin kaukana tulevaisuudessa olevat asiat heitä kiinnosta, eikä heillä niin ollen ole niistä mielipidettäkään.

Toivoisin paljon enemmän tutkimusta ikäihmisten arjesta ja psykososiaalisesta ympäristöstä. Vanhuksiin liittyvä tutkimus keskittyy nyt pääasiassa biologisiin muutoksiin. Tyttötutkimuksen lisäksi meillä tarvittaisiin runsain mitoin mummotutkimusta, jotta saataisiin selville, miten ikääntyvät naiset oikeasti voivat ja mitä he elämästään ajattelevat.

Eläkeikäisten suomalaisten itse koettu terveydentila on kohentunut 1990-luvun alusta lähtien, 2003-2005 tapahtunutta lyhyttä katkosta lukuun ottamatta. Vuonna 2009 tehdyn kyselyn mukaan 48 prosenttia eläkkeellä olevista naisista koki terveytensä hyväksi tai melko hyväksi.

Toisin sanoen miltei puolet vanhoista naisista tuntee olevansa varsin hyvässä kunnossa sairauksista huolimatta. Tärkein mittari onkin henkilökohtainen kokemus omasta terveydestä. Painopiste kannattaa suunnata jäljellä olevaan toimintakykyyn sairauksien sijasta.

Henkistä ponnistelua ja hyvää muistia vaativista tehtävistä selviävät hyvin lähes kaikki alle 85-vuotiaat naiset. Ei mitään höpsäkkää joukkoa siis. Silti juuri naiset muuttuvat vanhetessaan sukupuolettomiksi ja näkymättömiksi olennoiksi, vaikka kaikki eläkeläisten kokoontumiset ovat täynnä ihania naisia.

Vanhustenhoito kaipaa muutosta

Vanhustenhoidon puutteet myönnetään, mutta muutosta ei tunnu tapahtuvan. Vaikka suuri osa vanhuksista voi hyvin, elää omissa asunnoissaan itsenäisinä ja saa laitoksissa hyvää hoitoa, niin jokainen huonosti kohdeltu vanhus on liikaa.

Toisaalta vanhojen ihmisten hoidosta käyty keskustelu on mielestäni turhan kielteisesti värittynyttä. Epäkohtia on ja niihin pitää puuttua, mutta sensaatiohakuiset lööpit ja kauhukertomukset laiminlyönneistä tai heitteillejätöistä eivät auta asiaa. Ne luovat vain kuvaa vanhuudesta surkeana, yksinäisenä ja sairauksien synkentämänä ikävaiheena, mikä ei vastaa totuutta.

YK:lla on hyvin systemaattinen ohjelma ikääntymisestä, ja kaikki jäsenvaltiot ovat sitoutuneet tekemään ikääntymisstrategian. Olen ollut arvioimassa YK:n Euroopan alueen vanhuuspolitiikkaa, johon siis kuuluvat myös Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat. Johtopäätökset ovat aika masentavat. Taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen välillä on valtava kuilu. Työurat eivät pitene, vaikka siitä puhutaan koko ajan.

Hyvää pitkäaikaista vanhustenhoitoa ei ole tarjolla. Se tarkoittaa koko ketjua, alkaen esteettömästä ympäristöstä. Meilläkin vanhustenhoidon mallit kunnissa ovat vähän sitä, että sänkyyn ja sillä siisti. Pitäisi panostaa siihen, mikä pitää ihmiset vauhdissa, virkeinä ja elämänmyönteisinä. Kun joudutaan laitoshoitoon, alkavat kustannuksetkin juosta.

Vanhat naiset ovat tärkeä voimavara

Ikäihmisten on hyvä vaalia voimavaralähteitään. Voimaa voi kummuta esimerkiksi mielekkäästä toiminnasta, harrastuksista, perheestä, lapsista ja lastenlapsista. Meillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta, joiden kanssa isovanhemmilla on onni viettää kesähetkiä suvun kesämökillä Vaasassa. Juuri arjen pienet ilonaiheet tukevat henkistä hyvinvointia ja fyysistä jaksamista.

Vanhat naiset ovat harrastamisen maailmanmestareita. Olen tavannut eläkeläiskerhoissa valtavan aktiivista väkeä. Vanhat naiset ovat kulttuurin suurkuluttajia ja -tuottajia. Ikäihmiset harrastavat lähes kaikkea. Tosin seinäkiipeilyn ja lumilautailun harrastajia ei pitkään aikaan tullut vastaan, mutta nyt tiedän heitäkin! Me vanhat naiset olemme yhteiskunnan voimavara. Meidän täytyy tehdä itsestämme merkittäviä yhteisöllemme, sillä muut tuskin sitä tekevät.

Yhteiskunnan tulisi kantaa pontevammin kortensa kekoon vanhojen ihmisten aktivoinnissa. Työpaikat voisivat esimerkiksi pitää yhteyttä eläkeläisiinsä ja tarjota heille mahdollisuuksia keikka- ja vapaaehtoistöihin.
Vanhojen ihmisten osallistuminen voisi kanavoitua myös heidän omien järjestöjensä ja kerhojensa kautta. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto on esimerkiksi kehittänyt resurssikeskusmallin, jonka kautta ikäihmiset voivat tarjota apuaan yhteisölleen. Olisi ihanteellista, jos eri-ikäiset toimisivat yhteistyössä ja perustaisivat erilaisia toiminta- ja palvelukeskuksia ympäristöönsä.

Ikärasismia on kaikkialla

Ikärasismia ja vanhojen ihmisten huonoa kohtelua esiintyy kaikkialla maailmassa, myös vauraissa ja hyvinvoivissa yhteiskunnissa. Syrjintä saa monenlaisia muotoja, mutta se näkyy selvimmin vanhusten laiminlyöntinä, köyhyytenä tai suoranaisena heitteillejättönä.

Näitä vastaan on viime aikoina noussut kokonaisia kansalaisliikkeitä, joista yksi on HelpAge International, kansainvälinen vanhusten apu. Erityisesti YK:n kansainvälisenä vanhusten päivänä, lokakuun ensimmäisenä, järjestetään eri puolilla maailmaa marsseja ja tempauksia vanhojen ihmisten oikeuksien puolesta tunnuksella Age Demands Action, Ikä vaatii toimiin!

On tullut aika muuttaa julkista kuvaa vanhuudesta. Kielteinen leima joutaa romukoppaan. Vanhoissa ihmisissä on voimaa, kokemusta ja asiantuntemusta, josta yhteiskunta voi edelleen hyötyä. Haluan ravistella luutuneita käsityksiä ikäihmisistä, jotka nähdään enimmäkseen vain kustannuseränä sairauksineen ja eläkkeineen.

Koko maailma tuntuu olevan paniikissa väestön vanhenemisen suhteen, vaikka yhtä hyvin vanhuus voitaisiin nähdä elämän kruununa. Nyt pitäisi ymmärtää, että ikäihmiset ovat koko ajan kasvava voimavara niin Suomessa kuin koko EU:ssa.

Edessä on vanhuuden laaja esiinmarssi, vanhuuden markkinat. Siksi valtioiden ja yritysten kannattaisi olla nopeita suunnitelmissaan ja halukkaita ottamaan vanhojen tarpeet pikaisesti lukuun.”

Tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene

Sosialidemokraattisille Naisille tulevaisuus tuo mukanaan isoja haasteita. Mainitsen tässä vain mielestäni kolme tärkeintä

1.Ikääntyvien ja vanhojen naisten kannustaminen mukaan sekä heidän kykyjensä ja elämänkokemuksensa hyödyntäminen osaksi politiikan sisältöä;

2.Prekariaatti-teema, nykyajan köyhimpien ja heikoimmissa oloissa työtä tekevien oikeuksien puolustaminen;

3.Globaali sosiaalipoliittinen naisnäkökulma, kansainvälinen sisaruus ja solidaarisuus. Nämä ovat myös sosialidemokraattisen aateperinnön ydintä: tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene.

Vappu Taipale (s. 1940)

Sos.dem. Naisten puheenjohtaja 1983-1990

Sosiaali- ja terveysministeri 1982-83, 2. sosiaali- ja terveysministeri 1983-84

Vappu Taipaleella on kansanedustajana toiminut puoliso, psykiatri Ilkka Taipale ja heillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta. Koti on Helsingissä.

Poimintoja muusta työelämästä: Taipale on lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hän on toiminut Auroran sairaalan nuorisopoliklinikan nuorisopsykiatrina 1970-74, HYKS:n lastentautien klinikan erikoislääkärinä1975-79, Kuopion korkeakoulun lastenpsykiatrian apulaisprofessorina 1980-82. Dosentti mm. Tampereen ja Kuopion yliopistoissa.

Sosiaalihallituksen (STAKES vuodesta 1992) pääjohtaja 1984-2008.

Taipale on julkaissut psykiatriaan liittyvien artikkeleiden ja teosten lisäksi muun muassa kirjat Rauhan lapset (1982), Isoäitikirja (2002), Vanha ja vireä. Virkistyskirja vanhoille naisille (2011).

Vappu Taipale on tänään osallistuva eläkeläinen ja Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton Valli ry:n puheenjohtaja.