Usko, toivo ja rakkaus, Janiika Vilkuna

Janiika syntyi Efraim ja Fredrika Maliniemen maanviljelijä perheeseen 12.9.1869. Nivalassa. Hän oli kuudesta sisaruksesta toiseksi vanhin. Viidentenä syntynyt sisar Maria kuoli vain vuoden ikäisenä ja lapsista yksi oli poika, Matti nimeltään.

Janiika oppi jo varhain maalaistalon tyttärenä työnteon. Hän lypsi lehmiä, teki äidin apuna sisätöitä, kutoi kankaita, kantoi puita liiteristä ja vettä kaivolta. Yhdellä tämmöisellä vedenhakumatkalla pihan perällä olevasta kaivosta kohtasi Janiika tulevan puolisonsa, Heikki Vilkunan. Heikki puolestaan oli hevosineen rankakuorman haussa lähistöllä sijaitsevalta metsäpalstalta. Katseet kohtasivat ja rakkaus leimahti.

Janiika oli kaunis, koreiluun taipuvainen, tanssahteli seurojen talolla punaisen alushameen vilkkuessa mustan röijyn helmoista. Janiika ehti lupautua avioon eräälle Matillekin, jolla oli antaa tulevan liiton merkiksi kultaiset korvarenkaat ja leveä, kultainen kihlasormus.

Kun Janiika kohtasi kaivolla Heikin, oli se kuin salamanisku kirkkaalta taivaalta. Kihlaus Matin kanssa purkautui heti seuraavana päivänä ja siitä lähtien Janiika ja Heikki tapasivat toisiaan joka päivä samalla paikalla tien varrella Janiikan hakiessa vettä kaivolta.

Heidät vihitään avioliittoon toukokuussa 1894, Janiikan ollessa 24 v-ikäinen. Heikki on nuorempi, edellisenä syksynä täyttänyt 20. Heikki kuuluu vankkaa herännäisyyttä kannattavaan laajaan sukuun ja siihen siirtyy Janiikakin hiljalleen, koska rakasti Heikissään kaikkea, mitä mies oli.

Heikki ja Janiika saavat yksitoista lasta, joista kolme kuolee pienenä. Jäljelle jää kuusi poikaa ja kaksi tyttöä. Sotavuodet vievät vielä pojista nuorina aikuisina kolme ja vanhimman tyttären puolisoineen ja sekä miniän. Janiika ja Heikki asuvat aluksi Heikin kotona yhteistaloudessa runsaan suvun ja taloon sijoitettujen kunnan vähäosaisten seassa. Vuonna 1912 he ostavat Nivalan Erkkisjärven rannalla olevan pitkän ja leveän Onnelan talon, josta tulee sitten muistorikas koti kaikille lapsille ja lastenlapsille. Heikki osallistuu kunnalliselämään, saa herastuomarin tittelin, jota hoitelee kaksitoista vuotta. Talo kasvaa joka suuntaan, on maita ja mantuja, sekä velkaa. Janiika on tämän laivan kapteeni. Hän valvoo töiden tekoa, ruokkii ja huolehtii omista ja vieraitten lapsista, sekä kantaa huolta omien lasten orpolapsista. Yksikään vieras ei lähde Onnelasta nälkäisenä. Jokaiseen kädenojennukseen Janiika vastaa tavalla taikka toisella. Hiljaisella, tyynellä olemuksellaan hän ravitsee, rauhoittaa ja lääkitsee vierellä olevia ja vierelle tulevia. Ei Janiika pidä meteliä tekemisistään, mutta on sanomattakin kaikkien kunnioittama, elämää joka kantilta nähnyt monen luottohenkilö. Hän uskoo vankasti, että kyllä Herra huolen pitää ja siksi iltaisin ovat työtä tehneet kädet tiukasti ristissä. Heikki turvautuu velkahuolissaan ja raskaita menetyksiä murehtiessaan alkoholiin hetkellistä unohdusta tuomaan. Janiika pitää tästä piirteestä johtuen mykkäkoulua ajoittain, mutta antaa aina kaiken anteeksi Heikin kantaessa aamuisin pikkupannulla vaimolleen kahvia vuoteeseen.

Viisikymmentä viisi vuotta Janiika nukkuu Heikkinsä vieressä niin hyvien kuin pahojenkin päivien päättyessä yöksi. Heikki voitelee sielujen haavoja veisaamalla rakkaita Siionin virsiään. Janiika puolestaan tarttuu lapsia kädestä kiinni, silittelee hiuksia työn kovettamalla kädellä ja on vierellä, valvoen öisin jos niin on tarve ja tuo turvaa pelkällä läsnäololla. Janiikan miniät asuvat saman katon alla jokainen vuorollaan, ennen kuin pääsevät omiin koteihinsa. Heille Janiika osoittaa, kuinka elämässä kantavimpana voimana ovat usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Janiika on edesmennyt isoäitini. Olen tutustunut hänen persoonaansa oman äitini kautta. Janiika ja Heikki asuivat vanhuutensa päivinä vanhempieni kanssa. Äitini hoiti anoppinsa hautaan saakka. Olen saanut konkreettisesti tuntea, että tiettyyn rajaan saakka on uskottava elämän kantavaan voimaan. Ja senkin, että lapset ovat lahja, joiden eteen joutuu usein tekemään itselle hankalia asioita, mutta, jos kaikki kuljemme oma mukavuus edellä, on tämä maa kohta tyhjä ja autio meistä kanta-asukkaista. Totta on sekin, että pimeyden jälkeen tulee aina valo.

Elämästä jää aina jälki, jospa se olisi pitkään näkyvä isoäitini tapaan jälkeeni tuleville.