Ulla Laine - uraa uurtava metsänhoitajanainen

Ulla Unelma Laine os. Uotila kirjoitti ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1932 ja valmistui metsänhoitajaksi vuonna 1935. Ulla aloitti työuransa metsähallituksessa. Sodan aikana hän oli mm. Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan metsäosastolla metsänhoitajana. Lounais-Suomen metsänhoitolautakunnan palvelukseen Ulla tuli 1949 ja hän jäi konttoripäällikön vakanssilta eläkkeelle vuonna 1972. Ulla sai Suomen Leijonan Ritarikunnan 1. luokan ritarinmerkin 1962.

Ulla

Ulla Laine on kotoisin Varsinais-Suomesta Pöytyältä. Ullan kotitila oli pitkä ja kapea, jonka maastoon hän ei ehtinyt koskaan kyllästyä. Tilan läpi virtasi Aurajoki. Siellä oli rehevää lehtoa ja raakaa suota, kallioita ja peltoja. Isä oli maanviljelijä Antti Uotila, jolta jos keltä Ulla oli perinyt seikkailijan verta. Antti kiersi Amerikkaa seitsemän vuotta ennen kuin vei vihille Ullan äidin Vera Kytön. Äitiään Ulla kuvailee reippaaksi, aktiiviseksi ja urheilulliseksi naiseksi, joka toimi nuorisoseurassa ja oli paikallisten Lottien puheenjohtaja.

Ullan jälkeen perheeseen syntyi kolme poikaa. Koska naapuritaloissakin oli enemmän poikia kuin tyttöjä, oppikouluaikojen kesäharrastuksena oli lähinnä urheilu. Aurajoessa uitiin ja sukellettiin. Urheilukentällä pelattiin pallopelejä kahtena iltana viikossa.

”Rakastin metsää ja koska fyysinen kuntoni oli yhtä hyvä kuin pojilla, en nähnyt mitään estettä metsänhoitajaksi pyrkimiselle. En edes aavistanut, että olisin jonkinlainen kummajainen, vaikka pari naisagronomia vähän pelottelikin miesopiskelijoiden suhtautumisella. Vanhempani eivät olleet järin innostuneita, mutta eivät kieltäneetkään yrittämästä. Pitäjän metsänhoidonneuvoja, jonka kanssa olimme paljon tekemisissä, suhtautui aikomukseeni hiukan huvittuneesti, mutta oli sitä mieltä, että yrittänyttä ei laiteta.

Helsinkiläisistä yliopisto-opiskelijoista oleva tieto oli peräisin tyttöromaaneista. En tiennyt metsäalan opiskelustakaan mitään, kun juuri 18 vuotta täyttäneenä saavuin ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Onnekseni pääsin väliaikaisesti tätini perheen luo asumaan, joten suurkaupunki ei heti maalaistyttöä nujertanut. Opintoneuvojana metsätieteellisessä toimi erittäin ystävällinen nuori metsänhoitaja, joka kertoi, että ennen minua oli jo kaksi naista valmistunut metsänhoitajaksi, joten hän ei mitenkään halunnut tyrmätä aikomustani vaan toivotti vain hyvää onnea. Arpa oli heitetty ja taisto alkoi!”

Ulla pysyi Tertin vauhdissa

Ulla lähti Hyytiälään vuonna 1933. Silloin Hyytiälän isännäksi tuli pystyvä opettaja ja nuorisoa innoittava tohtori Martti Tertti. ”Meillä ei ollut niin paljon motin tekoa ja suon kaivuuta kuin aiemmin. Tertin opetus painottui biologisiin retkeilyluentoihin. Meille opetettiin paljon mm. metsien tyypittelyä ja metsänhoidollisten toimenpiteiden suunnittelua. Hän oli erittäin innostava ja hyvä opettaja. Kesä -33 oli kuuma ja metsäpaloja oli paljon. Niiden sammuttamiseen osallistuimme usein. Itse en ollut kuin paikallisten palojen sammutuksissa, mutta pojat kävivät kauempanakin, esim. Parkanossa, jossa oli oikein suuri metsäpalo.

” Martti Tertti oli varsin sotilaallinen henkilö. Hn vei metsäylioppilaat kerran sosialistien vaalikokoukseen. ”Olin mukana siellä, mutta kyllä minua jälkeenpäin nolotti. Tarkoitus oli, että meitä olisi puolet kokousväestä. Tertti oli päättänyt, että me vain valloitamme tämän kokouksen, mutta sinne tulikin oikein rääväsuinen nuorimies IKL:stä Helsingistä. Hänet oli laitettu akiteeraajaksi. Me emme sen kaverin jutuista yhtään tippaa tykänneet. Tertti oli hyvin rauhallinen ja sanoi, että me emme täällä muuta tee kuin otamme tuon Marxin kuvan seinältä ja sitten lähdemme. Näin teimme, eikä asiasta sen enempää puhuttu.

Tertti sanoi erään kerran Pilkotusta lähtiessämme, että hän juoksee tästä Hyytiälään, jotka tahtovat voivat juosta mukana, pidetään tästä nyt pieni kilpailu. Ajattelin, että tässä kilpailussa minun täytyy olla ensimmäisten joukossa. Olin fyysisesti mielestäni aika hyväkuntoinen. Kuusi kaveria pysyi Tertin vauhdissa. Hän komensi meidät mukana pysyneet riviin ja sanoi, että lähdetäänpäs uimaan. Kyllä hän oli itsekin tavallisen hikinen.” Tästä syntyi vuosittain juostava Pilkotun maratoni.

Kolmas nainen – merkki hiipivästä vaarasta

”Olin sikäli erityisasemassa, että oli kulunut yli kymmenen vuotta edeltäjäni Martta Valtosen ajoista, ja miessukukunta oli tuudittautunut siihen uskoon, ettei naisista ole uhkaa tällä alalla. Tiesin Hyytiälään mennessäni, että kurssin pojille oli annettu tehtävä karkoittaa minut sieltä itkien tieheni. Vetojakin kestokyvystäni oli lyöty!” kertoo Ulla huvittuneena, eikä hänen äänestään nyt, niin kuin ei muulloinkaan, löydy hienoistakaan katkeruuden sävyä.

”Olin ensimmäinen tyttö, joka joutui asumaan päärakennuksessa yhdessä poikien kanssa. Toini ja Martta olivat asuneet jossakin muualla. Tertti antoi kyllä huoneeseeni avaimen, muttei se mitään hyödyttänyt, kyllä pojat minun huoneeseeni pääsivät, jos halusivat. Kerran oli tuotu koira sivukomeroon. Erään kerran laatikossa oli lepakko. Yksi tapaus harmitti minua oikein tosissaan: pojat ottivat vesiletkun ja suuntasivat sen ikkunaani kohti. Vesi osui kurssipäiväkirjaani. Lisäksi minulla oli lainassa Birger Sjödahlin päiväkirja, joka myös kastui. Birger suuttui ja poikien kesken syntyi melkein käsirysy. Silloin olin jopa vähän vahingoniloinen, sillä pilkka osui omaan nilkkaan.

Minä menin aina viimeksi saunaan, koska olin kova saunomaan ja näin sain olla rauhassa. Olin ollut siellä varmaan tunnin, enkä tiennyt ollenkaan, mitä ulkopuolella oli sillä aikaa tapahtunut. Yhtäkkiä saunan ovelle ilmestyi koputtelemaan vanhan puutarhurin vaimo Roosa. Hän oli hyvin ystävällinen sielu. Hän kysyi, tiedänkö, että vaatteeni oli viety. Roosan mies oli nähnyt, kuinka joku poika juoksi saunalta povessaan jonkinlainen mytty. Roosa miehineen arveli, että siinä menivät minun vaatteeni. Pojat olivat tuoneet narulta saunalle minun vähemmän pukevan uimapukuni. Roosa haki minulle miehensä pitkän sadetakin, joka ulottui aivan nilkkoihin asti ja jonka sai napitettua leukaan asti. Olin kiusallani vielä aika kauan saunassa. Ajattelin, että odottakoot. Kaikki pojat odottivat kunniakujassa, jonka läpi kävelin kuin ruhtinas pitkässä sadetakissa omaan huoneeseeni.

Kerran olin asuntolan ala-aulassa ja pojat kyselivät, lähtisinkö soutelemaan. Vastasin, että en, siellä on aika kylmä. Kylmästä huomauttaminen aiheutti sen, että joka ikinen iikka, joka siinä alakerrassa oli, meni hakemaan villapuseroita. Minä seisoin kuin tatti ja pojat pukivat päälleni villapuseroita. En voinut mitään: joku nosti käsiä ja toinen puki puseroa jne. Minä olin kuin elokuhilas, enkä päässyt enää liikkumaan. Pojat kuljettivat minut ystävällisesti rantaan ja laittoivat istumaan veneeseen. Kyllä minä silloin ajattelin, että aikovatkohan he hukuttaa minut. Mutta mietin, etten minä varmaan hukkuisikaan, kun minulla oli niin paljon tavaraa päällä. Tulimme takaisin kierrettyämme järven. Sitten pojat riisuivat minulta villapaidan kerrallaan.

Oli heillä aikaa ja mielikuvitusta. Kun vielä ajattelee, että he olivat sentään ensimmäisen vuoden minulle aika kohteliaita. Minä olin käynyt katsomassa kaupunkia sellaisten poikien kanssa, jotka myöhemmin laskin melkein vihollisikseni. He rupesivat vissiin huomaamaan, että minä olin tosissani, silloin käytös muuttui.

Muistan, kun meille kerran jaettiin halkopalstat. Minä sain jostain syystä sellaisen kauhean palstan, jossa oli kiertynyttä, hidaskasvuista kuusta. Niitä minä sitten hakkasin. Pojat saivat työnsä valmiiksi ja kulkivat palstani ohi, jota olin tehnyt vasta puoleen väliin. Joku sieltä ilkeämmästä päästä sanoi, että jos sinulla on huonot aseet, niin tästä saat kirveen. Tuli toinen ja jätti myös omansa. He jättivät sentään aika monta kirvestä. Minä päätin, että olen täällä niin kauan, kunnes palsta on valmis. Voi tuska ja vaiva, olisinpa saanut kunnon paikan! Sitten tuli Paavo Harve, toinen assistentti, veneellä palstalle. Palsta oli nimittäin toisella puolella Kuivajärveä. Hän kysyi, ettenkö meinaa ollenkaan tulla pois. Minä sanoin, että en kai, kun minun täytyy kaikki nämä hakata. Kirveitäkin on tuossa suuri kasa. Harve jäi auttamaan minua. Kello oli kaksi yöllä, kun palasimme Hyytiälään.

Professorit – niin kuin vanhat herrat yleensäkin – suhtautuivat nuoriin tyttöihin kohteliaasti. Etenkin Erkki Laitakari oli aina ystävällinen. Toinen turkulainen professori, joka olikin minulle kaikkein harmittavaisin, oli metsäpolitiikan professori Eino Saari. Saari oli osakunnan kuraattori. Minä en käynyt paljoakaan osakunnassa ja hän oli siitä jollain tapaa hapan. Tein kuitenkin hänelle laudaturtyön Pöytyällä. Kiertelin kyselemässä, miksi pöytyäläiset maanviljelijät olivat myyneet metsiänsä jonain tiettynä aikana. Menihän työ läpi, en siitä kyllä suurta huolta kantanut. Ylipäänsä esimieheni ja professorit suhtautuivat minuun myönteisesti tätä yhtä lukuun ottamatta. Saaren sisar oli ollut tyttökoulussa talousopettajani. Olin luokan nuorin ja varmaan open ”murheenkryyni”, mutta sen ei kai olisi pitänyt tähän asiaan mitään vaikuttaa!”

Ullan kurssin pojat eivät selvinneet heille annetusta tehtävästä; heistä kuulemma riippui tulisiko Metsätalolle vielä tyttöjä. Hyytiälästäkin Ulla oli selvinnyt ilmeisen kunniakkaasti, sillä Tertti lähetti seuraavan tytön, Ulla Kotilaisen, hänen puheilleen, jotta hän kertoisi, miten Hyytiälässä tulee käyttäytyä.

Ulla valmistui joulukuussa 1935. Näin lähti hänen metsänhoitajauransa käyntiin:

Metsähallituksessa olin käynyt niiaamassa sekä A.K. Cajanderille että Mauno Pekkalalle ja sieltä sain komennuksen helmikuun alussa 1936 Pohjanmaan piirikuntakonttoriin Oulussa. Hiukan tietysti jännitti turkulaistyttöä, eikä tilannetta ensi alkuun parantanut puhelinkeskustelu, jonka sattumalta kuulin ensimmäisenä työpäivänäni. Piirikuntapäällikkö Antti Huovinen puhui tai pikemminkin huusi puhelimeen: ”Mitä pirua te oikein siellä tarkoitatte? Minä pyydän apua, ja te lähetätte tommosen likanheitukan.” Arvasin, että toisessa päässä oli metsähallituksen edustaja. No, toimiston ystävälliset rouvat ja neidit saivat minut rauhoittumaan ja ihan mukavasti aika kului toimistotöitä tehden. Tiesin, että esimieheni yritti pikkuhiljaa minua johonkin hoitoalueeseen, mutta ei oikein onnistunut kunnes piirikunnan ainoa poikamies Manu Kankaanpää Lestin hoitoalueesta sai luvan ottaa minut halusi taikka ei. Sinne oli toki aikaisemmin lähetetty monta miespuolistakin vasta-alkajaa, koska alueella oli esim. metsärata ja muutenkin se oli opetusmielessä sopiva. Olin pitänyt pohjalaisia jotenkin hurjina ja jäykkinä ”häjyinä”, mutta ihastuin kerta kaikkiaan eskolalaisiin. Sain paljon ystäviä kylältä ja pari kertaa kesän aikana kävin hurvittelemassa Kokkolassakin. Mitään kesälomaa ei tietenkään ensimmäisenä vuonna saanut.

Aluemetsänhoitaja oli innokas metsästäjä, hänellä oli aitauksessa useampia koiria. Minun oli pakko lähteä mukaan metsälle, koska sitä edellytettiin apulaisilta. Seisoin passissa täysin omissa ajatuksissani, kun äkkiä koirat ajoivat jäniksen näköpiiriini ja yhtäkkiä sain kovan tällin pyssystä poskeeni ja huomasin, että olin ampunut jäniksen. Surin sen kohtaloa, mutta kiitin onneani, etten ollut ampunut koiraa. Minulle tämä merkitsi ”miehisyyskoetta” eikä minun sen jälkeen tarvinnut ottaa osaa metsästykseen.

Kurssitoverini olivat aikoinaan pelotelleet minua leimausporukoista, joiden mukana joutuisin juoksemaan pitkin takametsiä. Olin silloin huomauttanut, että koska olin kestänyt heidän kanssaan, ei minulla varmasti olisi mitään hätää leimauksillakaan. Olin oikeassa, puolet porukasta oli ns. körttiläisiä ja loputkin mukavia siivoja miehiä, jotka eivät juuri turhia löpisseet.

Viihdyin siis hyvin enkä kaivannut Helsinkiin, niinpä minulle oli todellinen pettymys kun taas jouduin kuulemaan esimieheni puhelun metsähallituksen edustajan kanssa. Aluemetsänhoitaja Kankaanpää vuorollaan huusi puhelimeen: ”Mitä hemmettiä. Miksi sen nyt sinne haluatte, kun minä juuri olen sen saanut oppimaan nämä hommat.” Marraskuun alussa 1936 palasin Pohjanmaan reissultani Helsinkiin.

Kun vertasin näitä alku- ja loppupuhelinkeskusteluja toisiinsa, onnittelin itseäni kohtalaisesta saavutuksesta.

Mata Harina talvisodassa

Ulla jatkoi metsähallituksessa kevääseen 1942 saakka. ”Talvisodan ajan metsähallitus oli evakuoituna Pohjanmaalle, mutta naisillakin oli mahdollisuus mennä sotahommiin. Minä sain komennuksen Päämajan valvontaosastoon Mikkeliin, jossa koulutettiin muutamia naisia ellei nyt ihan vakoilijoiksi niin ainakin jonkinlaisiksi tarkkailijoiksi. Tammikuussa lähdin erään toisen ’Mata Harin’ ja ja kahden kemistin kanssa Tornioon, jossa meidän piti siviilihenkilöinä tarkkailla ruotsalaisten vapaaehtoisten ja sinne kokoontuneiden sanomalehtimiesten puheita: mahdollista venäläis- tai saksalaismielisyyttä tai salassa pidettävien rintamatietojen levittämistä yms. Kemistit tutkivat laboratoriossaan mahdollisesti epäilyttävää valokuvaus- tai filmimateriaalia.

Tutustuimme todella jännittäviinkin ihmisiin, mutta jos joitakin vakoilijoita joukossa oli, niin he todennäköisesti olivat meille liian fiksuja. Erikoislaatuinen joukko ihmisiä kulki silloin Tornion kautta ja ellei jatkuva jännitys siitä, kuinka Suomen käy, olisi ollut koko ajan mielessä, olisi voinut nauttia siitä, että hiljainen pikkukaupunki oli muuttunut kansainväliseksi keskukseksi.

Rauhan tultua lähdimme lottahommiin Kemijärvelle, minne tuli luovutetun Sallan evakoita. Tämä aika oli raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Metsähallitus muutti takaisin Helsinkiin huhtikuussa 1940.”

Ullalle oli tarjottu esittelijän työtä Suomen osastolla Leipzigin messuilla. Saksa kuitenkin peruutti messut viime hetkellä. Mutta koska Ullalla olivat paperit valmiina ja hän sai konsulaatin kautta työpaikan, päätti hän lähteä kieltä oppiakseen Saksaan. Ulla lähti Potsdamiin ”Dienstmädcheniksi” erään korkean virkamiehen perheeseen. Kotiin tultuaan hän jatkoi saksan opiskelua Goethe-instituutissa ja antoi leipätyökseen keskustelutunteja.

Dienstmädchenistä metsänhoitajaksi Itä-Karjalaan

Keväällä 1943 Ulla sai kirjeen entiseltä työtoveriltaan metsänhoitaja Liljalta. ”Liljan kutsusta lähdin Äänislinnaan Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan metsäosastolle, missä työhöni kuuluivat pihkatyömaita koskevat asiat. Tässä työssä kiersin koko sotatoimialuetta Äänisniemeltä Syvärille.

Venäläiset olivat aloittaneet pihkan keruun. Työmaat olivat yleensä keskellä erämaita. Pääosin minua kuljetettiin autolla, mutta liikuin myös hevosen selässä ja polkupyörällä. Kyllä minua välillä pelotti, sillä Äänisellä oli ammuttu lottiakin. Kaksi kertaa jouduin itsekin hengenvaaraan. Nuorempana sitä ei kuitenkaan ajattele samoin kuin vanhempana. Tämä aika oli jännittävää ja mielenkiintoista.”

Ulla kertoo erään vaiherikkaan käynnin pihkatyömaalla: ”Olimme aika lähellä valtakunnan rajaa. Kylässä oli kansakoulu, sillä opetus aloitettiin aina heti suomalaisten saavuttua. Koulussa oli suomalainen opettajatar, joka oli viimeisillään raskaana. Lapsen isä oli suomensukuinen, luultavasti inkeriläinen, vanki, joka oli annettu hänelle apulaiseksi. Avioliitto oli tietääkseni solmittu ns. ’presidentin luvalla’. En myöhemmin koskaan enää tavannut tätä miellyttävää pariskuntaa. Paikalla oli vääpeli ja muutamia aliupseereita. He tiesivät, että minun piti mennä pihkatyömaalle. Vääpeli ei ollut aivan varma, voisinko lähteä matkaan, sillä heillä oli sellainen käsitys, että alueelle olisi tiputettu desantteja. Sanoin, että minun oli mentävä. Lisäsin vielä, että jos löytäisin laskuvarjon, ottaisin sen ja myisin. Sehän olisi mitä hienointa puserosilkkiä.

Sain henkivartijakseni aika koppavan alikersantin, jolla oli konepistooli. Itsellänikin oli pieni ase. Kyllä minä sillä ampua osasin, mutten tiedä, olisinko mihinkään osunut. Kun mä kuljin polkupyörällä, käärin aseen paperiin ja laitoin nyytin pyöräntarakkaan kiinni. Joku sanoikin, että olet kyllä vainaja, ennen kuin saat tuon aseen esille.

Mukaan lähti myös eräs metsäteknikko. Molemmat miehet suhtautuivat minuun hyvin karsaasti. Miehet lähtivät pyöräilemään kauheata vauhtia. Kuulin, kuinka he suunnittelivat vievänsä minut työmaalle ja lähtevänsä sitten keskenään kalaan lähistöllä olevalle järvelle.

Pihkatyömaalla oli työntekijöinä nuoria venäläisiä naisia. Kuljin ja tarkistin paperit päivän mittaan. Minulle oli laitettu peti saunaan. Kun olin aikeissa mennä nukkumaan, tuli luokseni tyttö, joka osasi muutaman sanan suomea. Hän nosti patjaa, se oli aivan täynnä lutikoita. Hän selvitti, että he asuivat parakissa, josta olivat saaneet putsattua kaikki loiset pois ja pyysi minut sinne nukkumaan. Tällä Anjuskalla oli yöpukuna pienet mustat rintaliivit ja pienet mustat pöksyt. Sellaisia ei siihen aikaan käytetty edes uimapukuina! Eivät nämä tytöt mitään maatuskoita olleet, vaan sieviä nuoria neitosia. En enää muista, miten he sinne olivat jääneet, luultavasti suomalaisten vallatessa alueen. No, niin me kävimme nukkumaan. Tytöt katselivat sängyistään sen näköisinä, että saapas nähdä, mitä tapahtuu. Kun kello oli noin kaksitoista, niin yhtäkkiä alkaa ovelta kuulua kolkutus. Oven takaa sanotaan suomeksi: ”Avatkaa ovi.” Siellä olivat kaksi saattajaani. He eivät tajunneet, että minä olin myös sisällä. Minä menin ovelle ja sanoin: ”Anteeksi nyt vain paljon, mutta kukas tänne nyt keskellä yötä tunkee”. Pojat eivät sanoneet mitään, vaan lähtivät tiehensä.

Miehet kostivat tapahtuneen seuraavana päivänä. He ilmoittivat jäävänsä kalastamaan. Minulle he antoivat matkakumppaniksi sekarotuisen koiran, joka kuulemma osasi haukkua eri tavalla desanttia kuin oravaa. Niin me lähdimme. Henkivartijakoira hyppeli ja haukkui.

Olin päässyt ohi asumattoman kylän. Niiden läpi oli ikävä mennä, sillä niissä saattoi hyvinkin piileskellä desantteja. Pyöräilin tiellä, jonka toisella puolella oli niitty ja toisella puolella kasvoi harva metsä. Yhtäkkiä näin noin sadan metrin päässä vastaani tulevan henkilön, jota en ollut voinut kuvitellakaan näkeväni siellä, nimittäin venäläisen papin. Desanteilla oli yleensä suomalainen sotilaspuku tai jokin muu ei-venäläinen asu. Nousin pois pyörältä. Mietin, liekö tuo desantti vai mikä. Kohdatessamme huomasin, että hän pelkäsi minua yhtä paljon kuin minä häntä. Koululla eivät olleet kuulleet venäläisestä papista ja totesimme, että jos hän oli pappi, oli hän sinne luvatta jäänyt.”

Itä-Karjalan sotilashallinnon metsäosasto evakuoitiin kesäkuussa 1944 Äänislinnasta venäläisten suurhyökkäyksen alettua. Arkistot vietiin Joensuuhun ja sieltä Kolille, missä niitä järjestettiin ja selviteltiin elokuun alkupäiviin asti. Välirauha allekirjoitettiin 4.9.1944. Ullan työsuhde oli päättynyt muutamaa päivää aikaisemmin. Ullaa pyydettiin töihin Helsinkiin sekä VAPOlle että metsähallitukseen. Niinpä sotilashallinnon metsäosastolla olleen Heikki Piipposen kerrottua, että Tampellalla olisi kyllä naisellekin paikka, Ulla lähti Inkeroisiin, vaikkakin suuresti epäröiden.

Anteeksi nyt vaan, rouva Laine

Työsuhde Tampellalla alkoi 12.9.1944. ”Tein toimistotöitä metsäosastolla. Tämä oli oikeastaan aika mielenkiintoinen kokemus. En ollut aiemmin törmännyt yhteisöön, jossa luokkajako olisi ollut niin merkittävä. Siellä oli selkeästi työväestö, ’valkokaulusköyhälistö’ ja yläkasti. Kukin luokka eli ja oli omiensa parissa. Tampellan konttoriosaston päällikkönä oli mies, jonka veli oli Tampellan metsätyönjohtajia. Kun veli tuli Inkeroisiin, niin hän ei voinut mennä edes kylään konttoripäällikön luokse, koska tämä oli ’hienompaa väkeä’! Näin kerrottiin.

En paljon solminut suhteita tähän lähinnä ruotsinkieliseen ’yläluokkaan’, olinhan 30-luvulla seissyt barrikadeilla Helsingin yliopiston suomalaistamisen puolesta. Metsäosaston henkilökunnan kanssa viihdyin erinomaisesti. esimiehet olivat reiluja ja työtoverit ikäisiäni tai nuorempia naisia, useimmat paikkakunnan omia tyttöjä. Kun sodan jälkeen alettiin vähitellen järjestää jotain huvitilaisuuksia, menin tietenkin mukaan. Niissä tapasin tulevan mieheni, joka soitti tanssimusiikkia joko yksin tai jossakin yhtyeessä. Kymenlaaksossa oli mielestäni enemmän kaikenlaista harrastustoimintaa kuin kotiseudullani.

’Arvonalennus’, jonka avioliittoni aiheutti, sai aika hassuja muotoja. Tampellalla oli sellaiset vanhat vaunut, joilla haettiin esimerkiksi Tampereelta tulevia herroja asemalta. Minunkin perheeni jäsenet, jotka kävivät ensimmäisenä vuonna luonani, saivat kunnian ajaa niissä. Mutta naimisiin menoni jälkeen vaunujen kuski, eläkkeellä oleva hauska ukko, sanoi minulle: ”Anteeksi nyt vaan, rouva Laine, neiti Uotila pääsi vielä ajamaan näissä trilloissa, mutta rouva Laine ei.” Ja nauroimme yhdessä!

Mieheni oli sähköasentaja, toisen polven tampellalaisia. Koska asuin yhtiön yksiössä ns. Klubilla, oli asunnon saamisessa vaikeuksia. Sen sijaan Turussa oli vanhemmillani lasten koulunkäyntiä varten aikanaan hankittu puutalohuoneisto. Soitin keväällä 1946 puulautakuntaan Turkuun ja kysyin, voisinko saada heiltä töitä. Sain vastaukseksi, että tervetuloa! Esimiehelläni oli puoli huonetta selvittämättömiä papereita, joiden kimppuun kävin.”

Ullan unelmat ja naisen arki

Puulautakunnan toiminta loppui keväällä 1947. Ulla jäi kotiäidiksi, sillä ensimmäinen lapsi Kirsti syntyi vuonna 1947 ja Ossi seuraavana vuonna. Hän aloitti kuitenkin työt kotona jo vuonna 1949. Lounais-Suomen metsänhoitolautakunnalta tuli tehtäväksi laskea asutustilojen pinta-aloja.

”Luultavasti työelämäni vaikein urakka. Rajat maanmittauskartoilla ja lautakunnan metsäteknikkojen ilmakuville piirtämät rajat poikkesivat niin paljon toisistaan. Siinä sitten piti saada metsäkuviot ja verokuviot mahtumaan tilan kokonaispinta-aloihin.

Urakan selvitettyäni minulle tarjottiin kassanhoito- ja kirjanpitotehtäviä, koska muita vakansseja ei ollut auki. Kiinnostusta kysyttäessä sanoin: ”Sellaiset hommat eivät kiinnosta minua tippaakaan2, mutta ajattelin, että hyvä olisi kuitenkin paikka saada, joten jatkoin ”mutta se ei mitään haittaa.” Työhön kuului kaikenlaista: oli kakkospykälän suunnitelmien kirjausta, verotodistusten tekoa ja viimeisinä vuosina kokosin pääasiassa kuvioselostuksista metsätaloussuunnitelmia. Se oli ihan kivaa hommaa.

Ei minua yhtään harmittanut, vaikken varsinaisiin metsänhoitajan töihin enää mennyt, sillä minulla oli kaksi lasta ja vanhemmat, joista pitää huolta. En olisi voinut kuvitellakaan lähteväni reissutöihin. Vuonna 1972 jäin konttoripäällikön vakanssilta eläkkeelle. Viimeisiä työvuosiani varjosti kipeä menetys, tyttäreni ja hänen miehensä kuolivat liikenneonnettomuudessa. Meille jäi pieni tytär, joten masennus oli voitettava, jotta elämä voisi jatkua.

Tietenkin haaveeni oli, että minä kävelen jossain kauniissa metsässä koko loppuikäni”, kertoo Ulla hersyvästi nauraen urahaaveistaan. ”No, ne nyt olivat sellaisia haaveita. En itse asiassa ole ollut kovin kunnianhimoinen. Minulle on ollut tärkeää, että työympäristö ja työ on mukavaa. Jos uudelleen olisin ammattia valitsemassa, saman valitsisin.”