Tyyne Kanervo - kirjoittava tätini Karjalasta

Tyyne Kanervo (1926–2017) on kollektiivinen muisti ja autenttinen ääni kirjoituksissaan kotikylän tuoksuista ja perinteistä. ”Tuoksuja täynnä on maa…” -sarja on mahtava aistien takaisinpaluujuhla. Omaelämänkerran ja juttujen vastaanotto kahdessa Facebookin karjalaisryhmässä oli loistava. Rikasta palautetta ja kiitoksia vastaanottaessani ja valtavaan kommenttirihmastoon vastaillessani tätini puolesta tulin tietoiseksi kirjoitusten ainutlaatuisuudesta ja arvosta.  

Tyyne Kanervon sukulaisille kirjoittama omaelämäkerta 85 vuotta ollutta ja mennyttä ilmestyi vuonna 2012. Yksityispainoksen kysyntä suvun ulkopuolella on ollut suuri ja sitä on siksi myyty muillekin. Kiinnostus johtuu ehkä siitä, että karjalaisten muistelmat ovat epätavallisia. Tämän huomioiden olen tätini kirjallisella luvalla koonnut lyhyen kuvauksen hänen dramaattisesta elämästään. Olen elävöittänyt sen haastatteluotteilla sekä siteerauksilla artikkeleista, joita julkaistiin Viertolan Vinkissä (VV) vuosina 1995–2002.

Julkaisin osan jutuista sekä otteita muistelmista Facebook-ryhmissä ”Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa” ja ”Salmi-Suojärvi ryhmä” vuosina 2012–2017. Yli 700 lukijaa painoi ”tykkääjänappia”. Niiden julkaisu oli suuri kunnia, mutta olen ennen kaikkea iloinen siitä, että teokset saivat uusia lukijoita. ”Kiitos Tyyne noista kauniista hetkistä jotka olet tajuntoihimme piirtänyt. Ajatuksiesi virrat ovat lempeä lahja meille perässäsi tuleville.

/…/Anna moata moan luvalla

  Pyhän pellon pientareellaTule Moarie maguuttah

      Pyhä Hengi nostattamah.”

(Markku Ylönen 15.7 2017, Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa, Facebook-ryhmä)

Neliosainen ”Tuoksuja täynnä on maa…” -sarja sopii muistelutyöhön, sillä lukiessa kaikki aistit heräävät. Kävelemme mielikuvituksessamme paljasjaloin kasteisella nurmikolla. Kuuntelemme lypsytarhasta poistuvien lehmien kellojen etenevää kilkatusta. Katsomme, kuinka usva katoaa ja aurinko nousee lintujen laulaessa pihapiirin puissa ja pensaissa. Hengitämme kukkivan niityn tuoksuja ja juhannusruusun täydellisyyttä kuunnellessamme viikatteiden hionnan metallista kalkatusta.

Tämä sarja ja muut teokset tuovat välittömästi mieleeni Eino Leinon kulttuuripakinat ja samalla ranskalaisen kansanperinnetutkijan Yvonne Verdierin kartoituksen Minot-kylän naisten elämästä (1979). Tarinan alku voi olla terävä, keskiosa on poikkeuksetta erinomainen ja kertominen päättyy usein pirteään pyrstön heilautukseen. Jutut ovat mielestäni enemmän kaunokirjallisia teoksia kuin pakinoita ja niiden hillitty huumori oli tädilleni ominainen.

Evaniemen kylä, Suojärvi

Tyyne syntyi perinteisessä savusaunassa Evaniemen kylässä Suojärvellä syyskuussa 1926. Hänen vanhempansa olivat mama Jelena (Helena) ja tata Ivan Kanerva. Perhe eli karjalaisessa yhteistaloudessa isoisän eli starikan Paavo Kanervan ja isoäidin eli baban (buabushkan) Outi Pussisen kanssa, yhdeksän henkilöä aluksi.

Tyyne oli perheen ensimmäinen lapsi, ja pariskunta sai yhteensä yhdeksän lasta. Tyynen ensimmäinen mielikuva kolme vuotta myöhemmin liittyi myös savusaunaan äitini Aunen parkaistessa siellä ensimmäistä kertaa 27.1.1929. Ikäeroksi vanhimman ja nuorimman lapsen välillä tuli noin 20 vuotta. Ehkä Tyyne hoiti muitakin kuin siskoaan, keinutti aluksi toisen kehtoa.

Päärakennus oli hirsistä rakennettu. Perhe oleskeli pääasiassa pirtissä, joka oli noin kaksikymmentä neliötä suuri. Se oli yksinkertaisesti, mutta käytännöllisesti kalustettu. Siellä nukuttiin, leivottiin, ruokailtiin, tehtiin puhdetöitä talvisin ja huviteltiin.

Kolme perheen jäsentä nukkui olkipatjoilla lattialla, muilla oli joko lavitsa tai sänky, ja kaksi tätiä mahtui pirtin vieressä sijaitsevaan pieneen kamariin. Talon iso huone, jota kutsuttiin uudeksi pirtiksi, sijaitsi kamarin takana. Se toimi kesähuoneena, koska siellä ei ollut uunia. Räsymatontyylisiä poppanoita käytettiin sekä lakanoina, että kesäpeittoina. Talvipeittoina käytettiin lämpimiä lammasvällyjä. Maalaamaton pirtin lattia lakaistiin päivittäin. Lauantaisin se pestiin hiekalla ja vastantyngällä.

Uuni oli pirtin ja talon sydän. Sisarukset viettivät talvipäivät sen päällä lämmössä ja nukkuivat siellä ankaran pakkasen paukkuessa talonnurkissa. Uunista leviävä juurikkaiden tuoksu jäi tätini mieleen:

”Makuhermoja kutkuttavat tuoksut odottivat, kun kuuden koulutunnin ja viiden kilometrin kävelyn jälkeen avasi koulupirtin (kirjoittajan huomautus: Tyyne Kanervo tarkoittaa varmasti ”kotipirtin”) oven. Uunin arinalla paistuneet nauriit, lantut ja punajuuret saivat kyytiä kuorineen. /…/ ” (Tyyne Kanervo, Tuoksuja täynnä on maa. VV 4/2001)

Pihapiirin rakennukset olivat rakennettu tiiviisti yhteen, jotteivat vaeltavat ryöstäjät päässeet käsiksi talon ruokavarastoihin ja karjaan. Rakennusten ovet olivat myös vankkoja ja teljettiin sisältäpäin. Tätini kirjoittaa perusteellisesti luontaistaloudessa elämisen piirteistä muistelmissaan ja muissa kirjoituksissaan.

”Jumall-hylly”

Tämä itäisen valtionrajan läheisyydessä (rajalle oli noin 4 km) asuva suurperhe oli uskonnoltaan ortodokseja, ja elämä järjestyi uskonnon rituaalien mukaan. Aamuisin pestiin kasvot ja kädet ennen kuin tehtiin kolme ristinmerkkiä pirtin ikonin edessä. Näin tehtiin iltaisin ja ruokapöytään mennessä päivän aikana. Ikoni oli ”Jumallhyllyllä” (85 vuotta ollutta, s. 107) ja sen vieressä oli tuohuksia ja suitsukkeita hartausharjoituksiin.

Tyyne Kanervo kertoo Viertolan Vinkki-lehdessä ortodoksisista kirkkopäivistä: ”Sunnuntait ja muut kirkkopäivät, joita Karjalassa oli ympäri vuoden, omistettiin hartausharjoituksille, levolle ja sukuvierailuille. Vain eläimet hoidettiin, muut arkityöt unohdettiin noina päivinä. Kirkkoon käveltiin joka pyhä kesäisin, vaikka matkaa oli kahdeksan kilometriä. Talvisin mentiin hevosella, oli juhlallista istua vällyjen alla kulkusten soidessa ja aisakellon antaessa omaa rytmiään.” (Tyyne Kanervo, Leikki on lapsen työtä…, VV 4/1995)

Pääsiäinen oli pääjuhla ja sitä ennen oikeauskoiset paastosivat seitsemän viikkoa niin sanotun Suuren Paaston aikana laskiaissunnuntaista pääsiäiseen. Silloin ei syöty maitotuotteita, voita eikä muitakaan elinrasvoja, kananmunia tai lihaa. Paasto päättyi pääsiäisyökirkon jälkeen:

 ”Kotona odotti herkkupöytä valmiina. Pitkän paaston jälkeen oli vihdoinkin lupa syödä karjalanpaistia, lammasta, piirakoita ym. Olihan Kristus noussut kuolleista ja sitä piti totisesti juhlia. Aikuiset saattoivat käydä syötyään ruokalevolle, mutta lapsilla oli kiire päästä noutamaan ”virpomispalkkiot” ja sen jälkeen ”kiikkumaan”. Navetan ylisille rakennettiin pääsiäiseksi keinu, johon vuorotellen päästiin.” (85 vuotta ollutta…, s.108)

Lapset virpoivat Palmusunnuntaina. Tuolloin se suoritettiin oman perheen ja lähisukulaisten taloissa aikaisin aamulla ja tavallisissa vaatteissa: ”Oli koristeltu monia virpovitsoja erivärisillä kreppipapereista tehdyillä ruusuilla. Olipa vitsojen rungotkin kieputettu paperisuikaleilla. Eikä pyydetty rahaa, vaan sanottiin ”viikoksi velkaa, vuodeksi vapaa” ja palkkioksi saivat pääsiäisaamuna koreaksi maalatun pääsiäismunan.”  (85 vuotta ollutta…, s.105-)

Tyyne-tätini ja äitini Aunen isä (eli isoisäni) Ivan ajoi talvisin puutavaraa muun muassa Torasjoen sahalle: ”Ajomatkaa oli 10–13 km. Hevosia oli 100. Ajettiin jäädytettyä tietä, jossa jalaksilla oli lähes 10 sm:n syvät urat, joten reki pysyi kyllä tiellä. Kuormaa hakemaan palattiin kiertotietä. Jäätien käyttö oli 50 mk:n sakon uhalla kielletty.” (Iivan (Paulini) Kanerva, vaihdoin hevosta eräänä talvena 28 kertaa. Haastattelu Karjala-lehdelle 72 vuotiaana).

”Kävihän se savotoissa /…/ tukkimetsässä, mutta ei se ollut työntekijänä, vaan oli sellasena organisaattorina, kun me oltiin muonittamassa tukkijätkiä.” (Haastattelunauha I.,19970729, Tyyne Kanervo)

Kuusi talvikautta marraskuusta maaliskuuhun kasvava perhe asui eri kämpillä Suojärven suurissa kelohonkametsissä majoittamassa ja ruokkimassa tukkijätkiä: ”Vuodesta -28 tai -29 lähtien oltiin siellä tukkikämpillä. /…/ Illat kulu rattosasti, kun tukkijätkät meitä huvitti, kaikkia temppuja ja jekkuja meille tekivät./…/No, mamma oli keittämässä kahvia ja paistamassa munkkipossuja ja hernerokkaa ja me, Aune ja minä oltiin siellä /…/ muuten vaan.” (Armi Janhunen. Haastattelunauha I.,19970729, Tyyne Kanervo)

Tuloilla lunastettiin kelohonkia oman talon ja navetan rakentamiseen. Tukkijätkät opettivat lapset laskemaan, lukemaan ja kirjoittamaan iltaisin. Kämppä oli rakennettu paksuista, käsittelemättömistä kelohongista ja siellä asusteli parikymmentä tukkijätkää Tyynen, Aunen, maman ja tatan lisäksi.

Mummolaan Kotajärvelle

Tyyne oleskeli kämpillä, kunnes koulupakko tuli eteen kahdeksan vuotiaana, jolloin hän pääsi Kotajärvelle äidinäidin Outin os. Grilaff ja äidinisän Feodor Hattusen tilalle. Tyyne viihtyi siellä erinomaisesti, jopa paremmin kuin starikan taloudessa. Kaksikerroksinen talo oli maalattu keltaiseksi, mikä tuolloin oli harvinaista. Talo oli muutenkin modernimpi kuin Evaniemen tila tuplaikkunalaseineen, maalattuine lattioineen ja seinätapetteineen.

Tyyne suoritti alakoulun loistavasti Viktor Mitrusen oppilaana noin kuukaudessa. Aira Samulin (os. Suvio) kävi muuten samalla luokalla, ennen kuin muutti perheensä kanssa Hyrsylänmutkaan. Tyyne osallistui tilan työntekoon ja Hattusen Julia-tyttären hoitoon. Tyttö, joka oli Hattusten seitsemäs lapsi, kuoli valitettavasti nuorena. Hänen kasvuaan esti elinikäinen tuberkuloosi ja ylävartalon kyttyrät. Pihan leikkimökki oli rakennettu hänen kesäleikeilleen. Siellä oli jopa pieni hella kahvin keittoa ja ruoan laittoa varten.

Outi ja Feodor opettivat tätini ”tekemään oikein ja huolellisesti” (Tyyne Kanervo, Leikki on lapsen työtä…”, VV 4/1995) kaikki maatilalla esiintyvät työt. Kyläsepältä jopa tilattiin sopivan kokoinen viikate, harava ja sirppi heinätöihin! Hänellä oli myöskin pieni lapio perunapellon multaamisen ja muihin lapiohommiin.

Seuraava ote kuvaa unohtumatonta kesäaamua Kotajärvellä: ”/…/ oletteko koskaan heränneet aitassa moniääniseen metallin kalkkeeseen, astuneet paljain varpain aamukasteiselle nurmelle ja pysähtyneet. On ollut pakko pysähtyä ja antaa aistien avautua tajuamaan todellisuus, niin satumainen kuin se onkin. Yhtäältä kuuluu lypsytarhasta poistuvan karjan kellojen etenevä erisävyinen kilkatus. Toisaalta kylän pelloilta isäntien monilukuinen viikatteiden hionnasta aiheutuva kalke. Kauempana suolta nouseva utuinen harso aurinkoa pakenemassa.” (Tyyne Kanervo, Tuoksuja täynnä on maa…”, VV 2/2002)

Kesäisin työnteko alkoi vasikoiden ja lampaiden hakaan kuljettamisella. Tämän jälkeen Tyyne pesi astiat, aamulypsyn separaattoriastiatkin! Hän lakaisi seuraavaksi lattiat, varusti perunakattilan hellalle, nouti hellapuita, maitoa kellarista, unohtamatta leipää aitasta. Talon ruokalevolla jäi lapsille aikaa leikeille: ”/…/ leikkimökkiin. Siellä oli lavitsat molemmilla seunustoilla. Julia halusi loikoilla, me Marian kanssa pelasimme Mustaa Pekkaa. Noin tunnin kuluttua aikuiset menivät kulloinkin ajankohtaisiin töihinsä ja minä tiskasin astiat ennen kuin liityin heihin.” (85 vuotta ollutta…, s.18)

Päiväkahvien järjestely alkoi kolmen aikoihin. Sen jälkeen oli aika koota luonnonheiniä karjalle ja samalla sai toki käydä uimassa, jos huvitti. Tyyne Kanervo muisti, kuinka hän sekoitti heiniin turnipseja ja paloiteltuja ”ylivuotisia perunoita” (85 vuotta ollutta…, s. 18).

Lypsysavut

Kun vasikat ja lampaat oli haettu takaisin pihatarhaan illalla, alkoi lypsysavujen virittäminen:   ”/…/ Se olikin taitolaji, koska savujen piti kestää aamulypsylle asti. Mummo opetti senkin taidon, eikä aikaakaan kun olisin voittanut kenet tahansa savujen rakentamisessa. Iso, viralta pantu muuripata oli keskellä lypsytarhaa ja siihen kokosin hyvin, mutta hitaasti palavaa materiaalia, päällimmäiseksi ns. Vesiheinää paksu kerros, etteivät liekit pääse läpi. Savuaa aamulypsyyn asti, mutta eipä noita savuja enää tarvita, kun kone hoitaa lypsyhommatkin nykyään.” (85 vuotta ollutta…, s. 18)

Kasvimaan hoito vei paljon aikaa, mutta osa työstä tehtiin yhteistalkoona kuten herukoiden poimiminen, myöhemmin metsämarjojen poimiminen. Ortodoksiset juhlapyhät jaettiin kylien kesken. Kotajärveläiset olivat saaneet juhannuksen vieton järjestämisen. Siihen valmistautuminen alkoi kylän kesäkuntoon laittamisella. Karjasuojat ja kaikki pihapiirin rakennukset siivottiin perusteellisesti.

Talven pyykki pestiin padoissa ja niiden kuivuessa koko kylän yllä leijui järvessä huuhdeltujen, puhtaiden vaatteiden raikas tuoksupilvi. Kun juhannus alkoi lähestyä, siivottiin asuinrakennukset. Juhannuspöydän suurin herkku oli uunissa haudutetut rukiinidut, maultaan imelää kuin mämmi.

Seuraava ote on ”Lapsuusajan juhannukset” – artikkelista: ”/…/ tultiin pitäjän eri kulmilta sankoin joukoin, joten paikat piti olla kunnossa ja ruokaa riittävästi, ettei kylän maine kärsinyt. Näissä juhlissa tutustuttiin uusiin ihmisiin ja kohta oli sukulaisia joka kylässä, mikä oli tarkoituskin. Silloin oltiin sukurakkaita, ei säikytty suurtakaan vierasmäärää, kaikille järjestyi yösija sekä ruokaa, millä kestitä vieraita.”(Tyyne Kanervo, VV 2/2001)

Kotajärveläisille tuli useita lehtiä ja Tyyne luki ”Rymy Eetu” ja ”Pekka Puupää”-sarjakuvat ukin Yhteishyvä-lehdestä. Kotiliesi-lehden lorut ”Kieku ja Kaiku” kuten Laatokka-lehden mainokset ja iskulauseet jäivät pysyvästi mieleen: ”Kaikki käyttävät Karlssonin liimaa, paitsi minä. Mutta minähän olenkin aasi.” /…/ Vain aasi kulkee ilman hattua. Sen koommin en ole ilman hattua lähtenyt edes maitokauppaan.” (85 vuotta ollutta…, s. 21)

Taina-täti oli muotilehtiä tilaava kylän ompelijatar. Tyyne oppi tietenkin käyttämään ompelukonetta ja innostui piirtämään omia malleja. Hän haaveili tosin arkkitehdin ammatista ja piirsi talojen kuvia ja pohjapiirroksia ruudullisille papereille.

Vaatekiinnostus alkoi varmaankin Kotajärvellä, sillä jutussa ”Kun minä olin pikkuinen vielä” (85 vuotta ollutta…s. 92–93) lukee, että ahkeruus palkittiin runsaasti vaatteilla (sellaisillakin, joita muilla ei ollut), hatuilla, laakerikengillä, päällystakeilla, nukeilla ja leluilla. Minä, joka tunsin Tyyne Kanervon lapsesta saakka, muistan pienikokoisen tädin hyvin pukeutuneena, kammattuna ja usein meikattuna. Hän rakasti kenkiä, mutta osasi pukeutua tilanteen mukaisesti.

Kanervot palasivat keväisin starikan talouteen, mutta he eivät enää mahtuneet sinne oman perheen kasvaessa. Kolmas lapsi syntyi eräässä naapuritalossa vuonna 1933, ja syksyllä lähdettiin takaisin Torasjoelle. Mamma oli lapsineen mukana Torasjoella ja asui siellä lasten kanssa varsinaisen talorakennuksen rakennusaikana, kunnes pieni mökki valmistui isoisän lahjoittamalle tontille.

Marraskuun viimeinen päivä 

Tyyne ja Aune kävivät samassa Hainarin koulussa Rudolf Suvelan oppilaana syksystä 1936 lähtien. Tyyne vanhimpana oli yläkoulussa. Hän oli ahkera oppilas, joka sai lainata kirjoja kotiin enemmän kuin toiset oppilaat. Oma talo valmistui vuonna 1937 ukin lahjoittamalle tontille Evaniemen Valeinkylään ja koulunkäynti jatkui sieltä. Tätini aineet olivat luokan parhaat, numerot kokeissa joko 9 tai 10. Yläkoulu päättyi 20.5.1939 ja päästötodistus oli hyvä.

Asuminen omassa talossa jäi lyhyeksi toisen maailmansodan syttyessä itäisellä rajalla neljä kuukautta myöhemmin, marraskuun viimeinen päivä. Tyyne-täti oli mummolassa ja pakeni sisarensa Tainan kanssa hiihtäen lähimmälle juna-asemalle, joka sijaitsi 11 km päässä. Pako jatkui junan härkävaunuissa ja katkesi ilmahälytyksien aikana, jolloin paettiin lumeen, kahlattiin lumikinoksissa lähimpään metsään. Seuraavalla asemalla eli Matkaselällä siirryttiin pakkaseen kuorma-auton lavalle.

Samana iltana Kiteellä tytöt sijoitetiin eri perheisiin: ”/…/ jouduin yhden kauppiaan kotiapulaiseksi tavallaan, kun olin yksinäinen ja täti joutui sitten toisen perheen kotiapulaiseksi./…/oltiin sitten koko talvisodan aika kotiapulaisena niissä perheissä.”(Tyyne Kanervo, haastattelunauha I,19970729) Kauppias Mannisella tarvittiin apua joulun valmisteluihin, koska rouva oli iäkäs ja väsynyt. Tyyne Kanervolla oli mukanaan ainoastaan yksi vaatekerta, mutta hän sai vaatteita ja kenkiä kauppiaan rouvalta.

Tyyne Kanervo koki ihmeellisen joulun: ”Rouva neuvoi ja minä toteutin, samalla opin monia ennen näkemättömiä asioita. Silmät suurina ihmettelin minkälaisia ruokia oli mahdollista tehdä ja syödä. Lipeäkalat, liikkiöt ja mahtava joulukinkku olivat aivan uusia asioita. Sain oikeita joululahjojakin, ensimmäiset elämässäni. Ihmeellinen joulu, sodasta huolimatta. Ei kyllä unohdu.” (Jouluissakin on eroa…, VV 5/1995, s. 8)

He kutoivat yhdessä sukkia tuntemattomille sotilaille, käsineitä ja kypäränalusmyssyjä. Keväällä tätini pääsi mummon ja ukin luokse Laukaalle ja jonkun ajan päästä hän liittyi omaan perheeseensä Suonenjoen Tyyrinmäessä. Keijo, perheen kuudes lapsi, oli syntynyt kaupungin sairaalassa pommitusten aikana. Varakkaampi evakko samassa talossa järjesti Tyyne Kanervolle päällystakin ja talvihatun. Perheen ruokatilannetta helpotti se, että töitä löytyi paikallisesta maalaistaloista. Jonkinlaiseen arkipäivään palautuminen mahdollistui ja Tyyne pääsi sihteeriksi nuorten iltakerhoon.

Tyyne Kanervon isä, joka jo oli yli-ikäinen sotaan, pääsi tallirengiksi Peuran kartanolle. Työtehtäviin kuului myös maidon ajaminen maitotinkiläisten portaille ja Tyyne oli mukana juoksutyttönä.

Keväällä 1941 käytiin katsomassa sotakorvauksena luovutettavaa tonttia, joka todettiin käyttökunnottomaksi, koska sillä ei edes kasvanut puita, joita olisi voinut kaataa talon rakennustarvikkeeksi ja polttopuiksi. Tilapäinen asunto löytyi Kangaslammilta ja perhe asui siellä, kunnes palattiin Karjalaan huhtikuussa vuonna 1942.

Sota oli kaukana Neuvostoliiton puolella ja Suojärvellä elettiin melkein kuin ennen. Talo oli huonossa kunnossa venäläissotilaiden jälkeen ja sen entisöinti vei paljon aikaa. Olosuhteet olivat hyvin niukat, kaikesta oli puute ja kaikkialle käveltiin, koska kulkuvälineitä ei ollut. Kaupasta sai vain vaneripohjaisia paperikenkiä, jotka särkyivät sateessa. Perunoita kylvettiin ja toivottiin, että marja- ja sienisadoista tulisivat runsaat. Takaisin palaajia oli pian niin paljon, että koulu- ja kerhotoiminta alkoi opettaja Hilda Häyrisen toimesta ja Tyyne Kanervo toimi tämänkin kerhon sihteerinä pari kertaa viikossa.

”Tatan sana oli laki”

Pakkoavioliitto 17-vuotiaana oli onneton ja Tyyne Kanervo yritti jättää miehensä Yrjö Hämäläisen useamman kerran vuosina 1943–1963. Hän ei pitänyt tästä varakkaan talon pojasta ollenkaan, mutta ”/…/meillä tatan sana oli laki tuohon aikaan.” (85 vuotta ollutta, s. 38). Ennen vihkiäisiä tätini kirjoitti pitkän jäähyväiskirjeen miehelle, jonka olisi tahtonut aviomiehekseen.

Vihkiminen tapahtui appivanhempien luona arkipuvussa ja jälkeenpäin tarjottiin tavallinen päivällinen, elettiinhän sota-aikaa. Tyyne Kanervo muutti aluksi appivanhempiensa luo ja auttoi tilan töissä. Yrjö, joka oli tuolloin sotamies, oli liittynyt takaisin Karjalaan sijoitettuun yksikköönsä.

Sotatilanne muuttui ja karjalaisen väestön evakuointi alkoi uudelleen. Tyyne-tätini, joka tuolloin odotti ensimmäistä lastaan toimi heinäkuussa 1944 kolmen ja puolen viikon ajan hevosmiehenä lehmien evakuoinnissa Impilahdelta (85 vuotta ollutta…, s.41) Alajärven Viinamäelle.

Asuinsija löytyi Pokelan talon aitasta eli luhdista ja myöhemmin syksyllä Jukantuvan pirtistä. Vastaanotto oli kiinnostunut ja ystävällinen: ”Jo seuraavana iltana talon tytöt toivat tarvikkeita ja pyysivät leipomaan Karjalanpiirakoita. Pianhan me anopin ja Veeran kanssa piirakat pyöräytimme ja talonväki sai haluamansa ihmeen syötäväkseen.”(85 vuotta ollutta…, s. 42)

Ensimmäinen lapsi Pekka syntyi 1944 Kankaanpäässä, jonne Helsingin naistenklinikka oli evakuoitu. Tyyne Kanervo oli täyttänyt 18 vuotta pari viikkoa aikaisemmin. Perheen muutot sotien jälkeen olivat tiheät eri syistä kuten työsuhteiden alkamisesta ja loppumisen takia, omistusoikeuksien muuttuessa, mutta perhe muutti myös, kun suurempi asuinsija oli saatavissa. Monta kertaa huonekalut ja muu kiinteistö myytiin ja kaikki aloitettiin alusta. Mies paljastui sekä kausialkoholistiksi, että himopeluriksi. Pirjo-Anneli syntyi vuonna 1946.

Yrjö Hämäläinen, joka oli ollut viimeistelemässä Outokummun elokuvateatteria, sai vapaalippuja loppuvuodeksi. Niin Tyyne Kanervo pääsi elokuviin, ja käynnit siellä olivat hänen ainoa yhteytensä lähiympäristöön. Ehkäpä yhdeksällä Oscarilla palkittu ”Tuulen viemää” (1939) näytettiin valkokankaalla. Sinnikäs Scarlett 0´Hara oli tätini suosikki ja hän viittasi mielellään seuraaviin filmin lauseisiin: ”After all, tomorrow is another day.” ja ”/…/ I´ll think about that tomorrow.”, tosin suomeksi: ”Älä huoli huomisesta – riittää kullekin päivälle vaivansa.”

Lehdet Karjalainen (kok.), Kansan Voima (Kd), Metsästys ja Kalastus sekä Sirpale tilattiin kotiin. Poliittinen vakaumus hahmottui lehtiä lukiessa 20-vuotiaana: ”Siinä kun vertailin päivälehtiä keskenään, syntyi ajatus: Jos minun täytyy jossain vaiheessa ottaa poliittista kantaa, se on ehdottomasti sosiaalidemokraatti. Se päätös on pitämäni lopun elämäni ajan. Olin tuolloin 20-vuotias.” (85 vuotta ollutta…, s. 46)

Mustasukkainen aviomies pahoinpiteli Tyyne Kanervoa niin pahoin, että silmät muurautuivat kiinni, ja vielä toisenkin kerran viikon aikana. Perhe muutti sen jälkeen sotakorvaustilalle, jossa mies oli niin masentunut Pertti-vauvan kuoleman jälkeen, että sai lääkäriapua.

Tappouhkauksen jälkeen Tyyne Kanervo joutui pakenemaan äkillisesti Valtimolle, mistä Jelena ja Ivan Kanerva olivat sotakorvauksena saaneet niin sanotun kylmän tilan. Aviomies matkusti valitettavasti perässä ja pakottautui myöskin mukaan Helsinkiin, jonne tätini lähti töitä etsimään.

Helsingin Rautatieasemalla

Hämäläisen pariskunta saapui pääkaupunkiin 9.2.1949, ja molemmat pääsivät Elannon einestehtaalle töihin. Tilapäinen asutus järjestyi erään Hanna-tädin luota Töölönkadulla. Aviomiehen psykopaattinen luonne tuli esille, kun hän huijasi suuren rahan tädiltään.

Tämän jälkeen aviomies vaati lapset Helsinkiin kuvitellen, että asunnon saaminen helpottuisi, mutta tilanne päinvastoin vaikeutui. Kuusi henkilöä tunkeili pienessä asunnossa remonttiin saakka, jolloin perhe hajautui. Hanna-täti matkusti sukulaistensa luokse Iisalmeen Pirjon kanssa. Helsinkiin jääneet perheenjäsenet yöpyivät tuttavien sohvilla, milloin missäkin. Tyynen äitiyslomapäivät Elannolta kuluivat kaduilla ja yleisissä tiloissa, kuten Helsingin Rautatieasemalla. Pirjo liittyi perheeseen myöhemmin kesällä ja Paavo syntyi syksyllä 1949 Helsingin naistenklinikalla. Perheen yösija järjestyi sen jälkeen esimerkiksi Elannon jumppasalin matolta.

Tyyne Kanervo pohtii jälkeenpäin muistelmissa: ”Näin jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, millaisissa oloissa lapset kasvoivat. Virallisesti emme olleet Helsingissä, kukaan ei ottanut talonkirjoihin. Korkeintaan kolme vuorokautta sai olla vieraan ominaisuudessa.  Olimme siis irtolaisia. Ihme, että kävi päinsä, mutta siksipä sosiaalihuolto ei meitä auttanutkaan, kun kotikuntamme oli Kuusjärvi.” (85 vuotta ollutta…, s. 55)”

Lokakuussa samana vuonna perheen elämäntapa tuli Helsingin sosiaaliviranomaisten tietoon Pelastusarmeijan kautta. Tyyne Kanervolla oli sikotauti ja paikalle kutsuttu lääkäri toimitti perheen kulkutautisairaalaan. Lapset sijoitettiin karanteenin jälkeen lastenkoteihin, ja Tyyne Kanervon säännöllinen työnkäynti Elannolla mahdollistui. Hän pääsi asumaan jonkun tädin luokse. Seuraava tilapäinen asunto oli työetu, mutta kesti vain lyhyen ajan ja Tyyne-täti muutti takaisin tätinsä luokse.

Aviomiehen merkillinen käyttäytyminen hänen kansanedustajaksi pyrkimisensä yhteydessä johti siihen, että hän joutui Niuvanniemen parantolaan ja Tyyne Kanervo sai vihdoinkin olla rauhassa. Hän haki lisätöitä ravintola Klaavasta, ja kylmäkön tulot sieltä riittivät sekä lasten lahjoihin että vaatteisiin.

Levoton elämä jatkui, mutta Pusulassa hänellä oli taas vakituinen työ, asunto ja lapset joko hoidossa tai koulussa. Sosiaaliviranomaiset muuttivat yhtäkkiä perheen Outokummun Lamellitaloon, koska lasten hoitomaksut helsinkiläisissä lastenkodeissa olivat liian korkeat. Tämä puusta rakennettu korkea talo, jossa asui paljon lapsiperheitä, purettiin vuonna 1987.

Tyyne Kanervo toimi kotiompelijattarena ja toivoi, että pitkäaikainen suhde Mikael ”Mike” Aliolaan johtaisi avioeroon, mutta suhde rikkoutui Paula-Mariannen syntyessä kesällä 1951. Yrjö Hämäläinen, joka tahtoi jatkaa yhteiselämää, suostui tyttövauvan isäksi. Hän sai töitä ja perhe muutti työsuhdemökkiin, mutta kirja kertoo miehen pikkurikollisuudesta kuten ryöstöstä ja epäonnistuneista katumyyjäyrityksistä.

Eräässä Ohenmäen mökissä tapahtui Tyynen kuristusyritys ja Tyyne Kanervo pakeni toivuttuaan takaisin Outokumpuun, jossa lapset kirjoittautuivat kansakouluun. Mies ilmestyi pian seuduille ja perhe oli koossa, kunnes aviomiehen uudet eduskuntavaalitavoitteet johtivat jälleen sairaalahoitokauteen.

Vaikea elämä jatkui. Onneksi sukulaiset olivat tukena. Paikallinen sosiaalitarkkailija Aaro Monthan Varkaudessa auttoi kuvankaunista tätiäni, jota kutsuttiin Varkauden Zsa Zsa Gaboriksi vuodesta 1955 lähtien. Hänen lausuntonsa vaikutti ratkaisevasti avioeron toteutumiseen vuonna 1963. Tätini selviytyi ylivoimaisilta tuntuvilta vaikeuksista. Lapset kouluttautuivat ammatteihinsa.

Vaikeita aikoja ei pahoiteltu haastatteluissa vuosina 1997–1998, päinvastoin alleviivattiin työn tärkeyttä ja vaatimattoman ruoan terveellisyyttä: ”/…/Lapsetkin oppivat ymmärtämän työn merkityksen: OMA TYÖ-PARAS APU. Kaikki minkä ne on saaneet kokoon, on oman työn tulosta. Olen ylpeä lasteni ahkeruudesta ja heidän saavutuksistaan.” (Kyselykaavake 1., 970718)

Suuri tarmokkuus ja ahkeruus auttoivat ehkä eteenpäin, kuten vastuu neljästä lahjakkaasta lapsesta. Voin kuvitella tätini ahdistuksen tunnontarkkaa selostusta kootessaan; kaikki päivämäärät ja lukemattomat osoitteet ovat muistissa, kuten nimet ja työpaikat.

Kylmäkkö ja luottamusmies

Teppo Korhosen tapaaminen 1960-luvulla ja uusi elämä kulkivat tavallaan käsi kädessä. Kaksoishäät Tyynen ja Tepon sekä tyttären Pirjon ja tämän miehen Leif Fältin välillä Pyhän Kolminaisuuden kauniissa kirkossa lokakuussa 1965 oli iloinen tapahtuma, josta puhuttiin kauan.

Muistan setäni erittäin miellyttäväksi mandoliinimieheksi, ja vanhempana koin ilmapiirin Korhosilla kulturelliksi. Karjala -lehden ja Nuori Karjala -lehden tilaukset alkoivat samana vuonna. Perheeseen tilattiin myöhemmin myöskin Oma Suojärvi -lehti. Ehkä lehtitilaukset innostivat liittymään Helsingin Suojärveläisten Seuraan vuotta myöhemmin.

Tyyne Kanervo oli kylmäkkö ja kävi töissä ravintola Kappelissa, myöhemmin Fenniassa Ritarinkatu 2:sta, joka oli perheen osoite vuodesta 1965 lähtien. Teppo joutui eläkkeelle pitkäaikaisen sairastamisen jälkeen vuonna 1967 ja he muuttivat Hanalaan. Muutot jatkuivat, mutta nyt aviopuolison toimesta, sillä pariskunta etsi sopivampaa asuntoa Helsingin seuduilta. Korson asunto Tissarin talon yläkerrassa sijaitsi suureksi iloksemme kävelyetäisyydellä meidän omakotitalostamme Naakkatiellä.

Korhoset muuttivat Koivuhakaan vuonna 1970 ja työmatka Fenniaan lyheni huomattavasti. Luottamusmiehen tehtävät alkoivat ravintola Vartaassa samana vuonna ja niihin kouluttauduttiin Kiljavan Ammattiopiston kursseilla. Suhde ammattiliittoon tuli kiinteäksi, kun Tyyne Kanervo pian toimi sihteerinä neljässä eri kokoontumassa: ammattiosaston kokouksien osastonsihteerinä, sosiaalidemokraattien ryhmäsihteerinä, Elannon työhuonekunnan sihteerinä ja myöskin Suur-HAP:n naisjaoston sihteerinä. Hän toimitti Hotelli ja ravintolahenkilökunnan liiton HRHL ry:n Helsingin osaston 16 ry:n 5 vuotishistoriikin Yrjö Karisalmen kanssa. Hän oli myöskin osastonedustaja Työväen Sivistysliiton (TSL) ja Ravintolaliiton hallituksissa.

Ihanteellinen kotimies Teppo suoritti ostokset, siivoukset, ruoan laiton ja kukkien kastelun. Tätini sai vapauden käyttää aikansa, kuten parhaaksi katsoi ja avioliitto oli hyvin harmoninen. Muutto Keravalle vuonna 1976 pidensi jälleen työmatkoja, mutta töitä löytyi myöhemmin paikallisesta ravintola Tinatuopista ja Tyyne Kanervo toimi ravintolasektorin pääluottamusmieheksi viimeisenä työvuotenaan 1984.

Tepon kuolema pitkälle edenneeseen syöpään aiheutti tilapäisiä rahaongelmia. Asiat järjestyivät, mutta pitkäaikainen stressi kostautui Tyyne Kanervolle etuseinämäinfarktilla ja työkyvyn menetyksellä. Vuosi 1987 oli pitkä ja vaikea eläkkeelle joutuvalle, mutta voimien palautuessa järjestötoiminta jatkui sihteerinä Keravan Eläkkeensaajien yhdistyksessä jo samana vuonna.

Seuraavana vuonna Tyyne Kanervo toimi myöskin paikallisten rintamaveteraanien sihteerinä ja varainhoitajana. Hän kirjoitti minulle: ”Eivät nuo vanhat toverit osaa, eikä ymmärrä nykyajan paperitöitä. Sitäpaitsi heidän kätensä tärisevät. Ettei käsi pysy hallinnassa. Minä vielä pystyn hoitamaan nämä yhdistysasiat, joten teen ne.” (Päiväämätön postikortti Keravalta)

Kallenportin kirjailija

Artikkeli ”Olipa kerran” (VV 1/2003) muutosta Viertolan palvelutaloon vuonna 1993 voitti asiakaslehden kirjoituskilpailun ensimmäisen palkinnon. Seuraava ote Keravan Eläkkeensaajien r.y.:n kymmenvuotishistoriikista on lyhyt kuvaus talon sotaveteraanipuolesta Kallen portista (jossa tätini asui): ”Talon toinen pää, ns. Kallenportti on veteraanien asuntoina. Ilman veteraanijärjestöjen painostusta se ei olisi vieläkään käytettävissä. Kaunis ja tarpeellinen talo kaikkien mielestä, joskin kaikesta on maksettava erikseen, vuokraa jopa enemmän kuin vapailla markkinoilla. Vastikkeeksi paikka on rauhallinen, keskustan läheisyydestä huolimatta.” (Tyyne Kanervo, Pöytäkirjat kertovat 3.6 1962­–3.6 1997, s.17-18)

Toimeliaana ja ulospäinsuuntautuvana tätini toimi alusta alkaen kahvila Kaisankamarin vapaaehtoistyöntekijänä. Moni keravalainen (talon asukkaiden lisäksi) on varmaankin ostanut pullakahvit häneltä. Tämän voittavan artikkelin lisäksi olen löytänyt 11 muuta teosta kaunokirjallista jäämistöä tutkiessani ja jotka pääasiassa pohjautuvat imponoivaan muistelutyöhön.

Tyyne Kanervo kirjoitti käytetyillä läppäreillä, mutta teksteistä ei käy ilmi, kuinka kaunokirjallinen kirjoittaminen alkoi. Hän oli itseoppinut ja luki paljon kuten kirjailijat yleensä, ehkä karjalaiskirjallisuutta ja Eino Leinon runoutta.

Kertomaperinne oli vahva kotikylillä: ”Vanhaset ukot kerto satuja, sillä tavalla niinkun viihdyteltiin illalla. Kokoonnuttiin johonkin taloon, useita, ihan ne kaikki lähinaapurit ja se joka oli parempi kertomaan satuja, toiset kuunteli ja…joku veisteli kirvesvartta…akat kehräsi lankaa…semmosilla …kuontaloksi sanottiin, sellasella laitteella, värttinälläkin kehrättiin /…/ ja sitt´talosta tarjottiin yleensä kahvit ajan vietteeksi. Toisena iltana mentiin toiseen taloon, ettei aina samassa talossa oltu.” (Haastattelunauha I.,19970729, Tyyne Kanervo)

Tyyne Kanervo piti itsekin tarinoimisesta ja ”pakinoi” mielellään kotikylästään sukutilaisuuksissa, mutta en valitettavasti äänittänyt näitä erinomaisia esiintymisiä. Haastattelin häntä ensimmäistä kertaa Karjalaan kulkevaa iltajunaa odotellessa 27.7.1997. Se oli tärkeä, koska hän vanhimpana toisesta evakkosukupolvesta muisti menneet ajan parhaiten. Haastattelin häntä uudelleen ja samalla Pekka-serkkua vuonna 1998. Tyyne-tädin sisko, äitini Aune Kontsas toimi oppaana vuodesta 1997 lähtien ja hänen arvokas avustuksensa tämän ”Varpusen lento” evakkotutkimuksen haastatteluvaiheessa vuodet 1997-2001 edesauttoi materiaalin keräämistä merkittävällä tavalla.

Tätini Tyyne Kanervo toimi kansan, heimon, suvun ja eri järjestöjen nimissä itseään säästämättä. Hänen kertomuksensa rajan taakse menetetyistä kotikylistä tekivät karjalaiset perinteet laajalti tunnetuksi.

Lämpimät kiitokset Viertolan palvelutalosäätiön avuliaalle toimistosihteerille Päivi Mäntyselle artikkelikopioista ja muusta tiedonjaosta.

”Männyn neulaset juttelevat etelätuulen kanssa. Olen kaukana seuduilta missä minun äitini syntyi.” (Pentti Saarikoski)