TUULIKKI KIILO - MAAILMAN PARAS KUMMITÄTI

Jokaisella ihmisellä tulisi olla paikka – turvasatama tai keidas –  jonne voi palata aina elämän myrskyistä – edes unelmissaan. Minulle tuo paikka on kummitätini Tuulikin koti – Kiilon tila Paluksen kylän kupeessa, Satakunnassa. Sen sielu ja sydän oli Tuulikki, lämminsydäminen nainen, hieno ihminen, jonka seurassa tunsin oloni aina erityiseksi – myönteisellä tavalla erikoiseksi. 

Lapsen silmin näin tilan suurena kartanona, joka kohoaa mäen päällä puutarhojen ympäröimänä, sellaisena kun rakastetun lastenkirjailija Anni Swanin kuvailema Tottisalmen kartano. Ja pihaan vievää hiekkatietä reunustava korkea kuusiaita – sehän oli juuri sellainen, millaiseksi lapsena kuvittelin prinsessa Ruususen linnaa ympäröivän! Ja kun vuosia myöhemmin sepitin lapsilleni satuja hiiriperheestä, missäpä muuallakaan olisi niiden kotipesä ollut kun Kiilon kuistilla, jossa ne olivat hiirenloukuilta turvassa eläinrakkaan emännän toimesta.

Kun pääsin kyläilemään lomillani Tuulikin perheen luo siinä oli taikaa! Kesäisin hiekka narskui askeltaessani pihaan vievää mäkeä ylös, talvisin lumi. Paluksella kesät olivat nimittäin aina aurinkoisia ja talvet runsaslumisia. 

Vuonna 1930 Palus oli osa Kullaan kuntaa. Sen väkiluku oli 2 951. Tuona vuonna syntyi myös kummitätini, Mirja Tuulikki Kiilo (o.s. Takala) Eeli Tuomas Takalan ja hänen vaimonsa Helmi Marjaanan (o.s. Passilahti) toisena tyttärenä. Kaikkiaan perheeseen syntyi viisi tytärtä: Tellervo, Tuulikki, Terttu, Onerva ja Orvokki.

Suomessa elettiin tuolloin ensimmäisen tasavallan aikaa. Presidenttinä oli agronomi Lauri Relander, Reissu-Lasse  ja maailmanlaajuinen lama vaikeutti myös 12 vuotta vanhan Suomen valtion elämää. 

Tuulikki ei juurikaan kertonut lapsuusmuistoistaan, likeö siksi, että lapsuus oli lyhyt. Kun talvisota alkoi, Tuulikki oli 9-vuotias. Tuulikin nuorin sisar, äitini Orvokki, syntyi 28.7.1941. Viikon päästä 5.8.1941 isä Eeli kaatui itärintamalla. 

Tuulikki muistaa hyvin, kun perheeseen tuotiin raskas suruviesti. Pappi nousi mäkeä ylös mustissa vaatteissaan ja hatussaan. Tyttäristä toiseksi nuorin, 4-vuotias Onerva seisoi ikkunan eteen siirretyllä pikku jakkarallaan ja huusi:

-Nyt se pappi tulee

Kun arkku tuotiin rintamalta kävi 11-vuotias Tuulikki tunnistamassa isänsä ruumiin. 

Samoihin aikoihin kun nuorimmainen kastettiin suojeluskunnan talolla, ammuttiin  kunnialaukaukset Eeli Takalan hautajaisissa. Helmi Takala jäi yksin viiden tyttärensä kanssa. Hän opetti tyttärensä tekemään töitä, kuuntelemaan Jumalan sanaa ja tyytymään vähään. 

Äitini kertoi kysyneensä lapsuutensa  aikana usein Tuulikilta:

-Oliko arkussa oleva mies varmasti isä?

Tuulikin vakuutteluista huolimatta, istui äiti kuitenkin usein kotiportin kupeessa olevalla suurella kivellä ja odotti isää kotiin palaavaksi.

Mutta isä ei palannut. Se oli raakaa aikaa kaikille. Ei ollut kriisiapua eikä psykologeja.

Tuulikille tuo aika merkitsi velvollisuuksien lisääntymistä kotitöissä ja pienempien sisarusten kaitsemista. Nuoremmat sisarukset laistivat mielellään jatkossakin kotitöistä, joten ne lankesivat vanhemmille sisaruksille. Taloudessa oli kolme lehmää, kanoja ja sika. Vaatteet ommeltiin itse ja Helmi-äiti ompeli myös muille. 

Onneksi Helmillä oli tukena sisarensa Hilja ja tämän mies Vihtori Paavola. Kun Paavolassa tapettiin sika, ei siitä tuotu muutamaa viipaletta Helmille tyttärineen vaan puoli possua. Ja he auttoivat muutenkin, vaikka eivät koskaan tehneet siitä numeroa. 

Sisarusten mielestä Tuulikki oli jo lapsena vastuunkantaja, johtajatyyppi. Tuulikki oli priimusoppilas. Hän kirjoitti ystävävihkoon toiveammatikseen joko sairaanhoitajan tai lähetyssaarnaajan uran. 

Leskeneläkkeen turvin Tuulikki lähetettiin Porin suomalaiseen yhteislyseoon. Siihen aikaan ei linja-auto kulkenut Porista Palukselle, joten Tuulikki asui Holmlundin perheessä Porin keskustassa vuokralla, osoitteessa Liisankatu 9. Jollei maitoauton lavalla päässyt viikonloppuvisiitille äidin ja sisarusten luo, käveli hän joskus 18 kilometrin matkan koti-ikävissään. 

Koulun jälkeen Tuulikki pestautui töihin Palovakuutusyhdistykseen. Sen konttori oli Kiilon tilalla. Yhdistyksen johtajana oli hänen tulevan aviomiehensä isä, Emil – Eemeli – Kiilo. Eemeli oli touhun mies ja pätevä monella alalla. Hän vaikutti laajalla toimialueella valtakunnallisestikin, kuten myös kummisetäni, Tuulikin tuleva aviomies Kalevi Kiilo.

Tuleva anoppi Vivika eli Viikka (o.s. Paavola) oli vaativa tilan emäntä. Tuulikin työaikana Kiilon konttorissa taidettiin kylvää siemenet tulevalle romanssille perheen nuoremman pojan – Kalevin – kanssa. 

Tuulikki päätti toteuttaa unelmansa sairaanhoitajattaren ammatista. Koska Porin opistossa ei ollut asuntolaa, lähti hän Turun sairaanhoitajatarkouluun vain 17-vuotiaana. 

Turulla on pitkät perinteet hoitotyöstä maassamme: Suomen sairaanhoidon historiankin voidaaan katsoa alkaneeksi Turun Lasaretiin vuonna 1759 otettujen työntekijöiden myötä. Uraauurtavaa työtä Suomen sairaanhoitajakoulutuksen eteen teki vapaaherratar Sophie Mannerheim. Hän toi maailmankuulun sairaanhoitajan – Florence Nightingalen – opit  Suomeen. 1940-luvulla sairaanhoitajakouluihin oli monipäiväiset pääsykokeet ja koulutus kesti kolme vuotta. 

Nightingalen mukaan sairaanhoitajan tulee olla siveä, raitis, kunniallinen, totuutta rakastava, luotettava, täsmällinen, iloinen ja hyväntuulinen, äärimmäisen siisti, itsensä unohtava, lempeä, kätevä ja hienoluonteinen. Juuri sellainen Tuulikki oli. 

Sairaanhoitajaksi valmistuttuaan Tuulikki palasi kuitenkin kotikyläänsä Palukselle perheensä avuksi. Hän kihlautui Kalevin kanssa ja he aloittivat yhteisen vuosikymmeniä kestäneen elämänsä. 

Sairaanhoitajan virkaan ei Tuulikki koskaan mennyt, mutta hän sai kyllä toteuttaa sairaanhoidon oppejaan läpi elämänsä niin ihmisten kuin eläintenkin kanssa. 

Perheeseen syntyi muutaman vuoden välein kolme lasta: Antti, Marketta ja Kyösti. 

Tilalla viljeltiin maata, oli sikoja, lehmiä ja sonnejakin. Ensimmäinen sonni nimettiin Hilarioksi miss universum Armi Kuuselan puolison mukaan. Hilario tuli tutuksi Paluksen kylällä karkailureissujensa vuoksi.  

Eläinkatraaseen kuuluivat myös kissa Sisu, sekä koirat Rasa ja Killi sekä viimeisenä kiinanpystykorva Lippe. Tuulikki oli hyvin eläinrakas. Hän ei tehnyt pahaa kärpäsellekään, kirjailmellisesti.

Tuulikki ja Kalevi reissasivat jonkun verran Euroopan kaupungeissa. Joka ikiseltä reissultaan muisti Tuulikki laittaa kortin. Hän muisti aina myös juhlapäivät. Tuulikin lahjat olivat aina mieluisia. Hän osasi hankkia juuri jotain sellaista mikä oli sopivaa kussakin elämänvaiheessa. 

Itse lähettelin hänelle kortteja maailmalta ja soittelin. Tuulikki seurasi tarkkaan ajankohtaisia tapahtumia ja oli loistava keskustelukumppani. Nautin suunnattomasti keskusteluistaimme ja ikävöin hänen kauniisti helisevää iloista ääntään. 

Tuulikki oli esteetikko. Hän rakasti kauniita esineitä ja loi kotiinsa viihtyisän ilmapiirin. Muistan ikuisesti Tuulikin keinuvien askelten alla kodikkaasti narahtelevat lattialaudat kun hän käveli keittiön ja ruokasalin väliä vieden herkkulautasen toisensa jälkeen kahvipöytään. Tarjolla oli aina sen seittemää sorttia. Tuulikki rakasti myös runoutta.

Tuulikki asui lähes elämänsä loppuun saakka rakkaassa kodissaan. Viimeiset päivänsä hän vietti Porin keskussairaalassa. Kun puhuin viimeisen kerran hänen kanssaan, muutama päivä ennen hänen kuolemaansa, kiitti hän silloinkin soitostani. 

Olen suuresti kiitollinen kummitädilleni Tuulikille ja siitä, että puoli lasta kummiinsa toteutui ainakin osittain: minusta tuli myös sairaanhoitaja. 

Tuulikki merkitsi minulle myös turvaa. Kun kuulin lapsena että kummin alkuperäinen tehtävä on pitää lapsesta huolta jos tämä jää orvoksi, olin tietysti järkyttynyt pelkästä ajatuksesta, että vanhemmilleni tapahtuisi jotain, mutta samalla kiitollinen, että juuri Tuulikki oli kummini.

Tuulikki sanoi minulle tärkeän lauseen, jonka olen tallentanut sydämeni sopukkaan kultakäärössä:

Parasta mitä ihminen voi toiselle antaa on aika. Aika – tuo kallis – joka ei koskaan palaa. 

LAPSUUDEN MAISEMA

Lauri Pohjanpää

Ja metsä oli maailman sinisin

ja vehrein se nurmikkorinne.

Ja usein vielä unissani vaellan

ma kauas, kauas sinne.

Ja siellä oli maailman kauneimmat

ne sinipunakukkaiset pellot.

Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot

kuin siellä ne sinikellot.

Ja ma muistan ne koivut ritvaiset

siellä viheriäisessä haassa.

Ei missään niin valkeita koivuja kasva

kuin kaukana lapsuuden maassa.

Ja koivujen läpi ei milloinkaan

niin taivas loistele seessä.

Sen alla yhä unissani vaellan

ja mulla on silmät veessä.