Tuulikki Antila – sata vuotta suomalaista journalismia

Naistoimittajat ry:n perustaja- ja kunniajäsen ja 1960-luvun lopun puheenjohtaja, ekonomi Tuulikki Antila (o.s. Väänänen) syntyi kolme viikkoa vanhaan itsenäiseen Suomeen Hämeenlinnassa 31.12.1917. Hän ehti elämänsä aikana kokea Suomen ja maailmanhistorian merkittävät käänteet ja tavata ajan valtaapitävät.

Ennen kaikkea Antila koki naisen aseman muutoksen ruutuessuisesta hellapoliisista aktiiviseksi virkanaiseksi.

Antila kirjoitti paljon, elävästi ja modernisti. Tupakka sauhusi taukoamatta. Hän työskenteli muun muassa Keskon edeltäjässä, viipurilaisessa Savo-Karjalan tukkuliikkeessä myyntisihteerinä, sotien jälkeen toimittajana ja päätoimittajana Pirkassa sekä keskolaisissa asiakaslehdissä Iloinen myyjä, Kauppias ja myyjä sekä Kauppias.

Haastattelin 98-vuotiasta Tuulikki Antilaa 12.10.2016. Hän oli veitsenterävä, huumorintajuinen ja tyylikäs. Tuulikin vuosikymmenet ilmestyivät Ilta-Sanomien Suomi 100 -juhlalehtisarjassa, kukin kymmen omassaan. Tässäkin työelämäkerrassa Antilan elämänvaiheet kulkevat kronologisesti. Sata vuotta on niin valtava periodi, että tapahtumat tarvitsevat taustoitusta. Ja koska ihminen ei elä ainoastaan työstä, mukana tarinassa kulkee kaiken aikaa Tuulikille tärkeä perhe.

Vuoden 2016 lokakuista jutustelua piti jatkaa seuraavalla viikolla, koska paljon jäi vielä kertomatta. Kohtalo päätti toisin. Tuulikki Antila kuoli rauhallisesti nukkuessaan 18.10. 2016. Uimavaatteet odottivat eteisessä kuntoilemaan lähtijää.

Pelastusarmeijan silmäterä

Tuulikki Väänäsen elämä alkoi dramaattisissa merkeissä. Oli maailmansota, oli nälkä.

–  Synnyin itsenäiseen Suomeen 1917, vuoden viimeisenä päivänä kello 23.54. Olin perheeni ainoa lapsi.

– Kysyin äidiltäni miksi et pidättänyt vielä kuutta minuuttia, niin olisin saanut syntymäpäiväkseni 1.1.1918? Äiti sanoi: no kun minut oli nukutettu. Että mikä lie pihtisynnytys ollut.

Kului vain neljä viikkoa, ja nuorta valtiota raateli verinen sisällissota. Tuulikin vanhemmat olivat pelastusarmeijalaisia, jotka joutuivat liikkumaan paikkakunnalta toiselle.

– Enemmän kuin uskontoa se oli armeliaisuutta ja hoivaa, sen ajan sosiaalityötä. Ja musiikkia! Mathilda Wredenkin (1864–1928) satuin näissä kuvioissa tyttösenä tapaamaan.

Pikku-Tuulikki oli koko yhteisön silmäterä. Vilkas lapsi oli kova puhumaan jo puolitoistavuotiaana ja hän oppi lukemaan nelivuotiaana. Uskomatonta kyllä, kirjoittaminen tuotti hänelle tuskaa koulussa.

– Tyttö kirjoittaa kamalan väärin ja huonosti, valitti opettajani äidille.

Lukutoukka ei osannut kirjoittaa

Sisällissodasta toipuvassa Suomessa oli jo oppivelvollisuus, kun Tuulikki aloitti Helsingissä opintien. Tuulikki oli Elsa ja Kusti Väänäsen ainokainen, ja vanhemmilla oli aikaa puuhailla lapsensa kanssa. 1920-luvun Suomessa se oli harvinaista. Perheet olivat suuria. Kansalaissodan jäljiltä oli orpoja, oli puutetta ja kurjuutta, vaikka tuota vuosikymmentä pidetään iloisena nousukauden symbolina, jolloin jazz soi ja hameet lyhenivät. Tuulikkikin näki ympärillään maailman nurjan puolen, vaikkei sitä itse joutunut kokemaan.

– Olin oppinut isän kanssa lukemaan, kun äiti oli pari kertaa viikossa perhekodin tapaamisissa. Leikattiin Helsingin Sanomista otsikoita ja rakennettiin niistä sanoja.  En tosin osannut tavuttaa enkä tiennyt miten sana loppuu ja miten sen jakaa.

–Luokanvalvojani Nyqvist sanoi, ettei hän voi ymmärtää: tyttö kirjoittaa hirveän huonosti ja väärin, mutta lukee hyvin. Äiti sitten kertoi tästä meidän opettelumenetelmästä hänelle.

Komeasti lyseoon

Opinahjo oli nimeltään Alli Nissisen valmistava koulu. Alli Nissinen (1889–1926) oli aikansa voimanaisia, kahden ensimmäisen eduskunnan kansanedustaja, Marttaliiton perustajajäsen, kirjailija, runoilija, naisasianainen ja pedagogi. Hän perusti nimeään kantavan koulun. Tuttu lastenlaulu Jänis istui maassa on Nissisen kynästä. Hän myös toimitti – kuinka ollakaan – Tuulikki-nimistä lastenlehteä.

– Alli Nissinen siunaili, että herrajjumala mitä minä teen tuolle lapselle! En voi panna sitä ensimmäiselle luokalle, kun se lukee paremmin kuin lyseoon menijät. No, mä olin koulussa vain kaksi vuotta, vaikka se oli kolmivuotinen. Menin sitten tyttölyseoon, ja pääsin erittäin komeasti sisälle.

Koulussa kiusattiin

Tuohon aikaan ja aina peruskoulun tuloon saakka oppikouluun pyrittiin.

– Tyttölyseo oli Runeberginkadulla. Äärettömästi ihailin sitä, että sinne oli tullut sisävessat. Ne olivat jotain uutta.

Koulunkäynti ei ollut kympin tytölle aina ruusuista. Kaikenlaista nuhjaamista, koulukiusaamista, oli jo tuolloin. Taimi Tuulikki ryhtyi käyttämään toista etunimeään.

– Inhosin Taimi-nimeä, kun kaikki aina lauloi ”Mä Taimi olen sun tarhassas”.

Onneksi Viipuriin

Väänästen asunto Punavuoressa oli pieni ja usein täynnä vieraita. Tuulikilla oli oma, pikkuinen huone, joka piti antaa kyläilijöille.

– Mut pantiin makuuhuoneeseen äidin kanssa, isä nukkui työhuoneessa. Melkein koko nuoruuteni kärsin siitä, ettei mulla ollut omaa huonetta. Sen sain vasta kauppakorkean aikana.

Pelastusarmeijalaisina Väänäset liikkuivat paljon. Kun Tuulikki oli lyseossa, perhe muutti Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkiin, kansainväliseen Viipuriin.

– Se oli suuri avaus ja armahdus mulle.

Kuuden ällän ylioppilas

Tuulikki Väänänen Viipurin tyttölyseosta oli yksi vuoden 1936 kolmesta kuuden ällän ylioppilaasta. Kaksi muuta olivat Helsingistä ja Turusta.

Tuulikki haki ja pääsi Helsinkiin kauppakorkeaan, mutta sitä ennen hän astui työelämään, joka johti toimittajan uralle. 1930-luvun lopun nousukausi paljasti tulevalle ekonomille kiinnostavia kaupankäyntimuotoja. Pelastusarmeijassa harrastettiin nykyäänkin suosittua kierrätystä.

– Vaihtosysteemit olivat erittäin monimutkaisia. Silloin kaikkea jo laman jälkeen sai. ”Kerro miulle, mitä sie tarttet? Mie tarttisin punaisen vyön”. Kaikki sinuttelivat toisiaan Viipurissa.

Palkaton harjoittelija

Nuori Tuulikki varttui rakastamansa musiikin ja hyväntekeväisyystyön ympäröimänä. Toimittajanurasta hän oli silti aina haaveillut. Karjala-lehteen hänet otti palkattomaksi avustajaksi toimitussihteeri Jaakko Leppo.

– Hänen ekonomivaimonsa Liisi Leppo sanoi minulle, ettei nainen pääse täällä esille kuin korkeintaan ruokajutuissa tai ehkä vaateompelussa. Kauppakorkea voisi olla yksi sellainen väylä, että pääsisit kirjoittamaan taloudesta.

Peloton Tuulikki meninkin yksin tein kysymään Keskon edeltäjän Savo-Karjalan tukkuliikkeen toimitusjohtajalta Arvid Bremeriltä harjoittelupaikkaa – ja sai.

– Se oli aika semmoinen sosiaalinen herra: sen kun tuut vaan. Niinhän minä sitten lopetin Karjala-lehdessä ja aloitin Tukussa.

Hurraata Hitlerille

Viipuriin perhe jäi vain muutamaksi vuodeksi. Alkoi sota, jonka alkutahteja tuleva ekonomi oli valmistumisvuonnaan 1939 todistamassa Berliinissä saakka. Antila muistaa luokkaretken, jonka mielettömyyttä lähentelevä kokemus säilyi ajatuksissa halki vuosikymmenten.

– Kävelimme ympäri Berliiniä, tulimme Tempelhofiin, jossa herra Hitler piti puhetta. Oli paljon kovaäänisiä ja puhe sortui usein… kansa huusi ja huusi… yhtäkkiä huomasin, että siinä valtavassa ihmisjoukossa seisoi koko se mun sakkini, ja kaikki me huudettiin.

– Puheessa oli omalaatuinen, kiehtova rytmi, kiljuttiin itsemme käheäksi ylistystä herra Hitlerille. Outoa. Tilanne vei mukanaan. Hänen valtansa oli silloin kukkeimmillaan. Väitetään, että kaikilla hyvillä puhujilla olisi ollut sama rytmi.

Vuosikymmen vaihtuessa 1940-luvuksi tapahtui järisyttäviä asioita sekä maailmassa että Tuulikin henkilökohtaisessa elämässä. Filmitähtimäisen komea meriupseeri vei nuoren ekonomin sydämen iäksi.

– Niin, mukaan tuli herra Veikko Antila. Sukunimi on suojattu, me ollaan oikein ylpeitä siitä nimestä.

Kohtalokkaat tohvelit

Tarina polveili, kuten tarinat aina tekevät – varsinkin jos perspektiivi on sata vuotta. Antila näytti ylpeänä kuvia perheestään, johon kuului haastatteluhetkellä kolme lasta, viisi lapsenlasta ja kahdeksan lapsenlapsenlasta. Suku jatkuu. Antila piti hääkuvaa sylissään koko kolmituntisen haastattelun ajan. Kävi selväksi, miten tärkeä aviomies on ollut hänelle.

Tuulikki Väänänen ja Veikko Antila (s. 1914) vihittiin Helsingin Vanhassa kirkossa maaliskuussa 1942. Pari tapasi kadettien tanssikoulussa. Veikon daami oli lähtenyt toisen kavaljeerin tanssipariksi, koska Veikolla oli liian pienet tanssikengät. Aikaansaapa Tuulikki totesi tilanteen pyysi vahtimestarilta tohveleita lainaan. Niin alkoi – tohveleissa – Veikon kuolemaan vuonna 2004 kestänyt yhteinen valssi.

– Tuo liitto ei kestä kuukauttakaan, epäili eräs häävieras. Väärässä oli.

Ilon kautta

Häiden aikaan ei vielä eletty suursodan taitehetkiä, vaan Suomessa uskottiin vankasti Saksan voittoon. Talvisota ja jatkosodan verinen hyökkäysvaihe olivat takanapäin, maailmansodan kulun kääntänyt Stalingradin taistelu edessä.­

– Yleinen piirre meissä suomalaisissa oli ilo. Minä olin nuori vaimo, en jaksanut olla koko ajan täynnä kauhua. Ei kukaan jaksanut.

Maailma kulki ennalta arvaamatonta kulkuaan, ihmiset siinä mukana. Nuoret miehet olivat rintamalla, naiset, lapset ja iäkkäät pitivät kotirintamaa pystyssä. Surusanomia tuli, maata pommitettiin, mutta jatkuvasti ei eletty nenäliina silmäkulmassa.

– Happamina ei tervehditty, kun nähtiin toisemme. Olimme iloisia, juteltiin ihan niin kuin nuoret tekee. Haluan tuoda tämän puolen sota-ajasta esille. Ei se ollut vain mustaa murhetta.

Lottatyö oli kamalaa

Ekonomiksi valmistumisensa jälkeen Tuulikki Antila työskenteli asemaravintoloiden keskustoimistossa Matkaravinnossa. Talvisodan puhjetessa työpaikka evakuoitiin Aulangolle. Siellä nuorille naisille oli tarjolla myös lottatyötä, muonitusta ja lääkintähommia, mutta kirjalliselle Tuulikille käytännön raaka työ oli liikaa.

– Kahden viikon harjoittelun jälkeen totesin, että tää on aivan kamalaa.

Valtion Tiedotuskeskuksen VTK:n kirjoittajana ja kuriirina hän sen sijaan oli elementissään. Tuulikki kulki koti-Helsingin ja päämajakaupunki Mikkelin väliä ja yöpyi mummolassaan. VTK hoiti kaikkea sotapropagandaa. Nuoren postitytön mukana kulki muun muassa rintamakirjeenvaihtajien uutiskirjeitä ja kuvia.

– Niissä oli TK-miesten juttuja. Osa siivottiin, kaikkia ei edes julkaistu. Oli hyvin paljon havaintoja maastosta, taistelukunnosta. Valokuvaajat ja piirtäjät joutuivat menemään lähelle. Se oli vaarallista hommaa, monet kuolivatkin. Silti pääesikunnassa ei oltu tyytyväisiä, ja siitä saivat osansa myös viestien tuojat.

–Hyvin yleinen oli kaikilla tunne, ettei rintamalta tullut haettua, kiskottua eikä löydettyä sellaista mitä nää herrat olis halunneet.

Marski oli kuin kuningas

Tuulikki sopi kuriiriksi, hän oli ”sirpakka ja lapsen näköinen”. Enimmäkseen hän kuitenkin kirjoitti.

Nuori nainen tapasi päämajassa Suomen suurimpia sotaherroja, marsalkka Gustaf Mannerheimin tietysti myös.

 – Täytyy myöntää, että mun kontaktini häneen oli kyllä erinomaisen vähäinen. Itse asiassa näin Marskin joskus käytävässä, niiasin ja katsoin, että onpa valtavan vaikuttava ilmestys. Se oli kuin kuningas, itsessään sellaista arvovaltaa – ja olen minä sentään paljon komeita miehiä nähnyt.

Antila ei kuitenkaan ollut vakuuttunut marsalkan sodanjohtotaidoista.

– Marskin ei olisi pitänyt mennä korjaamaan mitään omin päin. Kuten nyt tämä Viipurin menetys. Kenraali A.F. Airo oli järjestänyt Viipuriin puolustavan porukan, jonka Marski yhtäkkiä siirsi ihan muualle. Venäläiset sen kuin vain kävelivät rauhallisesti tyhjään kaupunkiin.

75 vuoden takaisista tapahtumista on monenlaisia tulkintoja.

– Myöhemmin tuli nämä ajatukset, siihen aikaan kaikki uskoi häneen kuin vuoreen. En muista ketään, jolla olisi ollut niin valtava karisma.

– Ja toisaalta, eihän me saatu mitään tietää. Mut ois kuristettu ja heitetty pois, jos mä olisin puhunut sen mitä mä tässäkin olen jo puhunut.

Pakinointi alkaa

Jatkosota tempaisi mukaansa myös Antilan nuorenparin. Veikko palveli merellä, Tuulikki kirjoitti kuriirintoimiensa ohella Aseveli-lehteen tavattoman suosittua Asesisaren palstaa. Tekstinäytteessä kirjoittaja-lotta antaa aakkosille merkityksen: ”Ä= Äiti, henkilö, jolle normaali kansalainen ei mitenkään raskisi junissa ja raitiovaunuissa luovuttaa paikkaansa”. (Aseveli 21.1. 1943).

– Pakinoita pidettiin kuulemma hirveän hauskoina. Niiden tarkoitus olikin viedä ajatukset sodasta, huonoista uutisista ja kuolemanpelosta.

Siinä Tuulikki onnistui. Pakinoiden joukosta löytyy paljon muitakin helmiä, muun muassa Tarmopilleri-otsikon alle kirjoitettu kotirintamatarina pervitiinistä, sekä jälleen oivaltava aakkoskirjoitus sodan aikana lanseeratusta tipattomasta tammikuusta:

”A=alkoholi, aine, joka piti tammikuun ajaksi julistaa pannaan, mutta jota kuitenkin pääkaupungissa juotiin 75 miljoonan markan arvosta.”

– Pakinat ehkä antoivat ihan omanlaisensa kuvan siitä, miten pontevia ihmiset olivat. Perhettä piti pitää käynnissä ja juosta kysymässä oliko tullut kuorma johonkin kauppaan, kalaa tai muuta.

– Se oli arkea, jota elettiin vaikeana aikana. Sota oli elettävä. Ihmiset, jotka eivät ole olleet sodassa mukana, eivät käsitä sitä sillä tavalla. Kukaan ei jaksa pitää yllä kaameutta, siihen tulee mukaan elämän tuntu. Just oli menty naimisiin ja meillä oli pikkuinen tyttö.

Niin, perhe kasvoi. Ritva, lempinimeltään Nappe, syntyi 5.3.1943 keskosena. Häntä hoiti sama lääkäri kuin Tuulikkiakin aikoinaan: Arvo Ylppö.

Äiti kirjoitti leikkikehässä

Äiti ja vauva lähtivät Helsingin suurpommituksia pakoon talvella 1944  sukulaisiin Sastamalaan, mutta palasivat kesällä  takaisin. Rauhan tultua Tuulikki jäi edelleen kotiin hoitamaan Ritvaa, mutta kirjoittamista hän ei jättänyt.

– Kirjoitin Eeva-lehteen. Silloin päätoimittajana oli Lempi Torppa, aivan legendaarinen henkilö. Ennen lapsia mä olin (mainostoimisto) Erva-Latvalalla ja tutustuin Armi Ratiaan.

Juttelu Tuulikki Antilan kanssa oli kuin selaisi Kuka kukin on -kirjaa. Tarinoista hypähtää niin presidentinrouva Gerda Ryti kuin maailmantähti Frank Sinatrakin.

Ajan tavan mukaan lapset hoidettiin kotona. Ritvalla oli leikkikehä, jonka sisällä istui – äiti kirjoittamassa. Lapsi touhusi kehän ulkopuolella omiaan, ettei olisi sotkenut äidin papereita. Tuulikki Antila kirjoitti aina ja hän oli äärettömän nopea.

Suru-uutinen merelle

Pikku-Ritva kulki usein äidin mukana haastatteluissa. Tuulikki Antila ja Suomen ensimmäisen naisministeri Miina Sillanpää kohtasivat usein juttujen merkeissä ja siviilissä, koska olivat naapureita. Perhe hiukan oudoksui sitä, että Sillanpäällä oli kotiapulainen.

Toisen vauvansa menehtymisestä kesällä 1946 Tuulikki oli nähnyt enneunen. Isä-Veikon tieto Ulla-Kaarinaksi nimetyn vastasyntyneen kuolemasta saavutti julmalla tavalla. Tämä oli miinanraivaajalla radistin huoneessa, kun tuli sanoma saapui. Veikko luuli pitkään molempien kuolleen.

Myöhemmin syntyi vielä kaksi lasta: Artti 1948 ja Elsi 1953. Elsi tunnetaan taloustoimittaja Elsi Mustaniemenä.

Onnellinen liitto

Sota-ajan avioliitto oli ilmeisen onnellinen, puolisot kunnioittivat toisiaan. Sodan päätyttyä nuoren perheen arki kuitenkin jatkui paljon erillään. Veikko oli työssä merellä, paitsi vaarallisessa miinanraivauksessa myös kuuluisalla Suomen Joutsenella, jonka hän viimeisenä päällikkönä ajoi Turkuun.

Tuulikki Antila puhui lämpimästi ”ukostaan”, joka kuoli pitkään dementiaa sairastettuaan vuonna 2004. Elsi Mustaniemi vahvistaa, että isä oli tämänkin perheen pää.

– Mutta hän otti hirmu kauniisti äidin huomioon. Vaikka äiti ei tehnyt minkään makuista ruokaa – paitsi loistavaa risottoa oikeasta kanasta, pannaria ja munakasta – isä aina kehui. Hän muisti sanoa, että onpa minun vaimoni kauniina tänään. Ja äiti ihaili isää suunnattomasti.

– Äänekkäitä riitoja mitättömistä asioista oli, mutta ne hoidettiin saman tien eikä kumpikaan mököttänyt, Mustaniemi kertoi alkutalvesta 2017, kun Tuulikki Antila oli jo kuollut.

Tuulikki Antila työskenteli vuodesta 1949 keskolaisessa Kauppiaiden kustannus -yhtiössä. Hän oli uranuurtaja omassa ammatissaan, kipakka ja ajan hermolla. Elämäntoverin tuki oli työssä käyvälle perheenäidille välttämätön.

Perheenäidin ruuhkavuodet

Sodan jälkeen suuret ikäluokat täyttivät pienet kodit. Antilan kolmilapsiseen perheeseen tuli apulainen, koska molemmat vanhemmat kävivät töissä.

Tuulikki Antila pääsi aluksi toimitussihteeriksi Pirkkaan tavalla, joka huvitti häntä suuresti:

­ ­– Viipurin-vuosina 1930-luvulla olin Savo-Karjalan tukkuliikkeessä osastolla, jossa oli Keskon tuleva pääjohtaja ja vuorineuvos Ilmo Nurmela. Hän kutsui mua aina kakaraksi.

– 1949 Pirkkaan haluttiin toimitussihteeri, ja minä pöhlyyttäni panin suosittelijakseni pääjohtaja Nurmelan. Silloinen päätoimittaja Reino Sierla sanoi, ettei hyväksy tällaista, johon minä, että kenet muut olisin pannut? Ilmo Nurmela kertoi myöhemmin, että kyllä hän nauroi, kun kuuli kuinka Sierla närkästyi!

Alkuun työ Pirkassa ei ollut herkkua. Tuulikki ei sietänyt mielestään epäoikeudenmukaista kohtelua, vaan toimituksessa käytiin raikuvia riitoja.

– Joskus päätoimittaja korjasi pakinoitani erikoisen pöhlösti: muutti ehkä-sanan ehken-sanaksi. Mä sanoin sille suoraan, että ehken et korjaa mun tekstejäni!

Tuulikki Antila eteni nopeasti Pirkan päätoimittajaksi.

– Ilmo musta päätoimittajan teki.

– Kun sivuille tuli lisää mainoksia, heitettiin kaikkea kivaa pois ja lehdestä tuli tylsä. Kun kerran olin aika surkeana, mieheni ehdotti ammattilehtiä Iloinen myyjä ja Kauppias ja myyjä. Sitten alkoivat taas ihmisläheiset ja työssä innostavat jutut.

Downsiftaaja Tuulikki

Tuulikin Kusti-isän kuoltua Elsa-mummo ryhtyi Antiloiden hartaasta pyynnöstä hoitamaan lapsia. Se oli 50-luvun perhe-elämää ja inhimillistä vanhustenhuoltoa. Äiti katsoi lapset, laittoi ruoat. Kotona oli aina joku odottamassa.

Tuulikilla oli arjessaan pari rentoutumismetodia, jotka kuulostavat ajan huomioiden hyvinkin moderneilta. Kun lehti lähti painoon, Tuulikki piti pyjamapäivän, ”downsiftauksen”: luki, joi kahvia ja poltti tupakkaa. Hän tarvitsi myös töistä tullessaan täydellisen ruokarauhan: söi ja luki, poltti tupakan ja luki. Vasta sen jälkeen lapset saivat tulla keittiöön.

1950-luvun koululaisilla oli pitkät lomat. Antilatkin hankkivat kesämökin Vihdin Kurjolammelta. Lapset viettivät siellä kesät alusta loppuun.

– Me vanhemmat suhattiin sinne joka ilta töiden jälkeen. Kuplavolkkarilla. Ei haluttu olla yhtään hetkeä pois.

Nainen parhaassa vedossa

Keskon ammattilehtien päätoimittajana Tuulikki Antila oli 1960-luvulla, neli-viisikymppisenä, erinomaisessa työvireessä.

– Ei ollut enää pikkulapsiaikaa ja nousukautta elettiin. Muistan, kun olin Naistoimittajien yhdistyksen matkalla Yhdysvalloissa vuonna 1962. Yksi amerikansuomalainen tuli väittämään, että elämme Suomessa edelleen köyhyydessä, ei ole mitään mukavuuksia, ei jääkaappia, ei televisiota. Minä pihisin raivosta, mutta ei auttanut.

Juttuja, muistoja ja lehtileikkeitä piisaa. Tuulikki eli voiman vuosiaan. Läheisiä ja ystäviä käytettiin journalismin teossa apuna aivan kuten nykyäänkin.

– Kyllikki, Kyltsi, Stenros, myöhemmin Virolainen, oli työkaverini ja ystäväni. Tyttäreni Elsin ja Kyltsin pojan Erikin kanssa ne tekivät Tänään kotona -telkkariohjelmaan nuorison kasvatussarjan, jossa kerrottiin miten käyttäydytään.

 Antilan kolme lasta poseerasivat usein äidin lehdissä, milloin mainostamassa nerokasta pussilakanaa, milloin pikku puutarhureina.

– Ihmisläheisiä juttuja yritin. Mainospäälliköt rakastaa sellaista tekstiä, jota kukaan ei jaksa lukea. Mun kirjoitustyyli on jollain tavalla… erilainen.

Työ vei päätoimittajaa myös Neuvostoliittoon, jonka kanssa Suomi teki kahdenvälistä kauppaa. Antila puhui ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa espanjaa ja opetteli vanhoilla päivillään venäjää ja serbokroatiaa.

– Oli kiva olla naistoimittaja, kun aina pääsi istumaan johtajan viereen. Olin kutsuilla Moskovassa, missä oli isäntänä kosmonautti (German) Titov. Se oli kauhean hauska mies, lörpötteli iloisesti ja osasi hyvin englantia. Juri Gagarinkin kävi tervehtimässä.

 Muutto Kulosaareen

Antiloiden perheoloissakin tapahtui 1961 muutos parempaan: muutto Hakaniemen kerrostalosta Kulosaaren nurmikenttien keskelle.

Tarkka Tuulikki oli kauppakorkeassa innostunut rahoituksesta. Niinpä pariskunta oli alkanut varhain säästää osan tuloistaan pörssiosakkeisiin. Säästöillä oli ostettu Kalliosta kaksio 50-luvulla. Saatiin alkupääoma nousevalle arvoalueelle Kulosaareen. Lapsille tuli omat huoneet. Kesät perhe vietti tiiviisti mökillään Veikkolassa. Mummo katsoi lasten perään ja vanhemmat kävivät päivittäin Helsingissä töissä. Camping-matkailu oli muodikasta. Antilatkin telttailivat pitkin Pohjoismaita.

Esikoinen Ritva aloitti 1960-luvulla kemian ja matematiikan opiskelun Helsingin yliopistossa ja Artti diplomi-insinööriluvut Otaniemessä.

– Ensimmäinen lapsenlapseni, Ritvan Sonja syntyi vuonna 1968.

Matkakärpänen puraisee

Antilan asunnossa Herttoniemen Kettutien palvelutalossa oli poikkeuksellisen upeat matot. Eivätkä ne olleet halpoja kopioita, vaan aitoa itämaista tavaraa.

– 1970-luvulla me innostuttiin Veikon kanssa matkustamaan oikein kunnolla. Tämäkin matto on Beirutista Libanonista, se oli lempikohteitamme. Näethän; kun katsoo alta, siellä on sama kuvio kuin pinnassa. Siitä erottaa aidon.

Tuulikki ja Veikko kulkivat Syyrian Damaskoksessa, Jugoslavian Dubrovnikissa, Sisiliassa, Roomassa, Ibizalla, Kreikan saarilla, Maltalla, Turkissa, Egyptissä, Kanariallakin. Lista on loputon.

– Irakistakin raahasimme mattoja. Kuvittele. Oli nekin operaatioita. Ensin seurusteltiin, tingattiin, juotiin kahvia, kerrottiin juttuja. Taas tingattiin.

Tarkan markan kaksikko

Säästäväinen Antila toimi Naistoimittajien puheenjohtajana ja rahastonhoitajana. Voimakaksikko Tuulikki Antila ja Kyllikki Stenros  laittoi yhdistyksen talouden kuntoon.

– Naistoimittajienkin kanssa reissattiin. Käytiin Varsovassa ja Egyptissä, jossa päästiin tapaamaan presidentinrouva Jehan El-Sadatia. Presidentti (Anwar) Sadathan murhattiin sitten -81.

Viimeisen työvuosikymmenensä Antila oli kiireinen. Hän seurasi Kauppias-lehden päätoimittajana vähittäiskaupan kansainvälistä kehitystä ja kiersi paljon kotimaata.

– Tunsin kai jokaisen K-kauppiaan ja heidän perheensä. Suretti, kun moni pikkukauppias joutui lopettamaan. Elintarvikelakeja kiristettiin, tuli kylmävarastot sun muut.

Kotirintamalla olikin sitten onnellisempaa. Lapsenlapsia tuli lisää.

– Ja sittenhän mä jäinkin eläkkeelle 80-luvun alussa.

Eläkeläinen stumppaa ja harrastaa

Päätoimittaja Tuulikki Antilan eläkejuhlia vietettiin vuoden 1979 viimeisenä päivänä. Se oli hänen 62. syntymäpäivänsä. Sillä siunaamalla jäi myös tupakka. Savuke oli ollut ahkeran Antilan tavaramerkki. Tupakkafirma Rettig muisti eläkkeelle jäävää ”Antila kun ampaisee ulos huoneestaan” -onnitteluadressilla.

 – Eläkkeellä mä sitten aloin todella harrastaa. Öljymaalaus on mulle ollut rakas. Lasten seinät taitaa olla töitäni täynnä, jos ovat niitä sinne laitelleet.

Veikon kanssa he reissasivat Balit, Japanit ja Thaimaat, mikä ei nousukaudellakaan ollut seitsemänkymppisille ihan tavallista. Burman ja Thaimaan viidakoiden poikki kiemurtelevan ”kuoleman rautatien” kuuluisinta maamerkkiä Kwai-joen siltaa sodan kokenut pariskunta muisteli pitkään. Elokuva vihellyksineen oli Veikon suosikki.

– Kun käytiin paljon Jugoslaviassa, niin rupesin lukemaan serbokroatiaa. Venäjä taisi tulla silloin kanssa mukaan. Oli kiva jutella paikallisten kanssa.

Kirjoittamista Antila ei lopettanut eläkkeelläkään. Hän pakinoi moniin lehtiin etenkin kuluttajan ongelmista.

Kotona Kettutien palvelutalon olohuoneessa oli haastatteluhetkellä pino ruotsalaisia aikakauslehtiä. Postiluukusta tupsahti parahiksi Taloustaito.

Antila oli ajan hermolla loppuun saakka.

– Taloustaito on hyvä lehti. Ja ruotsalaisista aikakauslehdistä tykkään. Ne ei ole silppua.

 Miehen vointi romahtaa

 1990-luvun alussa Suomea kuritti ankara lama, mutta Antiloille se oli vielä hyvää aikaa.

– Elsi perheineen asui Chicagossa ja siellä vietettiin iloiset lokakuut -91 ja -92. Kahlasin kaupungin kirjastoja, soittelin flyygeliä. Veikko hoiti uima-allasta ja ui ja ui…

Veikko Antilan ongelmat alkoivat 1994. Kuuden viikon talviloma Kyproksella oli pettymys, kun kasikymppinen loistava uimari pelastui täpärästi merivirroilta.

– Siihen loppui Veikon uinti.

Muistikatkokset lisääntyivät. Putoaminen tikkailta orapihlaja-aidan leikkuussa 1996 vei Veikon sairaalakierteeseen loppuelämäkseen, kahdeksaksi vuodeksi. Jalka hoidettiin, mutta suurin ongelma oli dementoituminen.

– Hän oli sellaisessa intervallihoidossa; kaksi viikkoa kotona ja kaksi sairaalassa.

Omaishoitaja uupuu

Tuulikki Antila uupui muistisairaan miehensä omaishoitajana muutamassa vuodessa niin, että Veikko jouduttiin siirtämään pysyvästi sairaalahoitoon. Huoli oli syvä.

– Kaikkeen sitä ihminen joutuu tottumaan. Tällaiseenkin. Kun kumppani hivuttamalla lipuu pois.

– Kävin mä edelleen sairaalassa pari kertaa viikossa katsomassa, että kaikki on hyvin. Vein sitä pyörätuolilla kahvihuoneeseen tai parvekkeelle.

Käynnit olivat Tuulikille äärettömän raskaita. Yleensä Veikko ei enää tunnistanut puolisoaan, jonka kanssa oli ollut aviossa yli 60 vuotta.

Veikko Antila kuoli 90-vuotiaana marraskuussa 2004. Urheilijan sydän antoi viimein periksi, kun mieli oli jo pitkään ollut poissa. Jatkuvan murheen väistyminen helpotti puolisoa.

Ikärasismi raivostuttaa

Tuulikki Antila aktivoitui vesivoimistelemaan ja sauvakävelemään. Hän kävi keskusteluryhmissä ja luki massoittain brittipokkareita; pyykkäsi ja hoiti itse lähes koko taloutensa.

– Ikärasismi nostaa mun verenpaineen huippuun. Tästä voisin pauhata vaikka kuinka!

Lähes satavuotiaalla juttukaverit alkoivat olla vähissä – ja henkisesti toisaalla.

 – Kyllä mä tällaisesta juttelusta piristyn. Täällä palvelutalossa  tylsistyy äärimmilleen – on hyvä valikoima tavattoman tylsää porukkaa. Onneksi lapset, lapsenlapset ja niiden lapset käyvät. Onhan mulla tietysti huoli siitä, että kaikki nuoret löytää  paikkansa tämmöisessä maailmassa. Kaikilla on kyllä hyvä koulutus.

 Terävä Tuulikki muutti palvelutalon kaksioon oman ison kodin putkiremontin alta.

– Kun ottaa huomioon, että kaikkein hauskimmat täällä on kaksi helluntailaista… Heidän kanssaan voi väitellä. Ne aina siunaa, että voi voi kun sä et pääse taivaaseen. No mä olen sentään istunut sellaisten herrojen pöydässä, jotka ovat nähneet Kuun!

 – Kun joku kysyy, mitä mä elämässäni kadun, niin sitä, että otin tämän onnettoman vehkeen käyttöön. Tän kans joutuu naimisiin. En enää tule toimeen ilman tätä. Antila noitui ja heristi rollaattorille.

 100-vuotispäivää ei tullut

Suomen ikäinen journalismin voimanainen Tuulikki Antila odotti innolla satavuotispäiviään.

Juhlia ei koskaan tullut. Ei seuraavaa tapaamistakaan. 98-vuotias Tuulikki Antila kuoli viikon kuluttua haastattelusta 18.10. 2016.