Tuula Heinänen – Sydämellä lapset ja kulttuuri

Tuula Heinäselle tärkeää oli avata lukijoiden – ja päättäjien – silmiä asioille, jotka muutoin eivät saaneet huomiota. Eläkepäiviensä aikana hän on kirjoittanut 11 kirjaa.

Tuula Heinäsen koko työuran kestänyt suhde Hämeen Sanomiin alkoi hauskasti. Hän oli saanut kesäksi 1967 varapaikalta pestin lehden kesätoimittajaksi. Kun hän ensimmäisenä työpäivänään meni toimitukseen, hän esittäytyi ensimmäiselle vastaantulijalle. ”Kiuru”, hän sanoi ujosti. ”Leivo”, mies vastasi.

Ohikiitävän hetken uusi tulokas mietti, pilaako hänestä tehdään, mutta ei sentään. Jyri Leiwosta tuli hänelle pitkäaikainen, hyvä työtoveri.

Tuula oli aina haaveillut toimittajan ammatista mutta lähti opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta.  Eräällä Viron murteiden luennolla hän päätti, ettei tämä ole häntä varten. Tiedekuntaa pystyi siihen aikaan vaihtamaan perustellulla anomuksella, ja opinto-ohjaaja Ilse Kolin kanssa keskusteltuaan Tuula päätti hakea yhteiskunnalliseen tiedekuntaan lukemaan lehdistö- ja tiedotusoppia.

Tuula Heinänen valmistui vuonna 1970. Hän oli ollut kesätoimittajana Hämeen Sanomissa, mutta vakinaista työpaikkaa ei järjestynyt. Hän meni kesäksi hotelli Aulangolle hoitamaan oppaan, tulkin ja PR-tehtäviä. Syksyllä Hämeen Sanomien toimituspäällikkö Unto Aaltonen soitti ja kysyi, tulisiko hän toimittajan sijaiseksi muutamaksi kuukaudeksi.

Kesätoimittajuuksien ja erilaisten pätkien aikana Tuulalle tuli jotenkin tunne, ettei häntä edes haluttu vakinaistaa Hämeen Sanomiin, vaan hänet haluttiin pitää varalla paikkaamassa vuoroja. Hän asui vastapäätä toimitusta, joten se oli mahdollista lyhyelläkin varoitusajalla.

Pari vuotta määräaikaisuuksissa roikuttuaan Tuula Heinänen meni tiedotussihteeriksi Kanta-Hämeen aluesäästöpankkiin ja oli vuoden kotona alkuvuodesta 1974 syntyneen toisen lapsensa kanssa. Sen jälkeen alkoivat taas kuukaudesta muutamaan kuukauteen kestäneet pätkät Hämeen Sanomissa. Syksyllä 1976 talossa tuli hakuun kaksi toimittajan paikkaa, joista toiseen hänet valittiin.

Hämeen Sanomien päätoimittajaksi oli vain vähän aikaisemmin tullut Allan Liuhala, joka monelta osin pöllytteli toimituksen organisaatiota ja työn tekemisen tapoja. Liuhalan edeltäjä Leo Halla oli ollut etäinen, pysytellyt huoneessaan ja vain harvakseltaan näyttäytynyt toimituksessa. Liuhala alkoi aktiivisesti johtaa toimitusta ja edellyttää siltä enemmän.

Kaikkia ei työhön liittyneen boheemiuden karsiutuminen ja koulutuksen arvostuksen nousu miellyttänyt, mutta Tuula oli ammattimaisen otteen lisääntymiseen tyytyväinen.

Palanderin taloa pelastamassa

Tuula Heinänen sanoo nauttineensa työstään, tekipä hän sitä millä tahansa osastolla. Hänet vakinaistettiin uutistoimittajaksi, mutta parin vuoden kuluttua hän alkoi toimittaa uutta Päivänkohta-osastoa yhdessä kollegansa, 1990-luvulla päätoimittajaksi nousseen Terttu Häkkisen kanssa.

Mieluisimpana hän muistelee aikaa, jolloin sai vastata kulttuurista. Siihen jaksoon sisältyi juttuja, jotka jäivät pysyvästi mieleen. Yksi vaikuttavimmista oli lausuntataiteilija Liisa Majapuron viimeiseksi jäänyt haastattelu 2000-luvun alussa.

Iäkäs taiteilija oli jo fyysisesti hyvin hauras. Hän oli jostakin syystä tyhjentänyt kirjahyllynsä lattialle ja istui toimittajan tullessa kirjakasojensa keskellä.

 – Me käytiin hurjan hienot henkilökohtaiset keskustelut. Se on yksi niitä harvoja juttuja, mitkä olen säilyttänyt, ja olen edelleen tosi tyytyväinen siihen.

Tuula tunnustaa, että halusi toimittajana myös vaikuttaa.

– Minulla oli tavoitteena kirjoittaa myös sellaisia juttuja, joilla voisi olla jotain merkitystä esimerkiksi hämeenlinnalaisessa päätöksenteossa ja joittenkin tiettyjen kulttuuriin tai sosiaalitoimeen liittyvien asioiden hoidossa. Tai sitten avata silmiä joillekin ilmiöille ja asioille, joita ei ollut huomattu.

Yksi onnistuminen oli Palanderin talo, joka nyt on museona mutta joka silloin aiottiin purkaa.

– Siitä sydänverellä kirjoitin jutun, hankkien tietysti vastapuolen näkemyksen, että miten tärkeä olisi säilyttää yksi sellainen porvaristalo tässä kaupungissa museolla. Silloinen Hämeenlinnan museonjohtaja oli sitä mieltä, että se artikkeli ratkaisi kaupunginhallituksessa.

Tuula on koko ikänsä ollut herkkä lasten asioille. Hän uskoo, että siihen vaikuttavat sekä oma lapsuus aineellisesti vaatimattomassa kodissa että karjalaisuus ja siihen liittyvä hyväksyminen ja ihmisrakkaus.

– Suhtaudun ihmisiin pääsääntöisesti suurella hellyydellä. Minulle ei ollut vaikeata haastatella jotakuta, joka ei ollut elänyt tätä elämäänsä ihan ihanteiden mukaisesti.

– Ja suuri, todellinen tavoitteeni oli tehdä mahdollisimman paljon juttuja, jotka auttaisivat ottamaan huomioon lapsen aseman ja lapsen elämän laadun tärkeyden. Yritin tehdä juttuja, joissa huomattaisiin, että varhainen puuttuminen lapsen elämän ongelmiin olisi hyvä ratkaisu.

Yhtä hyvin Tuula piti kunnia-asianaan, ettei hän jutuissaan mässäile kenenkään huono-osaisuudella eikä herätä kielteistä, juoruilunhaluista uteliaisuutta. Hän sai sosiaalialan ammattilaisilta joskus palautetta siitä, että oli onnistunut nostamaan epäkohtia esille asiallisella tavalla. Se ilahduttaa vieläkin.

Työ ja muu elämä erillään

Tuula Heinänen muistelee työyhteisöä lämmöllä, mutta se ei ollut koskaan hänen koko elämänsä. Toimituksella oli yhteisiä illanviettoja, joissa hän oli mukana, mutta muuten vapaa-aika ja yksityiselämä olivat toisaalla. Hän muistelee jonkun kollegan sanoneenkin hänen eläkkeelle lähtiessään, että kyllähän sinä käsivarren mitan etäisyyttä pidit.

Tuulan elämässä perhe on ollut ykkönen, ja hän on lapsuudestaan lähtien ollut intohimoinen lukija. Tärkeä harrastus on ollut ranskankieli. Hän on opiskellut sitä tavoitteellisesti, käynyt kielikursseilla ja matkustellut Ranskassa ylläpitääkseen ja parantaakseen kielitaitoaan. Hän on sanonut harrastuksen hyötyjä kyselleille, että se on hänen elämänsä kaunista turhuutta.

Hänen työuraansa mahtuu yksi lyhyt vuorotteluvapaa, mutta sen taustalla ollut väsymys ei johtunut yksin työstä.

 – Jos joku uupuu, niin minun mielestäni ei pidä syyttää pelkästään työtä vaan katsoa, mitä muuta elämässä on. En kokenut, että työ olisi ollut jotenkin liian rankaa ja pomot huonoja. Kyllä siinä aina oli mukana se, mitä tapahtui perheessä ja suvussa ja läheisille.

Hämeen Sanomissa tapahtui Tuulan uran aikana iso muutos poliittisesti liberaaliin suuntaan. Hän sanoo, että lehden oikeistolaisuus oli alkuaikoina vain tajuttava. Vapaussota-sanaa Tuula ei yhtäkaikki osannut eikä halunnut jutuissaan käyttää. Kerran kaksi tilaajaa soitti ja irtisanoi pariksi viikoksi tilauksensa, koska hänen jutussaan puhuttiin sisällissodasta.

– Se oli tyypillistä pikkukaupungissa, että lukijat soittivat, jos oli jotain sellaista, mistä eivät tykänneet. Olihan se sellaista pienten ympyröiden touhua.

Eläkevuosina 11 kirjaa

Perhesyyt ratkaisivat, kun Tuula 1980-luvun alussa viime hetkessä perui myöntävän vastauksen tarjoukseen toimittajan paikasta valtakunnallisessa perhelehdessä. Kouluikäiset lapset surivat jo etukäteen äidin paljoa poissaoloa kotoa, ja heidän hyvinvointinsa nousi urakehitystä tärkeämmäksi.

Tämän päätöksen jälkeen edessä oli vielä parikymmentä työvuotta, mutta Tuula päätti, ettei enää haikaile muutosta, vaan kehittää ammattitaitoaan tässä työssä ja tässä työpaikassa.

– Minähän en tehnyt mitään suurta uraa enkä edes ajatellut, että olisinpa jotain sellaista, Tuula sanoo. Hän halusi aina pysyä kirjoittavana toimittajana.

Hän oli jo hyvissä ajoin päättänyt, että jää eläkkeelle heti 63-vuotiaana. Hän halusi jatkaa kirjoittamista mutta omilla ehdoillaan  ja oli vuokrannut vanhalta verkatehtaalta työhuoneen heti ensimmäisen eläkekuukauden alusta. Sovittuna oli valmiiksi kaksi kirjahanketta.

Kymmenen vuoden aikana syntyi 11 kirjaa, joista osa on kustannettu julkiseen levitykseen, osa on tehty yksityishenkilöille ja suvuille. Ohessa Tuula kokosi omia poikiaan varten kirjan näiden juurista.

Tuula Heinänen katsoo taaksepäin hyvillä mielin.

– Sukupolveni naistoimittajille on varmaan yhteistä se, että olemme ensimmäinen koulutettu sukupolvi, ja pystyimme myös varattomista kodeista ponnistautumaan eteenpäin. Emme tulleet pelkästään sivistyneistöstä ja yläluokasta. Meillä tavallaan on eväät tajuta elämän realiteetteja toisella tavalla kuin niillä, jotka pääsivät yliopistoon vain, jos vanhemmilla oli varaa heitä kouluttaa. Se on hyvä, tärkeä asia.