Toini oli yksi monista tytöistä ja naisista, jotka 1900-luvulla muuttivat maaseudulta Helsinkiin ja auttoivat omalla panoksellaan luomaan Suomen, jossa elämme nyt. Hän suhtautui arvostavasti tieteisiin ja piti sivistystä itseisarvona, ei vain keinona saada hyvä työpaikka. Toini loi kotiinsa rakastavan ja turvallisen ilmapiirin, jossa lasten ja lastenlasten oli hyvä kasvaa. Hänen merkityksensä oli perheen ja suvun hyvinvoinnin turvaamisessa, ja hänen suurin saavutuksensa oli antaa lapsille ja lastenlapsille opiskeluun tilaisuus, josta hän itse oli jäänyt paitsi.

Toini syntyi toukokuisena torstaipäivänä 1916 Kalajoella viisilapsisen perheen kolmantena lapsena. ”Torstai on toivoa täynnä”, oli Toinin usein kuulema lausahdus äitinsä Helmin suusta, ja sitä hän itsekin mielellään toisteli. Kouluja käymätön Helmi oli mieltynyt sananlaskuihin, sanontoihin ja runoihin, ja runolta hän halusi lastensa nimienkin kuulostavan. Niinpä Humppilasta kotoisin oleva isä Antti Alfred myöntyi ja lapset nimettiin Helmin toiveiden mukaan seuraavasti:
Onni Armas Alfred
Kaino Irma Sanelma
Toini Irja Unelma
Taimi Inkeri Onerva ja
Aini Helmi Lemmitty.
Antti oli sekatyömies ja rouvansa Helmi mukava, toimelias ja aikaansaava. He majoittivat metsureita ja Helmi vei näille ruokaa työmaalle. Isosisarusten Onnin ja Kainon ollessa jo koulussa joutui 5-vuotias Toini jäämään kolmeksikin tunniksi yksin kotiin. ”Varo, etteivät mustalaiset vie sinua, kun sinulla on niin mustat silmät, että luulevat omakseen”, sanoi Helmi usein lähtiessään. Isältään tummat hiukset ja lähes mustat silmät perinyt Toini pelkäsi ja varoi. Aina kun kuului ääniä tieltä, piiloutui Toini kaappiin ja pysyi siellä hiljaa tuskin hengittäen, kunnes äiti tuli takaisin. Metsurit olivat toisinaan humalassa, mölysivät, haastoivat riitaa ja pelottivat olemuksellaan. Toini päätti jo pienenä, ettei koskaan halua kotiinsa juomareita.

Amerikan-sukulaiset

1900-luvun alkupuolella Amerikkaan lähti paljon suomalaisia, myös useampi Helmin sisaruksista matkusti. Helmi vasta seurusteli tuolloin tulevan miehensä Antin kanssa ja oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Amerikkaan. Sisko houkutteli kirjeissään Helmiäkin matkustamaan, kun tämä kirjoitti köyhistä oloistaan. Helmin vastaus pyyntöihin oli kuitenkin aina sama: ”Olkoon puute taikka hätä, ei Helmi Anttiansa jätä”, ja se päätös piti. Lapsikatraaseen liitettiin myöhemmin vielä orvoksi jäänyt naapurin pikku Sinikka, jonka vanhemmat olivat kuolleet lentävään keuhkotautiin ja jolla oli vaikea näkövamma.
Aikuisena Toini kävi Amerikan-matkalla miehensä kanssa, ja olympiavuonna 1952 Amerikan-serkku Vieno puolisoineen kävi Helsingissä. Kauppatorilla oli kauppias nauranut, kun Vieno puhui potaateista. Vieno oli kyyneleet silmissä selittänyt, ettei osannut muunlaista suomea kuin mitä oli äidiltään oppinut.

Kouluaika 1923-1928

Kun Toini aloitti koulun vuonna 1923, tehtiin kaikille lapsille terveystarkastus. Lääkäri totesi tytön olevan niin hento ja heiveröinen, että käski vanhempien syöttää tälle joka aamu raa’an kananmunan, jotta lapsi vahvistuisi. ”Onko ihan pakko?”, Helmi ja Antti tuskittelivat hoidon hintaa. ”Jos haluatte lapsen elävän”, oli lääkäri vastannut, ja niin Toini joutui munakuurille. Raa’an munan kulauttaminen ei aluksi tahtonut sujua mutta ajan kanssa Toini eli ja vahvistui, ja kiinnostui terveyden edistämisestä. Toini oppi nopeasti lukemaan ja luki kaiken, mitä sai käsiinsä. Kun äiti tarvitsi apua, istui Toini nenä kirjassa mitään kuulematta. Silloin Kaino-sisko suuttui, nappasi kirjan ja heitti sen uuniin. Toinia jäi kaivelemaan, kun ei koskaan saanut tietää tarinan loppua.
Koulussa Toini loisti ja opettaja huomasi monilahjakkaan lapsen. Kun 12-vuotiaana koulu päättyi, kävi opettaja jopa vanhemmilta anelemassa, että tyttö saisi jatkaa opiskelua. Isä oli järkkymätön: ”Riittää kun pojan kouluttaa, ei tyttö mitään lukupäätä tarvitse.” Veli Onni sai opiskella ja myöhemmin hän perusti radioliikkeen Ouluun, mutta Toinin opinnot päättyivät siihen ja se suretti häntä koko loppuelämän. Se sai Toinin myös kannustamaan omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan näiden opinnoissa, ja tuntemaan ylpeyttä mutta myös haikeutta nähdessään lastensa ja lastenlastensa akateemisissa tutkinnoissa omat menetetyt mahdollisuutensa.

Kesäpossu

Keväällä perheeseen oli tapana ottaa pikkupossu, josta tuli lasten lemmikki ja leikkitoveri. Possu oppi temppuja ja oli viisas kuin koira. Se juoksi lapsia vastaan, kun nämä palasivat kotiin, löysi kadonneet tavarat, oppi vetämään köyttä ja oli mukana kaikissa leikeissä. Joka vuosi lapset toivoivat, että jos he oikein opettaisivat possun, se jäisi pieneksi ja ihanaksi leikkitoveriksi. Joka kesä possu kuitenkin kasvoi suureksi ja lihavaksi, ja marraskuussa se teurastettiin. Jouluaatto oli vuoden surullisin päivä. Lapset tuijottivat lautasiaan kyyneleet silmissä eikä kukaan heistä saanut palaakaan alas, kun rakas kesäinen leikkitoveri oli uhrattu jouluateriaksi.

Harrastukset

Lukemisen ja possunhoidon lisäksi Toini ja siskonsa Kaino kävivät mielellään Pelastusarmeijan kokouksissa, koska siellä oli reippaita lauluja. Helmi-äiti ei ollut tästä harrastuksesta erityisen innostunut. Kerran hän tuli kuin myrskyn merkki sisään, kun tyttäret istuivat edessä “katumuspenkillä” ja riuhtaisi heidät mukaansa kipakasti todeten, ettei hänen lapsillaan ole sellaisia syntejä, joita tarvitsee Pelastusarmeijan penkissä katua!

Piikomaan Ouluun vuonna 1928

Toini lähetettiin koulun päätyttyä 12-vuotiaana piikomaan Ouluun isoäitinsä sisaren luokse. Äiti ei suostunut luopumaan kaksi vuotta vanhemmasta Kainosta, joten siskoista nuorempi Toini sai lähteä. ”Poissa silmistä, poissa mielestä”, ajatteli Toini, joka koki tulleensa äitinsä hylkäämäksi, ja vielä vanhana tämä oli hänelle kipeä asia. Töitä oli paljon mutta rouva oli hyvin ystävällinen ja osti Toinille jopa uuden talvitakin. Kaino jäi kotiin auttamaan äitiä metsureiden ja työmiesten täysihoitomajoituksessa. Oulussa eräs nuori mies kiinnostui 15-vuotiaasta Toinista, mutta se ei ollut Toinin perheelle mieleen. Niinpä Toini pääsi ensimmäistä kertaa Kainon mukana kesätöihin Helsinkiin, missä he asuivat tätinsä Sannin luona. Töölöä rakennettiin tuolloin ja Toini, Kaino ja Sanni kiersivät kahvittamassa työmaita.

Muutto Haukiputaalle

Tammikuussa 1931 Toinin lapsuudenperhe muutti Kalajoelta Haukiputaalle isän töiden perässä. Vanhemmilla oli kustannettavanaan opiskeleva poika, kaksi nuorempaa siskoa ja näkövammainen kasvattilapsi. Työskenneltyään kesän Helsingissä jäi 17-vuotias Kaino kaupunkiin piikomaan, joten äiti kutsui Toinin takaisin kotiin. Nuorimmat siskot Taimi ja Aini olivat 7- ja 5-vuotiaat kun 15-vuotias Toini palasi lapsuudenperheeseensä.
Äiti ei ollut tyytyväinen Toinin apuun, Kaino oli ollut osaavampi ja nopeampi. Toini tunsi, ettei ollut äitinsä silmissä siskonsa veroinen. Kaino sen sijaan muuttui välimatkasta huolimatta entistä läheisemmäksi. Siskokset kirjoittivat toisilleen ja Kaino kertoili kirjeissään Helsingin elämästä. Kesät Toini vietti Helsingissä, jossa töitä riitti ahkerille työmaiden kahvittajille.
Neljän vuoden kuluttua lähdöstään Kaino oli saanut kunnollisen palkkatyön ja asunnon. Hän kirjoitti Toinille, että nyt tämä voisi muuttaa kokonaan Helsinkiin. 20-vuotias Toini pakkasi vähät tavaransa ja muutti Kainon luokse Marian sairaalan lähelle marraskuussa 1936.

Helsinkiin tarjoilijaksi ravintola Kirjaan 1936

Isosisko Kaino oli Toinille sisaruksista tärkein. Seuraavat vuodet he pitivätkin tiukasti yhtä. Työpaikka Toinille järjestyi Kruununhaasta ravintola Kirjan tarjoilijana. Ensimmäiset palkkansa Toini käytti hammaslääkäriin. Siihen aikaan ei juuri pesty hampaita ja Toini halusi hoidattaa omansa kuntoon. Hänellä olikin terveet, omat hampaat suussaan 101-vuotiaan elämänsä loppuun asti.
Ravintola Kirjassa Toini koki alkoholin kirot, kun mukavistakin miehistä tuli humalassa sietämättömiä ahdistelijoita ja riidanhaastajia. Toini oppi entisestään arvostamaan raittiutta ja oli itse absolutisti, mutta hän myös oppi koko joukon juomalauluja, joilla vielä vanhana hämmästytti sukulaiset ja tuttavat hoivakodin lauluryhmässä. Oli työstä hyviäkin muistoja. Eräs runoilija lahjoitti Toinille kirjansa ja laittoi omistuskirjoitukseen ”Mustasilmäiselle tytölle”.
Kotimatka jalkaisin iltamyöhällä oli nuoresta tytöstä pelottava, Kruununhaasta Rautatieaseman jälkeen oli Kampin vanha kasarmialue, jolla oli epäilyttävää väkeä eikä katuja ollut kunnolla valaistu. Loppumatkan Toini melkein juoksi, jotta pääsi kotiin ja turvaan siskon luokse heidän yhteiseen, vaatimattomaan yksiöönsä.

Tuplatreffit syksyllä 1937

Ravintola kirjassa työskenteli useita nuoria naisia ja Toini ystävystyi työtoveriensa kanssa. Eräällä heistä, Hiljalla, oli poikaystävä Lasse armeijassa Suomenlinnassa. Toini ei käsittänyt, kuinka Hilja viitsi odottaa epävarmaa sulhasta niin kauan mutta saivathan nuoret sentään välillä nähdä. Lasse oli pyytänyt Hiljaa juhliin mutta nyt oli noussut esiin ongelma. Lassen kaverilla Per-Holgerilla ei ollut heilaa. Niinpä Lasse pyysi Hiljaa järjestämään tälle treffit jonkun mukavan tytön kanssa. Hilja puhui Toinin ympäri. Ilta oli hauska mutta Toinin mielestä seuralainen, pitkä, vaalea ja sinisilmäinen Per-Holger eli Putte oli mukava ja kohtelias mutta ei suurempia tunteita herättävä nuori mies. Putte sen sijaan oli ihastunut viehättävään ja älykkääseen Toiniin. Häntä ei haitannut, että Toini oli maaseudulta, suomenkielinen ja häntä itseään alempaa sosiaaliluokkaa. Putte kerjäsi Toinilta tämän osoitteen, jotta voisi kirjoittaa ja siitä alkoi kirjeenvaihto, joka vähitellen syveni rakkaudeksi.

Seurusteluaika 1937-1938

Toini ei ollut lainkaan ajatellut seurustella armeijassa olevan miehen kanssa ja odotella tämän poispääsyä. Putte sen sijaan ajatteli Toinia, ja kirjoitti tälle kauniisti ja ahkeraan. Vähitellen Toinin ajatukset kääntyivät yhä useammin Suomenlinnassa asepalvelustaan suorittavaan nuoreen mieheen. Putte pyysi kirjeissään Toinia treffeille useaan otteeseen ja koska mies oli säällinen, Toini suostui tapaamisiin.
Erään kerran heidän kävellessään keskellä Esplanadin puistoa, Putte pysäytti Toinin ja suuteli tätä ”kaiken kansan nähden, ja koko maailma haihtui ja katosi ympäriltä!” muisteli Toini vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Suuteleminen oli siihen aikaan tavatonta julkisella paikalla mutta vaikka Toini oli kauhistunut, teki miehen rohkeus vaikutuksen ja seurustelu muuttui vakavammaksi.
Kun Toini oli ensimmäisen kerran vastannut kirjeessään pitävänsä mahdollisena vakavaa seurustelua, sai Putte siitä uutta intoa. Eräänä talvipäivänä hän otti omaa lomaa armeijasta ja nappasi käyttöönsä sukset hiihtäen Suomenlinnasta Helsinkiin tapaamaan mielitiettyään. Toini oli kauhistunut Puten omavaltaisuudesta mutta samalla häntä imarteli, kun mies uhmasi vaaroja päästäkseen rakastettunsa luokse päiväksi. Niin kävi, että lopulta Toini odotti Puttea ja seurustelu jatkui vakavampana. Putte oli nuorena poikana ollut merillä ja opiskeli nyt merenkäyntialaa. Tapaamiset olivat edelleen harvinaisia, sillä hän työskenteli toisena perämiehenä S/S Oihonnalla, joka oli sen ajan Ruotsin-laiva, reittialus talviaikaan Turku-Tukholma-välillä. Kun Puten pesti päättyi joulukuussa 1938, hän kirjoitti Toinille, että tämä tulisi Turkuun vastaan ja ostettaisiin kihlat. ”Ja minä hölmö menin”, naureskeli Toini myöhemmin.

Naimisiin 2.6.1939

Kihlaus kesti puoli vuotta. Sodan uhka oli ilmassa ja sekin nopeutti päätöksiä. Kesäkuun alussa Putte vei Toinin vihille. Puten ruotsinkielinen helsinkiläissuku ei lainkaan innostunut morsianvalinnasta eivätkä tämän vanhemmat hyväksyneet epäsäätyistä liittoa. Vanhemmat Emil ja Alexandra eivät osallistuneet vihkiäisiin, kuten eivät Puten veljet Harry ja Åkekaan. Vain Puten isosisko Ebba oli tämän suvusta läsnä, hänkin ruokatunnillaan Akateemisesta kirjakaupasta. Vihkiminen suoritettiin ilman suurempia seremonioita keskellä päivää. Hääkuva otettiin Joseph Hartin valokuvaamossa Kaisaniemenkatu 4:ssä, ja siinä Toinilla on yksinkertainen valkoinen puuvillamekko ja suuri kimppu punaisia ruusuja sylissään. Samanlaisen ruusukimpun Toini halusi Puten arkun päälle 61 vuotta myöhemmin, kun hän saattoi miehensä tämän viimeiselle matkalle Hietaniemen sukuhautaan.
Häämatkalle Toini kuitenkin pääsi – Tukholmaan. Putte oli edelleen töissä S/S Oihonnalla, joka kesäisin kulki Helsinki-Tukholma -väliä, ja sai poikkeuksellisesti ottaa morsiamensa laivamatkalle mukaan. Merenkäynti keinutti laivaa niin, että Toini voi pahoin suurimman osan matkasta. Häämatka oli kuitenkin muuten onnistunut, ja esikoinen sai alkunsa sen aikana.

Häiden jälkeen

Toini asui aiemmin avioon menneen siskonsa Kainon ja tämän miehen luona Lauttasaaressa, nyt esikoistaan odottavana kotirouvana. Asunnossa oli kaksi huonetta ja keittokomero. Puten sukulaiset kohtelivat kauniisti nuorta rouvaa, vaikka olivat viimeiseen asti yrittäneet estää poikaansa astumasta avioon suomenkielisen tarjoilijattaren kanssa. Toini halusi kovasti olla miehensä arvoinen ja opetteli naimisiin mentyään ruotsin kielen itsenäisesti. Hän luki ruotsinkielisiä lehtiä ja ymmärsi puhetta, mutta kun hän kerran aukaisi suunsa Puten sukulaisten parissa, hänelle naurettiin niin että yritys ruotsin puhumisesta jäi siihen. Puten ystävätkin vaihtoivat välittömästi suomeen, kun Toini oli läsnä. Toini harmittelikin vanhana, ettei ollut voinut harjoitella ruotsin puhumista.

Sota-aika 1939-1944

Putte oli töissä laivalla ja kävi lomilla vaimonsa luona. Marraskuun 30. 1939 Helsinkiä pommitettiin. Toini kyläili tuttavansa luona Fredrikinkadulla kun pommit putosivat Bulevardille, läheiseen Luther-kirkkoon ja Kamppiin. Toini oli ollut vain kahden rakennuksen päässä putoamispaikasta. Hävitys; joka puolella leijuva savu ja pöly, silpoutuneet ruumiit ja loukkaantuneiden avunhuudot jäivät mieleen loppuelämän ajaksi. Seitsemännellä kuulla raskaana oleva Toini auttoi apua tarvitsevia iltaan saakka, kunnes oli pyörtyä väsymyksestä. Kotimatka jalan näytti vielä lisää kauheuksia, sillä Hietalahden toria ympäröiviin rakennuksiin oli osunut ja ”ruumiita oli joka paikassa”. Läheltä oli pitänyt. Kun ilmahälytyssireenit soivat seuraavana päivänä, juoksi Toini naapureidensa kanssa suojaan taloyhtiön kellariin, jossa he pelkäsivät henkensä edestä.
S/S Oihonna oli sodasta huolimatta liikenteessä 12.12.1939 asti. Toini odotti kotona Helsingissä huolissaan. Kun Putte palasi kotiin ennen siirtymistään sota-ajan palvelukseen sukellusvene Vesihiiden perämieheksi ja kuuli tapahtumista, hän vaati Toinia muuttamaan tämän vanhempien luokse pohjoiseen. Toini pakkasi välttämättömimmän ja matkusti junalla Haukiputaalle, missä hän synnytti helmikuussa 1940 esikoisensa. Saatuaan tiedon lapsen syntymästä, Putte anoi muutaman päivän lomaa ja kävi katsomassa Toinia ja lasta. Sairaanhoitajattaret innostuivat komeasta, nuoresta miehestä eikä kohtelias Putte päässyt juuri lainkaan kahden vaimonsa kanssa, mikä harmitti Toinia vielä vuosia myöhemmin, kun hän muisteli esikoisensa syntymää.
Sota-aika oli raskas. Kaikesta oli pulaa. Toini asui jonkin aikaa lapsensa syntymän jälkeen Haukiputaalla mutta palasi sitten Helsinkiin Kainon ja tämän lasten luo samaan kaksioon. Ilmahälytyksen tullessa kaikki ryntäsivät pommisuojaan, Toini aluksi kantaen, myöhemmin käsivarresta puoliksi kantaen, puoliksi raahaten lasta kun tästä oli tullut liian painava sylissä kannettavaksi.
Sota-aikana ja jonkin aikaa sen jälkeen Toini sai tuloja myymällä ovelta ovelle ruudullisia esiliinakankaita ja ompelutarvikkeita. Vanhoista näytetilkuista hän ompeli myöhemmin kauniin sängynpeiton kesämökille.

Tytön mallit

Putte oli ”kollisukua”. Hänellä oli kaksi veljeä, läheiset välit Ebba-siskoon, ja toiveena saada tytär. Toinin odottaessa esikoistaan osti Putte tälle lahjaksi pienen vaaleanpunapukuisen posliininuken, tytön mallin. Esikoinen oli kuitenkin poika. Toinin ollessa raskaana toista kertaa vuonna 1945, hän sai Putelta taas pienen posliininuken, jolla oli vaaleansininen puku. Uusi tytön malli. Harmillisesti toinenkin lapsi oli poika. Odottaessaan kolmatta ja viimeistä lastaan vuonna 1949, toi Putte matkoiltaan vielä kerran pienen posliininuken, tällä kertaa vihreäpukuisen tytön mallin. Kolmaskin lapsi oli poika. Toini kätki nuket pieneen pahvilaatikkoon, josta hän otti ne esiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, ja antoi poikiensa tyttärien leikkiä niillä. Samalla hän kertoi tytöille nukkejen tarinan. Kuinka pitkään he olivat toivoneet saavansa tyttöjä ja kuinka onnellisia he olivat, kun heillä nyt oli tyttöjä lapsenlapsina.

Turussa ensimmäinen oma asunto

Sodan jälkeen Putte pääsi opiskelemaan merikapteeniksi Turussa heinäkuussa 1944. Ensimmäistä kertaa perheellä oli oma vuokra-asunto. Toini hoiti lasta ja kotia, ja piti kaiken järjestyksessä. Kun Putte valmistui, perhe muutti takaisin Helsinkiin Lauttasaareen, jossa he asuivat seuraavat vuodet. Putte sai pestin Amerikan-laivoilta, ja toinen ja kolmas tytön malli olivatkin peräisin niiltä matkoilta.

Lomien viettoa maalla

Kesät vietettiin useimmiten koko perheen voimin 1950-luvulle saakka Toinin vanhempien Helmin ja Antin luona Haukiputaan Martinniemellä, mihin mentiin Helsingistä junalla. Matka kesti yhden yön makuuvaunussa Helsingistä Ouluun ja edelleen noin 30 km Oulusta pohjoiseen. Antti ja Helmi olivat mukavia ihmisiä. Hupivehkeenä oli Toinin Onni-veljen radioliikkeestä peräisin oleva veivattava levysoitin ja runsaasti iskelmälevyjä. Talossa pidettiin tanssi-iltoja ja pelattiin korttia, mitä jotkut kyläläiset paheksuivat. Helmillä oli myös lehmä ja lampaita, joita hoidellessa lapsenlapset viihtyivät hyvin.

Kesämökki vuonna 1949

Vähitellen ajatus omasta kesämökistä alkoi houkuttaa. Edullisinta olisi ostaa palsta ja rakentaa mökki. Putte teki lyhyitä etsintä- ja tutustumismatkoja järkietäisyydelle Helsingistä. Toini odotti kolmatta lastaan ja yhden tällaisen matkan aikana synnytyksen aika tuli. Kaino lähti viemään Toinia synnytyssairaalaan kun mies oli mökkipalstaa katsastamassa.
Saatettuaan maailmaan kolmannen poikansa, sai Toini innostuneen puhelun Putelta. Sopiva palsta oli löytynyt Lohjan Hiidenvedeltä ja tarjous hyväksytty. Heillä oli nyt kolme poikaa ja oma kesäpaikka!
Toinia hieman huimasi ensimmäistä kertaa palstalla käydessä, sillä se vietti jyrkästi alas rantaan. Ensin rakennettiin ylemmäs palstalle Pikkumökki, jossa asuen saattoi rakentaa. Pikkumökki oli yhdeksän neliön valmismökki, johon mahtui kerrossänky ja kokoontaitettava pariheteka vierekkäin. Kokoontaitettava pöytä ja pikkuruinen kamiina mökissä myös oli. Kun Kaino lapsineen tuli vielä osaksi kesää kyläilemään, oli pikkumökki tupaten täynnä. Varsinainen mökki rakennettiin rannan tuntumaan ja se valmistui pari vuotta myöhemmin. Venekin hankittiin. Putte souti eräänä viikonloppuna veljensä kanssa Kotkasta vanhan kalastusveneen mallin mukaisen pienen soutuveneen mökille.
Toini laittoi puutarhan palstan yläosaan, kun Putte rakensi mökkiä rantaan. Puutarhaan laitettiin muutama omenapuu, herukkapensaita sekä peruna- ja mansikkamaat. Puutarhanhoito ei Toinia kiinnostanut kuin sadon takia, ja hän kutsuikin sitä työleiriksi.
Mökistä tuli rakas kesäpaikka, ja Hiidenvedellä viihdyttiin keväästä syksyyn. Ebba sai käyttöönsä pikkumökin ja vietti usein kesiä veljensä perheen kanssa. Kenties puolivuosittaisen työleirin ja palstan suurten korkeuserojen ansiosta Toinin ja Puten kunto pysyi hyvänä ja molemmat saavuttivat keskimääräistä korkeamman iän.

Koti Espoon Tapiolassa 1954

Muutama vuosi mökin valmistumisen jälkeen alkoi isomman asunnon etsintä, olihan lapsiakin jo kolme. Uusi rivitalokoti pienine pihoineen löytyi Tapiolasta, ja siihen muutettiin jouluna 1954. Siellä Toini asui seuraavat vuosikymmenet, ensin perheensä kanssa, ja lasten muutettua pois kahden Puten kanssa. Lopulta Toini asui yksin, lähes elämänsä loppuun saakka. Asunnossa oli kaksi kerrosta, alakerrassa eteinen, olohuone, ruokailutila ja keittiö. Keittiön ikkunan takana nostivat päätään kevään ensimmäiset krookukset ja sinivuokot, myöhemmin narsissit ja valkovuokot. Yläkerrassa oli kolme makuuhuonetta ja kylpyhuone, jossa oli turkoosit seinälaatat ja tummansininen lattia. Näkymä yläkerran ikkunoista antoi koristeomenapuistoon, jossa puut kukkivat keväisin vaaleanpunaisina pilvinä ja syksyllä maahan putosivat peukalonpään kokoiset kirkkaanpunaiset omenat. Usein Toini ihasteli kotiaan, sen kauniita vihreitä sohvia ja matalaa muodikasta sohvapöytää, sekä ruokailutilan tummaksi petsattuja ja vihreällä sametilla päällystettyjä tuoleja. Seinällä olivat kapteenintaulut Puten nuoruudenlaivasta Herzogin Ceciliestä ja S/S Oihonnasta. Myöhemmin ne täydentyivät perityillä tauluilla ja maalauksilla, joita pariskunta toi lomamatkoiltaan Kanarian-saarille. 
Pienessä pihassa kukkivat keväisin värikkäät kukat. Valkoisia kukkia Toini karttoi ”kuolemankukkina”. Kukkakimpuissa ei myöskään saanut olla murattia, koska ”muratti on murheen yrtti”. Toini muisti aina lapsuudestaan naapurissa kuolleen pienen tytön, jonka hiuksiin oli kiedottu murattiseppele, kun ruumis tuotiin avoimessa arkussa pihalle.

Äidin kuolema

Toinin äiti Helmi oli tarmokas ja vahva nainen. Kun isä Antti iäkkäänä halvaantui liikuntakyvyttömäksi, kantoi Helmi miehensä saunaan pesulle. Helmi hoiti Antin, kunnes tämä 1950-luvun lopulla kuoli. Helmin kohtalo ei ollut yhtä onnellinen. Yksin jäätyään Helmin muisti alkoi pettää ja loppuajan hän joutui viettämään sairaalamaisissa olosuhteissa vuoteeseen sidottuna. Toini kävi katsomassa äitiään 60-luvun lopulla ennen tämän kuolemaa, ja oli järkyttynyt näkemästään. Kukaan sisaruksista ei halunnut ottaa Helmiä luokseen, ei Toinikaan, jonka elämä oli Espoossa ja kaksi nuorinta lasta asuivat vielä kotona. Äidin pelokas katse seurasi muistoissa Toinia pitkään tämän kuoleman jälkeen. Äitinsä kohtalon toivoi Toini voivansa välttää, vaikka 100-vuotiaana totesi omasta pitkästä elämästään: ”Mikäs pahan tappais, Herra ei huoli ja piru ei pidä kiirettä.”

Harrastukset

Toini rakasti kimallusta ja koristeellisia esineitä. Juhliin otettiin esiin pöytähopeat, lasivadit ja kauniit lautaset. Joulukuusessa oli itse kirjottu alusmatto, kimallenauhaa ja värikkäitä palloja. Toini liittyi Marttoihin, koska harrasti käsitöitä ja oli kiinnostunut terveydestä, ruuasta ja puhtaudesta, ja koki marttayhdistyksessä toimimisen parhaiten vastaavan tarpeitaan. Hän myös usein ajatteli, että kotitalousopettajan työ olisi ollut lähinnä hänen sydäntään, jos vain olisi saanut opiskella. Mökin puutarhapalstaa hän hoiti huolella, vaikka inhosi puutarhatöitä, ja valmisti sadosta tavan mukaan mehuja ja hilloja.
Eläkkeellä Toini matkusteli Puten kanssa. Milloin mentiin sotaveteraanien ja milloin Kaphoornareiden kanssa. Toinista oli aina yhtä hauskaa nähdä kanssamatkustajien leukojen loksahtavan ”kun Putte alkoi puhua kielillä”. Suomen ja ruotsin lisäksi kun Amerikan-laivoilla työskennellyt merikapteeni puhui sujuvasti englantia, saksaa, ranskaa ja espanjaa, sekä auttavasti portugalia, italiaa ja arabiaakin.
Toini rakasti lukemista, eikä lopettanut koskaan. 83-vuotiaana hän päätti lukea Raamatun, ja oli kauhistunut Vanhan testamentin tarinoista. ”On siinä verinen kirja, verinen kirja”, Toini pohdiskeli, kun sukulaiset kävivät katsomassa ja kyselivät kuulumisia. Vielä 100-vuotiaana hän luki ääneen hoivakodin asukkaille sanomalehdestä otsikot, jotka onnekseen näki ilman silmälaseja. Myös erilaiset älypelit, sanaristikot ja tuhansien palojen palapelit viihdyttivät. Haastetta lisätäkseen Toini saattoi koota valtavan palapelin nurin päin, liimata sen pahville ja kääntää vasta sitten ympäri nähdäkseen, olivat palat oikeissa paikoissa. Olivathan ne.

Viimeiset vuodet

Putte alkoi saada muistioireita 80-luvun lopulla ja Alzheimerin tauti todettiin miehen ollessa lähes 80-vuotias. Toini hoiti miestään päivä kerrallaan, ja kun ajat tuntuivat vaikeilta, hän muisteli mennyttä aikaa. ”Kuinka minulla kävikin niin hyvä tuuri, että sain hyvän ja kunnollisen miehen, kun monelle ystävälle ja siskolle kävi huonommin. Sitä ei tiedä, kun nuorena menee naimisiin, mihin elämä ja maailma meitä vie. Mitään vikaa en tuossa koskaan huomannut, ennen kuin nyt kun muisti on siltä mennyt”, Toini nyökkäsi Puttea kohti ja pudisteli päätään surullisena. Putte kuoli keväällä 2002. Toini masentui joksikin aikaa ja pian hänelläkin diagnosoitiin muistisairaus, vaikka hän asui vielä kotonaan 94-vuotiaaksi asti. Ollessaan 92-vuotiaana putkiremonttia paossa palvelutalossa, Toini sanoi, ettei ollut vielä valmis muuttamaan, kun ”nuo toiset ovat niin kamalan vanhoja! Tai ehkä eivät edes ole minua vanhempia, mutta kun ne eivät tee muuta kuin katsovat tv:tä.” Toinin ollessa 93-vuotias hänen viimeinen elossa olevan ystävättärensä, jo pari vuotta aiemmin sokeutunut Sirkka, kuoli. Kaino oli kuollut jo 30 vuotta aiemmin, mutta silloin Toini alkoi odottaa, että Kaino tulisi ja hakisi hänet pois.
Toini muutti lopulta muistisairaiden hoivakotiin, jossa hän eli elämänsä viimeiset seitsemän vuotta ja kuoli 101-vuotiaana. Hänellä oli tuolloin kolme lasta, yhdeksän lastenlasta ja 11 lastenlastenlasta.

Toinin perintö

Toini oli vaimo, äiti, famu ja isofamu. Hän loi hyvän ja turvallisen kodin perheelleen. Hän oli ahkera, toimelias ja kiinnostunut lastensa ja lastenlastensa opinnoista, kannusti näitä koulutyössä ja myöhemmin opiskellessa. Isovanhemmuus oli Toinille ilo, ja sukulaiset olivat aina tervetulleita hänen kotiinsa. Toini antoi omalla esimerkillään mallin hyvästä ja molemminpuolisen kunnioituksen sävyttämästä parisuhteesta, henkisestä turvapaikasta, jonka piiriin kuului koko suku ja jossa kaikki tunsivat tulevansa hyväksytyksi sellaisina kuin olivat. Toini myös näytti omalla esimerkillään, kuinka heikoista lähtökohdista ja vaikeista ajoista huolimatta saattoi ahkeruudella, älyllä ja henkilökohtaisella viehätysvoimalla saavuttaa hyvän ja pitkän elämän.