Tiina Komi: ”Tärkeintä on säilyttää suhteellisuudentaju”

Tiina Komi ajautui freetoimittajaksi asuessaan lyhyen aikaa kahdessa maassa. Hän kiittää ammattia, joka toimii eri elämäntilanteissa iästä riippumatta ja jossa tärkeintä ovat kysymykset.

Tiina Komi kasvoi Kouvolassa äitinsä ainokaisena. Päiväkirjaan hän kirjoitti kesäkuussa 1971:

– On ihme, miten kynä lentää ihan itsestään. Olisi ihana tehdä sinusta, rakas päiväkirja, jotain erikoista, niin kuin kirjoissa olevat päiväkirjat ovat, mutta vaikka tulevaisuudessa haluaisin olla kirjailija, en osaa kirjoittaa kuin kahdeksan aineita. Pitäisi oikeastaan koittaa onneani jossain lehdessä.

Kaksitoista, kolmetoistavuotiaana Komi unelmoi freetoimittajan työstä tietämättä, onko ammattia edes olemassa. Hän luulee kirjoittavansa huonosti, koska opettaja sanoo niin neljä ensimmäistä kouluvuotta. Se jättää jälkiä koko loppuelämään. Myönteistä palautetta alkaa tulla vasta oppikoulussa.

 – Lopetin aikoinaan keskikouluun. Pyrin sairaanhoito-oppilaitokseen, ja sen rehtori sanoi, että mene lukioon. Jos vuoden kuluttua haluat edelleen mielisairaanhoitajaksi, tule takaisin. Menin iltalukioon, ja sen loputtua hain yliopistoon.

 Kotoa yliopisto-opiskeluun ei osattu kannustaa. Viestintää lukemaan pyrki yli 600 ja sisään pääsi vain 11 opiskelijaa. Valtiotieteellisen tiedekunnan aulassa pörräsi valtavasti ihmisiä, Komi katseli heitä ja ajatteli, yksi kolmasosa ei ole lukenut kunnolla. Toinen kolmannes on lukenut, mutta ei riittävästi. Vain yksi kolmasosa on lukenut yhtä hyvin kuin hän.

– Tsemppasin itseäni tällä tavalla, vaikkei vielä puhuttu mielikuvaharjoittelusta.

 Yliopisto tarjosi organisaatioviestintää. Sitä Komi ei valinnut, koska hän oli jo päässyt kirjoittamisen makuun. Ulla-Maija Kivikurun jounalistiikan harjoittelukurssilla kirjoitettiin oikeita juttuja, ja oman työhuoneenkin Komi sai ollessaan harjoittelijana Posti- ja Telelaitoksella.  

– Hei, tämähän on ihanaa. Minulla on oma työhuone, ja saan olla yksin. Ihmisten kanssa pääsen tekemisiin, kun lähden haastattelemaan. Vasta sitä kautta heräsi kiinnostus toimittajan työhön. Harjoitustyöstäni sanoin, että eihän tätä tietenkään voisi oikeasti missään julkaista. Muistan, kun Kivikuru vastasi, miksei ja sanoi, totta kai tämän voisi julkaista.

Varsinainen valaistuminen tapahtui, kun Komi palautti viimeisen esseen viestinnän laitokselle. Leif Åberg kysyi: No mitä nyt? Kai sinä jatkat lisensiaattityöhön, koska sinulla on visioita.

– Se oli merkityksellinen hetki. En siis olekaan huono oppilas!

Vasta vuosia myöhemmin Komi oivalsi kärsivänsä jonkinlaisesta lukihäiriöstä, jolle ei vielä ollut sanoja koulussa sen paremmin kuin kotona. Siitä aiheutui monenlaisia hankaluuksia, ja se sai luulemaan, että on kehno oppilas. 

Itsenäisen työn tekijäksi

Posti- ja Telelaitoksen henkilöstölehdessä työskennellessään Komi alkoi odottaa esikoistaan. Lyhyen ajan kuluttua syntyi toinenkin lapsi. Elettiin 1990-luvun lamaa, eikä työpaikkoja ollut. Komin ollessa äitiyslomalla perhe asui Hollannissa, puolison kotimaassa, jonkin aikaa ja kielen oppiminen sujui helposti ilman lukiäiriön taakkaa.

Tiina Komi perusti yrityksen. Kommandiittiyhtiö Hermes ky mahdollisti myös puolison, Stephan Vermeulenin työskentelyn. Ulkomailta soittaminen oli kallista. Niinpä Komi lähestyi kirjeitse Me Naiset lehteä ja tarjoutui kirjoittamaan juttuja Hollannista. Näin syntyi kontakti lehteen. Yhtenä päivänä häneen otti yhteyttä Sanna Wirtavuori, joka oli tulossa Hollantiin jutuntekoon Lontoossa asuvan valokuvaajan kanssa. Wirtavuori kysyi, voisiko Komi kenties auttaa heitä. Samalla hän saisi itsekin kirjoittaa juttuja.

– Istuttiin ihanan kanavan rannalla kolmisin: Sanna, valokuvaaja ja minä. Sanna sanoi, että kyllä hänellä sitten on tosi kiva työ. Silloin ajattelin, että niin on. Tiina Komi muistaa sen nyt tehdessään samaa kivaa työtä yhä edelleen.

Perhe palasi Hollannista Suomeen. Wirtavuori oli siirtynyt toiseen lehteen. Sen avustajakaarti oli vakiintunut, ja niinpä Wirtavuori vihjaisi tuoreelle kollegalle uudesta lehdestä. Siihen Komi kirjoitti seuraavat  yli kymmenen vuotta.

– En missään vaiheessa ollut oikeissa toimittajan töissä omasta mielestäni, mutta arkeni freetoimittajana on ollut todella hyvää. Kun lapset olivat pieniä, tein töitä kotona kolmena päivänä viikossa. Vähitellen lisäsin työpäiviä neljään, kunnes nuorempikin meni kouluun.

Koska mies oli paljon pois, Komi sai huseerata itsenäisesti kotitöiden ja ammatillisten töiden suhteen. Yhtenä kesänä hän osallistui lasten tietosanakirjan tekemiseen.

– Meillä oli vuokramökki. Kirjoitin itselleni jyvitettyä osaa ja vahdin saunan ikkunasta lapsia. Koen, että arkeni oli luksusta. Se ei ollut sitä ehkä taloudellisesti, mutta henkisesti ja työhyvinvoinnin kannalta.  

Komi työskenteli lasten kouluajan kodin ulkopuolella, polkupyörä- tai kävelymatkan päässä. – Vasta kun lapset muuttivat ja tuli enemmän tilaa, palasin kotiin työskentelemään. Asumme nykyisin Lohjalla. Voin sanoa, että olen tosi tyytyväinen kotona yksin työskentelijä. 

– Olen systemaattisesti rakentanut freeuraa. Asetan tavoitteita, ja jotenkin kummallisesti onnistun pääsemään niihin. Esteinä ovat joskus olleet raha, osaaminen tai että rahkeet eivät ole riittäneet. En voi kuluttaa kahta viikkoa jutun tekemiseen, jos siitä maksetaan päivän palkka.

Komi ihailee ystäväänsä, freekollega Terhi Frimania, joka on matkustanut valokuvaajan kanssa ja tehnyt siitä juttuja. Komi luopui sellaisista keikoista, koska ne aiheuttavat stressiä, mikä heijastuu matkaankin. 

Työnohjausta ja tarinoita

Alussa Tiina Komi epäili, pärjäisikö hän tai riittäisikö lehtijuttuja kaikille. Hän on erikoistunut terveydestä kirjoittamiseen ja opiskellut myös toisen ammatin. Komi järjestää yksin työskenteleville työnohjausta. Se on oman työn tutkimista, arviointia, kehittämistä ja tapahtuu koulutetun työnohjaajan avulla. Toinen ammatti löytyi täydentämään kirjoittamista kymmenisen vuotta sitten, median murroksen alkaessa vuoden 2010 tienoilla.

-Muistan, kun ystäväni Terhi kysyi, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa. Vastasin selkäytimestä: itsensätyöllistäjien työnohjausta. En edes tiennyt, onko sellaista olemassa.  

Freetyö on osoittautunut pitkäjänteiseksi. Komi ideoi usein enemmän kuin yhden jutun samaan lehteen. Pääosan töistä hän tekee yksin, mutta ryhmätyökin sujuu.

– Pääsen edelleen flow-tilaan kirjoittamalla. Ihmisillä on mitä uskomattomampia tarinoita. Niiden jakaminen ja kertominen kiinnostaa. Jokin oivallus on ihana jakaa lukijoille. Parasta on, kun pääsee  haastattelemaan itseään viisaampia ihmisiä. Sitä on tavallaan hetken aikaa hirveän viisas itsekin.

Tiina Komi kehuu Taideteollisessa korkeakoulussa järjestettyä aikakauslehtitoimittajien täydennyskoulutusta. Vuonna 2003 alkoi aikuiskoulutus, ja syksyllä 2007 piti alkaa perusopetus eli aikakausehtijournalisimin opintokokonaisuus TAIK:ssa, silloin nimeltään IADE, Suomen taideopistojen koulutus- ja kehittämisinstituutti.

– Olen iloinen, että ehdin siihen mukaan. Maija Töyry oli professorina. Väitän, että aikakauslehtien juttujen kirjoittamisessa päästiin koulutuksen ansiosta uudelle tasolle.  Surettaa, kun koulutus lopetettiin.

Komi on osallistunut myös muuhun koulutukseen ja ollut monena vuonna kertomassa tuoreille freejournalisteille, mitä on olla freelancer. Useita vuosia Komi editoi  juttuja toimitussihteerinä asianajajien lehdessä. Freenä hän on toimituspäälliköiden tai -sihteereiden kanssa tekemisissä ja oppii myös heiltä, samoin joiltakin päätoimittajilta.

– Tässä työssä oppii koko ajan. Opin jo Hollannissa, että kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset. Ajattelen olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä tätä työtä yksin. En ole tiimipelaaja, vaikka kykenen yhteistyöhön.

Ensin Komi iloitsi kirjoittamisesta. Se muuttui maailman parantamiseksi, ja lopulta löytyi into kirjoittamiseen tarinasta. Taitavasti kerrottujen tarinoiden avulla muutetaan maailmaa, mutta tärkeintä on säilyttää suhteellisuudentaju.

 – Silloin ei hurahda haastateltavan ihanuuteen tai johonkin uuteen ismiin, jota tarjotaan. Vapaa-aikanaan sopii tehdä mitä lystää.

 – Mikä on ollut tärkeintä työssäni journalistina? Kysymys on vaikea. Ehkä se, että olen saanut kirjoittaa omasta mielestäni tärkeistä asioista ja popularisoinut tiedettä niin että lukijakin ymmärtää.