Terttu Kukkonen - MAAILMA EI LAISKOJA ELÄTÄ

Työtä kuudella vuosikymmenellä 1963 – 2012

                                    Eläkeläisenä 2012 alkaen

 Anneli Halme:

Ympäristö, perimä ja läheiset ihmiset vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee. Mitä valintoja teemme. Mistä löydämme tavan ilmentää omaa kasvuamme. Terttu Kukkosen, kaupunkilaistytön minäkuvan takaa löytyy isän ammatin myötä kasarmialueen järjestelmällinen omaleimaisuus.  Sekä kauneudentajuisen äidin antama ahkeran ja yritteliään naisen malli. Sosiaalisten aakkosten vokaalit luetaan kuusilapsisessa sisarusparvessa. Konsonantit puolestaan terveydenhuollon ammattilaistiimissä  sekä monissa järjestötehtävissä. Lämpö ja menestys puolison tärkeästä tuesta.

Tapasin Tertun ensi kerran lastemme musiikkiluokan tilaisuudessa. Tuttavuus jatkuu perhe- ja naapuruusystävyytenä. Tertun iloista ja avointa elämänasennetta, kaupunkilaisnaisen itsevarmuutta peilaan maalta lypsinjakkaralla lentäneenä ihaillen. Erilaiset kasvuympäristöt ja yhteiset kirjoitusharrastukset ovat osa iloista vuoropuheluamme. Sain lukea osia hänen tallentamistaan elämäkerta teksteistään.     

Näin Terttu kirjoittaa:

Maailma ei laiskoja elätä

Terttu Helena Kukkonen o.s. Partanen s. 21.3.1951 Oulu. Tuiran synnytyslaitokselta kasarmille, elämäni viiden kilometrin säteellä Oulussa. Olen asunut lapsuuteni Oulun kasarmilla. Synnyin 1951 Tuiran synnytyslaitoksella, Nukkelassa.

Intiön kasarmilla asuin lapsuuteni aina avioitumiseeni 1970 asti. Puolisoni Jouni on myös kasarmin kasvatteja. Lapsuuden perheessäni oli kuusi lasta, aliupseeri isä ja tarjoilija äiti. Mummo sekä kotiapulaiset huolehtivat meistä lapsista, ei ollut päivähoitolakeja.

Minun muistoissani kasarmi oli turvallinen, juhlava ja antoisa kasvuympäristö. Aina oli omien sisarusten lisäksi leikkikavereita. Porukkaa riitti nelimaaliin, kymmenen tikkua laudalla, kuka pelkää Mustaa Miestä jne. leikkeihin. Pidimme yleisurheilukilpailuja ja leikkikoulua. Opin lukemaan paljon ennen kansakoulua. Aina juhlapyhinä kuten Itsenäisyyspäivänä tai puolustusvoimain lippujuhlan päivänä oli arvokas paraati kasarmin kentällä lipunnostoineen ja muine juhlallisuuksineen. Ryhdikkäät alokkaiden rivistöt marssivat sotilassoittokunnan tahdissa, tykit ampuivat kunnialaukaukset ja komentaja vastaanotti kulkueen.

Ensin lautaparakeissa, sittemmin myös kerrostaloissa sekä parakkikylässä Kasarmintien varressa asuin lapsuuteni, kunnes 19-vuotiaana menin miehelään, avioiduin nykyisen mieheni kanssa yli 50 vuotta sitten.

Oulussa toimi varuskunnat 126 vuotta. Oulun kasarmilla oli vuodesta 1881 Venäjän vallan aika aina vuoteen 1918 itsenäisyytemme jälkeiseen aikaan asti.

Henkilökunnan asunnoiksi rakennettiin 50-luvulla entisten Kasarmintien varrella, sekä kentän reunalla olevien lautaparakkien lisäksi vuosina 1953-55 alkuun neljä kerrostaloa Intiönvaaran puoleiseen päähän. Kussakin talossa oli perheasuntoja 24 kappaletta. Näitä kerrostaloja Pohjantien varteen rakennettiin lisää vielä kaksi vuonna 1958.

Varuskunnan kukoistuksen aikana tuskin kukaan oululaisista osasi ajatella, ettei kasarmia enää ole. Että lapsemme, nyt poikiemme lisäksi tyttäremmekin, joutuvat suorittamaan asevelvollisuutensa / -oikeutensa muualla Suomessa.

Sekalaisia töitä – kotitöistä piiaksi

Maailma ei laiskoja elätä sanottiin kotonani. Kotitöihin piti osallistua koko porukan ikänsä ja kykyjensä mukaan.

Kesäisin saimme mökillä kastella ja kitkeä kasvimaan ja pottupellot. Jokaisella oli kotona tiski- ja astioiden kuivausvuorot, lattianlakaisu-, siivous sekä lakanoitten vetovuorot. Pyykkituvassa piti olla apuna; pyykkiä vääntää ja laittaa kuivumaan ulos naruille. Talvisin ulos hankien keskelle vedetyille pyykkinaruille valkaistumaan.Tai kerrostalossa asuessamme kylmälle vintille. Sieltä kohmeiset lakanat kannettiin sisälle loppukuivahtamaan. Kuivat lakanat räpsäytettiin, vedettiin ja taiteltiin neljään osaan mankelointia varten. Ja entäs ne loputtomat silitysurakat!

Pöydän kattaminen, lattioiden luuttuaminen, mattojen puistelut ja tamppaamiset. Petivaatteiden tuuletus ja puistelu viikoittain muutamia kotitöitä mainitakseni. Pikkuveljen ja -siskon likottaminen, leikittäminen ja ulkona vahtiminen.

Minä innostuin eniten ruuanlaitosta ja varsinkin leipomisesta. Tein jo oppikoulun alaluokilta asti äidin alulle paneman ruuan valmiiksi perheelle. Äitihän meni useimmiten illaksi töihin tarjoilijaksi joko kahdeksi tai neljäksi iltapäivällä.

Leivoin viikoittain pullaa, viinereistä tuli hittini oltuani myöhemmin Välkkylässä keittiöapulaisena Lähteenmäen Eevan opissa. Mokkaruutuja, tiikerikakkuja, täytekakkuja leivoin aina juhliin. Sekä jouluiksi tein piparkakkuja Eevan reseptillä, torttuja, sahramipullaa jopa molempien puolten sukulaisille asti, vielä myös mentyäni naimisiin.

Kun ei alaikäisenä päässyt kovin nuorena vieraalle töihin, laittoi äiti minut pikkupiiaksi maalle serkkuni Salmen lapsuusperheeseen Helmi-tädin avuksi 1963. Olin silloin 12-vuotias. Serkkuni Jukka oli 2-vuotias ja Aimo 6-vuotias esikoisen Salmen ollessa myös kesätöissä.

Äiti järjesti minut sitten seuraavana kesänä veljensä Taunon Lahja-vaimon avuksi Rajavillen työmaaruokalaan. Siellä kuorin perunoita, keitin kahvia ja tarjoilin elämänluukusta ruokaa rakennustyömaan miehille. Illalla Hietasaaressa tansseissa en tuntenut päivisin haalareihin pukeutuneita työmiehiä. Vasta tanssittajan puhutellessa minua elämänluukun tytöksi tunnistin pyhäpukuisen miehen. Harjakaisissa Iskossa sain kaadella juhlavieraille kahvia viiden litran painavasta kuparipannusta.

Tulevana kesänä olimme vuorotellen siskoni Tuulan kanssa myyjinä Intiön vesitornia vastapäätä olevalla kioskilla. Sen isä vuokrasi perheemme hoidettavaksi kesäajaksi. Taisipa luukun takana istuvaa nuorta tyttöä sykähdyttää kesällä 1965 yhden mopopojan tervehdyskäynnit.

Vieraalle töihin

Rippikoulukesänä 1966 olin heinä-elokuun piikana kauppaneuvos Waldemar Hyryn pojan Antin perheessä Hietasaaressa. Hoidettavinani oli neljä alle kouluikäistä lasta; vilkkaat pojat olivat 6, 5 ja 2,5 vuotiaita sekä tyttövauva 10 kuukautta. Pyöräilin aamuisin kasarmilta Hietasaareen. Muistoissani sää oli lähes aina aurinkoista. Hietasaarihan on historiallisesti ollut kaupungin paremman väen kesänviettopaikka. Hyryn suvun iso huvila oli laajalla tontilla puutarhoineen. Viinimarja-, vadelma- ja karviaismarjapensaat, omenapuut ja keittiöpuutarha erottivat polun päässä olevan suuren kaksikerroksisen huvilan tienpuolisesta myös kaksikerroksisesta entisestä palkollisten asumuksesta.

Päärakennuksessa oli aulasta leveä kaksipuolinen portaikko yläkertaan, mielestäni kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Kauppaneuvoksen suuri visakoivuinen parisänky oli siirretty rouvan dementoitumisen vuoksi alakertaan. Aulassa oli kahden istuttava iso keinutuoli. Nämä näin ollessamme lauantaisin perhelounaalla kauppaneuvoksen luona. Muistikuvani voivat olla ajan vääristämät.

Mutta nyt takaisin kesätyöpaikkaani

Minun piikomisperheeni asunto oli se vaatimaton punainen kaksikerroksinen talo tontin tienpuolen päässä. Kuistilta oli oviaukko keittiöön. Siitä tila jatkui pieneen huoneeseen, jossa oli ruokapöytä ja puinen sohva. Jyrkät, viistot tikkaat nousivat yläkertaan, jossa sijaitsi koko kerroksen kokoinen iso makuuhuone. Isommat pojat nukkuivat kerrossängyssä, pienemmät lastensängyissä. Viikoittain minun piti tuulettaa petivaatteet parvekkeella. Ja aamuisin petata kaikki sängyt.

Mustasalmi virtasi talon editse. Siinä sain huuhtoa päivittäin pesemäni pikkupyykit.

Kerran jätin tyllerön alasti leikkikehään pihalle siksi aikaa, kun kipaisin huuhtomaan kakkavaipan rantaan. Sideharsovaipathan pestiin, eikä kuivunut kakkavaippa ollut mukava pyykissä. Yllätys, eikä suinkaan mieluinen, odotti aurinkoisella pihalla.Tyttönen olikin kakannut lisää ja noussut ylös leikkikehän reunoja vasten. Ja maalannut kaiteet ruskeaksi, sekä tietenkin töhrinyt itsensäkin. Silloin perheen prinsessa sai nopsan vilvoittavan pyllyn pesun kesäisen luonnonveden äärellä.

Päivisin ennen kuin laitoin taaperon nukkumaan yläkerran pinnasänkyyn lahjoin pikkupojat lupauksilla; Kun tyllerö nukkuu kerron teille tarinoita. Niinpä pienen päiväunien aikana pojat istuivat kiltisti puusohvalla kuunnellen keksimiäni kertomuksia, joita samalla kuvitin piirtämällä. Piirustuspaperina oli ajan mukaan ostosten käärepaperina käytetty valkaisematon makulatuuripaperi. En tietenkään ollut Kylli-tädin veroinen piirtäjä, mutta pojat rauhoittuivat keskipäivällä hyvin, eikä kukaan kiivennyt katolle tai eksynyt Mustasalmeen.

Minun päiväni kuluksi oli rouva varannut vielä pienen punotun ompelukorin, jossa oli pikkukorjausta vaativia lasten vaatteita. Joutessani saatoin siis ommella puuttuvia nappeja, korjata saumoja ja parsia sukkia.

Ruokaa perheelle tein kaksi kertaa päivässä. Herrasväki tuli ruokatunnilla syömään. He työskentelivät villatehtaan toimistolla kaupungissa. Villatehdas oli kauppaneuvoksen ajan jälkeen loistonsa päivät nähnyt ja hiipui nyt Pikisaaressa.

Usein piti tehdä kahdenlaista pääruokaa isännän kala-allergian vuoksi. Aina tein myös jälkiruokakiisseliä sekä tyllerölle maissivelliä keitin päivittäin. Silloin ei ollut Pilttejä.

Viikonloppujen jälkeen kuistilla odottivat sienisaavit perkaamista ja umpioimista isäntäväen käytyä sienestämässä. Umpioiminen oli minulle aivan vieras tapa säilöä. Silloin ei voinut katsoa Googlesta, joten Lähteenmäen Eevan neuvot olivat taas tarpeen. Sienipurkkien keittäminen ison kattilan pohjalla vedessä onnistuikin muiden töiden ohella perkausurakan jälkeen.

Sisällä odotti myös tiskivuori; viikonlopun astioiden tiskauksella sinkkivadissa alkoi piian työviikko. Urakan päälle keitin itselleni kunnon kahvit. Kahvin kanssa söin mureita korppuja. Ne olivat ylellisyys – Antellin korppuja ainaisen kotileetan sijaan!

Vadelmien kypsyttyä otin lapsikatraan mukaani päätaloon. Siellä poimin kauppaneuvoksen kotiapulaisen Fannin kanssa vadelmia säilöttäväksi. Lapset juoksentelivat suurella pihalla minun vahtiessa heitä samalla sivusilmällä. Pienin taisi nukkua varjossa ulkona?

Lauantaisin menimme koko perhe isoon taloon syömään vanhan pariskunnan kutsumana. Minä sain syöttää tyllerön salin pöydässä muun perheen kanssa. Mutta sitten sain itse siirtyä ruokailemaan köökin puolelle muitten palkollisten kanssa.

Fanni jäi syksyllä eläkkeelle palveltuaan vanhaa pariskuntaa koko ikänsä. Suuri kunnianosoitus minulle, kesäpiialle oli lienee, kun Antti Hyry kysyi minulta: Voisiko Terttu alkaa perheen uudeksi Fannyksi? Älä höpäjä, Terttu jatkaa lukujaan lukiossa, eikä miksikään piiaksi rupea tokaisi Ritva-rouva.

Niinpä jatkoin lukiossa. Enpä kyllä piian uraa ollut koskaan suunnitellutkaan. Palkkani oli 150 markkaa kuussa.

Nykyisin huvila tunnetaan Villa Pukkilana. Se on Hietasaaren Oulujoen suiston saaristossa sijaitseva kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi luokiteltu puinen huvila. 

Hailuodossa jäkälässä kesällä 1967

Seuraavana kesänä lähdimme ystävieni, kolulutovereitteni Nasun ja Nellin kanssa Hailuotoon jäkälään. Olimme siellä kaksi kuukautta kesätöissä. Osa luokkalaisistamme tuli muutamiksi päiviksi, mutta raskas urakkatyö ei luonnistanut muilta. Olimme Ruonalan talon palkkaamina lähes ainoina manterelaisina töissä. Seuraavina vuosina ei jäkälään otettu enää muita kuin luotolaisia.

Kesäkuun saimme asua keskeneräisessä omakotitalossa ilmaiseksi. Taloon ei tullut vettä, joten työpäivän päätteeksi kannoimme 25 litran pänikällä vettä kahden kilometrin matkan kortteeriimme. Sitten tuli hellaan ja perunat kiehumaan. Kyläkaupasta ostimme ruokatarpeita, kun viikonloppuisin kotoa tuomamme eväät loppuivat. Kerran viikossa pääsimme isäntäväen saunaan. Muuten hikisen työn jälkeen pesimme ”linnunpesuja” vadista vettä kanaloihin ja muihin taipeisiin loiskien.

Jäkäläkankaille meidät kuljetettiin talon pihalta metsään pakettiautolla. Jäkälämaat keinokasteltiin ruiskupumpuilla. Kun jäkälät olivat sopivan märkiä ryntäsimme luvan saatuamme puulaatikoiden kanssa nostamaan jäkälää. Iso laatikko, varvi laitettiin kumolleen mäntyä vasten. Se täytettiin pallerojäkälällä tiiviisti alhaalta ylös. Lopussa täysi varvi puhdistettiin roskista, havuista ja muusta sellaisesta. Jäkälät tasoitettiin kauniisti, että ehjät pallerot olivat kiinteänä mattona. Varvista maksettiin muistaakseni markka kaksikymmentä viisi penniä kappaleelta. Lopuksi laatikot piti kantaa traktorin luo, jossa talon renki nosteli ne lavalle. Jäkälät yrittäjä myi Saksaan. Siellä ne käytettiin joko lääketeollisuudessa, en tiedä mihin, mutta niin meille kerrottiin. Tai kukkakauppojen seppeleiden ja muiden asetelmien koristeiksi.

Loppukesäksi jäkälännosto siirtyi Santoseen, saaren toiseen päähän. Siellä asumuksenamme oli vanha kalamaja. Siinä oli olkikatto, joten tulenpito sisällä puuhellassa kesähelteillä oli kielletty.

Nyt oli hygienian hoito helpompaa. Kahlasimme saippuan kanssa mereen. Oli ihanan virkistävää pestä itsenä raikkaalla, väljällä vedellä. Suolainen vesi tosin karheutti ihoa ja hiuksia. Ennen veteen menoa olimme virittäneet tulen rantahiekalle kivistä rakennetun nuotiopaikan tulipesään. Rakennelman päällä kiehui perunakattila. Perunat ostimme naapuritalosta. Isäntä kertoi, että uutispotut ovat tasan 22 minuutin keittämisen jälkeen parhaimmillaan. Tikun nokassa paistoimme metrilenkkiä pottujen kaveriksi. Joskus lenkki oli vihertävän niljakas. Eihän olkikattoisessa majassa ollut mitään kylmäsäilytystä. Vain kerrossänkylaverit kiersivät kahdella seinällä. Käyttökiellossa olevan puuhellan lisäksi hämärässä tuvassa oli pitkä pirtinpöytä penkkeineen ikkunan edessä. Eteisessä oli pelkkä penkki, nauloja oli lyöty seinään naulakon virkaa toimittamaan.

Mutta hyvin maistuvan aterian päälle sitten kiehautimme kahvit. Sinä kesänä opin juomaan kahvin mustana, olihan itse ostettuna ruoka kallista. Säästimme sokerissa, maitohan ei olisi helteellä säilynytkään. Ensimmäistä kertaa kaupassa asioidessamme pyysin 50 grammaa lauantaimakkaraa siivuina. Seisoimme porukalla lihatiskin äärellä. Olimme valinneet halvimman leikkeleen. Kauppias siivutti tangosta pyytämämme määrän ja kysyi kuuluvalla äänellä: Tässä on viisi siivua, riittääkö?

Ruislimpusta tehtävät eväsleivät olisivat jääneet kovin heppaiseksi kokopäiväiseen ruumiilliseen urakkaan. Joten korotimme annosta 100 grammaan.

Naapurin huussia saimme myös käyttää. Sinne piti kiivetä aidan yli. Lehmät tervehtivät aamuisin kiipeilijöitä. Ja ensin piti varmistaa, ettei sähköpaimen räpsäissyt kapuavaa reisille saati muualle…

Täällä jäkäläkankaille meidät kyydittiin traktorin isolla lavetilla istuen. Yhä olimme eväsleipien varassa. Muistaakseni juomavesi, mehu tai kotikalja ja oliko jopa kahvi talon puolesta. Kyykkypissalla männyn takana teimme tarpeemme työpäivän kahdeksan tunnin aikana.

Aavistelimme romanssia talon emännän Marjatan ja salskean Erkka-rengin välillä. Niin naurusuina he nostelivat varveja, jäkälälaatikoita lavitalle. Aavistelumme eivät olleetkaan turhia. Syksyllä kuulimme Nordin Villeltä, joka oli mennyt hailuotolaisen Teron Leenan kanssa naimisiin, että emäntä oli karannut rengin matkaan. Näin ison talon isäntä tuli jätetyksi maineen ja mantuineen. Isännän juopottelu varmaan helpotti tätä päätöstä.

Kylätalolla kävimme tansseissa. Jahtitanssien aikaan saimme tutustua paikkakunnan kilju- ja pontikkatuotteisiin. Pari hailuotolaista oli rannassa vahdissa, etteivät lentävät yllätä kiemurtelevassa jonossa kupin kanssa annostaan odottavia vilvoittelijoita. Sorsastus oli iso tapahtuma saaressa. Myös mantereelta tuli paljon jahtimiehiä.

Kesä meni hurahtaen, emme ehtineet käydä tutustumassa Hailuodon kirkkoon ja sen kuuluisiin maalauksiin. Seuraavana syksynä kirkko poltettiin ja niin se tilaisuus meni iäksi. Vastaremontoitu Hailuodon puukirkko paloi 2. elokuuta 1968. Siitä uutisoitiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Kaleva  2.8.2008 Hailuoto

Yksi Suomen vanhimmista puukirkoista roihusi Perämeren suurimmalla saarella tasan 40 vuotta sitten.Vuonna 1620 rakennettu Hailuodon kirkko tuhoutui tapuleineen täysin. Muun muassa Miikkael Toppeliuksen ( Sakari Topeliuksen isoisä – kirj.huom) arvokkaat maalaukset haihtuivat savuna ilmaan.”Se oli järkyttävä tapaus”, koko ikänsä Hailuodossa asunut Salli Tausta muistaa.

Tienasin tuona kesänä 1967 jäkälännostolla ruhtinaalliset 900 markkaa. Kesätienesteillä ostin itselleni vaatteita, jakkupuvun, kengät, paitapuseron jopa talvisaappaatkin. Koko kesän haaveilemani tanssikengät olivat karmea pettymys. Uutuuttaan hohtavat korkokengät hiersivät eka tanssireissulla kantapääni rikki, vaikken tainnut yhtään peliä tanssiakaan. Vesitornin luona oli pakko riisua kengät ja jatkaa kotiin sukkasillaan. Monta viikkoa kantapääni märkivät. Oli nöyryyttävää istua varuskunnan lääkintämiesten sairasvastaanoton jonossa yhdessä sotapoikien kanssa. Kansanterveyslakia ei vielä ollut, eikä yksityislääkärille menty kovin helposti rahapulan vuoksi. No, kantapäät paranivat aikanaan, mutta kengät jäivät käyttämättömiksi.

Keittiöapulaisena ja muitakin tienestejä

Seuraavat kesät olin keittiöapulaisena Välkkylän kesäravintolassa. Välkkylän opiskelijakylä oli valmistunut yliopiston opiskelijoiden käyttöön. Uuno Välkky oli vauhdittanut opiskelija-asuntola hanketta asumalla keskellä kaupunkia veneen alla Laanaojan vieressä kaupungintalon edessä 1966.

Aamuni kesätöissä alkoi ensin vessojen ja ravintolasalin siivoamisella. Sitten peseydyin ja vaihdoin vaatteet jatkaen töitä keittiössä. Alkajaisiksi tein pullataikinan nousemaan. Siihen kaulitsin Eevan ohjeiden mukaan voita kolmeen neljään kertaan antaen taikinan aina välillä levätä.

Tapani Kansa osti leipomiani viinereitä mukaan kiertuebussiin maistettuaan yhden kahvin kanssa. Näin sain ensi kerran julkista kiitosta ja tunnustusta leipomuksistani!

Bussilasteittain saattoi tulla tupsahtaa ruokailijoita ilman ennakkovarausta. Mutta aina selvittiin hikisestä urakasta ilman ilmastointia olevassa kellarikeittiössä.

Perunamuussit ja lisukkeet teimme itse, samoin lihapullat. Nakit ja muussi oli suosituin annos opiskelijoilla. Matkalaiset tilasivat Wieninleikkeen muusilla. Lihapölkyllä leikkeiden hakkaaminen oli tuttua työtä. Hiki virtasi hellepäivinä keittiön lämpötilan noustessa yli 33 asteeseen! Työsuojelu ei puuttunut työoloihin.

Menimme Jounin kanssa kihloihin penkkaripäivänäni 12.2.1970. Tervahovissa Valkealinnan ylimmässä kerroksessa juhlimme paitsi penkkareita, myös kihlaustamme. 

Typellä 1970 sekapaskalla ravintolan keittiötöiden lisäksi

Sitten ylioppilaskeväänä olin Typellä seoslannoitteella eli sekapaskalla sekä ulkotöissä viheralueita haravoimassa. Minulla oli 56 numeroinen haalari. Tapasin Jounin ohimennen haravoidessani ruokalan edessä nurmikkoa. Kyllä varastolta saat varmaan pienemmät haalarit, opasti sulhaseni.

Ja sitten taas olin kesän Välkkylässä kuumassa keittiössä töissä.

Sieltä menin harjoittelijaksi Ravintola Merikoskeen.Tarkoituksenani oli hakeutua ravintolaopistoon, jonne tarvittiin yhdeksän kuukauden harjoittelujakso alle. Tuon alan opisto oli silloin vain Helsingissä.

Merikoskessa tein harjoittelijana kaksivuorotyötä. Päivisin ei useinkaan ollut keittäjää vuorossa, vaan me harjoittelijat teimme hiljaisina päivinä ruokien esivalmisteluja. Eineksiä tai puolivalmisteita ei ollut. Saaveittain myllytimme perunankuorimakoneessa kellarissa pottuja. Saavi perunoita tuotiin hissillä keittiöön. Isot perunat painettiin ruutumuotin kautta ranskanperunakoneen läpi suikaleiksi. Niistä esikeitettiin öljykattilassa ranskanperunoita. Tilausten mukaan ne sitten ruskistettiin tulikuumassa kiehuvassa öljyssä rapeiksi teräskoreissa. Pienemmät potut siistimme perunankuorimaveitsellä keitinperunoiksi tai pottumuussia varten. Joskus teimme myös perunalunta. Keitetyt potut painettiin siiviläkehdon läpi puisella telarullalla kuohkeaksi lumeksi.

Voinapit tehtiin nappikoneella tai parempia juhlia varten lusikalla ja ohuella veitsellä ruusukkeiksi muotoillen. Linnustusaikaan sain useina päivinä istua kylmässä kellarissa nyppimässä riekoista höyheniä. Lopuksi höyhentupet poltettiin pienen kaasupolttimen liekillä. Niistä sitten esivalmistettiin riekonrinnat pakasteeseen. Usein juuri ennen valomerkkiä tuli keittiöön tilaus: neljät riekonrinnat ilman luita ja nahkoja. Silloin sai keittiö tehdä ylitöitä. Ei ollut mikroja, vaan jäiset riekonrinnat piti hitaasti pannulla sulattaa ja paistaa kullanruskeiksi, sekä keittää riisi kypsäksi.

Bearnais`kastike ja muutkin lisukkeet, pikkelsit jne.tehtiin itse. Lihapullia varten tehtiin taikina vetäytymään kylmiöön. Lohet ja siiat graavattiin itse. Samoin joulun alla paistettiin kymmenittäin joulukinkkuja, tehtiin lanttu- ja porkkanalaatikoita. Minä sain kunnian tehdä torttutaikinoita. Yli kolmen metrin leipomispöydällä kaulitsin taikinalevyjä. Aina parin kaulimiskerran jälkeen nostin painavan taikinan kylmiöön lepäämään. Jatkoin voin kaulimista kerrosten väliin 8-10 kertaa. Tuloksena oli ihanan kuohkeat, lehtevät joulutortut.

Kerran silloinen kaupunginjohtaja Arvo Heino tuli seurueensa kanssa lounaalle. He tilasivat Chateubrianit perunamuussilla. Keittäjää ei ollut vuorossa. Emäntä Karhunen tuli tilauksesta kuultuaan käsiään väännellen keittiöön: Voi, voi, miten nyt tilauksesta selvitään? Hain kellarista hyvin riippuneen häränfileen. Taisin hermostuksissani kaatuakin file käsissäni kellarin käytävällä. Paistoin kuumalla pannulla pihvit, laitoin bearnaisekastiketta napiksi päälle, pikkelsiä ja itsetehtyä muussia sekä tomaattilohkot kierrettyjen kurkkusiivujen väliin, kuten silloinen etiketti esillepanolta vaati. Ruokailijat lähettivät kiitokset keittiöön!

Merikulmassa oli sunnuntaiaamuisin kaljalasien suurtiskausurakka, siellä ei ollut tiskikonetta kuten yläkerran ravintolassa. Kerran lasi rikkoontui ja viilsi haavan vasempaan nimettömääni. Siinä on arpi muistona vieläkin.

Lutikkajahtiin osallistuimme iltaisin valomerkin jälkeen. Pitkin seiniä tuholaiset vilistivät valojen sammuttamisen jälkeen. Sain mennä arkena kaupunkiin Maatalous Arinaan ostamaan DDT:tä. Mutta kuittia en saanut pyytää saati työpaikan nimeä mainita. Näin saimme keittiön taas hygienialtaan kuntoon.

Kerran oli iso tilaus menossa. Siivutin leipiä siivutuskoneella. Emäntä hoputti minua, nopsaan nyt, vielä puuttuu tilatuista kolmestakymmenestä leivästä pohjia. Oli muotia tilata joko kylmiä tai lämpimiä leipiä alkupaloiksi tai anniskelupakon, ei alkoholia ilman ruokailua, vuoksi. Painoin isoa vuokaleipää oikean käden peukalolla arvellen, että vielä tulee yksi siivu ennen kantapalaa. No ei tullut, vaan peukalonpääni leikkautui irti pyörivään terään. Katsoin hämmästyneenä peukaloani; valkea haava täyttyi purskahtaen verestä vähän viiveellä. Omistaja oli juuri käymässä ravintolassaan. Hän lähti kyyditsemään minua läänille omalla autollaan. Siellä peukalooni tehtiin kyynärvarresta otetusta ihosta ihonsiirto. Peukalonpäätä ei voinut ommella kiinni, kun reunat eivät yltäneet yhteen. Jouduin olemaan kuukauden sairauslomalla. En voinut tehdä keittiötöitä, kun ihonsiirre piti pitää kuivana ja puhtaana koko paranemisprosessin ajan. Emäntä sai huomautuksen, kun ei ollut valvonut harjoittelijan työturvallisuutta. Tarvittava viiltosuojain löytyi vasta etsintöjen jälkeen alakomerosta. Sitä ei ollut kukaan käyttänyt, saati minua sen käyttöön opastanut.

Sain sopivasti palkallisen hääloman. Meidät vihittiin 1.1.1970 Oulun tuomiokirkossa kuulaana aurinkoisena pakkaspäivänä. Emäntä tuskaili, miten nuoret morsiamet ovat hermostuneita häittensä alla. Edellinen poltti itsensä rasvakattilassa ennen häitään…

Tällä työjaksolla opin paljon ruuanlaitosta, keittäjät neuvoivat auliisti kikkojaan ja antoivat vinkkejä. Niitä olen hyödyntänyt läpi elämäni omassa keittiössäni.

Suunnitelmat muuttuivat rakastumisen myötä, en halunnut kauaksi Jounista. Katselin ammatinvalinnanopasta, mihin olisi heti hakuaika? Sormeni osui helmikuun kohdalle; tuonne minä haen. Mikä se on, kysyi Jouni. Sama sille, pakko minun on jonnekin hakea tuumasin, samalla kuin silmiini osui otsikko sairaanhoito-oppilaitos. Haluatko sinä sitten sairaanhoitajaksi? Nyt haluan. Pääsin pääsykokeisiin ja valintani hyväksyntä tuli ennen kuin seuraava hakuaika muihin opintoihin edes oli käsillä. Niin uravalinnakseni tuli terveydenhoitoala.

Sisar hento valkoinen                  

Valmistuin joulukuussa 1973. Kansanterveyslaki oli tullut voimaan edellisenä vuonna. Sain valita neljän eri klinikan ylihoitajien virkatarjouksista.

Valitsin naistentautien sädehoito-osaston osasto 12 vastavalmistuneesta Oulun yliopistollisesta keskussairaalasta. Sairaanhoitajista oli pulaa. Olinkin sitten jatkuvassa virkasuhteessa koko työurani. Työnantajat toki vaihtuivat, mutta uusi virkasuhde jatkui aina edellisen jälkeen, väliin päällekkäinkin lomien vuoksi katkeamattomana. Kerran 90-luvun laman aikaan kaupunki lomautti kaikki työntekijänsä 2 viikon ajaksi. Se olikin ainut kerta, kun elämässäni jouduin kirjoittamaan Työtön, työtön lomakkeille.

Vastavalmistuneen sairaanhoitajana en epäillyt kykyjäni, haastavaa ja vaikeaa sen piti olla. Työn.

Joskus ihmettelin, kun kuoleva vanhus silitteli aamuyön tunteina kättäni  – hoitaja on niin nuori. Mielestäni oli aikuinen ja kokenutkin toimittuani jo muutaman vuoden hoitajana.

Opiskelin ensimmäisen ammattini siis Oulussa. Olin kaikki kesä-, joulu- ja pääsisäislomat töissä. Samoin opintojen edettyä myös usein viikonloputkin. Meillä oli luentopakko, mutta vähällä unella pärjäävänä istuin monesti maanantaisin luennolla oltuani kaksi yötä yökkönä sairaalassa.

Suoritin Oulun yliopistossa kahtena kesänä approbaturin, 1971 ensin kasvatustieteessä ja kesällä 1972 sitten psykologiassa. Kumpanakin kesänä oli täysipäiväisessä työssä ensin kaksivuorotyössä Välkkylän keittiöllä. Sitten Hiirosessa kolmivuorotyössä apuhoitajan sijaisen vanhainkodissa. Vapaapäivinä, iltavuoroina ja nukkumispäivinä istui luennoilla tai olin tentissä.

Tyttäremme syntyivät 1975. Pidin äitiysloman päätteeksi pari kuukautta virkavapaata, jonka aikana kävin viikonloppuina sairaalassa yököttämässä. Silloin oli kaksosistakin sama 10 kuukauden äitiysloma kuin yhdestäkin lapsesta. Vanhempainvapaita saati perhevapaita, eikä päivähoitolakia ollut, joten alkuun tyttäremme olivatkin yksityisellä perhehoidossa. Töihin palasin, kun tytöt olivat 11-kuukauden ikäisiä. OYKS.ssa tein epäsäännöllistä kolmivuorotyötä.

Päivähoitovaikeuksien vuoksi hakeuduin sairaanhoitajaksi Tahkokankaalle. Tahkonkankaan keskuslaitoksessa olin kaksivuorotyössä, mutta virkaan kuului pari kertaa kuussa päivystysvelvollisuus. Kotona sai päivystää, mutta tarvittaessa oli mentävä taksilla hoitamaan apua tarvitsevaa. Kehitysvammatyössä olin reilut neljä vuotta.

Opiskelin terveydenhoitajaksi 1980-81. Kuopuksemme syntyi syksyllä. Nyt olin äitiyslomalla taas hieman pidempään kuin laki salli. Oli pakko ottaa palkatonta virkavapautta. Puolipäivätyöhön neuvolaan menin pienen ollessa taas alle vuoden. Pojan korvatulehduskierteen vuoksi vuoden puolipäivätyö sopi hyvin perhetilanteeseemme.

Sitten olikin säännöllisen päivätyön aika. Terveydenhoitajana oli kaupungin neuvoloissa, Ammatillisessa kurssikeskuksessa Kotkantiellä sekä opiskelijaterveydenhuollossa.

Myöhemmin opiskelin vielä sairaanhoidonopettajaksi valmistuen 1991. Opettajana olin sairastumiseeni asti. Oulun sosiaalilan oppilaitoksessa opetin hoito-oppia ja vammaishuoltoa. Teimme alkavaan ammattikorkeakouluun opetussuunnitelmia ja laadimme raportteja. Lihassairaus vaikeutti tekemisiäni. Oli hyvä palata takaisin  terveydenhoitajaksi kaupungin palvelukseen.

Opiskelijaterveydenhuollosta siirryin työterveyshuoltoon. Viimeiset vuodet toimin työterveyshoitajana ja palvelupäällikkönä, kehittämiskonsulttina sekä työyhteisökouluttajana Oulun Työterveydessä. Nimikkeet ja työnkuva vaihtuivat johdon ja työkykyni mukaan. Lupasipa professori  Hannu Virokannas vielä valitusten vastaanottajan työnkin, ellen enää jaksaisi istua. Mutta siihen työhön riippumatossa makoillen sisältyi työterveyshaitta; selkääni voisi tulla salmiakkikuvio, joten siitä hommasta jouduttiin luopumaan!

Vakituinen virka etenevää sairautta sairastavalle antoi paremman turvan kuin pätkätyösuhteet sosiaalialan oppilaitoksessa. Näin pystyinkin olemaan työssä lähes vanhuuseläkeikääni asti. Yhdeksää kuukautta ennen ammatillista eläkeikääni jäin haikein mielin työkyvyttömyyseläkkeelle. Lopulta eläkepäätös oli oikea-aikainen ja eläkkeelle sopeutumista auttoikin kirjoittamisharrastukseni. Sekä tietysti isovanhemmuus monine iloineen.

Vielä opiskelin Jyväskylän yliopistossa yhteisötyönohjaajaksi 2000-luvulla. Se antoikin mukavaa istumatyötä voimieni heikettyä. Näin saatoin jatkaa työssä, vaikka istumiseenkin tarvitsin tukituolin.

Osatyökyvyttömyyseläkkeelle jäin 2004. Silloin oli syntynyt myös ensimmäinen lapsenlapsemme, joten saatoin matkustaa Turkuun ainakin kerran kuussa vauvaa katsomaan. Mikko oli ainut lapsenlapsemme reilut kaksi vuotta. Seuraavien reilun viiden vuoden aikana syntyi lastenlapsia vielä kahdeksan lisää.

Hoitotiedettä opiskelin Oulun yliopistossa muutaman opintoviikon1996. Tämä opiskelu jäi, kun palasin terveydenhoitajan virkaani. Olin silloin selkäsairas kahden välilevyn luiskahdettua pois paikaltaan. Istuminen oli vaikeaa, iltaisin jopa mahdotonta.

Yhdistystoiminta on ollut mukanani lähes koko aikuisikäni

Sairaanhoitajaliiton yhdyshenkilönä, jonkinlaisena tiedottajana toimin 70-luvun alussa naistenklinikassa. Muistan pyörittäneeni vahakopiokonetta muistioita kopioidessani. Terveydenhoitajaksi valmistuttuani minut valittiin Pohjois-Pohjanmaan terveydenhoitajayhdistyksen puheenjohtajaksi. Pidimme ikimuistoisia juhlia Medipolarilla ja Valiolla. Säännölliset kokoukset ja Helsingin matkat liiton kokouksiin veivät aikaa perheen ja työn lisäksi. Puhumattakaan edunvalvonnasta.

Pohjois-Pohjanmaan syöpäyhdistyksen naistoimikunnan puheenjohtajana olin myös. Myöhemmin tulin valituksi PPSY:n hallitukseenkin, jossa toimin vuosikausia 80-luvulla.

Kesäyliopistotoimikunnassa olin alkuun hallituksen jäsenenä, myöhemmin myös koulutustoimikunnassa sen puheenjohtajanakin.

Sairauteni edetessä luovuin useista yhdistysten luottamustoimista.

Parkinson yhdistyksen kerhoilloissa toimin äitini sairauden mukanaantuomana juontajana.

Oaj:n sosiaalioppilaitoksen luottamusmiehenä olin lyhyen ajan. Siitä luovuin palattuani terveydenhoitajaksi opiskelijaterveydenhuoltoon.

Oulun Työterveyden näytelmäkerhon ohjaajana ja käsikirjoittajana yhdessä Paula Tuomisen kanssa sekä myös näyttelijänä olin useita vuosia. Tämä virkistysharrastus oli antoisaa koko työyhteisölle.

Oulu-opiston runokursseilla osallistuin Pirkko Böhm-Sallamon ohjauksiin. Sain häneltä hyvää palautetta ja kannustusta omiin julkaisuihini.

Lihastautiliiton ”Lihaksista viis- liikkumaan siis ” ohjausryhmän jäsenä, Porras-lehden toimitusneuvoston jäsenä sekä OUKALI ry:n liikuntavastaavana olin liityttyäni Lihastautiliittoon.

Monta soppaa on tullut keitettyä säännöllisen työn ja kolmilapsisen perheen äitinä. Onneksi puolisoni Jouni on ollut aina kotitöitä ja lasten harrastuksia myöten täysillä kumppaninani  ja puolisonani vuosikymmenten ajan.

Eläkeläisenä                                                        

Joutessani aloin kirjoitella. Kronikoita, pakinoita ja näytelmäkäsikirjoituksia olen tehnyt pitkin aikuisikääni. Sisaruksille ja työtovereille sekä ystäville olen kirjoittanut kronikoita merkkipäiviksi. Lisäksi olen kirjoittanut päiväkirjaa vuosikymmenet.

Runokirjani

Keskivanhakas  2011   Runoja äiti-tytär-suhteesta, vanhenemisesta, kivusta ja sairaudesta

Vieraus       2015           Mitä on olla tunteiltaan itselleenkin vieras, vammaisuuteen sopeutumista

Kirjani

Rakas Liisukkani, kiitän kauniista kirjeestäsi                 2014 toim. Kirjastoissa

                      Suomen lähihistoriaa appivanhempieni jatkosodan aikaisten kirjeiden pohjalta.

                      Perhe-elämää kasarmilla.

Perhekirjat

Tyttöset ja poikaset             2015

                      Lastenlapsemme kommentoivat maailmanmenoa.

                      Aikuisenkin näkökulma laajenee.

Kun ei vaan tulisi riitaa   Joka toisen vaihtaisin pois   2018

                      Lapsuus kasarmilla, kahdenlaisia muistoja

Varoituksetta   Syksyinen yö kaiken muutti   2020

                      Kirja surusta Heikki-vävymme kuoltua äkillisesti .

                      Surun musertava voima näyttää julmat kasvonsa.

Ansaitsematon onni kirjasarja

                      Näissä kuvaan kaikkien yhdeksän lapsenlapsemme odotusta, syntymää, varhaislapsuutta ajan      tapahtumiin liitettynä päiväkirjojeni pohjalta.

Lastenlasten syntymät                                   2018   Piritan ja Lassen tyttäret

Mikko, Liisa ja Maija                                       2019   Kaisan ja Heikin lapset

Veljessarja                                                       2019  Tiinan ja Jonnen pojat

Omaelämäkerta

Maailma ei laiskoja elätä                              2021   Työtä kuudella vuosikymmenellä

                                                                                       Eläkeläisenä 2012 alkaen

                      Työn syrjään kiinni jo lapsena, 38 vuotta terveydenhoitoalalla.

                      Lisäksi mukana on kirjoittamiani kronikoita, pakinoita, matkakertomuksia.                       

Mennyttä muistellen eläkkeellä

Lukeminen on ollut harrastukseni heti ekaluokkalaisesta asti. Sain kansakoulun kirjastonhoitajalta erikoisluvan lainata useampia kirjoja kerralla. Hän nimittäin huomasi, että kävin ainakin kaksi kertaa viikossa vaihtamassa lainakirjani uusiin.

Matkustelu kuuluu myös yhä elämäämme. Poikamme työskennellessä ja asuessa perheineen ulkomailla, vierailimme heidän luonaan USA:ssa kymmenkunta kertaa. Sitten oli vuorossa Venäjä, siellä visiteerasimme puolikymmentä kertaa aina Siperiaa myöten.

Euroopan maista olemme kolunneet 24 maata, useita kymmeniä kaupunkeja pääkaupunkien lisäksi on ollut matkakohteinamme. Euroopan tunnetuimmat viinialueet olemme kiertäneet sadonkorjuuaikaan syksyisin. Alkuun teimme reissumme omalla autolla, matkat kestivät useita viikkoja kerrallaan.

Viime vuosina Ranskan matkamme samppanja-alue Reimsin, Epernyn, Pommeryn sekä lukuisten pikkukylien lisäksi on rikastuttanut meidän eläkeläisten näkemystä paitsi viineistä

myös Euroopan historiasta. Saksan ja Italian viinialueet sekä maailmansodan historialliset paikat, kuten Normandian maihinnousurannikko sekä Hitlerin Kotkanpesä ovat täydentäneet sekä maantieteen, että historian tuntemustamme. Näkemyksemme USA:sta ja Venäjästä on luonnollisesti avartunut myös matkojemme kokemuksista.

Kuusi vuotta olen liikkunut sähköpyörätuolilla. Iso sähkäri on hyvä ulkoillessa, mutta matkailussa erikoisauton vaativa. Niinpä ostin muutama vuosi sitten itselleni kokoontaitettavan sähkärin. Se on näppärä matkoilla. Automme takakonttiin mieheni nostaa 25 kiloa painavan pikkusähkärini. Niin pääsemme omalla autolla tyttäriemme perheiden luo Lietoon tai Jyväskylään. Ja muuallekin, kun kaupungin myöntämät 9 edestakaista matkaa kuukaudessa inva-autolla on käytetty. Poikamme asuu nykyisin perheineen naapurustossamme.

Arjen liikuskelua

Lihassairauteni vaikeuttaa kaikkea vähänkin voimaa vaatia tekemisiäni, se hankaloittaa eniten liikkumistani. Kotona teen keinutuolijumppaa, pilatesvenyttelyä ja muuta ”nilkanpyörittelyä”. Aivojani verryttelen lukemisella, kirjoittamalla ja ajattelemalla.

Yhdistyksemme kevennettyyn asahiin sekä joogaan matkaan invataxilla.

Lisäksi pystyn avustajan avulla käymään säännöllisesti vesijuoksemassa uimahallilla.

Ulkoilen lähes päivittäin sähkärillä, mikäli sääolosuhteet ja talvisin aurausurakoitsija niin suovat.

Mieheni tekee lähes kaikki kotityöt. Meillä oli vahdinvaihto 25 avioliittovuoden jälkeen. Nyt on mieheni osuus jo tasan, olihan  edellinen vuosi kultahääpäivävuotemme.  Vuosi 2020 oli myös riemuylioppilasvuoteni.

Sopeutumista on ollut puolin jos toisin; mieheni ei ole kotona työnjohtaja, enkä minä keittiössä toimija. On pystyttävä luopumaan ajatuksesta, että minun tapani tehdä on se ainut oikea.

Opittava ottamaan vastaan apua, luopumatta itseydestään.

Sinun leikattu sydämesi

Minun heikot lihakseni

Yhdessä vahvat

Miten tästä eteenpäin, sen näyttää aika!