Tellervo Blomqvist – karjalaisesta evakkotytöstä lääkäriksi Tornioon

Varhaisin muistoni lapsuudesta on lentokoneen ääni. Se lähestyy ulvoen meitä lapsia, kun olemme leikkimässä kotimme pihassa Korpiselässä nykyisen rajan takana kesäkuun alkupuolella 1944. Juoksemme sisarteni kanssa viinimarjapensaiden alle, koska vanhemmat ovat opettaneet tarkasti meitä piiloutumaan, jos lentokoneita ilmestyi taivaalle. Viholliskoneista ammuttiin myös siviilejä. Helpotus on suuri, kun huomaamme lentokoneen siivessä merkin, joka kertoo meille sen olevan suomalainen kone. Olen syntynyt 14.6.1941 Tuupovaarassa Öllölän kylässä. Perheeni oli muuttanut talvisodan evakosta rajan pintaan sisäministeriön käskystä, koska sota oli tulossa ja väestöä siirrettiin jo valmiiksi siirtymään takaisin vallattuihin kyliin Suomen ottaessa takaisin Karjalan menetetyt alueet. Perheemme oli määrätty tulemaan aivan rajan läheisyyteen koska isäni oli ammatiltaan kunnankirjuri. Siviilihallinnon piti päästä heti alkuun, kun alue olisi vallattu takaisin. Olin viikon vanha, kun äitini heräsi yöllä syöttämään minua ja kuuli kumeaa ääntä, jota hän ensin arveli ukkoseksi. Ne olivatkin tykinlaukauksia. Jatkosota oli alkanut. Isä ja perhe komennettiin heti takaisin Korpiselän kirkonkylään, kun suomalaisjoukot olivat edenneet uudelta rajalta eteenpäin. Meidän kotimme Korpiselässä oli säilynyt ehjänä. Asuimme isän virka-asunnossa kaksikerroksisessa kivitalossa, jossa kunnantoimiston lisäksi oli meidän asuntomme. Isä toimi ennen sotaa ja jälleen jatkosodan alettua Korpiselän kunnankirjurina. Hänen tehtävänään oli organisoida uudelleen siviilihallinto valloitetussa kylässä. Myöhemmin isäkin joutui rintamalle, jolloin kunnan luottamusmiehet valitsivat äitini hoitamaan kunnan tehtäviä. Äidillä ei ollut mitään koulutusta tähän, hän oli vain osaava perheenemäntä, joka sittemmin taitavasti hoiti myös kunnan asiat. Äitini aktiivisuus ja osallistuminen työelämään on varmasti muovannut omaa käsitystäni naisena olemisesta.

Lähtö evakkoon

Kesäkuussa 1944 Suomi menetti Karjalan alueita uudelleen ja meidät komennettiin muuttamaan pois. Äiti sai itselleen ja kolmelle lapselleen paikan evakkojunan henkilövaunuun, koska hänellä oli mukanaan Korpiselän kunnan tärkeimmät arkistot. Tämä tietysti tarkoitti, että omia henkilökohtaisia tavaroita voitiin ottaa vähemmän mukaan. Sisareni kantoi kuulemma tärkeän näköisenä pahvilaatikkoon pakattua pottaa, koska silloin junat olivat hyvin täydet. Äiti tiesi, että potta on hyvin tarpeellinen pienten lasten kanssa matkustettaessa. WC:hen meno oli suorastaan mahdotonta siinä tungoksessa. Tarpeet tehtyä potta kulki viestinä kädestä käteen vessaan tyhjennettäväksi – eikä kukaan murissut. Näin äiti matkusti yli kolme vuorokautta kolmen pienen lapsen (5 1/2, 3 ja 2 vuotta) kanssa Suomen poikki Vöyrille, jonne meidät evakuoitiin. Matka oli varmasti hankala. Äiti kertoi tapauksen, kuinka kerrankin juna seisoi asemalla, kun tuli ilmahälytys. Hän oli juuri saanut meidät nukkumaan. Ihmiset juoksivat ohjeiden mukaan ulos suojaan. Äitini ei tähän pystynyt kolmen nukkuvan lapsen kanssa. Hän saattoi vain odottaa, että ylilentäneet sotakoneet olivat menneet ohi. Tällä kertaa sille asemalle ei pudotettu pommeja. Vaikka matka on varmasti ollut raskas sekä henkisesti että fyysisesti aikuisille, meille lapsille ei ole jäänyt kuitenkaan mitään ikäviä muistoja siltä ajalta, päinvastoin: pidämme kaikki matkustamisesta edelleen. Olen ajatellut, että silloin aikuiset ihmiset osasivat hankaluuksista ja pelon ilmapiiristä huolimatta ottaa huomioon myös lapset ja suojella meitä pahimmalta. Vöyrillä pääsimme asumaan maalaistalon ison rakennuksen päätyyn, jossa oli pieni kahden huoneen asunto. Isäntäväki oli tavattoman ystävällistä. He tosin eivät puhuneet suomea emmekä me ruotsia, mutta niin sitä vähitellen opittiin ymmärtämään puolin ja toisin. Me lapset tapasimme tietysti muita lapsia ja aloimme leikkiä heidän kanssaan. He olivat myös ruotsinkielisiä. Jälkeenpäin olemme naureskelleet, kuinka meille noina vuosina leikkikieli oli ruotsi.

Asettautuminen Vieremäelle

Isä ja äiti kuuluivat Korpiselän kunnan hoitokuntaan, joka käsitteli rajan taakse jääneen kunnan hallinnollisen lopettamisen. Sen ajan (kaksi vuotta) asuimme Vöyrillä. Sitten tuli Vieremän kunnassa kunnankirjurin paikka auki. Koska Korpiselästä ja muista lähikunnista oli evakuoitu paljon ihmisiä Vieremälle ja sen ympäristökuntiin, isä valittiin tähän virkaan. Hän oli hyvin tyytyväinen päästessään omiensa joukkoon. Hän työskenteli Vieremän kunnassa aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Työssään hän toimi välittäjänä siirtokarjalaisten ja paikallisten asukkaiden välillä. Äitini hoiti alkuun kansanhuollon tehtäviä ja myöhemmin kirjanpitäjän tehtäviä Vieremän kunnassa. Me lapset käytimme vieremäläislasten kanssa leikkiessämme ruotsia, jonka olimme leikkikieleksi oppineet umpiruotsalaisessa Vöyrin kunnassa. Pikkuhiljaa lasten katsoessa meitä kummeksuen ymmärsimme vaihtaa leikkikieleksi suomen. Aika Vieremällä oli haastavaa kuten kaikilla muillakin tuona aikana, mutta kotinsa jättäneille erityisen kovaa. Siihen aikaan oli olemassa elintarvikesäännöstely, joka tarkoitti, että maanviljelijöiden piti antaa tietty osa valtiolle, jotta se jaettaisiin sellaisille joilla ei ollut maanviljelystä eikä karjaa. Vieremän kunnantalolla oli talli ja navettarakennus. Siitä johtuen meillekin ilmaantui lehmä ja possu, joka aina syksyisin teurastettiin joulukinkuksi. Äitini työskennellessä meitä lapsia hoiti kulloinenkin apulainen. Apulaiset eivät kuitenkaan halunneet hoitaa karjaa, joten äitini hoiti tämänkin aina ennen töihin menoaan ja töistä tultuaan. Poikkeuksena tähän oli reippain apulaisemme Esteri, jolle kyllä kelpasi karjankin hoito. Elintarvikkeet piti hoitaa itse, istutimme perunoita ja laitoimme kasvimaata, koska kaupoissa ei ollut nykyisenlaista yltäkylläisyyttä. Elintarvikesäännöstelyn jälkeen mekin luovuimme lehmästä ja possusta, mutta kasvimaa ja perunamaa pidettiin. Heti kun alkoi saada myös kukkia, äitini halusi myös kunnantoimiston päätyyn asuntomme ikkunan alle kukkapenkin. Muistan erityisesti daaliat, joita hän huolella hoiti ja loppukesästä varjeli joka ilta peitellen hallan vaaralta. Vieremälle muutettua meille syntyi vielä pikkusisar vuonna 1948. Meillä oli siis neljä tyttöä. Ihmiset joskus ihmettelivät, kun meillä oli ”vain” tyttöjä, mutta isämme vastasi ystävällisen topakasti ”Kuulkaa kyllä kullalla aina hopeaa saa”. Isä oli hyvin leppoisa ja tuli toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Uskon että isä asenteineen vaikutti hyvin paljon siihen, että meistä kasvoi tasapainoisia nuoria naisia.

Koulunkäynti

Aloitimme koulunkäynnin Vieremän kansakoulussa. Silloin oli kova puute myös vaatteista, kankaita ei löytynyt mistään, mutta myöhemmin äiti jostakin aina taikoi kankaat meille tyttärille mekoiksi kevät- ja joulujuhliin. Hän halusi pukea meidät kauniisti näihin juhliin. Kansakoulua kävimme neljä vuotta, jonka jälkeen siirryimme oppikouluun Iisalmeen tyttölyseoon 11-vuotiaina. Lukuvuosia oli yhdeksän. Asuimme viikot perheissä täysihoidossa eli saimme asunnon ja ruoan samassa paikassa. Vasta lukiovaiheessa vuokrasimme erillisen huoneen ja laitoimme itse ruokamme. Koulua oli kuusi päivää viikossa, lauantaisin oli lyhyempi päivä. Menimme aina kotiin Vieremälle lauantai-iltapäivänä ja takaisin Iisalmeen maanantaiaamuna linja-autolla. Isosisko joutui lähtemään yksin ensimmäisiksi vuosiksi opintielle. Minulla oli helpompi lähteä, kun hän, pala kodista, oli siellä läsnä.

Iisalmesta Ouluun lääketiedettä opiskelemaan

Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 1961. Koulussa oli abiturienttivuonna käynyt joitakin opiskelijoita Helsingistä pitämässä meille jonkinlaista ammatinvalinnan ohjausta. Muistan nuoren miehen, joka tuli esittelemään opiskelumahdollisuuksia Helsingissä. Koska tyttölyseon matemaattisella linjalla opintovaatimukset olivat lyhyemmät kuin lyseoiden matemaattisella linjalla, tämä nuori mies ohitti lääketieteellisen pyrkimisen siten, että hän ilmoitti meille että ”teitähän lääketieteellinen ei koske, kun te olette niin vähän matematiikkaa opiskelleet”. Silloin ajattelin, että kyllähän mekin saamme sinne käydä pyrkimässä omine tietoinemme, jotenkin minua suututti tämän nuoren miehen ylenkatse. En tiedä olisiko se ollut virike lähteä todella hakemaan jatko-opintoja lääketieteellisessä, mutta joka tapauksessa viimeistään silloin olin päättänyt asian. Ouluun oli perustettu vuonna 1960 yliopisto, johon perustettiin myös lääketieteellinen tiedekunta. Niinpä läksin ystäväni Maijan kanssa Ouluun, koska siellä oli vain pääsykokeeseen ja todistuksiin perustuva sisäänotto. Opiskelimme kuitenkin kesäyliopistossa kesäkuun ajan fysiikkaa ja kemiaa varmistaaksemme sisäänpääsyn. Sain sitten heinäkuussa iloisen uutisen: olin päässyt opiskelemaan lääketiedettä. Sain vuokrattua asunnon ja aloitin opinnot noin puolivälissä syyskuuta. Syyskuun viimeisenä päivänä oli ylioppilaskunnassa perinteiset lakinlaskiaiset. Siellä tapasin itseäni lähes neljä vuotta vanhemman nuoren miehen, josta myöhemmin tuli aviopuolisoni. Myöhemmin hän on kertonut päättäneensä, että nyt on aika rauhoittua ja perustaa perhe. Minulla tällaisia ajatuksia ei vielä toki ollut, ajattelin että, täytyy keskittyä nyt opintoihin, joita oli edessä monta vuotta. Menimme kuitenkin naimisiin kesäkuussa 1962. Seuraavana vuonna syntyi esikoisemme, joka sai nimekseen Juhani. Tästä johtuen opintojen jatkaminen ei ollut kovin helppoa, mutta sain konkreettista apua ja tukea sekä omilta vanhemmiltani että mieheni äidiltä. Hän oli menettänyt aviomiehensä ja halusi auttaa lapsen hoidossa, jossa hänellä olikin iso rooli. Tämä mahdollisti opintojeni jatkamisen. Lapsen syntymän jälkeen en enää osallistunut ylioppilaselämään, mikä kuitenkin tuntui luonnolliselta ja helpolta valinnalta.

Oulusta vielä pohjoisemmaksi Tornioon

Mieheni opiskeli ensin matematiikkaa ja siirtyi sitten yliopiston teknilliseen tiedekuntaan. Opintojensa loppuvaiheessa hänelle opettajien taholta esitettiin, että Outokumpu Oy oli ottanut yhteyttä heihin. Kokkolan tehtailta pyydettiin opintojen loppuvaiheessa olevaa teekkaria tekemään heille tutkimuksen, josta tulisi tälle teekkarille diplomityö. Niinpä perheenisä muutti Kokkolaan. Matkustin joka viikonloppu poikamme kanssa junalla Kokkolaan. Siihen aikaan töissä kuten opinnoissakin oli lauantaisinkin töitä, tosin lyhyempi päivä. Sunnuntai-iltaisin sitten läksimme takaisin Ouluun, jossa meillä oli toinen koti. Mieheni diplomityö hyväksyttiin ja häntä pyydettiin jatkamaan Kokkolan tehtailla vakituisessa työssä. Silloin kuitenkin oli suunnitteilla Outokumpu Oy:llä rakentaa kaivos Kemiin ja ferrokromitehdas Tornioon. Mieheni palkattiin neljänneksi työntekijäksi Outokummun Tornion toimistoon, joka tuolloin sijaitsi tavallisessa kerrostaloasunnossa kaupungin keskustassa. Niinpä muutimme 12.5.1967 Tornioon. Oli kaunis aurinkoinen päivä. Torniossa liehuivat liput saloissa Snellmanin päivän kunniaksi. Mieheni innoissaan siltaa ylittäessämme sanoi ”katso miten hienosti Tornio ottaa meidät vastaan”. Olin nimittäin aina Oulussa merituulessa hytistessäni vannonut, että tämän pohjoisemmaksi en enää lähde. Sisareni Helsingistä soitti samana päivänä, kun olimme muuttaneet kysellen kuulumisia. Asuimme kerrostalossa Tornionjoen rannalla. Kerroin hänelle, kuinka tullessamme siniristiliput liehuivat ja nyt edessäni virtaa leveä Tornionjoki isoine jäälauttoineen, koska jäät olivat juuri samana päivänä lähteneet. Sisareni kertoi Helsingissä koivujen olevan jo hiirenkorvalla. Kotiuduimme helposti Tornioon, mieheni entiseen koulukaupunkiin. Tämä helpotti myös minun kotiutumistani, sillä monet ihmiset reagoivat sukunimeeni. He kysyivät, tunnenko Seppo Blomqvistin. Vastailin heille nauraen, että en tiedä kuinka hyvin tunnen, mutta viisi vuotta hänen kanssaan olen jo naimisissa ollut, ja torniolaiset ottivat minut vastaan mutkattomasti. Olin ottanut aikaisemmin kaupungissa käydessämme yhteyttä kesätoitä kysyäkseni Tornion sairaalaan, joka oli kahden kunnan kuntainliiton pieni sairaala. Minulle kerrottiin, että toukokuun puolesta välistä lähtien olisin tervetullut sinne töihin. Opinnothan minulla olivat kesken, mutta jatkoin sitten syksyllä opintojen alkaessa työskentelyä viikonloppupäivystäjänä sairaalassa, kun tulimme pojan kanssa kotiin, joka nyt sijaitsi Torniossa. Valmistuttuani sain vakituisen työn samasta sairaalasta osastonlääkärinä. Valmistuin vasta vuonna 1969, sillä äitiysloman lisäksi valmistumistani viivästytti paha autokolari, jonka johdosta olin sairaslomalla useita kuukausia. Olosuhteiden vakiinnuttua halusimme lisää lapsia ja tyttäremme Marja syntyi marraskuussa 1970. Tuolloin äitiysloma oli lyhyt, vain kaksi kuukautta, mutta tilannetta helpotti suuresti se, että olimme saaneet kotiamme ja lapsiamme hoitamaan Elsa-tädin, joka jatkoi työtään silloin syntyneen vauvan kouluunlähtöön saakka. Sain käydä äitiyslomalta palattuani työnantajan luvalla imettämässä lastamme ruokatunnilla, koska asuimme vastapäätä sairaalaa.

Sairaalalääkäristä omalle vastaanotolle

Siihen aikaan lääkäri joutui päivystämään paljon, koska kaupungissa ja Alatorniolla oli yhteensä vain muutama lääkäri. Päivystykseen osallistui pahimmillaan vain kolme lääkäriä, joka tarkoitti normaalin työpäivän lisäksi joka kolmas viikko ilta-, yö ja viikonloppupäivystystä. Se tapahtui kylläkin kotoa käsin, eikä potilaita ollut kovin paljoa öiseen aikaan, mutta kuitenkin päivystysviikon jälkeen olin aika väsynyt. Lisäksi mieheni työ edellytti häneltä aika paljon matkustamista, varsinkin pääkonttoriin Helsinkiin. Mietin ratkaisuksi omaa vastaanottoa. Sanoin itseni irti Tornion sairaalasta ja kävin Länsi-Pohjan Keskussairaalassa valmistautumassa yksityisvastaanoton pitoon työskentelemällä sisätautiosastolla ja gynekologisella osastolla ennen vastaanoton avaamista. Ostin tavallisesta kerrostalosta huoneiston, johon pystytin oman vastaanottoni, jossa tein siivousta lukuun ottamatta kaiken itse vastaanottoaikojen varausta myöten. Se oli hyvä ratkaisu siihen, että lapsemme saivat pitää minut itsellään normaalityöajan jälkeen, varsinkin kun isä joutui matkustamaan paljon. Tyttären ensimmäisinä kouluvuosina annoin vastaanottoaikoja vain hänen lukujärjestyksensä mukaan, sillä aamuisin saatoin tyttäremme kouluun. Menin sitten vastaanotolleni korttelin päähän. Koulupäivän jälkeen hän tuli vastaanotolle ja luki sivuhuoneessa omia lehtiä ja kirjojaan sen ajan, kunnes olin valmis lähtemään. Pyrin siis siitä syystä pitämään työaikani melko lyhyinä. Myöhemmin lapsen kasvaessa lisäsin työaikaani. Siihen aikaan oli hyvin vähän erikoislääkäreitä, joten pienen kaupungin yleislääkäri sai tehdä potilastyötä laajalla skaalalla. Kun muutimme Tornioon, Röyttän Junkkalanniemellä kasvoi kaunista metsää. Ensimmäisenä kesänä kävimme jopa retkellä siellä meren rannassa perheen kanssa ja kalastimme katiskalla ahvenia, jotka savustimme nuotiolla. Vuoden kuluttua samalla paikalla olikin jo toimintansa aloittava ferrokromitehdas, joka jalosti Kemin kaivoksen malmia. Ferrokromitehtaalle suunniteltiin loogisena jatkeena terästehdasta Röyttään. Mieheni oli kiinnostunut myöskin tulevan terästehtaan suunnittelusta ja oli ilmaissut halunsa lähteä mukaan. Niinpä hän kerran tuli iltakoneella kotiin ja kertoi, että hänelle oli tarjottu nyt työtä terästehtaan suunnittelussa. Onnittelin iloisena, koska tiesin tätä hänen kovasti toivoneen, kunnes kuulin, että asiaan liittyi yksi iso mutta. Työnantaja edellyttäisi, että koko perhe muuttaisi Helsingin tienoille. Minä kysyin ensimmäisenä, koska vastaus pitäisi antaa. Vastaus kuului ”Huomenna puoleenpäivään mennessä”. Hän oli ilmeisesti arvannut, että minulle Helsinkiin muuttaminen perheen kanssa ei olisi mieluinen asia. Olin juuri saanut oman vastaanottotoimintani hyvään vauhtiin ja poikamme Juhani oli aloittanut koulunkäynnin. Lisäksi minulle olisi täytynyt löytyä sopiva työ, jota kyllä pääkaupunkiseudulla oli runsaasti tarjolla, mutta tyttären hoito olisi järjestettävä uudelleen, tuolloin yleistä päivähoitojärjestelmää kun ei ollut. Kun pohdin asiaa ja etenkin sitä, että paluu Tornioon olisi koittanut kuitenkin parin-kolmen vuoden kuluttua, ja sitä että mieheni työ painottuisi jo Helsingin-vuosina Tornioon rakennustöiden alkaessa, ajattelin että minulla olisi riittävät perusteet jäädä perheen kanssa Tornioon. Keskustelimme iltayön asiasta. Tulimme yksituumaisesti ratkaisuun, että mieheni esittää työnantajalle vaihtoehtoa, jossa perhe jäisi Tornioon. Seuraavana aamuna hän soitti työnantajalleen kertoen ottavansa työn vastaan mielellään tällä ehdolla. Niinpä sitten meidän perhe-elämämme jaksottui arkipäiviin, jolloin perheen isä oli Helsingissä, ja viikonloppuihin jolloin hän oli perheen luona Torniossa. Töiden edistyessä tuli yhä useammin päiviä, jolloin hänen piti olla Torniossa, mikä oli meille mieluinen asia. Terästehdas valmistui vuonna 1977, jolloin mieheni siirtyi jälleen pysyvästi Tornioon. Nyt terästehdas on yksi maailman johtavia jaloteräksen tuottajia.

Mukaan kunnallispolitiikkaan

Loppuvuodesta 1973 pidettiin Suur-Tornion kuntavaalit. Minua pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi. Olin hämmästynyt pyynnöstä, mutta kunnallisvirkailijaperheessä kasvaneena olin jossakin määrin perillä kunnallishallinnosta ja kunnan toiminnasta. Mietittyäni asiaa vastasin ehdokkuuteen myöntävästi, koska ajattelin, etten juuri kaupunkiin muuttaneena nuorena naisena tulisi kuitenkaan valituksi. Ymmärsin, että tarvitaan paljon ehdokkaita, jotta saadaan paljon ääniä. Niinpä sitten melko huolettomasti annoin nimeni käyttöön odottamatta sen suurempaa vaalimenestystä. Kävi kuitenkin niin että minut valittiin ainoana naisena uuden Tornion valtuustoon. Niinpä minun täytyi siinäkin asiassa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja aloittaa poliittinen työskentely kaupunginvaltuustossa. Sinällään valtuustotyöskentely oli hyvin mielenkiintoista, mutta se kyllä lisäsi töitä koska halusin perehtyä asioihin huolella. Valtuustotyöskentely sujuikin mielestäni kohtalaisen mukavasti. Eräs tapahtuma jäi kuitenkin negatiivisena mieleeni. Jonkin asian käsittelyssä puheenvuoroni jälkeen miesvaltuutettu salin toiselta laidalta vastasi minun puheenvuorooni. Hän ei kiistänyt itse asiaa, vaikka olikin eri mieltä, mutta hyvin tuohtuneena sanoi, että ”opettajatkin sentään kasvattavat uutta sukupolvea, mutta lääkärit korjaavat vain vanhaa p***aa.” Olin hämmästynyt reaktiosta koska asia ei liittynyt mitenkään opettajiin tai lääkäreihin. En katsonut tarpeelliseksi kommentoida tällaista purkausta. Yleisesti työskentely sujui kuitenkin asiallisesti. Olin kaiken kaikkiaan kolme kautta valtuustossa, yhden kauden jopa yhtä aikaa mieheni kanssa kun hänkin oli palannut Tornioon. Ennakko-odotuksista huolimatta menimme molemmat tuolloin läpi vaaleissa. Merkittävin luottamustoimeni valtuustoaikana oli jäsenyys maa- ja metsätalousministeriön nimittämässä kuusihenkisessä Suomalais-Ruotsalaisessa Rajajokikomissiossa, jossa toimin useita vuosia.Niinpä minä jatkoin työskentelyäni omalla vastaanotollani. Juhani kävi koulua, ja kaikille meille tärkeä Elsa-täti hoiti Marjaa ja kotia. Torniossa oli tapahtumassa kuntaliitos vuonna 1974 alusta, jolloin Karungin ja Alatornion kunnat liittyivät Tornion kaupunkiin.

Terveyskeskuslääkäriksi

Kun nuorimmaisemme meni kouluun, aloin miettiä työkuvioitani uudelleen. Pohdin omaa työskentelymalliani. Se sopi silloiseen elämäntilanteeseeni, mutta lasten kasvaessa tuli ajatus, että voisin hakeutua terveyskeskukseen töihin, koska katsoin että nyt pystyisin jo päivystämään. Ennen kaikkea kaipasin työyhteisöä ympärilleni. Tässä välillä kansanterveyslaki oli tullut voimaan ja työskentely oli sen mukaista. Niinpä silloinen ylilääkäri soitteli minulle sanoen, että nyt olisi aika minunkin aika tulla terveyskeskukseen töihin. Hän tarjosi saman tien lyhyttä viransijaisuutta, kun yksi lääkäreistä lähti muutaman kuukauden opiskelujaksolle. Nämä ajatukset sopivat hyvin tilanteeseeni. Menin katsomaan, minkälaista on työ terveyskeskuksessa. Koin työn siellä hyvin mielekkääksi. Työskentely isossa tiimissä on aivan toisenlaista kuin yksin omalla vastaanotolla. Kummallakin on puolensa, mutta olin toiminut aivan yksin jo lähes kymmenen vuotta, joten olin aivan kypsä lähtemään ainakin katsomaan millaista terveyskeskustyö olisi. Sehän oli juuri sellaista mitä olin kuvitellutkin. Etenkin kollegoiden kanssa työskentely oli antoisaa, mutta myös muun henkilökunnan kanssa syntyneet työryhmät ja työtavat antoivat hyvin paljon lisää aikaisempaan yksinpuurtamiseen. Päivystysrasituskin tuli paljon harvemmin ja lyhyempänä kuin aiemmassa sairaalatyössä. Koko systeemi oli kansanterveyslain myötä muuttunut, kun Tornion sairaala muuttui terveyskeskuksen vuodeosastoksi, ja ympärille rakentui terveyskeskus. Uusi hieno terveyskeskusrakennuskin oli rakennettu. Siellä oli aivan toisenlaista työskennellä kuin vanhassa, yli 100-vuotiaassa sairaalassa. Niinpä aluksi tein tarvittaessa muutaman kuukauden sijaisuuksia terveyskeskuksessa. Seuraavan viran auetessa hain sitä ja tulin valituksi. Aluksi sijaisena tutustuin terveyskeskuksen eri sektoreihin. Työskentelin neuvoloissa Tornion kantakaupungissa ja kyläkeskuksissa. Ajan myötä kyläkeskusten toimintaan liitettiinkin äitiys- ja lastenneuvolatyön sekä kouluterveydenhuollon lisäksi myös vanhusten kotisairaanhoitoa. Tätä työtä tein pisimpään Arpelassa, jolloin kylän asukkaat tulivat tutuksi, etenkin vanhusten kotikäynneillä. Pääosan työstä muodosti päivittäinen vastaanotto terveyskeskuksessa. Vuodeosastolla kävin lähinnä päivystysaikana kiireellisissä tapauksissa. Terveyskeskuksessa ylilääkäri halusi kehittää toimintaa rohkaisemalla vakituisia lääkäreitä hankkimaan syvempää osaamista jostain omasta osa-alueesta. Kun Tornion terveyskeskukseen hankittiin ultraäänilaite, minut lähetettiin Ouluun opiskelemaan laitteen käyttöä. Se oli mielenkiintoinen lisä työnkuvaani. Pyydettiinpä minua kerran puhumaan Tampereen lääkäripäivillekin aiheesta ”Ultraäänitutkimukset terveyskeskuksessa”. Suurin osa ajasta kului tietenkin vastaanottotoimintaan. Pienessä kaupungissa asuessa oli etu, että potilassuhteet pystyivät jatkumaan pitkään, jopa kolmen sukupolven ajaltakin samasta perheestä. Oli helppoa kysäistä lapsen korvatarkastuksen yhteydessä, miten mummo jaksaa. Myöhemmin varsinkin eläkkeelle jäätyä oli mukavaa nähdä tuttuja kasvoja ja vaihtaa joku sanapari ohi mennessä entisten potilaiden kanssa. Kerrankin tuli minua vastaan kaupungilla mieshenkilö, joka pysähtyi selvästi minua odottamaan. Hän iloisena tervehti kysyen, uskaltaisiko tulla halaamaan tohtoria. Minä tunsin hänet entisenä potilaanani. Totta kai annoin luvan. Hän sanoi, että hän oli pitkään miettinyt uskaltaisiko tulla halaamaan. Hän kiitti minua siitä, että hän on saanut 26 vuotta lisää elämäänsä. Sanoin hänelle, että se oli kyllä keskussairaalan väki, joka hänet hoiti kuntoon, sinne kiitos kuuluu. Hän totesi keskussairaalan kyllä tehneen työn, mutta hän oli kiitollinen siitä, että lähetin hänet heti eteenpäin, jolloin kaikki tarvittavat toimenpiteet voitiin tehdä ajoissa. Lääkärin työssä joutuu kohtaamaan negatiivista palautetta, kaikkia asioitahan ei voi korjata ennalleen, vaikka kuinka haluaisi. Tällaisen kohtaamisen jälkeen tulee itsellekin hyvä mieli siitä, että on tehnyt työtä, jolla on merkitystä. Tosin sehän on meidän normaalia työtämme, että hoidamme potilaat mahdollisimman hyvin, vaikka kaikkia ei pystykään parantamaan.

Harrastuksia

Työn ohessa minulla oli myös jonkin verran harrastuksia. Olin perustamassa Tornion Sydänyhdistystä, joka on toiminnassa edelleenkin. Yhdistys on tehnyt ansiokasta työtä sydänsairauksien alueella. Osallistuin useita vuosia Soroptimistiklubin toimintaan. Soroptimistiklubi kuuluu kansainväliseen järjestöön, joka edistää naisten ja lasten asemaa ympäri maailman. Näiden yhdistysten toimintaan en ole kuitenkaan pitkään aikaan enää osallistunut. Olin kerran pannut Lääkärimatrikkeliin harrastuksikseni kalastus ja kortinpeluu. Kalastuksella tarkoitin sitä, että kesällä Inarilla mökillä lomaillessamme soutelin verkkoja miehelleni. Olin oppinut lapsena perustaidot soutamisesta, mutta tuulinen Inarinjärvi asetti omat haasteensa. Vähitellen opin niin hyväksi verkonsoutajaksi, että mieheni korotti minut toiseksi parhaaksi verkonsoutajaksi. Myöhemmin ylenin tästä vielä maailman parhaaksi. Olen soutanut verkkoja myös tyttärelleni, joka vahvisti tämän arvion soututaidostani. Kortinpeluu taas on ollut pääasiassa bridgen peluuta. Minulta kysyttiin 1970-luvulla osaanko bridgeä. Ilmoittaessani etten osaa, minulle annettiin kirja, jossa oli ohjeet ja kellonaika, jolloin voisin tulla harjoittelemaan. Aluksi bridgen pelaajia oli useampia ja peli-ilta järjestettiin spontaanisti, koska mahdollisuuksia saada neljä ihmistä koolle oli useampia. Tähän piiriin kuului myös Tornion sairaalan entinen ylilääkäri, arvostettu lääkintäneuvos Gunnar Wasastjerna. Hän oli todellinen herrasmies. Vielä viimeisinä elinvuosinaan hän halusi tulla pelaamaan. Kun pelasimme vuorotellen toistemme kodeissa, hän aina halusi saattaa muut naiset turvallisesti kotiin. Myöhemmin bridgenpeluu tiivistyi neljän naisen yhteiseksi harrastukseksi. Söimme jotain pientä hyvää, sitten pelasimme ja meillä oli tosi hauskaa. ”Sökön” peluuta harrastimme satunnaisesti ystäväpariskuntien kanssa, enkä jäänyt kovin usein tappiolle.

Lapset kasvavat

Lapset kasvoivat, hankkivat ammatit ja menivät naimisiin. Ensimmäisen lapsenlapsen syntyminen vuonna 1989 oli todella suuri tapahtuma. Muistan varmasti loppuelämäni, miltä tuntui nähdä ensimmäinen lapsenlapsi, poikani perheeseen syntynyt pieni poikavauva, joka oli jatkumoa omalle perheelle. Ensimmäistä kertaa hänet syliin ottaessani katsoin hänen syvän sinisiä silmiään, joista kuvastui koko maailma ja tulevaisuus. Tunsin vahvasti elämän jatkumisen tulevaisuudessa. Samaan perheeseen syntyi tyttövauva 1993, joka tarkkaili maailmaa samalla tavoin kuin isoveljensä. Sama tunne toistui myös hänet ensi kerran nähdessäni: elämän jatkuminen tulevaisuudessa. Tyttären perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi vuonna 1998, pieni tyttövauva. Samalla tavalla jälleen tuntui aivan ihmeelliseltä saada uusi pieni ihminen joka jatkaa meidän elämäämme geeneissään. Heille syntyi myös poikavauva vuonna 2003. Silloin tyttäremme perhe asui Saksassa Augsburgissa. Halusin mennä sinne juuri vauvan syntymän aikoihin. Lapsethan eivät aikatauluja tottele ja lentoliput piti varata ajoissa, mutta tällä kertaa ajoitus onnistui: kun laskeuduin Münchenin lentokentälle, oli kännykässäni viesti, että poika oli syntynyt yöllä. Kauimpana syntyneen lapsenlapseni näin siis vain muutama tunti syntymän jälkeen. Vastasyntyneenä näin häntä eniten, koska jäin Saksaan pariksi viikoksi tyttäreni tueksi. Siellä ei isyyslomia tuolloin tunnettu. Perhe kasvoi vielä yhdellä jouluvauvalla vuonna 2006. Välit lastenlapsiin ovat aina olleet läheiset ja heitä on ollut aina mieluisa tavata. Kesälomia olemme viettäneet paljon yhdessä, varsinkin viime vuosina viettäessämme pitkiä kesälomia sekä poikamme että tyttäremme perheen kanssa heidän Inarin-mökeillään. Edelleenkin on suuri ilo seurata lastenlasten elämää. Vaikka osa heistä on jo aikuisia, yhteydenpito on aina hauskaa ja antoisaa.

Kokemuksia maailmalta

Mieheni siirtyi vuonna 1990 Outokummun teknologiayksikköön Espooseen, josta käsin hän hoiti useita erilaisia projekteja maailmalla. Halusimme pitää yhteisen kotimme edelleen Torniossa, varsinkin kun minä halusin jatkaa työtäni Tornion terveyskeskuksessa. Olimme siis jälleen viikot erillämme, mutta nyt lapsetkin olivat jo muuttaneet pois kotoa. Joku kysyi minulta kerran, että eikö sinulla ole ikävä miestäsi, kun hän on niin paljon poissa. Minä vastasin, että on toki, minulla on joskus kovinkin ikävä, mutta minun mielestäni ikävä on suloisenkipeä tunne, kun tietää että toinen tulee takaisin. Toisaalta pystyin myös keskittymään työhöni yksin ollessani. 1990-luvun talouskurimus asetti erityisiä vaatimuksia työhömme. Yhtäältä kaupunki joutui kiristämään budjettiaan joka suunnalla, mikä koski myös terveyskeskusta. Toisaalta terveyskeskuspalveluiden tarve vain lisääntyi koko ajan ja mukaan tuli uusia tehtäviä. Mieheni työkomennuksista pitkäaikaisin oli noin neljän vuoden rupeama (kaksi noin kahden vuoden tehtävää) Chilessä. Tämä komennus oli sen verran pitkä, että harkitsin, mitä minä tekisin tässä tilanteessa. Kysyin silloiselta esimieheltäni, olisiko hänelle tässä tilanteessa parempi ratkaisu, että sanoisin itseni kokonaan irti ja tulisin kenties takaisin. Vai suostuisiko hän antamaan minulle parin kuukauden virkavapaita pari-kolme kertaa vuoden aikana, jolloin voisin mennä Chileen. Hänen ratkaisunsa oli ilman pidempää miettimistä se, että ottaisin lyhyehköjä virkavapaita. Niinpä lokakuussa 1994 läksin ensimmäistä kertaa kohti Chileä. Oli vähän jännittävää lentää yksin yli vuorokauden matka Kemin lentokentältä Santiago de Chileen. Torniossa joen ranta alkoi vetäytyä jo jääriitteeseen. Perillä minua odotti ihana kevät kukkine ja vehreine puistoineen Santiagossa. Siellä Outokummunkin projektissa oli paljon suomalaisia, joten aika ei tullut millään muotoa pitkäksi. Nautin ihanasta pitkistä lomista siellä. Kaiken kaikkiaan tämän neljän vuoden aikana vietin puolitoista vuotta Chilessä. Se oli todella mielenkiintoista ja virkistävää aikaa minulle. Opinpa myös vähän espanjaakin ja kokeilin opiskelijaelämää espanjankursseilla. Mieheni rankan työnteon välissä teimme useita viikonloppumatkoja, joista pisin oli Pääsiäissaarelle. Nautimme suuresti yhdessä matkustamisesta. Miehenikin löysi uudestaan matkustamisen ilon, joka oli hävinnyt työmatkavuosien aikana.

Eläkkeelle

Eläkkeelle jäin vuoden 2001 alussa, vähän aikaisemmin kuin varsinainen eläkeikäni olisi täyttynyt, oltuani jonkin aikaa osa-aikaeläkkeellä. Katsoin työn siinä vaiheessa niin vaativaksi, että halusin jäädä työstä pois, varsinkin koska mieheni jäi osa-aikaeläkkeelle ja asettui Tornioon. Näin meille tuli korvausta erillään vietetyistä vuosista. Tunsin jo, että en pysy täysillä mukana työelämässä kaiken uuden tietotulvan keskellä. Vuonna 2011, jolloin täytin 70 vuotta, teimme sisarteni kanssa matkan itärajan yli entiseen kotikyläämme Korpiselkään. Matka tehtiin ortodoksisten perinteiden mukaisena pyhiinvaellusmatkana esi-isien haudoille. Koska rajalta oli Korpiselän kirkonkylään vain kaksi kilometriä, kävelimme ristisaatossa laulaen ja kulkien ikonien ja kirkkolippujen kanssa kulkueessa. Siellä kävimme hautausmaalla, joka oli kovin runneltu. Asetuimme kirkon raunioiden pihalle jossa söimme lounaan. Siellä pysähtyessämme entisen naapuritalon kivijalkaa katsomaan isosiskoni sanoi minulle ”Ajattele, että me ollaan kuljettu näitä portaita”. Silloin minulle yhtäkkiä välähti ja kysyin siinä talossa asuneelta ”naapurin tytöltä”, että oliko heillä kotona vaaleanruskea samettisohva, jossa roikkui silkkitupsu käsinojan kohdalla. Tämä naapurin tyttö katsoi hämmästyneenä minua sanoen ”oli”. Kerroin, että minulla oli muisto lapsuudesta, että lähden tervehtimään Sundin mammaa ja näky tästä sohvasta oli ollut mielessäni. En ollut koskaan saanut kiinni muistosta sitä, missä se oli tapahtunut, mutta ne portaat herättivät elävän muistin Sundin mammasta ja kuinka menin häntä tervehtimään. Kun katson elämääni taaksepäin, näen oman elämän nivoutuvan Suomen historiaan ja yhteiskunnan kehitykseen. Pienestä evakkotytöstä tuli lääkäri ja kunnallispoliitikko, mihin varmasti auttoi Suomen monessa mielessä tasa-arvoinen koulutuspolitiikka. Naisen asema ja mahdollisuudet ovat kehittyneet vuosien varrella. Äitini antaman hyvän, aktiivisen esimerkin ja isän tuen pohjalta on ollut hyvä ponnistaa naisena aktiiviseksi osaksi yhteiskuntaa. Olen mielestäni elänyt elämän, johon on sisältynyt paljon, paljon hyvää mutta myös vaikeita aikoja ja tilanteita. Hyvä elämä sisältää molempia, ja minun elämässäni ne ovat olleet tasapainossa. Nyt kun katson taaksepäin, hyvät asiat nousevat muistoista voimakkaimmin esille.