Tarja Filatov - valta pakenee naisia, mutta myös naiset pakenevat nykyään valtaa

”Olen syntynyt vuonna 1963 eli olen yhtä vanha kuin samapalkkaisuuslaki. Minusta naisten työssäkäynnin puolustaminen on tasa-arvon kannalta hyvin tärkeää. Päivähoito ja ilmainen kouluruoka taas ovat välttämättömiä edellytyksiä naisten työssäkäynnille, ja siksi näistä vanhoista saavutuksista ei edelleenkään pidä tinkiä.

Lapsena minulla oli kaksi vakitoivetta. Halusin olla noita ja tulla tähtitieteilijäksi. Toivoin noidan taikasauvaa, jotta olisin voinut muuttaa sairaalasängyn raketiksi, joka vie kotiin. Kädet tulivat hoidetuiksi ja toiveet muuttuivat. Aikuisenakin vielä toivon taikasauvaa, joka turvaisi ihmisille hyvän elämän. Tosielämässä joudun tyytymään poliittiseen vaikuttamiseen.

Politiikkaan tulin mukaan kouluikäisenä vuonna 1979. Olin mukana hämeenlinnalaisessa teatterissa, joka teki lapsille kesäisin teatteria Aulangolla; itse asiassa se oli ensimmäinen lapsille esiintyvä kesäteatteri Suomessa. Ryhmällä oli kesätilat vanhassa kaljatehtaassa, ja me halusimme ne ympärivuotiseen käyttöön.

Lobbasimme aktiivisesti kaupungin päättäjiä ja kutsuimme muun muassa koolle tiedotustilaisuuden, jossa perustelimme, miksi meidän toimintamme oli erityisen tärkeää. Tästä projektista minulle syntyi se oivallus, että asioihin voi vaikuttaa järjestäytymällä ja yhdessä toimimalla.

Raskaus menee ohi, tyhmyys ei

Itse en ole poliittisella urallani juuri törmännyt avoimeen sukupuolisyrjintään, rakenteisiin liittyvään kätkettyyn epätasa-arvoon kyllä. Olen usein kertonut esimerkkiä ajalta, jolloin itse olin viimeisilläni raskaana. Piirijärjestössä joku esitti, että ”ei sitä voi ehdottaa valtuuston puheenjohtajaksi, kun se on raskaana”. Silloin piirijärjestöstä eräs vanhempi herrahenkilö – jota varmaan moni pitäisi sovinistien joukkoon kuuluvana kulttuurisen käyttäytymisensä vuoksi – totesi tälle sanojalle: ”Raskaus menee ohi, tyhmyys ei.”

Tapaus on sikäli kuvaava, että en osaa kuvitella jonkun miehen kohdalla pohdittavan, että ”sille syntyy kohta lapsi, ei sitä voi valita näin vaativaan tehtävään”. Tällaisia tilanteita tuli myös eteen, kun piti sopia kokousaikoja, niin minä johdonmukaisesti, jos minulla ei ollut lapsenhoito järjestetty, valehtelin, että minulla on toinen kokous. Se oli helpompaa kuin ruveta selittämään, että minulla ei ole lastenhoitajaa, jolloin siitä seurasi pyörittely, että ”voithan sinä ja eikö se sittenkin järjestyisi”.

Kyse oli myös siitä, etten itse halunnut olla ihan joka ilta poissa kotoa. Kokouksiahan tulee ja menee, on syytä kysyä itseltään, ovatko ne kaikki sellaisia, että niissä on pakko olla. Mutta ei järjestöelämässä kukaan kysy sellaista.

Oma isäni, metallimies, on vielä sitä sukupolvea, jonka mielestä miehen ei sopinut julkisesti kaupungilla työntää lastenvaunuja. Lastenlasten kohdalla tällaista estettä ei enää ollut. Nykyajan nuoret isät ovat jo aivan toista maata. Vaikka vanhempainvapaat ja kotityöt eivät edelleenkään jakaudu tasan, tämä todistaa, että asenteiden ja kulttuurin muutos on mahdollinen.

Ministeriäiti ja huono omatunto

Vaikka olenkin tällainen perusäiti-ihminen luonteeltani, minua on silti joskus suunnattomasti ärsyttänyt se mystifiointi, mikä äitiyteen liitetään. Nuorempana mietin monta kertaa, että olenkohan kauhean huono äiti, kun en muiden naisten lailla tunne huonoa omatuntoa ollessani poissa kotoa kokouksissa tai muissa työtilaisuuksissa.

Olihan minullakin näitä syyllisyyden hetkiä, mutta pääsääntöisesti en potenut huonoa omaatuntoa. Ja sen jälkeen tuli huono omatunto siitä, että olen huono ihminen, koska äitien kuuluu kokea huonoa omatuntoa! Lopulta sitten tuli ajatus, että miksi tuntisin syyllisyyttä, koska tiesin, että lapseni oli todella hyvässä hoivassa eikä minun tarvinnut pelätä, mitä hänelle tapahtuu.

Monta kertaa sitä on tietysti pohtinut, olenko ollut liian paljon poissa kotoa. Olinhan ministerinäkin, kun tyttöni oli vielä pieni. Minulle oli hirvittävän vapauttavaa, kun vaalien jälkeen käytiin hallitusneuvotteluja ja tyttäreni lapsen logiikalla kysyi: -Äiti, tuleeks susta taas ministeri?

Minä yritin kierrellä ja selitellä, että ei se ole yhtään varmaa. Ja että en edes itse tiedä, haluaisinko, koska pelkkänä kansanedustajana olisi enemmän aikaa olla kotona. Tyttö vain kohautti olkapäitään ja tokaisi:

-Musta se olis kyllä kiva! ja lähti jatkamaan matkaa.

Se oli minulle ikään kuin synninpäästö: että ei hän ainakaan ole lapsena kokenut, että politiikka vie minut häneltä pois tai että äiti on liian vähän kotona. Nyt kun on aikuisella iällä puhuttu, niin ei siitä ainakaan mitään traumoja ole jäänyt, ja se on ollut minusta hirveän hyvä kuulla. Se, mistä on joutunut tinkimään, on ystävät ja seuraelämä. Työn ulkopuolinen aika on sitten sitä äitiaikaa.

Eivätkö kirvesmies ja kassa ole duunareita?

Ymmärrän sen huolen, mikä SDP:llä on perinteisten duunarikannattajien kaikkoamisesta, varsinkin, kun siihen yhdistyy perussuomalaisten nousu. Miesten poliittinen identiteetti liittyy ehkä enemmän perinteisiin teollisuusammatteihin ja -yhteisöihin, ja siihen heillä on oikeus. Samoin tässä ajassa, kun on lähestytty tasa-arvoa ja fifty-fifty -tilannetta, miehillä on minusta oikeus puolustaa omia näkökantojaan ja vaatia tasapuolisuutta.

Mutta millä tasa-arvoa milloinkin mitataan? Jos katsotaan pelkkää SDP:n ministeriryhmää, naiset ovat enemmistönä. Mutta uskallan väittää, että eduskuntaryhmän puheenjohtaja on vaikutusvaltaisempi kuin yksikään ministeri, lukuun ottamatta puolueen puheenjohtaja-ministeriä. Ja uskallan myös väittää, että eduskunnan puhemies on vaikutusvaltaisempi jo pelkkien postiensa kautta. Ihmiset ovat sitten toinen asia erilaisine ominaisuuksineen.

Jos sitten katsotaan laajemmin eri luottamustehtäviä puolueessa, puntit ovat jotakuinkin tasan. Mutta siinä Antti Rinne ja muut, joiden mielestä SDP on unohtanut miesten asian, ovat varmaan oikeassa, että se teollisuusduunari, jonka työpaikka on jatkuvasti kirveen alla, odottaisi meiltä selkeämpiä vastauksia työpaikkojen säilyttämiseen.

Työpaikoista meillä on puute, ja se keskustelu on niin vaikeaa, että sitä ei käydä julkisuudessa, vaan tällaisten leimojen kautta. Onko meillä missään miestä, joka on tullut sieltä tehtaan piipun juurelta? Onhan meillä SAK:n entinen puheenjohtaja työministerinä. Voiko sen teollisuusduunaritaustaisempaa henkilöä enää löytää? Yhtäkkiä hän ei enää edustakaan perusduunaria, vaikka hän on pystynyt sitä keskusjärjestön puheenjohtajana edustamaan hyvin onnistuneesti.

Paskaduuneja ei ole, on vain huonoja palkkoja ja työoloja

Jos puhutaan vielä ministereistä, niin Susanna Huovinen on työskennellyt kaupan kassalla. Hän on suorittanut yliopistollisen loppututkinnon, mutta ei ole saanut oman alansa töitä. Hän tuntee varmasti sen työn todellisuuden ja on tässä mielessä varsin hyvä edustaja tälle joukolle.

Ehkä ongelma on siinä, että naisvaltaisille matalapalkka-aloille ei ole syntynyt samanlaista duunari-identiteettiä kuin vastaaville miesaloille. Muistan vieläkin anekdootin pienituloisesta kauppa-apulaisesta, joka vappukulkuetta katsellessaan totesi: ”Siinä ne duunarit nyt marssii.” Naiselle ei tullut mieleenkään, että itsekin voisi kutsua itseään duunariksi, saati että olisi halunnut samastua sellaisiin.

Tänä päivänä työelämä on eriytynyttä eikä jako herroihin ja duunareihin ole enää itsestään selvä. Ennen olivat teollisuustyöläiset, jotka olivat duunareita. Sitten oli palveluala, jossa työt olivat hyvin monella tavalla duunariammatteja, mutta joita pidettiin kuitenkin vähän ylempinä. Työ ei aina ollut ihan niin likaista kuin jossakin vanhassa tehtaassa, vaikka palkkataso ja muut olosuhteet olivat yhtä kehnot kuin niin sanotuilla rasvanahkaduunareilla ja duunariuden merkit aivan samanlaiset.

Nykyään palvelualoilla jo nähdään, että sieltä löytyy se varsinainen köyhälistöduunarien joukko. Palkkataso, määrä- tai osa-aikaisuus ja nollatyösopimukset yhdessä luovat nykyajan syvimmän proletariaatin. Puhutaan paljon paskaduuneista, mutta olen aina sanonut, että ei ole olemassa paskatöitä, on vain paskapalkkoja ja paskoja työolosuhteita. Kaikki työ on arvokasta, sen sijaan olosuhteet ja työympäristö voivat olla ala-arvoiset.

Miesten ja naisten arvot erkaantuneet toisistaan

Naiset ovat perinteisesti kannattaneet hyvinvointiyhteiskuntaa ja julkisia palveluja, koska he ovat olleet niistä riippuvaisia. Esimerkiksi päivähoito on ollut kulttuurisesti tärkeää naisten kannalta, koska se on mahdollistanut heille työssäkäynnin. Miehet ovat olleet vapaampia tässä suhteessa.

Nyt on tapahtunut tasa-arvoistumista, mutta luulen, että tämä kehityskaari on tuonut sosialidemokraateille naiskannatusta, joka on lähtenyt tästä yhteisten palveluiden ja solidaarisuuden logiikasta. Onko nyt niin, että miehet eivät enää ole valmiit olemaan näin solidaarisia? Sitä ei kukaan ole tutkinut.

Onko arvomaailmassa miesten ja naisten välillä tapahtunut jotakin, mikä erottaa sukupuolia toisistaan? Perinteiset työväenliikkeen arvot, kuten kansainvälisyys ja yhteisvastuu, ovat tällä hetkellä ehkä enemmän naisten harteilla. Naisista tällä hetkellä vain löytyy enemmän potentiaalia niille arvoille, joiden puolesta SDP on vanhastaan liputtanut.

Tässäkin on tapahtunut murros. Kun ennen pyrittiin tasaamaan olosuhteita vähäosaisten hyväksi, se tarkoitti, että metalliverstaassa töitä tekevän duunarin tai yleensä teollisuustyöväestön asemaa parannettiin. Jos nyt ajatellaan työelämän haasteita, niin näissä ammateissa on ehdottomasti korjaamisen varaa. Työoloissa sen sijaan on edistytty paljon pitemmälle kuin perinteisillä naisten aloilla.

Naisvaltaisten alojen ongelmia ovat pätkätyöt, nollatyösopimukset, liian pienet palkat ja olematon työsuhdeturva. Edes globaalissa taloudessa hoiva- ja palveluammatteja ei voida kokonaan ulkoistaa kehitysmaihin, missä työolot ovat vielä kehnommat. Miesvaltaisten alojen ydinkysymys taas on tällä hetkellä siinä, säilyvätkö teollisuuden työpaikat ylipäänsä Suomessa.

Vientiteollisuus vie voitot, julkinen sektori dumpataan

Meillä on pitkään harrastettu sitä politiikkaa, että on tuettu teollisuutta ja miesvaltaisia aloja. Palkkakilpailukykyä on pidetty yllä veronkevennyksillä ja on oltu sitä mieltä, että veroaste on oleellinen työpaikkojen syntyyn ja säilymiseen vaikuttava tekijä. Sehän johtaa väistämättä siihen, että julkisella sektorilla ei ole vastaavaa palkkakilpailukykyä.

Kuitenkin julkinen sektori eli naisvaltaiset alat mahdollistavat sen, että vientiteollisuudessa voidaan tehdä työtä ja pärjätä. Ei voi ajatella, että vientiteollisuus yksin ottaa voitot ja kilpailukyky haetaan julkiselta puolelta, dumppaamalla palkkoja, työolosuhteita tai muuta. Nousee esiin kysymys siitä, mitä yhteiskunnallinen eheys vaatii.

Tämä on iso rakenteellinen ongelma ja ikuinen ristiriita meillä Suomessa, jossa työmarkkinat vielä ovat voimakkaasti eriytyneet vientiasteen mukaan, niin että miehille kuuluu vientiteollisuus ja naisille kotimarkkinat.

Olin juuri erään ammattiliiton tilaisuudessa, missä puhuttiin naisvaltaisten alojen, kuten lastentarhanopettajien ja kirjastonhoitajien, palkoista. Kysyttiin, eivätkö naiset osaa vaatia tarpeeksi ponnekkaasti, niin että olisivat valmiit vaikka lakkoon palkkaneuvotteluja vauhdittaakseen. Mutta mitä kovatkaan otteet auttavat, jos vastapuoli sanoo, että rahoja ei ole?

Palkanmaksuvara on oikeasti olemassa. Eiväthän vientialatkaan pörhistele silloin, kun selvästi nähdään, että varaa korotuksiin ei ole; silloin ollaan hiljaa ja tyydytään vähempään. Toisaalta naisaloilla eletään jatkuvasti niukkuuden ehdoilla.

Mitä arvoa on työllä, jolla ei tule toimeen?

Kestävyyspolitiikassa puhutaan nuorten ja ikäihmisen paremmasta työllistymisestä. Molemmat ovat tärkeitä, mutta kestävään politiikkaan tarvitaan tukea lapsiperheille. Väestötiedot kertovat että syntyvyys on niin alhaisella tasolla, että se ei riitä pitämään yllä tervettä väestöpohjaa.

Työvoiman väheneminen ei ole vain hetkittäinen suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymiseen liittyvä haaste. Suomi ikääntyy loputtomasti ilman merkittävää muutosta syntyvyyteen. Syntyvyys on noussut kahdeksana perättäisenä vuonna, mutta se vielä kaukana tasosta, joka poistaisi kestävyysvajeen pysyvästi. Kestävyyspolitiikkaan pitää ottaa perhepolitiikka paremmin mukaan.

Nuorten patistelu nopeampaan opiskeluun on sinänsä hyvä asia, mutta voi työllisyyden näkökulmasta johtaa ojasta allikkoon. Jos nykyisin opintojen ohella työssäkäyvät nuoret vetäytyvät pelkästään opintojen pariin, moni työpaikka jää täyttymättä.

Opiskelijat ovat joustavaa työvoimaa palvelualoilla. He tekevät työkseen ruuhkatunteja, joilla kukaan ei elä, mutta opiskelijan lisätienestiksi nämä työt sopivat. Jos entisen opiskelijan työ jatkuu matalapalkkaisena perheenperustamisvaiheessa, se vaikeuttaa lasten hankintaa. Siksi tavoitteena tulee olla työ, jolla tulee toimeen.

Työn ja perheen yhteensovittamista on parannettava. Hallitus on ottanut hyviä askeleita ja parantanut isyyslomaa sekä rakentanut joustavampaa hoitorahaa. Päivähoidon laadusta on pidettävä vuolta. Uhkana on, että kunnat säästävät rahapulassaan päivähoidosta. Jos perhe joutuu viemään lapsia eri päiväkoteihin, työn ja perheen yhdistäminen vaikeutuu entisestään.

Viime aikojen poliittisessa keskustelussa on vaadittu matalapalkkatöiden lisäämistä. Suomessa on jo nyt liian suuri määrä liian pienipalkkaista työtä. Työn tuottavuutta on pystyttävä nostamaan, jotta myös palkkataso saadaan palvelualoillakin kohtuulliseksi. Mitä arvoa on työllä, jolla ei elä? Se vain syö työn merkitystä.

Naiset ja nälkä

Naisten aseman parantaminen kehitysmaissa poistaa nälkää ja köyhyyttä. Jos naisilla olisi yhtäläinen pääsy siemeniin, maan omistusoikeuteen, työkaluihin, koulutukseen ja markkinoille kuin miehillä, niin maatalouden tuottavuus nousisi 20-30 prosenttia. Kymmenet miljoonat ihmiset välttyisivät nälältä.

Naisten merkitys maailman ruuan tuotannossa on kiistaton. Koko maailman väestöstä on neljännes maaseudun naisia. Meillä Suomessa maaseudun ongelmana on, että naiset muuttavat pois ja jäljelle jää yksinäisiä miehiä. Kehitysmaissa taas miehet matkaavat suurkaupunkien laitamille ja naiset jäävät lastensa kanssa maaseudulle. Siksi maaseudun naisten voimaannuttaminen on maailman mittakaavassa tärkeää.

Kehitysmaissa maaseudun naisilla on kaksinkertainen riski jäädä koulutuksen ulkopuolelle kuin kaupunkilaissisarillaan. Myös liian varhaiset pakkoavioliitot ovat iso riski. Lapsen varhainen kuolema ennen viidettä elinpäivää on 40 prosenttia yleisempää kuin saman maan kaupunkilaisilla. Voisi kysyä, miksi sitten ei yksinkertaisesti auteta naisia pois maalta? Siksi, että ruoka tuotetaan maalla. Ja ruokaa tarvitaan kaupungeissakin.
Kehitysmaissa maaseudun naisten asema on kaikilla mittareilla mitattuna maailman heikoimpia. Siksi tarvitaan tukea ja tuen parempaa kohdentamista. Se mikä on hyvää naisille ja lapsille, on hyvää kaikille ihmisille.

Kehitysavussa ja muussa tuessa on aina nähtävä sen vaikutukset molempiin sukupuoliin. Naisille oikeus omaan talouteen on ensiarvoista. Oikeus omistaa ja viljellä maata, oikeus perustaa pankkitili, oikeus käydä kauppaa, oikeus pitää voitot itsellään ei ole itsestään selvyys.

Muistan, kun siivosin isoisäni jäämistöä ja papereista löytyi testamentti. Vanhin pojista sai torpan, toiseksi vanhin auran ja nuorimmainen kirveen. Tytär sai oikeuden asua vanhimman veljen tiloissa.  Nykyisin laki turvaa tasavertaisen kohtelun.

Myös kehitysmaiden naiset tarvitsevat tasa-arvoista politiikkaa turvakseen, oikeutta koulunkäyntiin, oikeutta sosiaaliseen turvaverkkoon ja omaa taloutta. Sosialidemokraattisen naisliikkeen vanhoja tavoitteita olivat ”oma raha ja oma lupa”. Monet kehitysmaat ovat aikamoisen aikaloikan takana pohjoismaisen naisen asemasta. Silti tasa-arvo tavoitteena on yhteinen.

Voiko nainen edustaanmolempia sukupuolia?

Niin kauan kuin SDP:n johdossa oli pelkkiä miehiä, nämä pystyivät varsin hyvin edustamaan sosialidemokratiaa naisäänestäjille. Kukaan ei kyseenalaistanut, jos hallituksissa oli ennen Lipposen ratkaisuja selkeä miesenemmistö, ettei SDP:n hallitusryhmä olisi ollut myös naisia puhutteleva. Nyt, kun siellä on enemmän naisia, yhtäkkiä sanotaan, ettei sellainen kokoonpano voi puhutella miehiä.

Tämä kertoo siitä, että meillä on vielä rakenteellista epätasa-arvoa. Nainen ei voi edustaa molempia sukupuolia, mutta mies voi kyllä ajaa naistenkin asioita. Historiasta meillä on kokemusta siitä, että esimerkiksi naisten äänioikeuskampanjassa miehet taistelivat naisten rinnalla. Mutta nyt ajatellaan jotenkin toisin.

Naisliitto on joskus puolustanut olemassaolonsa oikeutusta sillä, että se ajaa nimenomaan naisten asiaa. Sellaista tilannetta ei minusta enää ole. Sen sijaan naisliitto joutuu perustelemaan olemassaoloaan sitä kysymystä vastaan, että tarvitaanko erillistä naistoimintaa enää lainkaan. Onhan puolueella naispuheenjohtaja, presidenttinä on ollut nainen ja naisia on voimakkailla paikoilla.

Minusta on kuitenkin hassua, että tätä keskustelua käyvät muut kuin naisliitto. Että kun on olemassa järjestö, jonka jäsenistö koostuu naisista, heidän ohitseen puhutaan heidän asemastaan. Jos joku rupeaisi väittämään, että eihän nyt enää nuorisoliittoa tarvita, kun meillä kerran on puolueessa nuorta johtoa, koko ajatusta pidettäisiin hulluna.

Eihän meillä tällaista keskustelua käydä, vaan kysytään, miten voidaan tukea nuorisoliiton toimintaa, että saataisiin lisää nuoria mukaan. Mutta naisliiton kohdalla keskustellaan siitä, että pitäisikö koko järjestö lakkauttaa, ja tätä keskustelua käyvät muut kuin naisliiton jäsenet.

Puolueella pitää olla kaikki verkot vesillä

Ei tasa-arvo vieläkään ole ihan selvä asia. On naisia, jotka vaikuttavat naisosastoissa ja toisia, jotka toimivat aktiivisesti sekä puolueessa että naisliitossa. Jos meillä on naisia, jotka mieluummin toimivat omissa yhdistyksissään, niin so what? Meillä pitää puolueena olla kaikki verkot vesillä. Onhan meillä muitakin ”yhden asian” demarijärjestöjä: seksuaalivähemmistöjen asiaan keskittynyt Pinkkiruusu, Luontodemarit eli LuDe ja niin edelleen.

Jäsenissä taas on meitä täysverisiä poliitikkoja, jotka haluavat koko tarjottimen ja niitä, jotka ovat kiinnostuneita vain jonkin tietyn sektorin toiminnasta. Kun eletään tällaista yhden asian liikkeiden aikaa, minusta on ihan tervettä, että meillä on myös yhden asian osastoja. Se houkuttaa mukaan niitäkin ihmisiä, jotka muuten eivät innostuisi politiikasta.

Politiikan vahvuus on siinä, että se tuo erilaisia ihmisiä yhteen, sovittaa erilaisia tarpeita ja hallitsee yhteiskunnan kokonaisuutta. Tämä on minusta edustuksellisen demokratian suola. Jos kaikki eri yhden asian liikkeiden tavoitteet toteutuisivat, ne olisivat niin ristiriidassa keskenään, etteivät ne millään voisi olla totta samassa todellisuudessa; siihen tarvittaisiin jo useita rinnakkaistodellisuuksia.

Kuitenkin niin kauan kuin on olemassa naisia, jotka haluavat toimia omissa joukoissaan, se on tarpeellista ja kannatettavaa. Itse olen saanut monta oman ikäpolveni naista mukaan sosialidemokraattiseen liikkeeseen nimenomaan naisliiton kautta. Ikinä en olisi kyennyt saamaan näitä ihmisiä tulemaan suoraan puoluetoimintaan.

Palkat, pätkät ja väkivalta

Tällä hetkellä tasa-arvopolitiikan suhteen ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Valtakunnan tasolla, kuten eduskuntavaaleissa, naiset ovat jonkin verran murtaneet lasikattoa, mutta esimerkiksi tämän syksyn kunnallisvaaleissa naisten osuus valtuutetuista laski ja on nyt vain 36 prosenttia. Kunnanhallitusten jäseninä tai puheenjohtajina naisia on vieläkin vähemmän.

Vanha feministinen sanonta on, että valta pakenee naisia, mutta nykyään myös naiset pakenevat valtaa. Kuntavaaleissa näkyi selvästi, että naiset vetäytyivät kampanjoinnista eivätkä asettuneet ehdokkaiksi. Monet vahvat demarinaisetkin jättäytyivät pois perhesyihin vedoten.

Naisten ongelmat voidaan tiivistää kolmeen sanaan: palkat, pätkät ja väkivalta. Naisten työsuhteet ja työura ovat lyhyempiä ja katkonaisempia kuin miesten, ja osittain tämän vuoksi myös heidän palkkatasonsa jää edelleen jälkeen miesten tuloista. Myös naisiin kohdistuva lähisuhde- ja muu väkivalta on valitettavan yleistä, kansainvälisestikin mitattuna.

Miesten kohdalla taas lyhyempi eliniänodote, huonompi terveys ja koulutus sekä naisia yleisempi syrjäytyminen ovat osoituksia tasa-arvon puutteesta. Miehet myös syrjäytyvät esimerkiksi työttömyyden takia totaalisemmin kuin naiset, jotka ovat tottuneet muodostamaan työelämän ulkopuolellakin keskinäisiä verkostoja.

Enää ei ole ainoaa oikeaa tapaa olla mies tai nainen

Minulle tasa-arvossa on keskeistä, että osataan nähdä kummankin sukupuolen erityispiirteet ja ottaa ne positiivisella tavalla huomioon. Nykyään sukupuoliroolit ovat onneksi moninaistuneet, eikä enää ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla mies tai nainen.

Niin kauan kuin naiset toimivat enimmäkseen hoiva-alalla ja miehet teollisuudessa tai yrittäjinä, voidaan tietyssä mielessä puhua nollasummapelistä. Pitkään työttömyyteen voisi kuitenkin olla helpotus, että kummatkin sukupuolet, mutta etenkin miehet kouluttautuisivat myös epätyypillisille aloille eivätkä jämähtäisi perinteiseen ”miesten työt – naisten työt”-ajatteluun.

Muutos tulee tapahtumaan sitä kautta, että pikkuhiljaa matalapalkka-aloilla alkaa olla niukkuutta työvoimasta. Ihmiset äänestävät jaloillaan. Nämä ovat niitä isoja rakenteellisia kysymyksiä, joissa mielestäni edelleen on olemassa sukupuolinäkökulma.

Palkkaeroissa on ennen kaikkea kyse siitä, mikä on verotuksen rakenne. Niin kauan kuin verotus on työsidonnaista, vientiteollisuudessa käydään – mielestäni vääristynyttä – keskustelua palkkakilpailukyvystä ja siitä, että palkat ovat suurin kustannustekijä. Kuitenkin niillä aloilla, joita globaali kilpailu haastaa kovimmin, kuten paperiteollisuudessa, palkkakustannukset ovat peanuts, pikkujuttu. Niillä ei ole mitään merkitystä suhteessa kilpailukykyyn.

Tämän takia palkat miesvaltaisilla vientiteollisuusaloilla ovat aivan toista luokkaa kuin vastaavaa osaamista vaativilla naisvaltaisilla aloilla. Mutta kyse on myös siitä, millä tavalla julkisen sektorin palkkapuoli hoidetaan. Siihen tarvitaan solidaarisuutta, jos halutaan niitä palveluita ylläpitää.

Tehokkuutta hoivatyöhön

Meidän pitäisi myös miettiä uusia, ympäristöpohjaisia veromalleja. Jos verotus ei olisi niin palkkasidonnaista, maksuvaraa julkisen sektorin pienipalkkaisissa töissä, vanhusten hoivassa ja muissa vastaavissa, olisi enemmän. Vientiteollisuuden puolella on jumpattu prosesseja tuottaviksi, ja siellä ollaan tuottavuudessa paljon suomalaista julkista sektoria edellä.

En nyt tarkoita sellaista tuottavuutta, joka otetaan työntekijöiden selkänahasta, vaan yksinkertaisesti sitä, miten logistiikka toimii. Vienti on hakenut tehokkuutta sillä, että tuotanto mitoitetaan tilaajan tarpeiden mukaan. Myös myynti toimii niin, ettei valmisvarastoa käytännössä ole.

Mietitään vaikka terveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja vanhustenhuollon ketjua. Jos se toimisi samalla tehokkuudella kuin vientiteollisuuden logistiikka, siellä olisi paljon enemmän palkanmaksuvaraa. Nyt pidetään kalliisti laitoksissa varastossa ihmisiä, jotka voisivat saada riittävän hoivan jossakin muualla. Samaan aikaan toiset vanhukset jonottavat erikoissairaanhoitoon, mutta eivät pääse, koska siellä ei ole tilaa.

Kun julkisella sektorilla jatkuvasti joudutaan säästämään, siellä ei myöskään tehdä niitä välttämättömiä investointeja, jotka vaadittaisin, että homma toimisi. Ja koska siellä ei myöskään ole riittävää teknologista osaamista, erilaiset it-firmat huijaavat ja pimittävät yhteiskunnan rahoja lähes rajattomasti. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta teki selvityksen, josta selvisi, että jos terveydenhuollon tietojärjestelmät toimisivat, säästö olisi satoja miljoonia euroja.

Ydinkysymys on siinä, onko hoivasektorilla yhtä tehokkaat prosessit kuin teollisuudessa. Tehokkuus ei tarkoita välttämättä väen vähentämistä. Kyllä tehtaassakin tarvitaan ihminen jokaiseen kriittiseen pisteeseen valvomaan koneiden toimintaa. Hoivatyössä ihmisiä pitää olla suhteessa vielä enemmän, kun hoidetaan ihmisiä eikä koneita. Silti prosessista voidaan saada irti enemmän tehokkuutta.

Avoimuus ja yhteistyö kansalaisyhteiskunnassa

Tehokkuutta vie nykymaailmassa myös se, että ollaan niin verkostoihmisiä ja istutaan kokouksissa kokousten jälkeen. Se käytäntö on mieletön aikasyöppö. Jos kokouksia ei valmistella ja viedä läpi tehokkaasti, siinä käytetään ison joukon aikaa huonosti. Johtaminen on avainsana, ja sama pätee niin puolueen kuin naisliitonkin toimintaan.

Tämä voi olla vain oma käsitykseni, mutta minusta SDP on tällä hetkellä liian sisäänpäin kääntynyt. Meidän ihmiset ovat liikaa vain meidän omissa tilaisuuksissa ja puuhastelevat siellä keskenään, kun vertaa moniin muihin liikkeisiin, jotka menevät mukaan muiden tapahtumiin ja vievät niihin omaa viestiään. Avoimuus ja yhteistyö kansalaisyhteiskunnan kanssa ovat se, mitä peräänkuulutan.

Nyt, jos työväenyhdistys haluaa vaikuttaa vammaispolitiikkaan, se järjestää vammaispoliittisen keskustelun ja pyytää sinne meidän omia ihmisiä, ministereitä, mahdollisesti jonkun ulkopuolisen asiantuntijan. Mutta miksi ei verkostouduta niiden kanssa, jotka ovat asiantuntijoita, haeta kumppaneiksi potilas- ja vammaisjärjestöjä, joita tällä alueella on ja tehdä yhteistyötä niiden kanssa? Miksi kuvitellaan, että me ollaan kaikessa se asiantuntija?

SDP on toimintansa alusta saakka perustanut ison joukon yhden asian järjestöjä, alkaen Ensi- ja turvakotien liitosta ja päätyen ties minne. Se on ollut silloin järkevää ja tarpeellista. Mutta nyt on aika nähdä, että nämä lapset ovat jo kasvaneet täysivaltaisiksi toimijoiksi, ovat aikuisia ja itsenäisiä. Enää ei voida toimia vanhalla logiikalla, vaan on etsittävä myös muiden lapsia ja liittouduttava niiden kanssa.

Politiikka saatava takaisin puolueeseen

Tärkeää olisi toiminnan avaaminen ja politiikan tuominen takaisin puolueeseen. On arvo sinänsä, että järjestetään sisäisiä tilaisuuksia omille jäsenille, mutta sillä väsytetään joukot eikä tapahtumissa välttämättä ole aina sisältöäkään niin paljoa. Ja kun kiireessä tehdään, tuloskin on usein puolivillaista.

Yksi esimerkki: jos puolueosasto järjestää teatteriretkiä, se on tietysti hyvä juttu. Mutta jos mennään katsomaan jotakin hyvin kevyttä ja kaupallista esitystä, joka on pelkkää viihdettä ilman sisältöä, ihmiset voisivat mennä sinne itsekin, teatteriyhdistyksen kautta tai muuten.

Me teemme sitä saadaksemme väkeä mukaan, mutta minun mielestäni se ei välttämättä ole puoluetoimintaa. Puoluetoimintaa voi olla se, jos mennään katsomaan kulttuurin keinoin esitettyä sisältöä. Mennään kyllä teatteriin ja järjestetään teatteriretki, mutta esityksellä on poliittinen viesti. Tällainen voi hyvin olla puolueen ydintoimintaa. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ydintoiminnat takkuavat ja toisarvoisia toimintoja korostetaan.

Tiedonkulku ja jäsenistön tiedon taso ovat toinen iso ongelma. Kun seuraan, miten omien ihmisten kirjoitukset leviävät sosiaalisessa mediassa, niin meiltä selvästi puuttuu jakamisen perinne nykyään. Demarit linkittävät lähinnä omiaan, ikään kuin toisten kanssa jakaminen olisi itseltä pois, vaikka se on itselle lisää.

Jos joku on sanonut hyvän jutun ja minä levitän sitä eteenpäin, se edistää myös SDP:n poliittisia tarkoitusperiä. Hyvä asia menee eteenpäin, vaikka tekijänoikeudet tällä kertaa olisivatkin jollakin muulla. Me teemme vain omia juttujamme ja meistä on tullut hirveitä yksilösuorittajia. Vaikka me olemmekin kollektiivin nimiin vannova liike, emme toimi kuten yhteisö.

Meillä on Hämeessä nettilehti Hämeen Kaiku, ja jos siellä on juttu jostakin toisen puolueen ihmisestä, se leviää kuin kulovalkea muihin verkkojulkaisuihin. Varsinkin persut ja vasemmistoliittolaiset ovat tässä tosi aktiivisia. Mutta jos demareilta tulee jokin avaus, eihän sitä kukaan levitä; se jää omien uskovaisten luettavaksi.

Puolue ei voi olla vain hyviä kavereita

Ehkä silloin, kun puolueella menee heikommin ja itsetunto on matalalla, on helppo käpertyä itseensä eikä avautua ulospäin. Mutta se on pahin virhe, mikä laskusuhdanteessa voidaan tehdä. Minua myös huolestuttaa se usein kuultu kommentti, kuinka siinä ja siinä tilaisuudessa oli niin hyvä tunnelma. Toisin sanoen, samanmielisten uskovaisten piiri kokoontuu keskenään.

Kun kaikki toisinajattelijat ja eri mieltä olevat ovat passivoituneet tai siirtyneet muualle, niin totta kai hyvien kavereiden kanssa on hyvä tunnelma. Mutta puolue ei voi olla vain hyviä kavereita, sen on kestettävä rosoa, erimielisyyttä ja hyvin rankkaakin kritiikkiä. Ihmiset eivät tule poliittiseen toimintaan mukaan viihtymään, vaan argumentoimaan ja vaikuttamaan. Heillä on poliittinen oma tahto.

Ei voi olla niin, että puolueen tahto muodostuu jossakin ylhäällä, mistä se suppilolla syötetään jäsenmassojen päihin ja muualle, vaan suppilo pitää kääntää toisinpäin. Ja kun ollaan suppilon leveässä osassa, siinä pitää olla rosoa. Politiikka ei voi olla yksimielisyyttä eikä pelkkää hymistelyä.

Meiltä on kadonnut kyky olla oman mukavuusalueen ulkopuolella. Luomme herkästi viholliskuvia: jos jossakin on epäonnistuttu, se oli paha kokoomus, joka ajoi väärää asiaa. Myös puolueen sisällä pitäisi olla enemmän tilaa ristiriidoille ja keskustelulle, asioille, joita ammutaan ylös ja seuraavaksi alas.

Jos joku esittää jotakin, sen ei aina pidä olla niin puolueen linjan mukaista ja valmiiksi pureskeltua, vaan se heitetään, jotta tapahtuisi kehitystä. Muut demarit voivat olla asiasta vähän eri mieltä, mutta se ei ole paha asia. Ainoastaan ristiriidoista syntyy paradigma, aate, joka etenee ja kehittyy. Jotenkin aito aivomyrsky puuttuu puolueesta tällä hetkellä.

Vastaukset isoihin ja kipeisiin kysymyksiin eivät löydy hetkessä, vaan erehdysten ja onnistumisten kautta. Ensin joku ehdottaa jotakin, mikä toisen mielestä on typerää, sitten joku kolmas jatkojalostaa ideaa ja niin edelleen. Sitten käydään kritiikkikierros ja tällä tavalla, pienin askelin, syntyy helmiä. Kun asioista kunnolla väitellään, osapuolet joutuvat itsekin argumentoimaan näkemyksensä paremmin ja poliittisen keskustelun taso nousee.”

Tarja Filatov (s. 1963)

Sos.dem Naisten puheenjohtaja 1999-2008

SDP:n varapuheenjohtaja 1990–1991 ja 2002–2008.

Kansanedustaja Hämeen vaalipiiristä vuodesta 1995-

Työministerinä 2000-2007

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana 2007–2010

Eduskunnan toisena varapuhemiehenä 2010-2011.

Pitkäaikainen kunnallispoliitikko.

Vuonna 2016 eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja sekä puhemiesneuvoston jäsen ja kunnallispolitiikassa Hämeenlinnan kaupunginvaltuutettu. Työväen Näyttämöiden Liiton puheenjohtaja ja tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANEn jäsen.

Tarja Filatovilla on tytär, puoliso Pekko Oksanen ja koti Hämeenlinnassa.