Taina Pitkänen-Koli - yhteisöllinen toimija

Lapsuuden asumisympäristö Seinäjoen Piirisairaalassa

Äitini, Helmi Knuuttila ja isäni Tatu Pitkänen kouluttautuivat mielisairaanhoitajiksi 1930- luvun alussa, isä Niuvanniemessä ja äiti isän jälkeen Seinäjoen Piirisairaalassa sen ensimmäisellä kurssilla. Minä ja veljeni Tauno synnymme, kun äiti ja isä muuttivat asumaan sairaalan asuntoon 1939 lopussa. Sisaremme Tuulikki syntyi muutettuamme sairaalaan.

Alkoi kymmeniä vuosia kestänyt asuminen samassa ´monttuasunnossa´. Sairaalan työntekijät, lääkärit mukaan lukien, asuivat sairaalarakennuksissa. Vasta 1950-luvulla rakennettiin yksi henkilökunnan asuntola, lääkärien, taloudenhoitajan ja ylilääkärin asunnot sekä ns. hallintorakennus, jossa oli myös henkilökunnan asuntoja, pääasiassa naimattomille.

Asuminen oli vaatimatonta. Asunnoissa ei ollut omaa WC:tä. Se oli yhteinen toisen perheen kanssa käytävällä. Suihkua ei ollut kylpyhuoneesta puhumattakaan. Yhteinen sauna oli käytettävissä kerran viikossa. Oli hellahuone ja toinen huone, poikkeustapauksessa kolmaskin kuten meillä.

Sairaalan leipomo oli henkilökunnan käytössä kaksi kertaa viikossa. Siellä oli isot ja tarkoituksenmukaiset tilat. Se oli mieluisa tapaamispaikka niin kuin saunakin. Sairaalan pesulassa pestiin osa henkilökunnan pyykistä.

Nämä monenlaiset palvelut tekivät sen, että kumpikin vanhempi saattoi olla töissä, vaikka työ oli kaksivuorotyötä. Asumistaso oli kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin ympäröivällä maaseudulla, koska oli sähköt, lämpö ja juokseva vesi.

Alueella asumisessa oli mieltä, koska työpaikat olivat risaisia ja pitkiä; aikaa ei mennyt työmatkoihin. Lapset tunsivat olonsa turvalliseksi, koska tiesivät, missä vanhemmat olivat töissä ja heitä pystyttiin vahtimaan osastoilta. Kaikilla ei ollut lapsenlikkoja. Lapsilla oli ulkona aina seuraa toisistaan. Heitähän oli kymmenittäin alueella.

Tämä asuinympäristö palveluineen takasi myös sen, että sodan jälkeisinä puutteellisina aikoina Piirin lapset voivat hyvin kuten kerromme kirjassamme Piirin lapset kertovat.

Piirin antamilla eväillä oli hyvä lähteä maailmalle

Asuminen mielisairaalan toimien keskellä ja sairaalaväen tiiviissä yhteisössä vaikutti Piirin lasten mielestä voimakkaasti heihin ja tulevien vuosien kulkuun. He kuvaavat kasvuympäristön luoneen yhteisöllisyyden, tasavertaisuuden ja turvallisuuden kokemuksillaan hyvän perustan aikuisuudelle sekä luottamusta ihmisiin.

Yhteisössä eläminen kehitti myös sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja. Monenlaisten ihmisten ja sairaalan potilaiden läsnäolo opetti kaikenlaisten ihmisten arvostamista ja sen ymmärtämistä, miten hiuksenhieno on sairauden ja terveyden raja. Itseasiassa mielenterveyden arviointi kertoo kulloisenkin yhteiskunnan sopimuksista ja siitä, mikä on tervettä ja mikä sairasta.

Vuodet Piirillä vaikuttivat myös tuleviin harrastuksiin, koulutuksen ja työn valintoihin sekä mielenkiinnon kohteisiin. Saimme tasa-arvoisen kuvan perhe-elämästä: sama työ, samat harrastukset ja kodeissa työt jaettiin, ei ollut naisten eikä miesten töitä.

Kasvuympäristöni varmaan vaikutti siihen, että peruskuteeksi elämässäni muotoutui tasa-arvoa korostava yhteiskunnallinen toiminta, vaikka en hakeutunutkaan mihinkään sosiaalipuolen ammattiin – lääketieteelliseen tosin yritin – kuusi viikkoa karsintakokeita – mutta en päässyt. Se oli raskas pettymys, olinhan oppikoulussakin lukenut matematiikkaa ja biologiaa juuri sitä silmällä pitäen. Päädyin lukemaan kieliä Helsingin yliopistoon – niihin ei tarvinnut silloin pyrkiä – ja ajan kanssa Oulun yliopistoon opettajaksi.

Käsittelen alla tärkeimpiä niistä yhteiskunnallisista toiminnoistani, joissa peilautuu myös naisen elämä.

Muutto Ouluun

Tulo Ouluun 1960-luvun lopussa oli järkytys: niin kuppikuntainen ja hierarkkinen kaupunki, jossa tarkkaan seurattiin nuoren naimattoman naisen elämää. Erikoisen ällistynyt olin selaillessani paikallista ilmaista kaupunkilehteä, jossa seuratoimintapalstalla vilisi ilmoituksia erilaisten rouvasyhdistysten kokouksista. Onneksi törmäsin eräässä yhdistyksiä esittelevässä tilaisuudessa erikoiseen yhdistykseen, Laavunaiset.

Laavunaiset ry

Toimin vuonna 1969 perustetussa Laavunaiset -naisyhdistyksessä aktiivisesti vuodesta 1972 vuoteen 1990, jolloin lopetimme yhdistyksen. Puheenjohtajana olin kymmenen vuotta. Tarkoituksena oli ylläpitää alkoholiongelmaisille naisille tarkoitettua asumis- ja huoltotoimintaa, koska heistä ei kukaan huolehtinut.

Naiset venyivät rannoilla ja alkoholiongelmaisten miesten majoissa. Kunta oli järjestänyt miehille asianmukaiset palvelut. Asenteet juovia naisia kohtaan olivat ankarat (ks. Taina Pitkänen-Koli 1982 ja 1984 ).

Suhtautuminen alkoholiongelmaisia naisia kohtaan paljasti vallitsevan kaksinaismoraalin ja heijasti yhteiskunnan rakennetta ja sen aiheuttamia roolipaineita. Nainen oli Toinen, toisarvoinen.

Toimintaamme auttoi se, että mukana oli myös ammatti-ihmisiä, muun muassa Oulun A-klinikan sosiaalityöntekijä Sirkka Kemilä, joka toimi aktiivisesti kaikki vuodet. Kuntakin heräsi vähitellen. Asumis- ja huoltoyksikkö Naisten Laavu siirtyi 1976 osaksi kunnallista päihdehuoltoa, mutta ensisuojaosa siirrettiin kauas Korvenkylän vanhainkotiin ja pitkäaikainen työntekijämme Helvi Eerola joutui lopettamaan.

Vanhan Laavun päivätoimintakin siirrettiin jonkin vuoden kuluttua uuteen paikkaan. Jatkoimme alkoholiongelmaisten tukijärjestönä ja harjoitimme tiedotus-, valistus-, koulutus- ja tutkimustoimintaa. Joitain seminaareja järjestimme yhdessä Oulun Naisunionin kanssa – minähän toimin siinäkin aktiivisesti. Koulutusta ja tiedotusta teimme yhdessä Oulun työväenopiston kanssa. 1980- luvulla teimme yhteistyötä Oulun Ensikodin kanssa. Sen johtaja Tarja Keränen oli 1970-luvulla liittynyt Laavunaisiin.

Uusi rooli ei ollut erityisen helppo, koska kunnan sosiaalitoimi ei halunnut tehdä kanssamme mitään käytännön yhteistyötä. Olimme ajoittain aika kärkkäitä lausunnoissamme – ja syystäkin. Syksyllä 1984 naiset olivat jälleen ilman ensisuojaa, kun Korvenkylän vanhainkoti joutui remonttiin eikä naisille löytynyt sijaa miesten ensisuojan yhteydestä. Naiset eivät olleet hakeutuneet Korvenkylään. Ensisuojan kävijämäärät olivat laskeneet koko ajan kunnallistamisen jälkeen.

Huolestuttavaa oli, että Oulunsuun sairaalassa (mielisairaala ) oli 1970–1980 välillä kolminkertaistunut sairaalan käyttö naisten katkaisuasemana, vaikka se oli vastoin Päihdeasiain mietintöä 1978: 40. Naisten Laavuun hakeutui myös äitejä lapsineen etsien turvaa. Kaupunki antoi meille vanhan puutalon vastapäätä Oulun Ensi Kotia. Näin aloitimme turvakotitoiminnan Oulussa. Vuonna 1979 se siirtyi osaksi Ensikotitoimintaa.

Meidän aloitteesta tuotettiin kirjanen Kun nainen juo vuonna 1990. Kirjan on meidän ja A-Klinikkasäätiön tukemana kirjoittanut sosiaaliterapeutti Irja Hyttinen ja julkaissut Valtion painatuskeskus. Tämän teimme 20-vuotisjuhlamme kunniaksi. Aikaisemmin olimme tuottaneet 10- ja 15-vuotisjulkaisut.

Valtakunnallisesti pystyimme vaikuttamaan niin, että aloitteestamme perustettiin 1980-luvun alussa valtakunnallinen Nainen ja alkoholi – yhteistyöryhmä, jossa meiltä oli mukana tutkijamme Aino Kouri ja minä. Ryhmä perustettiin Suomen akatemian ja Valtioneuvoston tasa-arvoasiain neuvottelukunnan myötävaikutuksella.

Toiminta alkoholiongelmaisten naisten parissa ei ollut minulle täysin outoa. Meillä kotona oli ollut jonkinlaisena kotiapuna ja melkein perheenjäsenenä eräs Piirin potilaista, Ida-täti. Hänet oli tuotu Piirille nuorena naisena alkoholiongelmaisena – ehkä irtolaisenakin – ja sinne hän jäi.

Oulun naisunioni

YK:n Kansainvälistä Naistenvuotta vietettiin 1975. Olin silloin Uppsalan yliopistossa opiskelemassa ja tutkimassa väitöskirjatyötäni varten ruotsalaista työläiskirjallisuutta. Yliopistolla järjestettiin paljon opetusta ja seminaareja, eritoten liittyen naiskirjallisuuteen, muun muassa Karin Westman Berg luennoi. Professori Berit Ås Norjasta kävi siellä usein luennoimassa. Naisnäkökulma lääketieteeseenkin oli esillä.

Myöhemmin keväällä 1978 tultuani takaisin Ouluun liityin heti niihin kahteen lääketieteen opiskelijaan, Lea Peltolaan ja Riitta Laitilaan, jotka alkoivat puuhata Ouluun naisasialiitto Unionin alaosastoa. Samana syksynä perustetiin alaosasto Turkuun ja 1980 Tampereelle.

Muodostimme parin vuoden päästä alaosastosta itsenäisen yhdistyksen, Oulun naisunionin, joka on edelleenkin hengissä (ks. Taina Pitkänen-Koli 1994). 1980- luvulla toiminta kukoisti. Vuosina 1982–1990 vietimme Naiskulttuuriviikkoja, jotka pisimmillään kestivät vajaan kuukauden. Vuoden 1984 ohjelmalehtisessä luki: ”MEITÄ NAISIA ON ENEMMÄN KUIN KIINALAISIA! Niinpä meistä on luonnollista esitellä naisten kulttuuria – yhtä lailla kuin kiinalaistenkin kulttuuria”.

Kannoimme tekstiilitaiteilija Vuokko Isakssonin kanssa vastuun näistä naiskulttuuriviikoista. Esiäitiemme työn kunnioittamiseksi aloitimme 1987 Kansainvälisenä naistenpäivänä vuoden Sara – kunniakirjan jakamisen naiselle/ naisille tai yhteisöille, jotka olivat edellisenä vuonna toimineet mainitsemisen arvoisesti naisten hyväksi.

Sara viittaa oululaiseen 1700- /1800-luvun taitteen kirjailijaan Sara Wacklinin, jonka kirja Hundrade minnen från Österbotten 1844-45 herätti suuttumusta Oulussa.

Kunniakirjaa jaetaan edelleen. Viime vuosina olemme puheenjohtajamme Terttu Kuuselan johdolla erityisesti seuranneet kunnan toimintaa tasa-arvonäkökulmasta; antaneet ideoita ja joskus huomauttaneetkin huonosti hoidetuista asioista. En ole koskaan pelännyt käyttää itsestäni luonnehdintaa ´feministi´.

Vihreät naiset

Kun sitten lähdin mukaan Vihreään liikkeeseen 1980-luvun loppupuolella, onnistuin innostamaan joukon vihreitä naisia perustamaan kanssani Vihreät naiset, joka aloitti vuonna 1989 nimellä Vihreä naisrahasto ja myöhemmin 1993 perustettiin Vihreät naiset. Toimin vihreän naisrahaston puheenjohtajana 1989–1991.

Me mukaan lähteneet naiset valitsimme tavoitteeksemme valistaa vihreitä ja muita suomalaisia ´Uudesta arjesta´ ja mahdollisesti julkaista kirjanen aiheesta, jonka sitten teimmekin. Kyseessä on Pohjoismaisten naistutkijoiden, eritoten arkkitehtien Tarja Cronberg, Liisa Horelli ja Kirsti Vepsä, kehittämä teoria ja malli arkielämän uudistamiseksi (ks. Lea Rantanen 1991 ja Lea Rantanen, toim. 1994).

Pyrkimyksenä on kehittää ajattelu, joka tuottaa yhteiskunnan, jossa sekä sosiaalinen vuorovaikutus että ekologinen painotus ovat tasapainossa. Ihmiselämän toimintojen läheisyys – asuminen, työnteko, hoiva ja vapaa-aika – ja moninaisuus helpottavat arkielämää ja vähentävät kuljetus- ja kulkemistarpeita. ”Uusi arki uskoo ihmiseen. Yksilöllä on halu ja kyky vaikuttaa omaan ja ympäristönsä elämään. Vastuun voi kantaa vain yksilö, joka näkee ja ymmärtää tekojensa syyt ja seuraukset.” (Leena Nylund) Vuonna 2006 tuli sitten perustettua Oulun vihreät naiset.

Yliopistoaika

Aloitin työskentelyn Oulun yliopiston Pohjoismaisten kielten laitoksella syksyllä 1967. Työurani aikana olen toiminut siellä monessa tehtävässä: lehtorina, apulaisprofessorina ja professorina. Erityisalani on pohjoismainen kirjallisuus, jossa keskityin ruotsalaisen kirjallisuuden ja sen tyylin kehitykseen.

Koska olin yhteiskunnallisesti orientoitunut, aloin tutkia ruotsin kirjallisuutta myös tasa-arvon ja sukupuolen näkökulmasta. Opettajana olin kiinnostunut koulutuksen tasa-arvosta. Suomessa on keskusteltu naisen asemasta ja tasa-arvosta 1960-luvulta lähtien. Vuonna 1972 annettiin asetus Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan perustamisesta. Sen koulutuspoliittinen jaos kiinnitti periaatemietinnössään 1975 huomiota siihen merkitykseen, joka koululaitoksella on sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen työnjaon ylläpitäjänä ja mahdollisena muuttajana.

Tasa-arvo koulutuksessa

1980-luvun lopulla alettiin Suomessa järjestää koulutuksen tasa-arvoon liittyviä kursseja. Hillevi Lönn (ent. Ruotonen) alkoi 1986 järjestää opettajille vapaaehtoisia täydennyskoulutuskursseja Oulun yliopiston Kajaanin Täydennyskoulutuskeskuksessa. Olin opettajana näillä kursseilla 1986–1987.

Vauhtia opetukseen ja tutkimukseen tuli kun Pohjoismaisen ministerineuvoston tuella käynnistyi 1992 Nord-Lilia, yhteispohjoismainen opettajakoulutuksen tasa-arvoprojekti. Sitä koordinoi Helsingin Yliopiston Vantaan täydennyskoulutuslaitos, koordinaattorina Hillevi Lönn, joka oli muuttanut Kajaanista. Oulun yliopiston kasvatustieteellisellä laitoksella Vappu Sunnari vastasi Nord-Lilia -opetuksesta ja tutkimuksesta.

Kirjoitin Nordisk pedagogik- julkaisuun 1/1992 artikkelin Bilden av den könsdifferentierade världen i läroböcker. En undersökning av läroböcker i svenska i Finland. Opettajalehteen olin kirjoittanut jo 1988 artikkelin Koulusta ja sukupuolten tasa-arvosta ja siihen liittyen koulutuksen ns. piilo-opetussuunnitelmasta.

Opetusministeriökin julkaisi Opetushallinnon toiminnallisen tasa-arvosuunnitelman 1994–1995. Olin laatimassa Oulun yliopiston tasa-arvo-ohjelmaa 1996 ja 1997 ja toimin sen jälkeen tasa-arvotoimikunnassa.

Naistutkimus alkaa

Vuonna 1988 perustettiin Suomen naistutkimuksen seura (SUNS ), joka alkoi ajaa naistutkimuksen opetusta ja oppituoleja Suomen yliopistoihin. Opetusministeriön rahoituksella perustettiin yliopistoihin viideksi vuodeksi naistutkimuksen professuureja 1998–2003.

Tarkoitus oli, että sen jälkeen yliopistot vastaisivat rahoituksesta. Oulun yliopisto ei valitettavasti sitä tehnyt vaan lakkautti sekä yliassistentuurin että professuurin. Tilalle tuli lehtoraatti, joka on edelleen olemassa Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikössä. Suomen naistutkimuksen seuran nimi muutettiin Sukupuolen tutkimuksen seuraksi 2013 vastaamaan oppiaineiden nimissä tapahtunutta muutosta.

Oulun yliopistossa naistutkimus sai oppiaineen statuksen 1988 joulukuussa Humanistisen tiedekuntaneuvoston kokouksessa. Aino Saarinen vaikutti keskeisesti naistutkimuksen oppiaineen kehittämiseen toimiessaan naistutkimuksen ´valvojana´ ollessaan informaatiotutkimuksen ja sosiologian laitoksella amanuenssina ja vs. apulaisprofessorina.

Ensimmäinen naistutkimukseen liittyvä luentosarja pidettiin kuitenkin jo 1981 historian laitoksella osana aatehistorian ohjelmaa. Sen aloittamiseen vaikutin oleellisesti yhdessä Oulun Naisunionin kanssa. Yksittäisiä luentoja ja luentosarjoja järjestettiin pitkin 80-lukua.

Humanistinen tiedekunta asetti 1991 naistutkimuksen johtoryhmän, jonka puheenjohtajana toimin 1994 asti ja myöhemmin 1996–1999 sekä naistutkimuksen neuvottelukunnan asiantuntijajäsenenä 2000–2003. Koordinoiva ja suunnitteleva elin oli tarpeen, koska opiskelijoita oli useasta tiedekunnasta.

Naistutkimuksen professorina toimi Kaarina Kailo 1999–2004 Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, johon naistutkimus oli siirretty 1998. Professuurin lakkauttamisen jälkeen naistutkimuksen vastaavana on toiminut lehtori Vappu Sunnari. Oulun yliopisto toimi SUNSin puheenjohtajayliopistona 2000–2002 ja puheenjohtajuus lankesi minulle.

Tärkeänä tekijänä naistutkimuksen eteenpäin viejänä toimivat Saran naiset ry – Oulun naistutkijat, jonka eri alojen opiskelijanaiset aloittivat 1987 tukeakseen toisiaan naistutkimuksen itseopiskelussa.

He tekivät valmiiksi kuuden viikon opintokokonaisuuden, jonka Humanistinen tiedekuntaneuvosto sitten hyväksyi. Heillä oli valmiina jopa 35 opintoviikon jakso. Tässä vaiheessa aktiivisesti toimi vs. amanuenssi Alla Räisänen historian laitokselta. Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 1990-luvun loppupuolella.

Saran naiset pani alkuun Pohjois-kalottialueen yhteistyön ja julkaisusarjan Northern Gender Studies, jotka sitten nivellettiin laitosten toimintaan. Saran naiset kutsui kokoon kalottialueen symposiumin, jossa puhuin muun muassa Sara Wacklinin kielestä.

Eläkeaika: omaishoitajatyötä

Omaishoitajayhdistykset ovat 1990-luvun ilmiö. Valtakunnallinen yhdistys perustettiin vuonna 1991 nimellä Vanhusten Omaiset ja Läheiset ja siihen kuului 110 henkilöjäsentä. Yhdistyksen tiedotuslehti Lähellä alkoi ilmestyä seuraavana vuonna.

Yhdistys muuttui paikallisyhdistysten liitoksi vuosikymmenen lopulla. Silloin paikallisyhdistyksiä oli kuusi. Liiton nimikin on muuttunut. Se on nykyisin Omaishoitajien Liitto ry. Kasvu on ollut huimaa: 2016 paikallisyhdistyksiä oli 70 ja henkilöjäseniä 12000. Omaishoitajienkin määrä on kasvanut huimasti; vuonna 2016 omaishoidon tukea sai 45 000; omaisiaan auttavia on toki monin verroin enemmän, jopa yli miljoona suomalaista.

Liitto vaikuttaa alueellisesti ja kansallisesti. Tavoitteena on omaishoitajien hyvinvointi. Liitolla on myös kansainvälistä toimintaa. Tärkeää valtakunnallista toimintaa on kuntoutusten ja tuettujen lomien järjestäminen omaishoitajille sekä ajankohtaisiin asioihin puuttuvat kannanotot ja lausunnot.

Oulun seudun omaishoitajat ry on perustettu 1999. Yhdistys oli minulle tärkeä tukipilari mieheni sairastaessa Alzheimerin tautia ja minun toimiessa omaishoitajana 2000-luvulla. Yhdistys järjesti eri sisältöisiä jaksamista tukevia luentoja ja keskustelutuokioita. Niinpä olenkin mieheni kuoleman jälkeen toiminut yhdistyksen hallituksessa ja puheenjohtajana vuodesta 2013 lähtien ja pari vuotta Liiton hallituksessa.

Oulun seudun yhdistyksenkin jäsenmäärä on kasvanut huimasti 122:sta 524:ään. Se on jo monta vuotta ollut Suomen 2. suurin paikallisyhdistys pääkaupunkiseudun yhdistyksen jälkeen. Myös työntekijämäärä on lisääntynyt merkittävästi: yhdestä kahteentoista (2014) ollen eniten Suomen paikallisyhdistyksistä.

Tämä tarkoittaa sitä, että meillä tunnetaan omaishoitajien tarpeet hyvin ja niin ollen pystytään suunnittelemaan mielekkäitä hankkeita, joita STEA rahoittaa. Ilman hankerahoitusta ei ole työntekijöitäkään, koska Suomessa kaikki raha sosiaalialan vapaaehtoisjärjestöille tulee STEA:ltä.

Yhdistys on pystynyt pitkäjänteiseen työskentelyyn, koska siinä työskentelee edelleen yhdistyksen perustajat Minnamaria Salminen ja Marja-Liisa Kuukasjärvi; työntekijät ovat sitoutuneita työhönsä.

Viime vuosina olemme laajentaneet kohderyhmäämme niin, että ikäihmisten omaishoitajien lisäksi mukana ovat myös lasten omaishoitajat ja omana ryhmänään ns. etäomaishoitajat. Olemme saaneet Oikeusministeriön demokratiapalkinnon kunniamaininnan siitä, että olemme onnistuneet solmimaan kumppanuussopimuksen Oulun kaupungin kanssa vuorovaikutuksellisesta toimintatavasta. Voidaan olettaa, että sopimuksen syntyä auttoi parikymmentä vuotta kestänyt toimintani Oulun kunnallispolitiikassa.