Äitini, taidemaalari Raija Heikkilä kuoli 24.7.2019 ja häntä jäivät kaipaamaan elämänkumppanin, lasten, äidin, sisarusten sekä muiden sukulaisten lisäksi suuri joukko ystäviä, tuttavia ja kollegoita. Kuka oli tämä suuresti rakastettu ja monelle mieleen jäänyt henkilö?

Raija Heikkilä syntyi Raija Ahosena Ruovedellä vuonna 1951 kauppiaspariskunnan kolmantena lapsena ja ensimmäisenä tyttärenä. Perheeseen syntyi seuraavina vuosina vielä kaksi tytärtä. Myöhemmin äiti muisteli Ruoveden taloa, missä oli kauppa ja perheen asunto, piirtäen pihapiirin ja siihen kuuluneet rakennukset. Hänelle oli jäänyt hyvin mieleen paikat ja äänet, hajut ja valon määrän vaihtelu. Perhe muutti Kangasalle vuonna 1959 Raijan ollessa 8-vuotias. Raija piti lapsuuttaan ja nuoruuttaan onnellisena, vaikka siihen kuului muuttamista ja yksi tulipalokin, mistä on vieläkin muistona kahvoistaan sulaneet Fiskarsin sakset. Yksi hänen rakkaimmista tarinoistaan oli kaupan ihanat värijauheet ja siveltimet, mitkä lienevät omalta osaltaan vaikuttaneet tai ainakin kuvastaneet hänen kiinnostuksen kohteitaan. Myös sisarukset olivat läheisiä ja tärkeitä, aina elämän loppuun asti.

Omien sanojensa mukaan Raija ei varsinaisesti loistanut koulussa muutoin kuin kuvaamataidossa ja liikunnassa. Hän lopetti lukion kesken eikä päässyt sisään taideteolliseen korkeakouluun yhden puuttuvan pisteen vuoksi. Melkein koko 70-luvun Raija työskenteli rakennuspiirtäjänä käytyään Rakennustekniikan opiston. Työstä hän jättäytyi kokonaan pois toisen lapsen syntymän jälkeen. Nuorimman lapsen mennessä kouluun 1991 oli jo lama, joten työpaikkoja oli vain ”miehille, jotka elättävät perheen”. Tällöin puoliso kannusti Raijaa hakemaan sinne, minne hän oli aina halunnut, eli taidekouluun. Taiteen opiskelun Raija oli aloittanut jo 60-luvun lopussa Oriveden opiston kesäkurssilla ja jatkoi 70-luvulla Helsingin työväenopistossa, 80-luvulla Pirkkalan taidekoulussa, syksyllä 1990 Keravan opistossa sekä lopulta Vapaassa taidekoulussa Helsingissä vuosina 1992-96. Taidekoulun jälkeen hän hankki työhuoneen Keravan Saviolta ja opetti erilaisia kuvataidekursseja Keravan opistossa, Keravan vankilassa, Keravan kuvataideopistossa ja Vantaan opistossa. Taidekouluissakin Raija ystävystyi uusien ihmisten kanssa, jotka jäivät hänen elämäänsä.

Kolmikymppisenä Raija perusti perheen itseään vajaan vuoden vanhemman Pertin kanssa. He olivat tavanneet ensi kerran tansseissa vappuna 1968 ja menivät kihloihin 1971. He asuivat yhdessä Helsingissä, avioituivat 1976 ja Pertin opintojen päätyttyä 1970-luvun lopussa pariskunta muutti Nokialle. Lapsia syntyi kaikkiaan kolme, tämän jutun kirjoittaja keskimmäisenä. Nokialta tie kulki Pertin työn perässä ensin Riihimäelle ja sitten Keravalle. Raijan ja Pertin pitkä seurusteluaika ja hyvä keskusteluyhteys ovat varmaankin mahdollistaneet lastenkasvatuksen periaatteiden muodostamisen. Vanhemmilleni oli tärkeää kannustaa ja tukea meitä lapsia. Meille teroitettiin itsemme ja toisten kunnioitusta ja sitä, että ”aina voi tulla kotiin”. Raha ja ulkoinen kunnia ei ollut pääasia, vaan omien vahvuuksien ja intohimojen, oman alan, löytäminen.

Raija ja Pertti sopivat järjestelyn, jossa isä kävi töissä ja äiti hoiti lapsia ja kotia. Tämä kuulostanee hyvin perinteiseltä ratkaisulta, mutta kyseessä oli kuitenkin valinta, mikä on modernia ja minun mielestäni feminismiä. Äiti myös teki kodinhoitoa omaan tapaansa: ruuanlaiton ja siivoamisen ynnä muun lisäksi myös ompeli vaatteita, nikkaroi ja korjaili, valoi veistoksia puutarhaan ja askarteli paljon meidän lasten kanssa. Satukirjat Raija valitsi kuvituksen perusteella ja näytteli hahmoille erilaiset äänet. Hän keksi (tai ehkä etsi jostain) hauskoja leikkejä, kuten sellaisen, missä paperi taitellaan kapeisiin vaakasuikaleisiin ja ensimmäinen leikkijä piirtää kasvot, seuraava ylävartalon, sitä seuraava alavartalon ja viimeinen jalat, ja sitten katsotaan millainen tuli!

Kasvatuksen tasa-arvoajattelu ulottui myös kotitöihin. Teimme niitä pienestä pitäen ja kaikki yhtä paljon, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Meitä ei muutenkaan rajoitettu tyttöjen ja poikien töihin ja rooleihin. Minä olin lapsista vilkkain ja vaikka tykkäsin vaaleanpunaisista mekoista, joita äiti sitten ompeli minulle, minua ei estetty kiipeämästä puihin tai ryömimästä traktorin alle. Kaikkien lasten omia kiinnostuksen kohteita pyrittiin tukemaan parhaan mukaan. Perheemme ei ollut kovinkaan varakas, joskaan ei köyhäkään, joten minulle oli todella iso asia päästä säännöllisille ratsastustunneille 90-luvun alussa. Samoihin aikoihin pikkuveljelleni Juliukselle hankittiin rummut ja rumputunteja hänen ensin paukutettuaan sohvaa suurella intensiteetillä jonkin aikaa.

Uuden vuosituhannen alussa Raija ja Pertti erosivat ja Raija muutti Juliuksen kanssa kerrostalokolmioon. Perheen muut lapset olivat jo muuttaneet omilleen. Alun kireän tunnelman jälkeen ystävyys säilyi loppuun asti. Vuonna 2002 Raija kohtasi Ollin, josta tuli hänen elämänkumppaninsa loppuun asti. Olli oli rakennusalalla, mutta ymmärsi hyvin taiteilijaluonnetta ja keskinäinen arvostus ja rakkaus säilyivät vakavan sairaudenkin ajan. Raija muutti Ollin luokse 2008 ja samoihin aikoihin vaihtoi työhuoneensa isompaan ja valoi sampaan tilaan samassa rakennuksessa Saviolla. Ollin kanssa Raija harrasti tanssimista kaksi kertaa viikossa seitsemän vuoden ajan. He kävivät paljon kirpputoreilla ja vanhan tavaran kaupoissa sisustaen kotiaan kauniilla esineillä ja ystävien taiteella. He etsivät ja tekivät yhdessä hienoja asuja niin arvokkaisiin juhliin kuin naamiaisiinkin. Myös Ollin poika ja iäkkäät vanhemmat tulivat läheisiksi. Tässä vaiheessa taidemaalarin urakin kukoisti, erilaisia näyttelyitä oli niin ympäri Suomea kuin muuallakin maailmassa, kuten Kanadassa. Elämä oli ihanaa.

Taidemaalarina Raija oli kehittänyt oman tyylinsä maalata. Välineenä itse sekoitettu tempera, raapustaen, sutien, näpertäen, kääntäen ja vääntäen. Töihin ilmestyi ja niistä hävisi kasvoja ja poimutettuja kankaita, eläinhahmoja, huonekaluja, tiloja… Teokset kulkivat omaan suuntaansa maalausprosessin aikana ja niistä joskus tulikin aivan muuta kuin mitä Raija oli luonnostellut. Aina hän ei tehnyt varsinaisia luonnoksia, mutta keräsi jatkuvasti kuvia ja esineitä inspiraation lähteiksi. Joillekin maalauksien esineille oli esikuva työhuoneella, jotkut olivat kirjoista, muistoista tai mielikuvituksesta peräisin. Yksi olennainen osa teoksia oli niiden nimet, jotka olivat usein kielellisiä leikkejä. Sellaisten nimien kuin Tietön tiennäyttäjä englannintamisessa tuli allekirjoittaneelle välillä aikamoinen hiki.  Nimetkään eivät selittäneet tauluja, sillä Raija halusi katsojan kuvittelevan teoksille omanlaisensa tarinan. Suurikokoisten kankaalle maalattujen temperatöiden lisäksi rinnalla kulkivat muutkin tekniikat ja koot, kuten akvarellit ja sekatekniikkatyöt. Raijan maalaustyyli oli kuin hän itsekin: antoi tulkinnanvaraa, toi voimaa ja iloa katsojilleen. Eräs kriitikko nimitti hänen tyyliään osuvasti ”lempeäksi surrealismiksi”.

Keväällä 2010 Raija sai selityksen kehonsa muutoksille: rintasyöpä. Onneksi hän oli juuri saanut apurahan ja pystyi jättäytymään pois opetustöistä. Hoidot kestivät puolisen vuotta, jonka jälkeen Raija palasi työhuoneelleen ja alkoi taas maalata. Syntyi uusia, upeita töitä valtavalla innolla. Näyttelytoimintakin jatkui ulottuen tuttujen paikkojen lisäksi nyt myös Brasiliaan, Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Uransa huipentumana ja ehkä jopa jonkinlaisena päätepisteenä Raija piti vuoden 2016 suurta yksityisnäyttelyä ”Sanattomia kertomuksia, kuvitteellisia tositarinoita” Seinäjoen taidehallissa. Hän rakensi ystävänsä ja kollegansa Riikan kanssa pienoismallin taidehallista teosten valintaa ja ripustuksen suunnittelua varten. Apuna kuljetuksessa ja ripustamisessa Raijalla oli tuttuun tyyliin Olli ja Julius. Riikka muutenkin oli monesti apuna näyttelyissä. Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös kirja ”Matkalla maalariksi”, missä teoskuvien ja ansioluettelon lisäksi Raija kertoo taidemaalariudestaan.

Seinäjoen näyttelyn jälkeisenä keväänä eli 2017 todettiin rintasyövän uusiutuminen, syövän etäpesäkkeitä löytyi tällä kertaa vatsasta ja luustosta. Raija voi huonosti ja tilanne näytti pahalta. Perhepiirissä pelkäsimme, ettei hän näe seuraavaa joulua. Minkään perinteisen joulun harjoittaja Raija ei ollut, mutta piti jouluruuista ja juhlista ylipäätään. Rakkaamme laihtui silmissä ja muuttui syrjäänvetäytyväksi, vain varjoksi omasta säkenöivästä itsestään. Tauti aaltoili, hoidot saivat olon hieman kohenemaan, mutta ruoan kanssa oli vaikeuksia. Sairausaikaan liittyy myös onnellisia muistoja, sillä äiti ehti nähdä minun avioitumiseni ja kummankin veljeni lapsen ensimmäisen ikävuoden. Juliuksen perhe viettikin paljon aikaa Raijan eli ”mummelin”, kuten hän itsensä nimesi lapsenlapsilleen, kanssa. Itse olin muuttanut työpaikan perässä 400 km päähän, mutta kävin äidin ja Ollin luona niin paljon kuin mahdollista. Olli piti hyvää huolta rakkaasta Raijastaan. Toisena sairaustalvena Raijan olo on kohentunut niin, että hän remontoi Ollin kanssa asuntoa ja suunnitteli juhlien järjestämistä ystävilleen. Keväällä 2019 kunto romahti ja Raija joutui sairaalaan mutta pääsi vielä pois. Hän lähetteli innostuneita tekstiviestejä: ”Minä hattarapää olen kiivennyt portaita, hilirimpsis!” Hänen kehonsa oli kuitenkin mennyt liian huonoon kuntoon, ja heinäkuun lopulla hän menehtyi sairaalassa.

Raija ei ollut niinkään kirjaviisas, mutta hänellä oli selviä periaatteita, jotka näkyivät hänen olemuksessaan ja käytöksessään. Hän ei ollut uskonnollinen, sillä hänen mielestään ei voi olla jumalaa, joka sallisi kaiken pahan mitä maailmassa on. Myöskään minkäänlaista henkisyyttä tai mystisismiä hänessä ei ollut, vaan hänen mielestään ”asiat kannattaa ottaa sellaisina kuin ne ovat”. Raija uskoi ihmisiin ja ihmisarvoon, mikä näkyi hänen vilpittömässä kiinnostuksessaan muita ihmisiä kohtaan. Olen useampaan kertaan selittänyt ja jopa piirtänyt hänen pyynnöstään omia periaatteitani, kuten eläinoikeusfilosofiaa. Raija tajusi hyvin eri ihmisten erilaisen aseman maailmassa, ja etenkin naiseuteen liittyvät kokemukset esiintyivät niin hänen puheissaan kuin teoksissaan. Hän saattoi joskus kommentoida voimakkaastikin tietoonsa tulleita epäreiluuksia tai syrjintää.

Joitakin huonoja puoliakin Raijalla toki oli, kuten haluttomuus nousta vääryyksiä vastaan. Hän ei mielestään ollut mikään taistelija. Tietysti hän oli oikeassa siinä, että ei ole mitään hyötyä tiedostaa epäkohtia, jos niihin ei voi vaikuttaa. Kyky syvään myötäelämiseen on myös rasite, sillä toisten kurjat kokemukset voivat tuntua empaattisesta ihmisestä pahalta pitkään. Minulle teini-iässä sattuneita asioita äiti suri vielä viimeisimpinä vuosinaan, vaikka vakuuttelin ettei hän olisi voinut tehdä mitään paremmin. Raija oli varmastikin oppinut jonkin verran suojelemaan itseään paljolta mielipahalta, hän keskittyi hyviin asioihin ja levittämään iloa ympärilleen. Loppuun asti hänen kasvoilleen nousi lämmin hymy, kun joku rakas ihminen astui hänen vuoteensa äärelle.

Raijalla oli kyky luoda pitkäaikaisia ja läheisiä ystävyyssuhteita. Hän pyrki kohtelemaan kaikkia ihmisiä ystävällisesti ja reilusti ja jaksoi jatkuvasti kehua niin oppilaitaan kuin läheisiäänkin. Lastensa ystävät ja kumppanit hän otti avosylin vastaan ja muisti heidät myöhemminkin lämpimästi. Raija oli itse kulkenut pitkän tien löytääkseen oman alansa ja siksi kannustikin muita rohkeuteen olla oma itsensä ja tehdä ”omaa juttuaan”. Hänelläkin lienee ollut omat epävarmuutensa ja vaikeutensa varsinkin nuorempana. Ihailin kovasti äitini taitoa kunnioittaa toisten mielipiteitä pitäen samalla omistaan kiinni. Hän oli sopuisa, mutta ei sentään mikään kynnysmatto. Raija jäi ihmisten mieliin sosiaalisuudellaan ja elämänilollaan

Sitä voi miettiä, miksi Raija kypsyi taidemaalariksi vasta keski-ikäisenä. On kuitenkin vaikea tietää, miten elämässä olisi tapahtunut, jos olisi vuonna X tehnyt sitä ja vuonna Y valinnut tätä. Itse Raija piti itseään ”sunnuntailapsena, jolle aurinko paistaa”.