Sota-ajan lapsi – Terttu Räisäsen muistoja Kainuun korpimailta

Elettiin aikoja, jolloin koko maailma oli sekaisin. Oli siis menossa toinen maailmansota, jota käytiin vuosina 1939–1945. Tämä vaikutti myös Kainuun korpimaiden ihmisten elämään. Vanhempani syntyivät, tutustuivat toisiinsa, perustivat perheen ja kokivat elämänsä surut ja ilot Kainuussa, Puolangalla Auhonkylässä.

Isäni Matti Räisänen (1907–1984) oli haavoittunut talvisodassa Suomussalmella Raatteentien taisteluissa (4.2.1940) oikean käden kyynärpäähän. Hän oli lapsirikkasta pienviljelijäperheestä.

Äitini Elsa Hilma Hiltunen (1911–1996) oli myös maanviljelijäperheestä. Hänen äitinsä oli kuollut tytön ollessa viisivuotias. Hän oli ”piikojen kasvattama”, kuten hän itse kertoi. Nuorena hän oli ollut navettapiikana eli karjakkona ainakin Tyrnävällä ja Liinuksen kartanossa Porvoon lähellä. Sieltä hän oli palannut kotiseudulleen Puolangalle kesällä 1940.

Suomen ja Neuvostoliiton välille oli solmittu Moskovan rauha raskaine ehtoineen 12.3.1940 ja elämä maassamme saattoi siis jatkua. Varmasti isä ja äiti olivat tunteneet toisensa hyvin jo ennen sotia mutta nyt he sitten perustivat perheen. Ensimmäinen lapsi, Eeva Tellervo syntyi 13.4.1941, jolloin nuori perhe asui vuokralla Auhonjärven rannalla olevassa mökissä, Markkolassa.

Keväällä 1941 jännitys Euroopassa kiristyi ja Suomessakin suoritettiin yleinen liikekannallepano. Alkoi siis asemasotavaihe. Isän ei tarvinnut palata rintamalle, koska hän oli 39-prosenttinen sotainvalidi. Hän suoritti joitakin vartiointitehtäviä Puolangalla. Näinä aikoina hän sai siirrettyä vanhan pirtin ja kamarin käsittävän mökin Puolanka-Pudasjärvitien varteen metsän reunaan. Kirkolle tästä Kanerva-nimisestä mökistä oli matkaa liki 12 kilometriä ja lähimpään naapuriin noin kaksi kilometriä. Tähän mökkiin minä, Terttu Annikki synnyin 24.9.1942, ”potunkaivuuaikaan”, kuten äitini kertoi.

Mökissä ei ollut mitään mukavuuksia, ei vettä, puita, sähköä eikä valmista peltoakaan. On siinä äidillä ollut tekemistä pienten lasten kanssa. Apulaista hänellä ei koskaan ollut. Talvella 1944 isäni oli päässyt Ruotsiin Göteborgiin Volvon tehtaille saamaan koneenkorjausoppia. Veljeni, Matti Juhani syntyi 2.5.1944. Ruotsissa isän huoli perheestään on ollut suuri. Se käy ilmi hänen kirjeistään, joita minulla on muutama tallessa.

Asemasotavaihe kesti kesään 1944 saakka. Neuvostoliiton ratkaiseva hyökkäys alkoi Karjalankannaksella 9.6.1944. Sotatoimet päättyivät 4.9.1944 ja aseleposopimus eli Moskovan välirauha astui voimaan pari viikkoa myöhemmin. Nyt alkoi sitten Lapin sota, koska saksalaiset piti ajaa pois maasta. 6.9.1944 annettiin koko Lapin lääniä ja Oulun läänin itäisiä osia koskeva evakuointikäsky. Äitikin joutui lähtemään kolmen pienen lapsen kanssa härkävaunussa evakkoon Kärsämäelle sotaa pakoon. Kun palasimme evakosta kotiin Kanervaan, oli pieni perunamaamme syöty. Pirtin lattialla oli ollut pata ja perunankuoria. Näin minulle on kerrottu. Ainoa muistikuva minulla on näistä ajoista, että kurkimme verhojen raosta tiellä marssivia sotilaita. Siitä, keitä he olivat, minulla ei ole tietoa.

Sodasta oli siis juuri ja juuri selvitty ja itsenäisyys säilytetty. Elämän Kainuun korvissa oli jatkuttava. Kuopuksemme, Irja Anneli syntyi 6.3.1946. Hänen syntymästään muistan, että meidät lapset ajettiin ulos mökistä. Lapsenpäästäjänä oli joku kylän emännistä. Ulkona kuuntelimme äidin parkumisia ja pelkäsimme hänen kuolevan. Lopulta pääsimme katsomaan pientä parkuvaa vauvaa. Hän oli ihmeellinen, punanaamainen lakanaan kääritty tirsokas. Äitikin oli pelastunut. Nyt oli sitten lapsikatras täysilukuisena koossa.

Leikkejä ja maalaiselämää

Me lapset saimme hyvin vapaan kasvatuksen, kasvatimme lähinnä toisiamme. Kurin pitäjä oli äiti, jolla oli koivun oksa kamarin oven kamanassa meitä varten. Joskus saimme sen kyllä tuhottua, mutta uusi ilmestyi aina tilalle. Talvisin touhusimme yleensä sisällä, sillä elettiinhän sodan jälkeistä pula-aikaa, eikä ulkoiluvaatteita ollut riittävästi. Ostoleluja ja kuvakirjoja meillä ei ollut. Joskus saimme käsiimme valokuva-albumin. Sille kävi huonosti, sillä revimme kaikki meille epämieluiset kuvat. Nyt sekin harmittaa. Molla-Maijan sidoimme rievuista ja vain mielikuvitus oli rajana leikeissämme.

Kerran muistan heränneeni jonkin kaapin takaa. Olin paennut sinne kerimään karhunlankarullaa pahvinpalalle ja nukahtanut. Halusin rullan itselleni. Puuhevostakin yritin vuolla tylsällä puukolla. Olin nähnyt sellaisen serkkupojilla. Se ei valmistunut koskaan. Toinen muistikuva sisälläolopäivistä on, kun isä ja äiti olivat heinänteossa jossakin Pirttijokivarressa ja me olimme keskenämme kotosalla. Iltapäivällä tuli ankara ukonilma. Taivas repesi, salamat leimahtelivat ja tanner tömisi. Istuimme penkillä rivissä, pelkäsimme ja haimme turvaa toisistamme.

Joskus äidin täytyi päästä käymään kirkolla ja jättää meidät selviytymään keskenämme. Vanhinkaan meistä ei ollut täyttänyt kymmentä vuotta. Kun jäimme keskenämme mökkiin, leikit muuttuivat rajummiksi. Kamarissa oli jousitettu sänky. Hypimme sen päällä niin, että jouset irtosivat. Penkistä teimme mäen, jota pitkin pyörimme alas. Näissä leikeissä muistan kerran kamarin ovenkin irronneen paikaltaan.

Kesällä juoksentelimme ulkona lähimetsissä. Joskus eksyimmekin. Maantien toisella puolella oli monttu, ”kalirooppi”, joka oli syntynyt, kun siitä oli otettu multaa tientekoaikana. Se oli täyttynyt vedellä ja siinä oli mukava pulikoida. Mökin kohdalla oli tien alitse kulkeva siltarumpu. Konttasimme sitä pitkin tien alitse toiselle puolelle. Oli jännittävää, jos samanaikaisesti auto sattui kulkemaan tiellä. Nyt sitä rumpua ei enää ole, sillä maantiestä on tullut pikitie. Höpötalouttakin leikimme. Kävyt olivat lehmiä ja radion teimme vanhasta kahvipannusta. Sisälle keräsimme muutaman männynkävyn ja joukon sittisontiaisia. Kyllä sieltä kuului rahinaa aivan kuin isän radiosta.

Kun jäimme keskenämme kotiin, emme saaneet avata ulko-oven säppiä emmekä päästää sisälle ketään. Muistan kerran Vannan, isänisän, istuneen tovin kartanolla kivellä piippuaan poltellen. Yritimme olla hiljaa ja vain kurkimme ikkunasta. Vanna oli ainoa elossa oleva isovanhempamme.

Pihapiiriin oli ilmestynyt aitta, lato ja navetta Kestolle ja Kaunikille. Kaunikki oli äidin perintölehmä, valkeapäinen kyyttö. Pikku-Virkku oli saanut tallin. Meille lapsille Virkku oli hyvin ystävällinen. Se antoi meidän pyöriä jaloissaan ja letittää harjaansa. Näitä takkuja harjassaan se sai kantaa lopun elämäänsä. Halkovajaa ei Kanervassa koskaan ollut. Vähäiset rangat ajettiin keskelle kartanoa ja pilkottiin taivasalla, ”rantteella”, haloiksi. Kaivonkin korvasi suon reunalle kaivettu monttu eli ”rooppi”. Vettä haimme myös puolen kilometrin päästä lähteestä.

Sitten karmeampi muistikuva: Oli pimeää, talvi taikka syksy. Piti saada ruokaa perheelle ja oli teurastettava vasikka. Muistan nähneeni, kun se roikkui verisenä pirtin oven suussa katosta illan hämyssä. Meidät lapset oli komennettu jo kamarin puolelle nukkumaan, mutta uteliaisuus veti paikalle. Tästä jäi minulle trauma pitkäksi aikaa. Näin painajaisunia. Ilmeisesti huusin, koska heräsin aina isän sylissä tuskaisena. Näissä unissa lensin aina kovaa vauhtia jonkin maton päällä päin seinää. Pelkäsin nukkumaanmenoa. Rauhoittaakseni itseäni keksin keinon: Pyörittelin sormieni välissä tyynyssä olevia höyhenten sulkia, kunnes nukahdin. Annelilla piti olla aina nukkuessaan äidin huivi ja peukalo suussa isona tyttönäkin. Tapa jäi vasta kun peukalo tervattiin.

Pula-aikaa ja aherrusta

Elettiin siis 1940-lukua ja kaikesta oli pulaa. Raskaat rauhanehdot olivat kansan huolena. Miehiä oli kaatunut paljon sodassa ja sodasta selvinneetkin olivat kokeneet kovia. Kummasti sitä siellä Kainuun korvessakin sinniteltiin eteenpäin.

Meistä lapsista ehkä minä olin vähiten ikäväinen. Minusta oli seikkailua, jos pääsi pois kotoa. Siihen minulle tuli joskus tilaisuuskin. Oli perustettu kansanhuoltoministeriö poikkeustilan ajaksi. Kaupoista myytiin elintarvikkeita ostokorteilla. Jauhot, ryynit, sokerit, kahvinkorvike, kankaat ja jopa langatkin saatiin ostokorttien kupongeilla. Kansanhuolto toimi ja valvoi tarkasti elämää vuosina 1939–1949. Kun ostit sokerikilon, kortistasi leikattiin sokerikuponki. Myymälöissä pidettiin tarkka kirjanpito ostokupongeista. Anni-täti, joka asui vielä ukin, Vannan, luona Sakarissa, halusi saada korttini. Muutin siis Annin elätiksi Sakariin viikoksi. Siellä sain valtavan ripulin. En ennättänyt hyyssykkään ajoissa ja vaatteeni sotkeutuivat. Minua nolotti enkä tiennyt, miten kertoisin siitä Anni-tädille.

Ryysyläisiähän sitä oltiin, kuten kirjailija Ilmari Kianto on meitä kainuulaisia kuvannut. Aluksi meilläkään ei ollut kaikille kenkiä, jotta olisimme päässeet yhtä aikaa ulos. Ne puupohjaiset ja paperipäällysteiset kengät olivat kyllä nuoskalla lumella jännät, kun niiden pohjaan kertyi paksu lumikerros. Eivät ne kauaa kestäneetkään. Mökkikin oli varmasti kylmä pakkasella. Muistan nuoleskelleeni sen yksinkertaisten ikkunoiden jäisiä pintoja.

Vaatteista oli myös kova pula. Kylän emännät lähettelivät kerjuukirjeitä ja alkoihan niitä paketteja sitten tulla, koulullekin. Koululta saimme siskoni kanssa oudon viitan. Siinä ei ollut hihoja ollenkaan. Se sopi kuulemma meille hyvin, sillä olihan isämme käsi-invalidi. Näin kylällä vitsailtiin. Kainuulainen osaa kyllä olla ilkeä ja kateellinen. Nämä ovat meidän luonteenpiirteitämme. Me olemme sitkeää ja kateellista porukkaa.

Saimme mekin paketteja, ihan Amerikasta asti sukulaisilta. Amerikan vaatteet olivat kyllä sopimattomia meidän oloihin, mutta oli paketissa jotakin mielenkiintoistakin, purkki kovia keltaisia jyviä. Aikansa pähkäiltyään älysi äiti panna ne pannulle kuumumaan ja siitähän se riemu ratkesi! Ne pomppivat, paukkuivat ja halkeilivat ja makoisiahan ne olivat.

Kaikesta huolimatta väkimäärä kylässä alkoi kasvaa. Uusia perheitä muutti paikkakunnalle. Myönnettiin halpakorkoisia lainoja ja pika-asutustiloja perustettiin. Luovutetuilta alueilta siirtynyt maatalousväestö sai korvaukseksi uusia maita viljeltäväkseen. Näihin aikoihin isäkin oli kiinnostunut kilometrin päässä olevasta autioituneesta Petäjävaara-nimisestä paikasta. Hän saikin edullisen, halpakorkoisen ja pitkäaikaisen lainan Hypoteekkiyhdistykseltä ja sai lunastettua Petäjävaaran pusikoituneet pellot ja kaistaleen metsää. Siinä meillä olikin sitten urakka rakentaa uudet rakennukset ja raivata pellot.

1950-luvun kesät olivat Kainuussa työntäyteistä aikaa. Rahaa ei ollut mutta työtä sitäkin enemmän. Työntekoon osallistuivat kaikki, kukin taitojensa mukaan ja aina opittiin lisää. Kun juhannuksen jälkeen peruna oli saatu mullattua, sekin lapiopelillä, oli halkosavotan aika. Isä oli varannut metsäyhtiöltä alueen, josta ylispuut oli raivattava pois, jotta puuntaimet pääsisivät kasvamaan. Palkkioksi sai pitää kaatamansa roskapuut. Niitä kyllä tarvittiinkin, koska vesi lehmille sulatettiin talvella lumesta.

Kesällä lehmät keräsivät itse ruokansa metsästä. Kylällämme ei paimenia käytetty. Lehmät seurasivat kellokasta ja tulivat kotiin lypsettäviksi illalla viimeistään emännän kutsusta. Joskus lehmät joutuivat ”metsän peittoon”, ja silloin oli käännyttävä kylän tietäjän puoleen. Hän luki loitsunsa ja lehmät tulivat kotiin. Näin uskottiin vielä silloin kotiseudullani. Tämä tietäjä oli vanha, hiljainen partasuinen mies, jolla oli tuikkiva katse. Trullikin saattoi silloin pääsiäisen aikaan olla liikkeellä. Ainakin kerran sellainen kävi meidänkin navetassa.

Kesän tärkeimpiä töitä oli heinänteko. Ketoniittyjä meillä oli vähän, joten pääasiallisesti heinät lehmille kerättiin luonnonniityiltä Pirttijokivarresta. Sinne mentiin soutaen jokea pitkin ja viivyttiin viikko, taikka niin kauan kuin työt vaativat. Joidenkin niityillä oli sauna yöpymistä varten mutta me rakensimme aina yömajan latoon orsista ja heinistä. Mukaan veneeseen otimme aina kaikki tarvittavat tavarat kuten viikatteet, haravat, hangon, kirveen, puukon, padan, lusikat ja mukit sekä kahvinkeittovehkeet ja tulitikut. Ruokatarvikkeeksi meillä oli leipäsäkki, kymmenen litran tonkka piimää, voirasia, palvilihaa, hampparin makkaraa, suolaa, sokeria, korppuja ja puurotarvikkeeksi pussi kotona tehtyjä talkkunajauhoja. Kokkina toimi aina isä ja hyvin pärjäsimme.

Työ oli hikistä ja rankkaa, jota sääsket ja paarmat vauhdittivat. Miehet niittivät ja me tytöt haravoimme heinät luo`oiksi, joista oli sitten helppo kasata rukoja, kun heinät kuivuivat. Ruot kannettiin sitten sapilailla latoon. Joillakin niityillä ei ollut latoja, jolloin heinät kasattiin suoviksi, joissa oli tukena pystyseipäät. Suovan päälle heiteltiin koivuvitsakset painoksi, jotta tuuli ei sitä hajottaisi. Oli se riemun päivä, kun viimeinen ruko kannettiin latoon ja tavarat veneeseen.

Me tytöt olimme myös ahkeria marjanpoimijoita. Mustikkakankaat ja hillasuot tulivat kyllä tutuiksi. Syksymmällä puolukkaa keräsimme myyntiinkin runsaasti ja saimme ostettua rahoilla kouluvaatteita.

Koulunkäyntiä vanhaan malliin

Lasten lukumäärä kylällämme oli kasvanut niin suureksi, että oli perustettu toinen koulupiiri, Neulikon koulupiiri. Koulu toimi kuitenkin vuokratiloissa Kinnulassa ja oli yksiopettajainen. Se tarkoitti sitä, että alakoululaiset kävivät koulua syksyisin ja keväisin muutaman viikon ja talvisin vain lauantaisin. Yläkoululaiset olivat koulussa muina aikoina.

Syksyllä 1948 sisareni Tellervo aloitti opintiensä tässä koulussa ja minä työnnyin mukaan kuunteluoppilaaksi. Koulumatkaa oli kolme kilometriä ja se taivallettiin jalkaisin. Minäkin sain kyllä kynän ja pienen ruutuvihkosen, mutta koska minulla ei ollut istumapaikkaa luokassa eikä sisareni halunnut minun kulkevan perässään välitunnilla, jätin koulunkäyntini tällä kertaa muutamaan reissuun.

Seuraavana syksynä minunkin oli määrä aloittaa varsinainen koulunkäynti. Vanhempamme päättivät laittaa meidät kylän toiseen kouluun, Hietalan kouluun, jota äitimmekin oli aikanaan käynyt neljä luokkaa. Isän koulunkäynti typistyi rippikoulun käyntiin. Tämä koulu oli kaksiopettajainen ja siellä oli asuntolakin.

Tämäpä ei kunnan herroille sopinutkaan. He kävivät komentamassa meidät pois koulusta neljä päivää ennen joululomaa. Tämä oli meille katastrofi, emmekä me sinä lukuvuonna koulunovea sen enempää avanneet. Muistan, että kotonamme kävi kyllä herroja, jotka uhkasivat huostaanotolla, mutta isä sanoi vain, että viekää vaikka Venäjän Kemiin, mutta ei Vänkälään. Koulu oli nimittäin siirtynyt kauemmaksi metsätien päähän rakennettuun maalaistalon uudisrakennukseen, jota kuntakin oli tukenut. Koulumatkaa meille olisi tullut ainakin viisi kilometriä. Politiikkakin tässä oli mukana. Seudun valtapuolueet olivat maalaisliitto ja SKDL.

Seuraavana syksynä aloitimme kuitenkin koulunkäyntimme Vänkälässä. Seuraavaksi lukukaudeksi valmistuikin sitten uusi koulurakennus päätien varteen. Opettajiakin sinne saatiin kaksi. Kalusteista ja opetusvälineistä oli kuitenkin puutetta. Aluksi opettaja määräsi minutkin istumaan kahden pojan keskelle kahdenistuttavaan pulpettiin. Lopulta opettaja armahti minua ja sain mieluisen paikan ompelukoneen äärestä. Lieneeköhän tästä seurauksena se, että pidän edelleenkin käsitöistä!

Koulumatkat taivallettiin edelleen jalkaisin. Vaatetus oli puutteellista. Pitkät housut tytöillä eivät tulleet kuuloonkaan, ja koska villasukat ulottuivat juuri polven yläpuolelle ja hamonen vähän polvien alapuolelle, jäi reisiin paljas kohta, jota kyllä paleli pakkasella. Meidän tehtävänämme oli myös kuljettaa Kinnulan kaupasta lamppuöljyä neljän litran peltisellä kanisterilla. Se oli hankala kuljetettava.

Olin kyllä innokas oppilas. Olin jo yläluokassa, ehkä neljännellä luokalla, kun meillä oli hiljaista itsenäistä opiskelua ja ylemmillä luokilla oli menossa maantiedon tunti. Opettaja kyseli Albanian pääkaupunkia ja kukaan ei tuntunut tietävän sitä. Sitten opettaja kohdisti kysymyksen koko luokalle ja lupasi vapaapäivän koulusta siitä tiedosta. Minä parkasin innoissani, että Tirana! Vapaapäivää en kuitenkaan pitänyt.

Kuudennella luokalla oli opettajana leppoisa nuori ylioppilaspoika. Hänellä oli kirjallisiakin lahjoja. Joulujuhliin hän laati meistä jokaisesta pienen lorunpätkän. Jukka-veljestäni se kuului jotenkin näin: ”Missä kulkee pörrötukka, se on varmaan Räisäs-Jukka”. Minusta opettajani loruili näin: ”Tertulle, Tertulle kuuluu lause tää, jonka olkain välissä on oikein viisas pää”. En pitänyt lorustani ja tekiväthän pojat siitä aikamoisia väännöksiä.

Keskikoulussa

Keväällä oli sitten pyrkiminen keskikouluun ja se tietysti jännitti. Koetehtävät eivät olleet kovin vaikeita ja pääsin jatkamaan opiskelua Puolangan kunnallisessa keskikoulussa. Saimme aineenopettajat. Opettajat vaihtuivat usein ja saimmekin tutustua monenlaisiin opetustyyleihin.

Kotitalousopettaja halusi meidän hyödyntävän suoraan luonnosta saatavia tuotteita. Niinpä sitten keittelimme nokkoskeittoa ja pihlajanmarjakiisseliä. Salaatiksi hän ehdotti voikukan lehtiä ja sieniä, minkä torjuimme. Sienethän Kainuussa olivat vielä silloin lehmien ruokaa. Käsitöiden tekemisestä pidin, samoin liikuntatunneista. Matematiikka ja luonnontieteelliset aiheetkin alkoivat kiinnostaa. Koska koulumme oli kokeilukoulu, järjestettiin siellä aina testejä, jotta opetuksen tasoa voitiin seurata. Luokallani oli testit ainakin kielistä ja tulos oli lamaannuttavan huono.

Koulukuljetuksia ei ollut. Osa meistä sai asua asuntolassa, osa vuokrasi asunnon kylältä. Minä sain asua asuntolassa koko koulunkäyntini ajan. Lukurauhaa asuntolassa ei kyllä ollut, sillä huoneet olivat pienet ja samassa huoneessa saattoi olla kahdeksankin oppilasta. Sängyt olivat kerrossänkyjä. Läksyjä yritimme tehdä yhdessä, taikka etsimme lukurauhaa yläkerran portaikosta, kuivaushuoneesta ja käytäviltä. Kouluviikko oli kuusipäiväinen ja usein viikonloppuna kävimme sisareni kanssa kotona. Koulu oli ilmainen samoin kuin asuminen asuntolassa ja ateriat. Oppilaita oli eri puolilta Puolangan pitäjää ja moni oli ensimmäistä kertaa kauemmin poissa kotoa. Joitakin vaivasi koti-ikävä niin, että he tuhersivat itkua iltaisin. Moni minunkin luokaltani häipyi ikävän takia kotimaisemiinsa, vaikka opettajat yrittivät kannustaa heitä palaamaan takaisin jatkamaan opintojaan.

Aamuisin saimme puuron voinapin, maidon ja leivän kera, keskipäivällä keittoruoan ja iltapäivällä taas mielestäni maukkaan keittoruoan. Illalla saimme teetä voinapin ja kovan näkkileivän, vanikan, kera. Usein siinä oli lisukkeena juusto- taikka makkarasiivu. Iltapäivällä oli kova nälkä ja meille tulikin tavaksi hakea lähikaupasta ranskanpullaa. Olihan se maukasta syötävää! Meille koululaisille oli jaettu keittiövuorot tiskausten ajaksi. Pojilta ne meinasivat unohtua, mutta me tytöt toimimme rivakasti, sillä se työhän oli tuttua. Muistan kyllä koulussa ja asuntolassa viihtyneeni hyvin.

Koulunkäyntikulut olivat siinä aika pienet, sillä olimmehan sisareni kanssa talvet ”ulkoruokinnassa”. Kuulin kyllä erään kylän isännän valistavan isää, että tyttöjen kouluttaminen on samaa kuin ”toisen vasikan juottaminen”. Sisarestani muistan tältä ajalta sen, että hän oli niin tarkka ja taloudellinen, että halusi aina ottaa minulta pois sen vitosen, jonka isä oli antanut taskurahaksi. Minä tuhlaisin sen, mutta hän ostaisi lankoja ja kutoisi sukkia. Asuntolan vintillä juoksimme kilpaa ja taistelimme rahasta. Ei hän tainnut vitostani saada.

Harrastuksia ei ollut paljon. Joskus viikonloppuisin pelasimme lentopalloa liikuntasalissa ja olihan niitä ”piirinpyörijäisiäkin”, mutta harvoin. Niihin piti olla rehtorin lupa ja valvojaksikin piti saada joku opettajista. Silloin illalla porukka kerääntyi jumppasaliin. ”Mankkoja” ei ollut, itse laulettiin lähinnä kansanlauluja. Pojat hakivat tyttöjä leikkiin, pyörittiin käsi kädessä suuntaan ja toiseenkin. Varsinkin, jos ylemmän luokan poika sattui hakemaan ujoa alemman luoka tyttöä piiriin, oli se jännää! Juhlaa oli myös se, jos asuntolan hoitaja salli meidän kuunnella radiostaan talvisia urheilukisoja asuntolan käytävällä. Televisioita ei silloin ollut.

Nyt ymmärrän, miten tärkeä tämä kunnallinen keskikoulu oli paikkakunnalle. Se avasi monelle köyhälle Kainuun lapselle mahdollisuuden jatkokoulutukseen ja parempiin ammatteihin, niin minullekin.

Kohti parempaa tulevaisuutta

Halusin jatkaa opiskelua. Lehdessä oli tieto, että naapuripitäjässä aloittaa syksyllä toimintansa lukio, siispä sinne. Silloin en vielä arvannut, että aloittavalla koululla on omat ongelmansa.

Koulurakennukseksi oli varattu Iijoen siltojen vieressä oleva vanha Poroputaan pirtti, joka oli toiminut savotan aikana hevosten tallina muutama vuosi aiemmin. Oli sitä kyllä siivottu ja kuhmurainen lattia maalattu. Erikoisen tunnelman hirsiseen pirttiin antoi iso puilla lämmitettävä uuni ja vanhanaikaiset ikkunat verhoineen. Seinille oli isketty isoja rautanauloja takkeja varten. Eniten ongelmia tuotti epätasainen lattia, jolta ei meinannut löytyä tasaista kohtaa pulpetille.

Asunnon sain hankittua Ritijärveltä tulleen serkkuni kanssa noin seitsemän kilometrin päästä Pirinrannalta. Sieltä ei ollut koulukuljetuksia ja koulumatka tuottikin meille vaikeuksia ja vaikutti opiskeluunkin. Ainakin minulla syyslukukausi meni rämpien.

Osa opettajistakin oli epäpäteviä. Jossakin vaiheessa meille opetti matematiikkaa vanha sotaherra. Hän ei opettanut, vaan komensi kirjat esille ja määräsi luettavat sivut ja laskettavat tehtävät. Minulla olisi ollut paljonkin kysyttävää, mutta en uskaltanut kysyä, sillä pelkäsin tätä herraa. Biologiset aineet ovat aina olleet minulle helppoja ja niissä muistan menestyneeni hyvin. Kuvaamataitoa meille opetti taiteilija Tolonen, fiksu, korrekti herra. Kävimme muutaman kerran ihmettelemässä hänen kubistisia töitään hänen kotonaan. Uskontoa opetti itse kirkkoherra. Hänen opetuksestaan minulle on jäänyt mieleen käsite, etsikkoaika. Saksaa opetti nuori, hyvin kaunis nainen. Pojat ristivät hänet Hubschiksi, ja sekosivat niin, ettei opetuksesta meinannut tulla mitään. Englantia ja ruotsia opetti rehtori kovalla paatoksella. Minä tipuin kärryiltä jo alkumetreillä, ja sainkin sitten ehdot keväällä englannin kielessä. Historian opetus oli pitkästyttävää tärkeiden tietojen alleviivaamista oppikirjasta.

Unohtumattomin kokemus tästä koulusta minulla on erään urheilutunnin hiihtoretkestä. Ennen koulun pihalle tuloa latu ylitti Iijoen ja minä hiihtelin letkan viimeisenä. Äkkiä kuulin takaani voimakkaan humahduksen. Kun vilkaisin taakseni, kauhukseni huomasin ladun pitkältä matkalta vajonneen tumman veden syövereihin. Kyse oli vain sekunneista, ettenkö minäkin olisi päässyt kylmään syleilyyn. Vapisin koko illan kauhusta ja palasi se sama tunne usein uniinkin jälkeen päin. Keväällä sitten päätin, että tähän kouluun en enää palaa.

Syksyllä jatkoin opiskelua Kajaanin tyttökoulussa. Siellä sain vapaaoppilaspaikan ja opettajat olivat päteviä ja vaativia. Matematiikan ja fysiikan opetus oli perusteellista ja tarkkaa. Luonnontieteissä minulle alkoi hahmottua, miten tämä elämä maapallolla on mahdollisesti saanut alkunsa, ja miten se on kehittynyt vuosimiljoonien kuluessa ja mitenkä tämä maailmankaikkeus oikein pelaa.

Luokallani meitä tyttöjä oli 42. Syksyllä urheilukentällä Cooperin testiä juostessamme ihmettelin kaupunkityttöjen huonoa kuntoa. Usein matkalla kentälle osa tytöistä poikkesikin baariin tupakalle. Tästä opettajamme ei pitänyt. Sisäliikuntatunnillakaan kaikki tytöt eivät aina ehtineet mukaan alkuverryttelyyn. Tampuriinin pauke vain kiihtyi ja rypyt opettajan otsalla syvenivät.

Äidinkielen opetus oli tiukkaa. Varsinkin aineiden palautus oli jännää puuhaa. Luokassa oli kaksi suurta taulua, jotka järjestäjät kirjoittivat välitunnin aikana täyteen opettajan antamia virheellisiä virkkeitämme. Sydän pamppaillen tarkastelimme tauluja, löytyisikö sieltä omaa kömmähdystä. Virkkeet tarkastettiin siten, että lauseen kirjoittaja nousi seisomaan ja yritti ensin itse korjata virheen. Ellei se onnistunut, luokka auttoi. Virke piti sitten kirjoittaa korjattuna vihkoon ja asiaa koskeva sääntö perään.

Abikevät oli leppoisaa aikaa. Asuin silloin Koskisalaman talossa perheen tyttären kanssa samassa huoneessa. Hän kävi kyllä vain nukkumassa siinä huoneessa. Tytär kävi samaa tyttökoulua kuin minäkin, mutta alemmalla luokalla, ja vanhemmat olivat töissä päivät pitkät. Sain siis rauhassa syventyä opiskeluun. Kuudennen kerroksen ikkunasta katselin vapaana lenteleviä lintuja ja tiesin, että kohta vapaus koittaa minullekin. Vastapäisen puutalon seinässä on laatta muistona siitä, että merkkimies Lönnrotkin on joskus vaellellut näillä kaduilla.

Kirjoitukset sain läpi ehkä odotettua paremmin arvosanoin. Lakkiaiskahvit tarjosi vuokraemäntä onnittelujen kera. Perheestäni paikalla oli vain vanhempi sisareni, joka oli saanut päästötodistuksen muutama viikko aikaisemmin Oulun diakonissaopistosta.

Kesätyöt opintojen rahoittajana

Kesäisin olin aina töissä. Puolangan vanhainkodissa työskentelin ainakin kahtena kesänä. Työskentely siellä oli vaihtelevaa ja yllätyksellistäkin. Ammattinimikkeeni taisi olla osastoapulainen, mutta tein sitä, mitä käskettiin. Jaoin ruokaa, siivosin, olin yökkönä, puutarhatöissä, petasin ja saunotin. Kerran eräs naispotilas sai kesken saunomisen epilepsiakohtauksen. Otin siltä tekohampaat pois suusta ja siinä se sitten sätkitteli aikansa lattialla ja lopulta tokeni. Eräs miespuolinen saunotettava, kookas ja karvainen köriläs, aikoi viedä minut miniäksi kotiinsa. Minä vain kovensin harjaamista. Saunapäivän päätteeksi olin kyllä väsynyt.

Marjareissulla taas kyselin erään sähköshokkihoitoja kokeneen potilaan tuntemuksia. Yksi vikkeläkinttuinen mies laitettiin aina yöksi alakerran putkaan nukkumaan patjan ja peittojen kera. Yökkönä ollessani löysin tämän veitikan sivelemässä ulostettaan lattiaan. Lakana oli revitty suikaleiksi, aikoi näet paeta ikkunasta. Kerran päivällä löysin hänet karkumatkalta ulkoa. Vipeltäjä oli matkalla kylille ja kuivatteli sukkiaan kylmän muuripadan yläpuolella.

Sairasosastolla oli halvaantunut arvokkaanoloinen Iida-rouva, jonka kaunis nuoruudenkuva oli pöydällä. Näytin sitä hänelle ja ojensin samalla peiliä niin, että hän saattoi nähdä kasvonsa. Hän haroi terveellä kädellään naamaansa ja tarttui hameeseeni. Ilmeillään hän viestitti suuria tunteitaan. Puhua hän ei voinut. Hänellä ei käynyt vieraita.

Tein siellä niitä töitä, mitä minulle määrättiin. Kerran sinne tuotiin verta räkivä, ”lentävää keuhkotautia” sairastava mies odottamaan uutta hoitopaikkaa. Minut määrättiin hänen hoitajakseen. Olin tietysti kokematon, enkä osannut varoa riittävästi tartuntaa. Mitään suojakäsineitä ei minulla silloin ollut käytössä. Pesin ja siivosin mielestäni huolellisesti, mutta totuus paljastui vasta vuosien kuluttua. Olin aloittanut juuri vakituisen työni opettajana, ja hiihtolomalla Lapissa aloin tuntea oloni huonoksi. Ilmeisesti rankka hiihtoretki päästi taudin valloilleen. Vatsani alkoi paisua. Hakeuduin tietysti lääkäriin ja sieltä kiireesti Yliopistolliseen sairaalaan. Maha aukaistiin ja sieltä laskettiin neljä litraa nestettä. Diagnoosi oli: vatsatuberkuloosi. Työni siltä keväältä oli tehty. Onneksi sain pitää työpaikkani. Lääkkeitä söin ainakin vuoden.

Toinen lukioaikainen työpaikkani oli Äylön palotorni. Siellä oli aikaa lueskella ruotsinkielisiä Colinin kappaleita ja miettiä syntyjä syviä. Kylän nuorisolla oli tapana käydä siellä sunnuntairetkellä. Hupilaiseksi minulle he toivat koiranpennun. Jätin sen aluksi alas, mutta kun se alkoi haukkua, yritin kuljettaa sen tornin huipulla olevaan koppiin. Kiedoin pennun hameeni helmoihin ja rupesin kapuamaan portaita ylös torniin. Jo ensimmäisellä tasanteella se rupesi vikisemään ja lirautti pissit. Minun täytyi palauttaa se kartanokoiraksi. Siellä se tutki paikkoja ja kuljetti pihalle kaikki löytämänsä tavarat. Erityisen ihastunut se oli miesten haalareihin, jotka se aina löysi, vaikka kuinka kauas ne kätkin.

Näihin aikoihin meillä oli enimmillään viisi lehmää. Maito lähetettiin Kainuun Osuusmeijeriin Kajaaniin. Ainoa vakituinen tulonlähde oli siis se pieni maitotili. Opintolainaa pankeista siihen aikaan oli vaikea saada, koska koulun olisi pitänyt olla suoraan ammattiin valmistava. Vanhempamme toivoivat kuitenkin, että jokainen meistä saisi haluamansa ammatin. Oli siis elettävä mahdollisimman säästeliäästi. Olen kyllä tosi kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he tukivat meitä ja panostivat kaikkensa, jotta pääsisimme alkuun elämämme taipaleella.

Myöhempiä vaiheita elämästäni

Ylioppilaaksi päästyäni haaveilin käsityön opettajan ammatista, mutta kun en tiennyt, miten siihen ammattiin valmistutaan, hakeuduin Suomussalmelle Kurkikylän koululle kansakoulun opettajaksi. Siellä olisin saanut olla pitempäänkin. Pyrin kuitenkin opiskelemaan Oulun yliopistoon. Biologian opettajaa minusta ei tullut, kun en saanut hankituksi pääsykoekirjoja. Tuli matemaattisten aineiden opettaja. Niitä aineita opiskelemaan pääsin ilman pääsykoetta. Vuonna 1972 sain Kiimingin yläasteelta vakituisen viran, josta jäin eläkkeelle syksyllä 2002.

Nautin aluksi vapaudesta ja toteutin matkustushaaveitani. Hiljaisina hetkinä alkoivat kuitenkin lapsuusmuistot palata uudelleen ja uudelleen mieleeni. Helpotti suuresti, kun aloin kirjoitella niitä paperilappusille. 30.12.2016 oli Kalevassa artikkeli Naisten ääni-hankkeesta. Kiinnostuin asiasta ja kun löysin Oulu-opiston järjestämän kurssin aiheesta, hakeuduin sinne. Kurssi oli antoisa ja kokosin opettajan johdolla tiivistelmän sota-ajan muistoistani.