Sole Lahtinen-Manninen: HS:n kirjeenvaihtajahistorian ensimmäinen äiti ja vaimo

Helsingin Sanomien ulkomaankirjeenvaihtajista Maija-Liisa Heini ja Kaija Virta olivat tienraivaajia naisille. Mutta yli satavuotisen lehden historiassa Sole Lahtinen-Manninen oli tehtävässä ensimmäinen äiti ja vaimo.

Alku Skandinavian-kirjeenvaihtajana oli tukala syyskuussa 1994. Edeltäjän poismuutto viivästyi, ja Tukholman-työhuoneisto piti remontoida. Sole Lahtinen-Manninen yöpyi viikkoja hotellissa.

Työtehtävät vyöryivät päälle: Tanskan parlamenttivaalit sekä Ruotsin ja Norjan vaalit EU-jäsenyydestä. Niiden välissä virolainen autolautta Estonia upposi myrskyssä Itämerellä. Liki tuhannesta matkustajasta menehtyi yli 800. Ruotsalaisia heistä oli 501.

”Sitä maansurua raportoin sitten kaiken ohella Ruotsista. Onneksi kollega tuli Suomesta apuun.”

Asuntoasioiden viivästymisen vuoksi perhe jäi Suomeen ensimmäiseksi talveksi – ja lopulta koko kirjeenvaihtajakaudeksi. Kahdeksanvuotiaalla koulupojalla olisi ollut paikka Tukholman ruotsinsuomalaisessa koulussa. Mutta poika ei halunnut jättää jalkapallokavereitaan Suomessa.

Aviomiestä taas huolestutti, saako hän Suomesta töitä palatessaan kolmen vuoden kuluttua.

”Perhe kävi luonani kerran kuussa. Minä lennähdin kotiin silloin tällöin ja lomilla.”

Oli raskasta elää erossa. Toisaalta Lahtinen-Manninen oli kasvanut siihen, että lapsuuspaikkakunnalta Karstulasta ja suvusta oli aina lähdetty vuosiksi töihin ulkomaille. Hän uppoutui Tukholmassa täysin työhönsä.

”Ensimmäisen Tukholman-syksyn lopulla lämmitti, kun päätoimittaja soitti kehottaen hellittämään ja lepäämään.”

Kipinä kirjeenvaihtajaksi syttyi Lahtinen-Mannisen ensimmäisen esimiehen kommentista HS:n ulkomaantoimituksessa.

”Hän sanoi, että minulla on kirjeenvaihtaja-asenne. Olin nimittäin toivonut itsenäisyyttä jossain projektissa.”

Epäilemättä nimitykseen vaikutti myös Helsingin Sanomien pääomistaja Aatos Erkko. Hän oli alkanut 1980-luvun lopulla kannustaa toimituksia edistämään naisten työuraa. Lahtisen jälkeen alettiin naisia nimittää kirjeenvaihtajiksi usein.

”Eräs oli jopa äitiyslomalla kautensa aikana. Entisaikaan se olisi ollut ennenkuulumatonta!”

Ahne ulkomaanuutisille jo lapsena

Vanhemmat olivat valtion pikkuvirkamiehiä. Heidän töidensä ansiosta kaksilapsiseen perheeseen tuli lukuisia sanomalehtiä. Tytär oli jo lapsena ahne ulkomaanuutisille.

”Niistä puhuttiin kotona: Israel, Unkari, Sputnik, Kennedyt… Uuden Suomen ulkomaansivuja aloin kerätä jo varhain.”

Kansakoulun käyneet vanhemmat kannustivat opiskelemaan ”niin pitkälle kuin päätä riittää”.

”Mutta ylioppilaaksi päästyäni ampaisin ensin töihin Ruotsiin, sitten Lontooseen. Vuoden jälkeen etsin opiskelualaa, joka ei jämähdytä Suomeen. Valitsin Tampereen yliopiston ja kansainvälisen politiikan.”

Sivuaine, lehdistö- ja tiedotusoppi ratkaisi kuitenkin ammatin. Siitä antoi esimakua kesäharjoittelu Keskisuomalaisen kotimaantoimituksessa. Mutta merkittävin oli kesä 1977 Etelä-Suomen Sanomien ulkomaantoimituksessa.

”Tunsin tulleeni journalismin paratiisiin.”

Neljän miehen toimitusta johti brittiherrasmiehen tyylinen, jämpti esimies. Kaikki suhtautuivat työhönsä vakavasti. Uutisia taustoitettiin.

”Näin valon: tätä haluan tehdä loppuikäni.”

Syksyllä 1977 gradu toisen opiskelijan kanssa Tampereella oli vielä kesken, kun Lahtinen-Manninen sai työtarjouksen Göteborgista. Suomenkielistä, 16-sivuista Finn Sanomat -tabloidia tehtiin lähinnä suomalaisille, jotka olivat Volvolla töissä. Toimitussihteerivuoroissa oli 10 päivää töitä putkeen ja toinen mokoma vapaata.

”Se oli varsinainen toimittajakoulu. Sain tehdä ihan kaikkea, keskiaukeamatkin Afganistanista ja Kamputseasta. Opin myös laatimaan horoskooppeja. Samanlaista tekemisen meininkiä koin seuraavan kerran Hesarin ulkomaantoimituksessa.”

Tampereen yliopistosta löytynyt mies, silloinen kihlattu oli muuttanut mukana Göteborgiin jatko-opiskelemaan. Hänen tukensa ansiosta Lahtinen-Mannisen gradu valmistui työn ohella. Mutta mies kyllästyi ”ruotsalaiseen yliopistomeininkiin” ja palasi Suomeen.

”Tuntui orvolta, ja päätin lähteä perässä keväällä 1979. Finn Sanomat oli menossa konkurssiin, ja pääsin Sanomain toimittajakouluun.”

Ydinsotakysymyksiä ja suurvaltasuhteita

Unelma ulkomaanuutistyöstä alkoi toimittajakoulussa tuntua saavutettavalta.

”Parasta olivat lahjakkaat kurssitoverit ja että sai harjoitella monessa eri toimituksessa. Pientä palkkaakin maksettiin”, Sole Lahtinen-Manninen kertoo.

Vakityöpaikka löytyi Helsingin Sanomien kotimaantoimituksesta 1981. Mutta pian hän sai vinkin äitiyslomasijaisuudesta ulkomaantoimituksessa.

Juuri ennen osaston vaihtoa Lahtinen-Manninen sai kotimaalla mielestään kunniatehtävän naistoimittajana: lennonjohtajien lakon uutisointi. Olivathan lentokoneet, junat ja laivat tyypillisiä miesten aiheita 1980-luvulla.

Ulkomaantoimitus taas oli tuolloin miesten valtakuntaa. 

”Ne muutamat naiset olivatkin sitten todella teräviä ja monitaitoisia. Tosin harva nainen pääsi sotatilanteisiin raportoimaan. Perhesyistä en edes yrittänyt.”

Maailmanpolitiikassa elettiin liennytysaikaa. Lahtinen-Manninen alkoi keskittyä turvallisuus- ja ydinsotakysymyksiin.

”Se oli tuttu aihepiiri stipendiaattivuosilta Yhdysvalloissa 1972–74 ja myöhemmiltäkin opintomatkoilta ulkomailla.”

Suurvaltasuhteita tiedonhaluinen Lahtinen-Manninen opiskeli vuosina 1987–88 stipendiaattina Columbian yliopistossa New Yorkissa. Päätös lähteä sinne oli vaikea. Mies hyväksyi lähdön mutta ei halunnut mukaan runsaan vuoden ikäisen pojan kanssa. Kysehän oli vain kahdesta neljän kuukauden lukukaudesta, ja kotilomat välissä.

”Keskustelin ennen päätöstäni myös Suomen silloisen johtavan lastenpsykiatrin kanssa. Hän vakuutti, että niin pieni lapsi ei kärsisi. Ja että katuisin, valitsenpa niin tai näin”, Lahtinen-Manninen muistaa.

Työ itsessään palkitsi

Työhullu nainen sai myönteistä palautetta työstään ajoittain. Muistettavimmat tulivat lähinnä kulloisenkin jutun aihepiirin asiantuntijoilta.

”En ollut Helsingin Sanomissa niitä toimittajia, joita olisi kummemmin kiitetty kirjeenvaihtajanakaan”, Sole Lahtinen-Manninen muistelee.

Hän arvelee esimiesten olettaneen, että kiitokseksi riittää, kun on naisena päässyt kirjeenvaihtajaksi.

”Minäkin olin niin innostunut ja kiitollinen unelmatyöpaikasta, etten edes tajunnut pyytää palkankorotusta.”

Alalla tiedettiin tuolloin yleisesti, että Helsingin Sanomat ei kilpaile palkoilla – ainakaan naisten. Heidän palkkojaan nostettiin vasta 2010-luvun alussa työehtosopimuksen järjestelyvaran kautta.

Työ itsessään palkitsi. Manninen-Lahtisen ääni särkyy, kun hän muistelee työmatkaa Viroon elokuussa 1989. Läpi koko Baltian ulottui 600 kilometriä pitkä Balti tee -ihmisketju. Siinä vaadittiin vapautta Baltian kansoille.

”Ihmiset pitivät toisiaan kädestä ja lauloivat Mu Isamaa.”
Työnantaja tuki ulkomaantoimittajien viron ja venäjän opintoja. Kaikki taito pääsi käyttöön, kun Neuvostoliitto alkoi hajota. Kiirevuosina Moskovaan lähetettiin kotitoimituksen väkeä kirjeenvaihtajan lomittajaksi, Lahtinen-Manninenkin.

”Ne muutaman viikon jaksot sujuivat, koska Moskovan-toimituksen sihteeriltä sai käännösapua. Hän myös suhteutti minulle tapahtumia: ’Teille kirjeenvaihtajille tämä voi olla hurjan kiinnostavaa, mutta meidän on elettävä täällä’.”

Työn tähtihetkiä oli seurata Neuvostoliiton kommunistipuolueen viimeistä puoluekokousta kesällä 1990.

”Kommunistipuolueen valtamonopoli päättyi puoluekokouksen päätöksillä. Samaan aikaan kaduilla ihmiset vaativat demokratiaa ja marssivat KGB:n päämajan ohi. Löysin maasta puoliksi poltetun Leninin kuvan. Se on minulla yhä.”

Työ meni kaiken edelle

Työ oli Sole Lahtinen-Manniselle kuin huumetta. Ulkomaanuutiset olivat ensimmäisenä mielessä aamulla herätessä.

”Poikanikin jo osasi pienenä sanoa: ’Piipiipiin uutisia!’, kun kuuntelin kotona BBC:n uutisia.”

 Työssään hänellä oli työtovereittensa tavoin tärkeä tavoite.

”Halusin välittää lukijoille tietoa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Aineksia mahdollisimman monipuolisen maailmankuvan rakentamiseksi.”

Median muutoksista digitalisaatio oli ulkomaantoimittajalle kuin lahja. Työ nopeutui ja helpottui. Internet helpotti tiedonhankintaa kaukomaiden lähteistä. Alkuaikoina ei maksumuureja ollut ulkomaisillakaan lehdillä.

”Sotauutisia saattoi laittaa lehteen vielä lähes puoli kahdelta yöllä, jolloin yövuoro loppui.”

Viimeisen työvuotensa Lahtinen-Manninen kirjoitti ulkomaanuutisia HS:n verkkotoimituksessa.

”Sekin oli hauskaa. Käytössä oli koko bittiavaruus, ja saattoi tehdä juttuja melkein mistä vain.”

Eläkkeelle hän jäi vuonna 2012 kymmenien muiden tavoin, kun median kriisi koetteli Sanoma-konserniakin.

”Uutistyöhön on yhä ajoittain ikävä. Nyt seuraan ulkomaanuutisia etenkin tilaamistani amerikkalaisista digilehdistä. Ja opiskelen espanjaa ja italiaa.”

Hän sanoo olleensa työvuosina liian paljon poissa perheeltä. Eikä syyllisyydentunnetta lievitä tieto, että niin voi käydä kenelle tahansa työtään rakastavalle.

”Mieheni tosin sanoi tienneensä jo tavatessamme 1970-luvulla, etten luovu unelmastani. Olemme silti olleet yhdessä jo 46 vuotta. Pojastamme on kasvanut mukava mies ja läsnä oleva isä.”

 Työvuosina Sole Lahtinen-Manninen ajatteli ajoittain, että hänelle voi valintojensa vuoksi käydä samoin kuin laulun Ontuvalle Erikssonille: Pyhä Pietari ei päästä taivaaseen, vaan jättää Erikssonin hattuineen portille.

”Lohduttauduin sillä, että jos niin käy, jään sitten portille tviittailemaan, kuka pääsee taivaaseen. Ja Eriksson ottaa kuvat.”