Sirkka Liisa Korhonen - täti, joka halusi muistaa

”Joka ei tunne historiaa, ei tiedä mitään. Hän on lehti, joka ei tajua kuuluvansa puuhun.”(Michael Crichton, Valitut Palat 2000. Sirkan lainaus.)

Näin pohti myös Sirkka-Liisa Korhonen, –  tätimme, toimelias ja  elämäniloinen huolenpitäjä, suvun kokoava voima. Täti, joka piti yhteyttä ja halusi ymmärtää sekä muistaa. 

Sirkka Korhonen toimi Joensuussa Nepenmäen vanhainkodin johtajana sen toiminnan aloittamisesta lähtien.  Hän oli myös vuonna 1972 perustetun Joensuun Kiihtelysvaarakerhon perustajajäsen ja sihteeri. Harrastusmielessä hän kokosi ja kirjoitti upean, yli kaksisataasivuisen kertomuksen suvustaan ja elämästä maaseudulla 1900-luvulla, hänen lapsuusaikanaan.  Historiikki sisältää tekstien lisäksi valokuvia, karttoja, haastatteluja ja piirustuksia.  Lisäksi hän perusti kotimuseon Kiihtelysvaaran Tölpänsalolle kunnostamaansa navettaan, lapsuuskotinsa pihapiiriin. 

Tätä kertomusta kuljettavat kaksi Sirkan usein lausumaa runoa, ne tuovat jopa hänen äänensä eläväksi niille, jotka hänet muistavat. Runot ovat J.H. Erkon ’Niittypuro’ ja Paavo Cajanderin ’Salomaa’. 

Ensimmäiset vuodet

 ”Näin moititaan: voi,kuink’on murheinen 

ja synkän musta niittypuron juoksu, 

Vaikk’ onkin niityn metsä lehväinen

 ja partahilla kukkain tuhat-tuoksu”

Sirkka Korhosen vanhemmat, räätäli-maanviljelijä Matti Korhonen ja emäntä Anna (Anni) Mertha Korhonen(o.s.Varis) tapasivat toisensa Kuopiossa, jossa Matti Korhonen oli räätälinopissa ja Anna Varis sisäkkönä. Naimisiin he menivät 1923 ja muuttivat asumaan Matti Korhosen mökkiin, jossa asuivat myös Matin vähintäänkin omalaatuinen äiti Viliina Korhonen ja sisko Elin Korhonen. Räätälin ammatin ja oman mökin hankkinut Matti-isä piti siis esimerkillisesti huolta myös äidistään ja pikkusiskostaan. 

Parin esikoinen, Sirkka Korhonen, syntyi vuonna 1924 heidän asuessaan Lapinlahden Pajujärvellä tuossa pienessä mökissä.  Hän oli voimakastahtoinen jo alusta lähtien, sillä häntä piti heijata ja kiikuttaa kun hän kehdossaan itki kiukkuisesti, ja lisärauhaa toi tällaisina hetkinä hänen pikkuiseen elämäänsä Matti-isän viulunsoitto. Pian perhe kasvoi vuoden, parin välein niin että vanhempien täytyi etsiä suurempaa asuinpaikkaa. Yksi lapsista kuoli muutaman päivän ikäisenä ja Sirkan muistiin oli jäänyt murheellinen hetki, kun isä hautajaisissa kantoi pientä arkkua sylissään.  

Pikkuinen Sirkka leikki sisarensa kanssa ulkona niityllä kukkien keskellä ja olisi ollut innokas auttamaan äitiä ja isää jo muutaman vuoden ikäisenä. Hän touhusi kovasti leikkiessään, mennä vipelsi sinne ja tänne hokien väliin että ”iile ja oppu, iile ja oppu!” Tarkkasilmäisenä hän oli huomannut aikuisten kiireen ja hopun. 

Perhe muutti  vuonna 1932 maanviljelystilalle Pohjois-Karjalan Kiihtelysvaaraan, Pieni Kaleton -nimisen lammen rannalle, paikkaan joka tuli jättämään jälkensä Korhoseen.  Kiihtelysvaarasta tuli kiintopiste, koti, paikka jonne oli aina hyvä tulla.  Sen työtä, lepoa, leikkejä, ihmisiä ja ennen kaikkea perhettään, sukua ja  luontoa hän rakasti ja kunnioitti. 

Työteliäs ja vastuuntuntoinen…

”Ei muisteta: tuo puro kotoisin 

on synkältä ja hallaiselta suolta, 

ja korven kautta juosten, kuulikin se 

näljänhätää, itkua ja huolta”    

Elämä maatilalla huonojen kulkuyhteyksien takana oli kovaa.  Sirkka Korhoselle ja hänen sisaruksilleen se oli työtä:  heinätöitä, pellavan keruuta, kuhilaiden sitomista, puintia, kitkemistä, karjanhoitoa, kirnuamista, suovankeittoa, pyykkäämistä, taloustöitä… Perheen esikoisena Sirkka hoivasi myös pienempiä sisariaan. 

Vaikka perheen isä oli maanviljelijän lisäksi ammatiltaan vaatturi, rahaa ei ollut tuhlattavaksi. 

Puutetta oli aina jostakin tarpeellisesta, kun lapsia oli yhdeksän.  Sota-aikana kaikki työt olivat Anni-äidin ja vanhempien lasten harteilla, kun perheen isä joutui lähtemään rintamalle, josta onneksi palasi terveenä takaisin.  Sirkka ja perheen muut vanhimmat sisarukset olivat hyvin ylpeitä siitä, että vaikeuksista huolimatta kaikki työt tulivat hoidetuksi  isän poissaollessa. Monenlaisissa tilan töissä oli pakko oppia organisoimaan, ottamaan vastuuta ja jakamaan tehtäviä. Niistä taidoista oli hyötyä Korhosen tulevassa ammatissa. Sotavuosina hän oli myös pikkupiikana naapurikylässä. 

 Nuoruudessaan Sirkka kävi työssä opettajan kotiapulaisena, koulukeittolassa ja jopa opettajan sijaisena. Hän kävi emäntäkoulun Joutsenossa ja oli harjoittelijana kunnalliskodissa, josta jäi kova halu päästä opiskelemaan. 

Sirkka Korhosella oli  ihmeellinen kyky nähdä kauneutta ja huumoria tässä raskaassa ja työntäyteisessä elämässä.  Hän eli noita aikoja kaikilla aisteillaan – muisti haudutetun nauriin mehevän maun, tunsi vuosien jälkeen riihen puinnista tunkevan pistävän pölyn ihollaan,   kuuli räätäli-isänsä virrenveisuun ompelemisen ohessa, haistoi kotipihan vienon valkoapilan tuoksun ja näki niittykukkien värikirjon.  Hän muisteli myöhemmin lapsuusaikoja kuin runoilija:  ”Näen tuulessa aaltoilevan sinikukkaisen pellavamaan, haistan savun ja pellavan tuoksun ja tunnen lihdatun pellavapivon pehmeän kosketuksen.”

Oppiva ja leikkisä…

”Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan 

vilkastuupi puro, iloisammin hyppii, 

– vaan murhe kuvastuupi muodossaan, 

kun rinnassa viel’ entismuistot sykkii.”

Perheen lapset kävivät kansakoulua Kiihtelysvaaran kirkonkylällä ja oman kylän koulua Haukilammen koulupiirissä. Koulunkäynti oli Sirkalle mieluista. Lukemiseen olivat innoittaneet jo kotona vanhemmat Matti ja Anna.  Isä-Matti piti kotona kunnalliskirjaston lainausasemaa, johon hän kävi aika ajoin vaihtamassa kirjavalikoimaa. Äiti oli ahkera Raamatun lukija.  Matti ja Anna kävivät kylän kuorossa laulamassa ja he osallistuivat myös aktiivisesti kylän seuratoimintaan ja  kävivät mm.  Kiihtelysvaaran Diakonia – ja Agricolaseuroissa. 

Puutteesta ja kovasta työnteosta huolimatta lapsille annettiin tilaisuus leikkeihin ja harrastuksiin. Heille luettiin ja opetettiin lauluja ja leikkejä. Ha saivat piirtää ja äiti ompeli tytöille nukkeja. Lukuharrastus poiki uutta intoa leikkeihin – lapset keksivät tuvassa ja kesällä ulkona näytelmiä, jotka pohjautuivat luettuihin satuihin ja runoihin.  Muunmuassa ”Sven Tuuvaa”  esitettiin leikkien.  Sirkka Korhonen oli myöhemminkin loistava lausuja ja muisti ulkoa useita pitkiäkin runoja, joista jotkut ovat jääneet meidän sukulaisten mieliin. Ehkäpä lapsena aloitettu lukuharrastus oli kipinä siihen, että Sirkka myöhemmin kirjoitti innostuneena paljon kaikenlaisia tekstejä – runoja, satuja, pohdintaa, kirjeitä, mielipiteitä, muistoja. Vaikka kasvatustavat olivat ajan hengen mukaan ankaria, ja Sirkkakin sai toisinaan tuntea kitkerät piiskan viuhautukset, ne eivät vaikuttaneet negatiivisesti nuoren tytön kasvuun. 

”Kun muistelen noita lapsuuden kesiä, tuntuu, että ne olivat aina kuumia ja aurinkoisia, niittyjen kukat helottivat kaikkialla, ja metsät olivat täynnä marjoja. No, ehkäpä noihin kuviin on vuosien kuluessa leijaillut muistojen kultatomua, mutta sellaisia kukkaniittyjä ja mansikka-ahoja ei enää kuitenkaan ole.” (Sirkka Korhonen)

Tunnollinen ja toimelias 

Matti ja Anna Korhonen olivat huolehtivia vanhempia. Isä-Matti oli suorastaan murehtija, joka stressaantui huolestuessaan tyttöjensä puolesta. Hänelle oli vaikeaa päästää lapsiaan maailmaan, joka oli täynnä vaaroja. Tyttöjä ei laskettu edes muiden nuorten mukaan kylän rientoihin, vaan nämä jäivät useimmiten kotiin ja istuivat taas ”nenä kiinni kirjassa”. Opiskeluhaaveet eivät olleet aluksi  isän mieleen, mutta eipä hän lopulta tyttöjensä tahdolle voinut mitään.

Sirkka Korhonen ja vuotta nuorempi siskonsa Marjatta lähtivät sitten yhdessä.  He pääsivät opiskelemaan Helsinkiin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun ja jättivät lapsuudenkotinsa hieman puoliväkisin. 

 Korhonen aloitti opintonsa ”Suljetun huollon linjalla”  1944. Tuolloin koulutettiin sosiaalihuoltajia, joista saattoi tulla kunnalliskotien johtajia.  Opintojen alkamista odotellessaan ja niiden lomassa hän teki töitä – siivosi, oli lapsenvahtina ja jopa kutomassa mattoja. Opinnoissaan Korhosta kiinnosti  mm.sosiaalipolitiikka. Opiskelijoiden rientoihin hän ei ujona osallistunut, vaan kävi tätinsä  -jonka luona hän asui –  kanssa kirkossa ja Pelastusarmeijan kokouksissa. 

Muutamaa vuotta myöhemmin, saatuaan apuhoitajan ja sosiaalihuoltajan paperit, Korhonen sai johtajan paikan Juankosken kunnalliskodista. Sieltä hän siirtyi johtajaksi Tammelaan, josta taas Asikkalaan ja lopulta vuonna 1957 silloin vasta rakenteilla olevaan Nepenmäen vanhainkotiin, Joensuuhun, lähelle ”kotia ja omaisia”, kuten hän itse kirjoitti. 

Joensuussa Korhonen oli lähellä perhettään, useimmat sisarukset sekä vanhemmat asuivat lähellä. Parikymmentä vuotta nuoremmat pikkusiskot olivat tulleet Kiihtelysvaarasta Joensuuhun kouluihin ja pääsivät nyt isonsiskon luo asumaan, ennen kuin lähtivät maailmalle hekin. Siskot saivat osakseen äidillisen isonsiskon huolenpidon, joka ei koskaan loppunut. 

Sirkka Korhonen uurasti upouuden vanhainkodin johtajana, aloitti suunnittelemalla uuden rakennuksen sisustusta, toimintaa, hankkimalla henkilökuntaa ja ottamalla vastaan ensimmäiset  asukkaat. Tästä eteenpäin hän johti taloa loputtomalla tarmolla 30 vuotta. Nepenmäen vanhainkoti oli hänelle tärkeä elämäntyö. Noihin vuosiin kuului jatkuvaa laajentamista, ja remontointia. Korhonen oli järjestelmällinen ja  tehokas, piti langat käsissään, hänellä oli erittäin hyvä organisointikyky ja muisti.  Lapsuuden leikeistä hän oli nyt siirtynyt todelliseen kiireen ja hopun maailmaan. 

Aina  energinen Sirkka – sukulaiset tunsivat hänet toimeliaana ihmisenä, joka tunnollisesti piti huolta kaikesta.  Sirkalle perhe oli yhtä kuin suku –  vanhemmat, sisarukset, veljien lapset. Hän asui Joensuussa Nepenmäellä työsuhdeasunnossaan, jonne myös Anna-äiti muutti, kun isä-Matista aika jätti. Kiihtelysvaaran kodin karja myytiin, pellot pantiin pakettiin ja vanha koti tyhjeni vakituisista asukkaista.  

Runoileva täti

”Yht’  ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa taian luomana taas, kaunoinen salomaa!Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo…”

Tuota  Cajanderin kirjoittamaa runoa täti  lausui, kun hän tuli vapaa-aikoinaan takaisin Kiihtelysvaaraan, entiseen kotiinsa, jota kutsuttiin Mattilaksi.  Siellä hän unohti kaupungin paineet, työkiireet ja keskittyi lasten kanssa olemiseen ja kirjoittamiseen. Siellä hän ajatteli mennyttä, tulevaisuutta, maailmaa ja nautti luonnosta.  Sirkka viis’veisasi joidenkin huomautuksista ”vanhastapiiasta”  – hänellä oli lauma veljienlapsia, joista hän piti huolta loma-aikoina.

Niinä aikoina me lapset opimme tuntemaan tädin, joka kertoi satuja, kirjoitti runoja, kannusti luovuuteen, lauloi  ja lausui pitkiä runoja ulkomuistista puuhatessaan kanssamme. Runot Niittypurosta ja Salomaasta hän esitti hyvin ilmeikkäästi ja eläytyi  tunteella niiden tekstiin. Sirkka heittäytyi leikkeihin mukaan ja tarvittaessa torui lempeästi.  ”Voi hyvänen aika!” hän hämmästeli  touhujamme nauraen välillä sydämensä kyllyydestä. Hän kuitenkin suhtautui hyvin avarakatseisesti kaikkeen. 

Sirkka oli lähes aina Kiihtelysvaarassa hiihtolomilla, viikonloppuisin ja kesälomilla meidän ”vahtinamme”, kun omat vanhempamme olivat töissä. Hänellä oli loputon varasto tekemistä meille – leikkejä, retkiä, luovia pelejä, satuja. Samalla hän huolehti siitä, että meidän perushuoltomme pelasi. Kaikesta mitä silloin puuhattiin ja mitä elämässämme tapahtui, Sirkka myös kirjoitti.  Sirkka ei patistellut meitä tekemään työtä, vaan käyttämään luovuutta ja keksimään. Hän oli itse joutunut nuoruutensa käyttämään työhön, mutta hänen sisällään kupli luovuuden lähde, josta hän ammensi voimaa ja elämäniloa. 

Korhonen itse kirjoittaa myöhemmin kirjeessään näin: ”…uusi sukupolvi täytti vanhan kodin ja pihamaan, saunarannan ja mansikka-ahot— lasten äänet helisivät jälleen kesäisin. Askeleet tömisivät lasten rynnätessä tupaan syömään. Saunarannassa polskuteltiin ja sukellettiin ja tädillä oli täysi työ seuratessaan, että kukaan ei jäänyt veden alle. —Olen muistanut suurella kaipauksella noita vuosia. Minulla on perheiden yhdessäolosta todellakin paljon, paljon ihania muistoja! Kiitos teille jokaiselle niistä!”

”Älä kahleita kanna

vaan vapaus anna.

Suo puhjeta toukasta perhon.

Anna lintusen laulaa

ja lapsosen nauraa,

suo pudota estävän verhon.

Anna ihmisen elää

ja sävelten helää.

Suo haaveiden tulla ja mennä.

Anna kukkien loistaa

ja auringon koittaa.

yli niittyjen vapaana lennä.”     

(Sirkka Korhosen runo)

70-luvun alussa suuri suru kohtasi Sirkkaa ja sukua, kun Marjatta-sisko yksi kuoli vaikeaan astmakohtaukseen ja Anni-äiti sitten muutaman vuoden kuluttua yllättäen sydäninfarktiin. Sirkka tuli näihin aikohin uskoon. Hän liittyi mukaan seurakunnan tapahtumiin ja projekteihin saaden uusia ystäviä ja harrastuksia.  Vuoden 1987 jälkeen, jäätyään eläkkeelle, hän käytti kaiken aikansa harrastuksiinsa ja vapaaehtoiseen työhön. Hän osallistui lähimmäistyöhön, Kansanlähetyksen toimintaan, oli Joensuun Kiihtelysvaarakerhon aktiivinen jäsen ja sihteeri, matkusteli siskojensa kanssa, kirjoitti. Hän piti kaikkiin sukulaisiin yhteyttä sekä kirjeitse että kyläilemällä, järjesti juhlia, joihin kutsui sukulaiset ja kulki kaikkialla kameransa kanssa valokuvaten. Hän hankki eläkkeelle jäätyään ajokortin ja tietokoneen, koska niistä oli hänelle iloa ja hyötyä. ”…Annelin kanssa olen tehnyt matkoja Nizzaan, Lontooseen, Amerikkaan, Kreikkaan, Lanzarotelle, ja nyt viimeksi Kiinaan. Irjan kanssa taas olen vaeltanut Lapissa sekä jalkaisin että suksilla. Naapurimaissa olen käynyt joskus kauan sitten, samoin Las Palmasissa ja Mallorcalla. Matkustelu on harrastus, josta pidän.”

Muisti

Sirkka Korhonen oli määrätietoinen, optimistinen ja sai aikaan asioita. Kun toiset haaveilivat, hän pisti toimeksi. Hän oli todennut eläneensä sellaisen muutoksen aikaa, joka kosketti koko yhteiskuntaa. Elinolojen valtava muuttuminen oli hänestä saatava kirjoitetuksi ylös. Muistaminen oli tärkeää. 

 Korhonen ryhtyi kirjoittamaan perheen ja sukunsa historiaa. Maailma oli muuttunut täysin toisenlaiseksi viidessäkymmenessä vuodessa ja hän halusi, että saisimme kuvan siitä muuttumisesta. Suvun kertomukseen hän sisällytti yksityiskohtaisia kirjoituksia entisajan ihmisistä, kylän arjesta, töistä ja tavoista.

1991 suvun historiikki oli vihdoin valmis. Sirkka monisti sen kaikille sukulaisille luettavaksi. Hän lähetti myös osan siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailuun ”Suvun suuri kertomus”, ja ilahtui suuresti, kun voitti tällöin tuhat markkaa. Myöhemmin koko reilusti yli kaksisataa sivua sisältävä kertomus kuvineen ja piirroksineen siirrettiin tietokoneelle yksityiselle internet-sivustolle nuorempien sukulaisten yhteistyönä.

”Sitä maailmaa ei enää ole muualla kuin muistoissamme. Maailma on muuttunut meidän sukupolvemme aikana, noin 65 vuodessa, kokonaan toiseksi. ” (Sirkka Korhonen 1991)

2000-luvun alkuvuosina Sirkka Korhonen pohti, mitä tehdä entisen kodin esineille, jotka puhuivat vanhaa kieltä arjesta, jota ei enää ollut. Monet esineet näyttäisivät oudoilta ja joutavilta uudelle sukupolvelle, vaikka niillä oli aikoinaan ollut tärkeä sija elämässä. Sirkka päätti koota esineet, luetteloida ne ja kirjoittaa niiden yhteyteen lyhyesti niiden käyttötarkoitus. Samalla hän kokosi yhteen muutakin menneestä elämästä kertovaa, kuten valokuvia, astioita, pienempää tavaraa, vaatetustakin. Hän rakennutti lapsuudenkotinsa vanhaan navettaan kotimuseon, jonne nämä tavarat sitten aseteltiin. Museo on edelleen olemassa, ja sukulaisilla on sinne avain. Menneisyys on talletettu, historia ei ole kadonnut. Sirkka halusi, että me kaikki muistaisimme, mistä tulemme. 

Välittävä…

 Sirkka Korhosen elämän ydin oli  toisista välittäminen ja huolehtiminen, asioiden järjestäminen sekä erityisesti muistaminen. Hän huomioi aina kaikkien sukulaisten ja heidän perheenjäsentensä syntymäpäivät, järjesti yhteisiä tapaamisia, kirjoitti paljon kortteja ja kirjeitä joissa lähetti valokuvia, sekä kokosi suvun muistoja ”Korhosten joululehtiin”, jotka hän itse toimitti ja monisti kaikille. Hän kirjoitti Kiihtelysvaarakerhon lehtiin ja julkaisuihin ajatuksiaan ja muistojaan sekä sanomalehtiin mielipiteitään. Hän kirjoitti myös pitkiä tietopohjaisia tekstejä maailman tilasta laatimaansa suvun historiikkiin  ja toivoi, että vanha Kiihtelysvaaran koti säilyisi kirkasvetisine lampineen ja vaaroilla humisevine koivikkoineen koskemattomana pakopaikkana, kun muu maailma ympärillä muuttuu yhä hillittömämmäksi ja luonnon kuluttaminen kiihtyy. Hän ei voinut käsittää yleisesti kasvavaa ahneutta ja itsekkyyttä vaan arvosti inhimillisyyttä elämän kaikilla alueilla.  ”… ihminen, perhe, suku on osa yhteiskuntaa ja maailmaa ja jokainen vaikuttaa omalla tavallaan maailman historian kulkuun.”(Sirkka Korhonen 1997)

Viimeiset vuodet:  ”Miksi tämä tapahtuu minulle?”

Viimeisinä vuosinaan Sirkka Korhonen sairastui Alzheimerin tautiin.  Muistin heikkeneminen oli hänelle äärimmäisen  tuskallista ja jossakin vaiheessa hän kuvaili sitä kidutukseksi, ihmetellen mitä pahaa oli tehnyt. Nuoremmat sisarukset pitivät nyt vuorostaan huolta hänestä. 

Hän kirjoitti edelleen kirjeitä ja piti jonkinlaista päiväkirjaa. Yhdessä kirjeessään hän kirjoittaa kuvailevasti:”…Minä liukenen hiljaa pois, ensin ymmärtämästä, sitten ajattelemasta, kuulemasta, näkemästä, ja sitten siirryn hiljaa pois tästä maailmasta iankaikkiseen.” Hänelle oli masentava ajatus, ettei enää kykenisi kokemaan kaikilla aisteillaan elämää, muistamaan eikä kertomaan siitä. Vuosien kokemuksesta vanhusten parissa hän kuitenkin tiesi, että niin tulee käymään. Hän kirjoitti sukulaisille  liikuttavan  jäähyväiskirjeen,  suunnitteli ja kirjoitti ylös tarkasti omat hautajaisjärjestelynsä, ettei kenenkään tarvitsisi miettiä niitä sitten kun aika tulee. 

Sirkan kalenterissa, pari vuotta ennen hänen kuolemaansa on lyhyitä muistiinpanoja pienistä tapahtumista ja havaintoja säästä.  Käsiala on jo hieman haurasta, ja hän on todennut, ettei muista enää mitään. Lopussa on alakuloinen havainto syksystä: ”Puut alkavat olla lehdettömät.” 

Eräässä viimeisistä kirjeistään Sirkka  siteerasi hyvin liikuttavasti Eeva Kilven runoa, joka alkaa sanoin  ”Kun ei enää jaksa kirjoittaa…” Tuo runo puhutteli häntä kipeästi.

Sirkka Korhonen kuoli läheisten läsnäollessa 9.11. 2012 Kontiolinnan hoivakodissa Joensuussa. Hän oli esimerkillään  vaikuttanut koko suvun ajatuksiin ja elämään – yhdistänyt, pitänyt huolta. Nyt suku oli menettänyt yhteydenpitäjän, mutta hän jätti meille historian, juuret.  Hän jätti meille sen, minkä menetti  –  muistin.