Sirkka-Liisa Kivelä – hyvän vanhushoidon esitaistelija

Turun yliopiston yleislääketieteen professori Sirkka-Liisa Kivelän mukaan Suomessa hoidetaan vanhuksia paikoin huonommin kuin kotieläimiä.

Väitteensä tueksi vanhusten hoitoon perehtynyt professori kertoo, että EU-direktiivin mukaan esimerkiksi lehmiä on ulkoilutettava säännöllisesti, mutta on vanhuksia, jotka eivät vuosikausiin pääse ulos. Vanhuksia hoidetaan myös liikaa psyykelääkkeillä ja heidät diagnostisoidaan esimerkiksi dementikoiksi väärin perustein. Tavallisilta lääkäreiltä puuttuu tyystin vanhustenhoidon erikoisosaaminen, sillä 1990-luvun lama lopetti sen koulutuksen. Eikä sitä ole palautettu. Sirkka-Liisa Kivelä vaatii nyt vanhusten hoitoon paitsi tiedon lisäämistä myös asennemuutosta ja konkreettisia toimia. Juuri perustetulle vanhusten etuja valvovalle järjestölle riittää töitä.

Mummon muisto mallina

Mallin hyvään vanhuuteen Sirkka-Liisa Kivelä sai jo lapsena.

”Mummoni oli vahva suomalainen nainen, tasapainoinen ja valoisa, vaikka oli kokenut monenmoista elämänsä aikana. Mummo sai tuntea läheistensä huolenpidon, sillä häntä hoidettiin kotona kuolemaansa saakka, viimeiset yhdeksän kuukautta vuodepotilaana. Opin tuolloin, että vanhuus on harmonista, onnellista aikaa. Malli jäi syvälle sieluuni, josta se nousi, kun kiinnostuin 1980-luvulla vanhusten kohtelusta ja hoidosta Suomessa.”

Asiaan perehtyminen on nostanut Sirkka-Liisa Kivelän vanhushoidon, geriatrian asiantuntijaksi, jonka mielipidettä kysytään ja jota myös kuullaan. Keväällä 2006 hän selvitti sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta vanhushoidon nykytilan ja antoi siitä omat kehityshaasteensa. Sittemmin hän on ollut aktiivisti ajamassa vanhusten asiaa ajavaa yhdistystä, joka joulukuun 2. päivänä perustettiin. ”Suomesta on tähän saakka puuttunut epäpoliittinen etujärjestö, jollainen monessa muussa länsimaassa jo on. Esimerkiksi EU:n kokouksiin, joissa olen usein asiantuntijana, osallistuu vahvojen seniorijärjestöjen edustajia”, hän kertoo ja iloitsee, että aktiivisilla kansalaisilla, jotka eivät tyydy vain sivusta seuraamaan, kun vanhusta makuutetaan märissä vaipoissa ja syötetään tälle velliä, on nyt väylä toimia.

Unilääkkeen tilalle ulkoilu

Vanhuus ei tule yksin, vaan usein tautien kera. Iän mukanaan tuomat sairaudet on kuitenkin hoidettava vanhenemismuutokset huomioiden ja vanhusta kunnioittaen eikä työikäisten mitoilla. Tämä vaatii Sirkka-Liisa Kivelän mukaan erityisosaamista ja tietoa.

”Esimerkiksi uni muuttuu vanhetessa. Iäkäs nukkuu koiranunta ja sanonta aamun virkku, illan torkku tulee monelle todeksi. Tämä pitäisi hyväksyä, unohtaa unilääkkeet ja muistaa, että unettomuutta ja unen laatua parantaa vaikkapa tunnin, puolentoista kävely.”

Iäkäs myös paranee nuorta hieman hitaammin. Tosin tässä kuten vanhenemisessa ihmiset poikkeavat toisistaan. Toiset ovat vanhuksia jo kuusikymppisinä, toiset vasta 80-90 -vuotiaina. Joku pärjää kotona liki satavuotiaaksi, toinen taas tarvitsee laitoshoitoa pian eläköidyttyään. Myös erilaisuutta pitää sietää ja hyväksyä. Jos joku haluaa katsoa tv:tä iltamyöhään, se pitäisi sallia. Samoin seksi ja pienet makunautinnot. Iäkkäiden ravinto onkin asia, josta pitäisi enemmän puhua. Yleiset ravitsemussuositukset pätevät 75 ikävuoteen, mutta sen jälkeen kaloreita ei kannata laskea. Eikä liioin laihduttaa. Ruoan on oltava täysipainoista, ja sen on sisällettävä myös rasvaa ja suolaa. Erityistä huolta Sirkka-Liisa Kivelä kantaa psyykelääkkeistä, joita iäkkäät napsivat muun muassa masennukseen.

”Kolmen tai useamman psyykelääkkeen käyttö on yleistä. Ne heikentävät älyllistä kykyä ja muistia, lisäävät kaatumista ja tapaturmia”, hän toteaa, mutta korostaa, ettei suinkaan kiellä lääkkeitä vaan on asianmukaisen lääkehoidon puolesta puhuja.

Muistelu toimii lääkkeenä

Millaista on sitten hyvä vanhuus? Vain fantasiaako?

Sirkka-Liisa Kivelän mukaan sen ei tarvitse olla fantasiaa, kunhan asenteet muuttuvat.

”Tärkeintä on, että vanhusta kohdellaan ihmisenä, vaikka tämä olisi dementoitunut. Että hän saa tarvitsemaansa hoitoa ja voi elää läheistensä kanssa. Palvelutalo on hyvä ratkaisu, jos se on kodinomainen, tarjoaa vanhukselle yksityisyyttä, eivätkä omaiset ja ystävät tätä unohda.”

Kaikilla ei ole kuitenkaan omaisia – eikä aina ystäviäkään. Tässä auttaa ystäväpalvelu tai paikka, esimerkiksi kortteliklubi, jonne iäkäs haetaan. Jossa on musiikkia, ruokaa ja pelejä, askartelua, jumppaa, huumoria – ja muita ihmisiä. Yhteisöllisyys on tärkeää. Samoin muistelu, sillä sen avulla vanhus järjestää elettyä elämäänsä. Muistia voi herätellä vanhojen valo- ja elokuvien, työkalujen, kirjojen ja laulun asein. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella vanhusta, vaikka tämä satuilisi.

”Muistelu on yhtä tehokasta kuin lääkkeet”, Sirkka-Liisa Kivelä toteaa, mutta muistuttaa että myös nykytapahtumien seuraaminen ehkäisee syrjäytymistä. Ja toivoo, että Yle lukisi uutisensa hieman hitaammin, jotta myös hänen 95-vuotias isänsä ehtisi mukaan.