Sirkka Keränen - intohimona tieteellinen tutkimus

Sinnikäs. Periksi antamaton. Selviytyjä. Ennakkoluuloton. Utelias. Ahkera. Kunnianhimoinen. Motivoitunut. Pätevä. Palkittu…

Kainuussa syntynyttä, kansainvälisen tutkijauran Suomessa tehnyttä Sirkka Kerästä luonnehtimaan ei yksi adjektiivi riitä. Eikä edes kymmenen, sillä niin tiivis ja mielenkiintoinen on ollut hänen työuransa laborantista virusten molekyylibiologian kautta hiiva- ja solubiologian tutkijaksi. Eikä intohimo ole haihtunut eläkevuosina. Kiinnostus hiivaan on vain vaihtunut kulttuuriin, puutarhapalstan viljelyyn ja sieniin.

Evakkoon sodan jaloista

Sirkka Keränen syntyi elokuussa 1940 Suomussalmella. Perhe, johon kuului isä Frans Isak eli Iikka, äiti Anna Stiina eli Anni ja 2,5-vuotias esikoistytär Anja, oli alkukesästä palannut Utajärveltä talvisodan evakosta. Isä toimi tuolloin poliisina ja joutui eri puolille laajaa pitäjää. Niinpä Sirkka asui ensimmäisten elinvuosiensa aikana seitsemässä eri paikassa, kunnes perhe muutti vuonna 1942 isän entiseen kotitaloon, jossa kuopus Elsa syntyi. Seuraavana kesänä sieltäkin piti lähteä pois jatkosodan jaloista. Uusi koti löytyi Hyrynsalmen Paljakan kylästä, josta Keräset saivat pientilan, Lohelan, ja sen myötä 75 hehtaaria metsää ja suota.

Mutta jo vuoden päästä oli jälleen edessä evakkotaival, nyt Kokkolan lähelle Kaarlelaan. Syynä olivat saksalaiset, joilla oli majoitusalueita ja varikko Hyrynsalmella, rautatien pääteasemalla, ja jotka piti nyt ajaa pois. Evakkomatkasta nelivuotias Sirkka muistaa sen innon, kun pääsi kylään. Ja tietysti aikuisten surun, kun palattiin ja nähtiin, että koko kirkonkylä oli poltettu ja sillat tuhottu. Vain kirkko oli säästynyt, samoin koti Paljakassa.

Paljakan asutusalue oli perustettu 1930-luvun lopulla. Synkkään kuusimetsään oli rakennettu tie ja sen varrelle 26 pientä asuintaloa navettoineen. Asutustilallisen velvollisuus oli neljän vuoden aikana suurentaa taloa ja navettaa sekä raivata peltoa viisi hehtaaria. Ellei niitä tehnyt, joutui pois. Näin oli käynyt Lohelassa, ja siksi Keräsen perhe muutti sinne muita kyläläisiä myöhemmin.

Opettajan kannustus ratkaisevaa

Kansakoulun Sirkka aloitti vuonna 1947 ns. supistetussa kansakoulussa, jota pidettiin naapuritalon pirtissä. Alakoululaiset kävivät koulua syys- ja toukokuun, yläkoululaiset niiden välin. Kolmannelle luokalle hän pääsi uuteen, vielä keskeneräiseen Paljakan kansakouluun. Sinne oli kotoa viiden kilometrin matka metsäpolkuja pitkin. Sirkka piti koulunkäynnistä ja haaveili keskikouluun pääsystäkin, vaikka tiesi isänsä sitä vastustavan. Eihän tyttöjä kannattanut kouluttaa!

Opettaja, Mauno-Olavi Saariaho, oli toista mieltä. Hän alkoi prepata Sirkkaa muutaman muun oppilaan kera keskikouluun pääsyä varten antaen heille ylimääräistä opetusta laskennossa ja äidinkielessä. Hyrynsalmella oli tuolloin supistettu kolmevuotinen ”pimeä” keskikoulu eli ilman valtion lupaa perustettu. Koska opettaja tiesi Sirkan isän vastustuksen, hän ehdotti, että Sirkka menisi kouluun Raaheen, jossa opettajan isällä oli kenkäkauppa ja jonka luona tyttö voisi asua. Kevätkauden loppuessa opettaja kutsui Sirkan isänsä kanssa kotiinsa kahville ja puhui isän ympäri. Isä antoi tyttärelleen luvan lähteä Raaheen oppikoulun pääsykokeisiin.

Keväällä 1953 Sirkka Keränen matkusti junalla Raaheen. Asemalla häntä vastassa oli opettaja, ja juoksujalkaa mentiin koululle, jossa oli jo laskennon tentti menossa. Mitä muita tenttejä oli, sitä Sirkka ei muista. Sen sijaan hän muistaa, että opettaja oli paljon jännittyneempi kuin hän, kun mentiin kuulemaan tuloksia ja toteamaan, että kainuulaistyttö oli hyväksytty oppikouluun.

Raahessa kainuulaistyttö näki elämänsä ensimmäisen elokuvan, kun opettaja vei hänet katsomaan elokuvaa nimeltä Hän tanssi kesän. ”Ehkäpä se on varoitus maailmalle lähdössä olevalle nuorelle tytölle”, Keränen kertoo tuolloin ajatelleensa.

Vain sunnuntait kotona

Samana syksynä Hyrynsalmella aloitti viisivuotinen keskikoulu. Vaikka se oli yksityinen eikä siis ilmainen, Sirkka Keräsen isä suostui, että tytär sai aloittaa koulun.

Aivan vaivatta koulunkäynti ei suinkaan sujunut. Koska kotiin oli koululta matkaa yli 20 kilometriä, Keräsen piti asua kirkonkylällä. Kahtena ensimmäisenä vuonna hän asui muiden syrjäkyläläisten kanssa tyhjillään olevassa opettajan asunnossa ja söi päivällä omia eväitä. Illalla sai onneksi ruokaa jatkokoululaisten asuntolassa.
Viikonlopuksi piti mennä kotiin. Koska Paljakan kylälle ei ollut edes postiautoliikennettä, matka taittui miten milloinkin.”Joskus kävelin koko matkan, joskus pääsin 10 kilometriä kuorma-auton lavalla ja kävelin loput, joskus osan matkaa naapurin isännän tukkireen pankolla tai täyteen ahdetussa postiukon Popedassa. Varmin vaikka ei helpoin tapa päästä kotiin oli Puolangalle menevä iltapostiauto”, Keränen kertoo ja lisää vieläkin muistavansa ankeat iltapäivät, jotka hän kulutti kylän raitilla koulun loputtua puolilta päivin. ”Postin odotushuone haisi tupakalle ja ihmisten likaisille vaatteille, mutta pakko sinne oli mennä talvella lämmittelemään.”

Postiautokaan ei mennyt perille saakka, joten loppumatka – kahdeksan kilometriä – oli käveltävä tai hiihdettävä. ”Jos hyvin kävi, oli latu puoliväliin, mutta loppumatka oli umpihankea. Jos mitään merkkejä tiestä tai polusta ei näkynyt, oli suunnistettava koirien haukunnan mukaan. Joskus kylän pojat pelottelivat minua Paljakan susilla, mutta en uskonut heitä.”

Koska Keränen oli kertomansa mukaan huono hiihtäjä ja varusteetkin olivat puutteelliset, kotona jo nukuttiin ennen kuin hän oli perillä. Maanantaiaamuna taas piti lähteä hyvin aikaisin. ”Äidillä oli määräys herättää minut viideltä. Hän keitti aina kahvit ja sitten varovasti herätteli. Vaikka olin aamu-uninen, en kertaakaan jäänyt koulupäivänä kotiin.”

Kolmantena kouluvuonna Sirkka Keränen asui tuttavaperheen luona. Talon isäntä oli ollut joskus töissä hänen isällään, eikä näin ollen perinyt muuta kuin ruokamaksun. ”Läksyjen lukuun pääsin vasta kun talon väki oli käynyt nukkumaan.”

Koulun penkiltä ”tekniskaksi”

Kolmannen luokan jälkeen isä Iikka Keränen ei enää halunnut päästää Sirkkaa kouluun, koska siihen ”ei ollut varaa”. Tämä ei ollut kuitenkaan tottelevainen tytär, vaan otti syyskuun ensimmäisenä päivänä talon ainoan polkupyörän, jolla ajoi kouluun. Kustannuksia säästääkseen hän meni serkkunsa luo pikkupiiaksi.”Tein kaikenlaisia kotitöitä, kävin ruokakaupassa, siivosin, laitoin ruokaa, pesin lapsen pyykit ja lämmitin saunan. Lopulta tämä kävi niin raskaaksi, että kevään tenttikauden alettua muutin pois ja asuin loppuajan edellä mainitun tuttavaperheen luona.”

Viimeisen keskikouluvuotensa ja sitä seuraavan Sirkka Keränen asui luokkatoverinsa kodissa.

Lukioon meno ei tullut kuuloonkaan, mutta Keränen pääsi töihin Hyrynsalmen Apteekkiin teknillisen apulaisen äitiysloman sijaiseksi. Työ siellä osoittautui onnenpotkuksi. Vaikka apteekkarilla oli ankaran työnantajan maine, kaikki meni hyvin. Työtoverit auttoivat hänet hyvään alkuun teknillisenä apulaisena eli ”tekniskana”, jonka työt olivat moninaiset. ”Tärkeä ja aina käsillä oleva tehtävä oli pussittaa särkypulvereita pieniin papereista taitettuihin kapseleihin”, Keränen muistelee. ”Pulvereita oli kahta päälajia: tavallista särkypulveria ja paprikauutteella punertavaksi värjättyä, pahanmakuista Hota-pulveria, jota pakattiin intiaanipäällikön kuvalla somistettuihin pusseihin. Muita töitä oli pitää yllä järjestystä ja siisteyttä, täydentää lääkehyllyt kellarin varastosta ja olla paikalla aina kun apua tarvittiin.” Ja tekniskaa todella tarvittiin. Kun apteekkari kuuli, että apulainen aikoi hakea laboranttikouluun, hän kimmastui: ”Kuka täällä sitten työt tekee, kun te lähdette pois?”

Turun kautta laborantiksi Helsinkiin

Syksyllä 1959 kainuulaistyttö lähti Turkuun yksivuotiseen sairaalalaboranttikouluun. Sinne pääsyssä häntä auttoi sukulainen koulukodista, sairaanhoitaja Alli Taival. Koulu oli ilmainen, ja oppilaat saivat sairaalasta kaksi ateriaa päivässä. Vaikka asuminen tuttujen luona oli edullista, Sirkka Keränen muistelee rahapulan olleen melkoinen etenkin syyslukukautena. Kevätlukukauden hän oli harjoittelijana Kuopion uudessa keskussairaalassa.

Laboranttikoulun päätyttyä Sirkka pääsi tohtori Pekka Halosen tutkimusavustajaksi Helsingin yliopiston virusopin laitokselle. Esimieheltään, josta tuli myöhemmin Turun yliopiston virologian professori, Sirkka Keränen oppi tutkimustyön perusperiaatteet, tinkimättömän tarkkuuden ja ehdottoman rehellisyyden.

Pääkaupunkiin muutto oli ratkaiseva nuoren laborantin opintiellä, sillä täällä oli iltaoppikoulu. Keränen ei kuitenkaan hakeutunut sinne heti, vaan halusi tutustua ensin työhön ja kaupunkiin. Alivuokralaisasunto löytyi Katajanokalta.

Syksyllä 1961 Sirkka Keränen aloitti lukion Valtion iltaoppikoulussa, josta pääsi ylioppilaaksi keväällä 1964.

Iltaopiskelu vaati säännöllistä ja kurinalaista elämää: ”Töitä tein arkisin klo 8 – 16. Sen jälkeen menin kouluun 17 – 20. Lauantaina työpäivä päättyi jo kello 13, mutta tenttejä ja ainekirjoitusta oli usein sen jälkeen.”

Ylioppilaaksi päästyään Sirkka jatkoi tutkimusavustajana, nyt Lääketehdas Orionin tutkimuslaboratorion virusosastolla. Työn ohella hän suoritti Helsingin yliopistossa saksan pro excercition ja taidehistorian approbaturin. Seuraavana syksynä hän pyrki ja pääsi opiskelemaan kasvi- ja eläintiedettä.

Oppivuodet Buffalossa ja New Yorkissa

Opiskelua Helsingin yliopistossa tuore ylioppilas ei kuitenkaan aloittanut heti, sillä Keräselle tarjoutui tilaisuus lähteä töihin Yhdysvaltoihin suureen, Buffalossa olevaan syöpätutkimuslaitokseen (Roswell Park Memorial Institute). Keränen oli siellä puolitoista vuotta ja opiskeli iltaisin sikäläisessä yliopistossa englantia ja antropologiaa. ”Jälkimmäistä, koska kurssi oli tarjolla aloittajille ja edullinen. Siitä jäi elinikäinen kiinnostukseni ihmisen esihistoriaan.”

Seuraavana vuonna Sirkka Keränen muutti New Yorkiin työskentelemään isossa syöpätutkimuslaitoksessa (Sloan Kettering Institute for Cancer Research), jossa hän viipyi runsaan vuoden. Työ osoittautui tulevan tutkijan kannalta tärkeäksi, sillä Keränen oppi molekyylibiologian modernit tutkimusmenetelmät, jotka olivat Suomessa tuolloin lähes tuntemattomia. Iltaisin hän opiskeli läheisessä Hunter Collegessa, joka oli osa yliopistoa (City University of New York). Laitos maksoi puolet kursseista, jotka liittyivät Keräsen tutkimusaiheeseen. ”Onneksi näin, sillä minulla ei olisi ollut varaa maksaa kursseja kokonaan itse”, Sirkka Keränen toteaa ja kertoo ihastuneensa kursseilla molekyyligenetiikkaan niin, että palattuaan Suomeen keväällä 1968 alkoi lukea genetiikkaa, jonka opiskelu pääaineena oli nyt mahdollista. Aiemmin se oli ollut biologisten aineiden sivuaine.

Molekyylibiologian menetelmät Suomeen

Aloittaessaan genetiikan opinnot syksyllä 1968 Sirkka jatkoi työtään Helsingin yliopiston virusopin laitoksella. Esimies, lääketieteen tohtori Leevi Kääriäinen, joka oli ollut samassa laboratoriossa New Yorkissa oppimassa molekyylibiologian tutkimusmenetelmiä ja myös auttanut Sirkka Kerästä pääsemään sinne, salli opiskelijan käydä luennoilla ja kursseilla, kunhan hän korvasi tunnit työskentelemällä iltaisin, viikonloppuisin ja lomien aikana. ”Itse asiassa se oli ehtona, että palasin Suomeen enkä jäänyt kumpaankaan laboratorioon, joihin minua oli pyydetty.”
Keräsen opinnot etenivät joutuisasti, sillä ne liittyivät saumattomasti työhön, johon hän oli omien sanojensa mukaan ”erittäin motivoitunut”. Olihan hän esimiehensä kanssa tuomassa Suomeen molekyylibiologian moderneja tutkimusmenetelmiä. ”Leevi Kääriäinen oli tietenkin primus motor, mutta minulla oli tärkeä rooli käytännön laboratoriotöiden vetäjänä ja nuorempien opastajana”, Sirkka tiivistää työnjaon.

Myös pro gradu -tutkielma haastoi tulevan tutkijan tiedot ja taidot. Tutkielman aiheena oli lämpöherkkien mutanttien eristäminen Semliki Forest -viruksesta. Sirkka kertoo, että työ oli hänelle varsinainen kypsyyskoe, sillä ”genetiikan professori ei mielestään tiennyt viruksista riittävästi ohjatakseen työtä ja lääkäri-esimies taas ei ollut perehtynyt genetiikkaan. Oli siis selvitettävä ja opeteltava kaikki itse.”

Työ onnistui kuitenkin hyvin, ja mutantit osoittautuivat myöhemmin erinomaisiksi työkaluiksi viruksen ja eläinsolujen molekyylibiologian tutkimuksissa myös toisten tutkijoiden käsissä.

Maisteriksi Sirkka Keränen valmistui vuoden 1972 lopussa ja väitteli 4,5 vuotta myöhemmin tohtoriksi. Välillä hän pistäytyi Heidelbergissä pystyttämässä solu- ja virusviljelmät Euroopan molekyylibiologian laboratorioon (EMBL), jonne biokemian professori Kai Simons oli ryhmineen Helsingistä siirtynyt. Tässä vaiheessa hän toimi myös Valtion eläinlääketieteen laitoksen viruslaboratorion eläinlääkärin ja johtajan sijaisena 1,5 vuotta. Väitöskirjansa Sirkka teki edellä mainittujen mutanttien avulla tutkimalla viruksen RNA- ja proteiinisynteesiä. Molekyyligenetiikan dosentuurin hän sai vuonna 1980.

Hyppy uuteen tutkimusalueeseen

Sirkka Keräsen työ molekyylibiologian tutkijana jatkui Leevi Kääriäisen työryhmässä Helsingin yliopiston virusopin laitoksella. 1970 – 80-lukujen vaihteessa tutkimusarsenaaliin tulivat DNA ja ns. geenitekniikka, joita varten perustettiin Sitran rahoituksella Yhdistelmä-DNA-laboratorio. Siitä kehittyi Biotekniikan Instituutti.

Geneetikkona Sirkka Keränen oli jo vuosia perehtynyt hiivakirjallisuuteen. Häntä viehättivät elegantit geneettiset tutkimusmenetelmät, jotka tavallinen leipomohiiva mahdollisti. Mutta tarvittiin vielä lievä painostus kollegoilta, ennen kuin hän päätti siirtyä virustutkijasta hiivatutkijaksi. Suomessa ei tällaista hiivatutkimusta tehty, joten  vuonna 1983 Keränen lähti jälleen Yhdysvaltoihin, nyt Yalen yliopiston biologian laitokselle. Opittuaan siellä hiivagenetiikan ja geenitekniikan tutkimusmenetelmät hän palasi Suomeen ja pystytti ne Helsingin yliopistolle. Keränen alkoi myös opettaa hiivan genetiikkaa yliopiston genetiikan laitoksella.

Työurastaan Sirkka Keränen toteaa, että siirtyminen hiivatutkijaksi melko varttuneella iällä osoittautui lopulta hedelmälliseksi, vaikka hyppy uuteen alueeseen oli tuntunut uhkarohkealta: ”Hiivatutkimukset olivat tuolloin ajan hermolla. Leivinhiiva oli ensimmäinen eukaryootti, jonka koko genomin, perinnöllisen aineksen rakenteen, emäsjärjestys, saatiin selvitetyksi.”

Solubiologiasta keskeinen tutkimusaihe

Geeni- ja hiivatutkijan tärkeimmäksi tutkimusaiheeksi muotoutui lopulta solubiologia, erityisesti proteiinien erittyminen solusta. Näissä tutkimuksissa leipomohiiva oli erinomainen malli ja työkalu lukemattomine mutantteineen ja helppoine menetelmineen. Sirkka Keräsen onnistui eristää hiivasta muutamia avaingeenejä, joiden toiminta on säilynyt hyvin evoluutiossa hiivasta ihmisen hermosoluihin. Tämä herätti kiinnostusta monissa johtavissa solubiologian tutkimusryhmissä ja toi tutkijalle esiintymiskutsuja eri puolille maailmaa. Vuonna 1987 Keränen kutsuttiin kolmen kuukauden vierailulle Japaniin, seitsemän vuotta myöhemmin vuodeksi vierailevaksi tutkijaksi Yalen yliopistoon ja vuonna 2002 Saksan Göttingeniin. Suomessa hänen hiivatuntemuksensa auttoi muun muassa varmentamaan toiminnan eräälle mitokondrion eli solun hengityskeskuksen geenille, jonka maailmankuulut tutkijamme Anu Wartiovaara ja Leena Palotie olivat eristäneet.

Vuonna 1988 Sirkka Keränen siirtyi VTT:n Biotekniikan laboratorioon, jossa tutkimustyöhön tuli mukaan biotekniikka. Tutkimukset, jotka proteiinien erityksen lisäksi keskittyivät hiivan aineenvaihduntaan ja homeiden entsyymeihin, toivat hänelle muun muassa kuusi erillistä patenttia.

Sirkka Keräsen ahkeruutta ja pätevyyttä osoittavat myös yli sata tieteellistä julkaisua, joista suurin osa on vertaisarvioituja alkuperäisjulkaisuja. Yhteistyökumppaneina oli muun muassa kaksi myöhemmin Nobelin palkinnon saanutta kollegaa.

Ansioistaan tutkijana Keränen sai vuonna 1997 Suomen Kemian seuran Emmanuel Merck -palkinnon ja kaksi vuotta myöhemmin Suomen Leijonan I-luokan ritarimerkin.

Eläkkeelle Sirkka Keränen jäi vuoden 2005 alussa, kahdeksan kuukautta virallisen eläkeiän jälkeen, mutta jatkoi vielä muutaman vuoden tutkimustyötä kahdessakin ryhmässä Helsingin yliopistolla. Tämän lisäksi hän toimi asiantuntijana väitöskirjojen esitarkastajana ja vastaväittäjänä.

Yhdysvalta-vuodet rikastuttivat monin tavoin

Yhteenvetona vuosikymmenten tutkijatyöstään Sirkka Keränen toteaa, että se on ollut mieleistä ja mielenkiintoista. Erityisen kiitollinen hän on niille ystäville ja kollegoille, jotka ovat pukanneet häntä uusille urille.

Tutkimustyö on myös sopinut hänen luonteelleen: ”Olen ollut kokeellisen tutkimuksen tekijä enemmän kuin opettaja. Jonkin verran olen pitänyt dosenttiluentoja ja antanut kurssiopetusta virusten molekyylibiologiasta ja hiivan genetiikasta sekä ohjannut pro gradu- ja väitöskirjatutkimuksia. En liioin hakenut professorin virkaa Helsingin ulkopuolelta, vaikka minua siihen usein kehotettiinkin. Helsingissä ei paikkoja juuri ollut jaossa.”

Yhdysvalta-vuosien Sirkka Keränen toteaa olleen nuorelle tutkijalle monin tavoin hyödyllisiä ja opettavia. Ammatillisen oppimisen, yliopisto-opiskelun aloittamisen ja oman alan löytymisen lisäksi oli kiehtovaa tutustua suureen maailmaan. Tutustuminen ihmisiin maailman eri kolkilta opetti ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja kulttuureja.

Vaikka esimiehet sekä Buffalossa että New Yorkissa halusivat hankkia Sirkalle viisumin työskentelyä ja opiskelua varten, hän päätti palata Suomeen. Syitä oli monia: ”Buffalo ei viehättänyt minua, sillä sikäläinen elämänmeno oli helppoa ja joutavanpäiväistä. Töissäkään en oppinut mitään uutta, pikemminkin sain ohjata toisia laboratoriossa. New Yorkiin olisin voinut jäädäkin tuolloin. Työtoverini, osa ulkomaalaisia, olivat mukavia ja auttavaisia, laboratorion ilmapiiri innostava. Opin siellä paljon ammattiini kuuluvaa. Kansainvälisessä keskuksessa (International Center) tutustuin nuoriin, eri maista oleviin opiskelijoihin, joista tuli hyviä ystäviä. Opin pitämään myös New Yorkista, jossa oli – ja on edelleen – mahtava kulttuuritarjonta. Pieninkin kustannuksin pääsi näkemään ja kuulemaan maailmankuuluja taiteilijoita. Kutsun sitä vieläkin entiseksi kotikaupungikseni, jossa on kiva käväistä.
Päätökseeni palata Suomeen vaikuttivat paljon suomalaistutkijat, joiden mielestä oli parasta opiskella Suomessa, jos sinne halusi joskus palata. Näin oli silloin – ja näin on edelleen.”

Puutarhanhoito vie aikaa sienestykseltä

Sirkka Keränen ei koskaan solminut avioliittoa, mutta eli avoliitossa lähes 40 vuotta ymmärtäväisen ja sopeutuvan miehen, kauppatieteiden maisteri Esa Virtasen, kanssa. Puoliso tiedosti kumppaninsa työn tärkeyden: antoi tutkijalle hänen tarvitsemansa vapauden ja tuki tätä kaikin tavoin. Mies hoiti hyvin myös kodin ja kaksi kissaa puolisonsa ollessa ulkomailla. Esa Virtanen kuoli vuonna 2010.

Sirkkaa on aina kiinnostanut kulttuuri – musiikki, teatteri ja kuvataiteet – ja se on edelleen tärkeällä sijalla hänen elämässään. Kainuun ”korvessa” tällaisia rientoja ei tietenkään ollut tarjolla, joten rintamaille tultuaan hän aloitti itsensä ”sivistämisen”. Jo Turussa hän osti vähillä rahoillaan lipun kiinalaiseen oopperaesitykseen Turun Ruotsalaisessa Teatterissa ja ensimmäisinä Helsingin vuosinaan hankki kausilipun joskus teatteriin, joskus taas oopperaan tai operettiin. Myös kuvataidenäyttelyt kuuluivat sivistymisprojektiin, samoin taidehistorian opinnot, jotka loivat hyvän pohjan taidenautinnoille eri puolilla maailmaa.

Nykyään Sirkka Keräsellä on kausikortti Radion sinfoniaorkesterin konsertteihin. Hän seuraa aktiivisesti pääkaupungin teatteritarjontaa ja kuuluu myös Ateneumin ystäviin ja Helsingin yliopiston alumneihin.
Nyt eläkeiässä palstaviljely on noussut oleelliseksi osaksi kesää ja häirinnyt samalla sienestystä, jota hän on harrastanut vuosikymmeniä, alussa miehensä innostamana. Sirkka Keränen kertoo tuntevansa jo yli 60 ruokasientä, joten montaa hyvää ei ole enää oppimislistalla. Keskuspuiston länsilaidalla olevaa puutarhapalstaa, jonne on viiden minuutin polkupyörämatka hänen kotoaan Länsi-Pasilasta, Keränen viljelee samalla antaumuksella kuin aikanaan rakasti tieteellistä tutkimusta.