Seija Valtosen vaiherikkaaseen elämään on mahtunut hengästyttävän paljon, eikä kaikki aina ole ollut pelkkää päivänpaistetta. Synkkiä aikoja ja surua on ollut hänelläkin. Mutta vanhoja ei ”märehditä”. Ne kuuluvat menneeseen. Positiivisella asenteella ja tarmokkuudella hän jaksaa kulkea eteenpäin, kohti uusia haasteita ja kiinnostuksen kohteita.

Lapsuus

Seija Valtonen os. Koivisto syntyi 1938 esikoisena Vahdolla asustelevaan  Jaakko ja Siviä Koiviston perheeseen. Muutto Nousiaisiin tapahtui melko pian tämän jälkeen.

Arki Paistanojalla, Kallusten tilalla oli työntäyteistä eikä sota tehnyt siitä yhtään helpompaa. Pikkuinen Seija oli mukana arjen askareissa ensi henkäisystä lähtien. Maatilan työt oli hoidettava, eläimet ruokittava ja karja lypsettävä. Isän lähdettyä sotaan äidin työtaakka vain kasvoi. Viljat puitiin, heinät korjattiin ja koitettiin vain selvitä. Puutetta oli kaikesta.

Jo hyvin pienenä Seijan piti osallistua kotitilan töihin. Hevonen oli tärkeä työtoveri pienelle tytölle, joka ratsasti pitkiäkin matkoja viedessään vettä ja apetta laitumille. Onneksi hän oli vilkas ja utelias tyttö, jolle työnteko oli toisaalta melko mukavaakin.

Sisarukset olivat nuorempia eikä heistä ollut leikkitovereiksi aktiiviselle lapselle. Toisinaan hän pääsi Vahdolle Kohmon mammalle ja pappalle, kun kävi kotonaan ”rasittavaksi”. Vahdolla ollessaan häntä vähän hemmoteltiin, mikä tuntui tosi mukavalta. Niitäkin ylellisyyksiä ruvettiin myöhemmin karsimaan, kun vanhemmat katsoivat, että tytöstä siellä ollessaan oli tullut laiska.

Isän palattua sodasta arki jatkui siihen aikaan suurehkolla maatilalla. Hehtaareita Kallusten tilalla oli kolmisenkymmentä. Töitä oli paljon, kun ei vielä ollut koneita apuna. Oman väen lisäksi apuna oli myös renki ja karjakko. Tilalla oli paljon eläimiä, koska elettiin omavaraisessa taloudessa. Oli lehmiä, possuja, kanoja, lampaita ja hevosia. Hevosia työntekoon oli vähimmilläänkin kolme, usein myös oma varsa kasvamassa. Hevoset olivat siihen aikaan ainoastaan työntekoa varten, mutta parhaiten niiden kanssa pärjäsivät naiset.

Isä joutui toisinaan pyytämään naisia apuun, kun tuli ongelmia. Niin Seijakin sai näyttää taitonsa hevosten kanssa, vaikka ei siitä erityiskiitosta saanutkaan. Kaikesta huolimatta isä ja tytär tekivät paljon töitä yhdessä, äidin hoitaessa pienempiä sisaruksia. Sisaruskatras olikin ihan kohtalainen. Kolme siskoa, Seli, Sirpa, Soile ja kaksi veljeä, Matti ja Jukka.

Isä oli auktoriteetti, jolle ei sanottu vastaan. Pelkkä kulmien kurtistaminen sai hiljenemään. Isä ei kuitenkaan ollut pelottava. Siihen aikaan kunnioitus vanhempia kohtaan oli suurta, eikä sitä kyseenalaistettu.

Joskus isä oli anteliaalla päällä ja antoi kukkarostaan kolikon tai pari johonkin mieluisaan, kuten arpajaisiin. ”Tuo loput takaisin”, sanoi isä, vaikka ei loppuja koskaan pyytänytkään. Isän kukkaro oli lipaston laatikossa, mutta sieltä ei edes äiti ilman lupaa hakenut rahaa. Äidillä olikin oma ”munarahastonsa”, jota hän tarpeen tullen käytti kauppareissuillaan.

Yksi mieleen painuvimmista Seijan lapsuusmuistoista oli ehdottomasti joulu. Päivän askareet tehtiin hyvissä ajoin, käytiin saunassa ja puettiin puhdasta ylle. Jopa isällä oli yllään paremmat vaatteet, joissa ei arjen työ tuoksahtanut. Ruokaa oli tehty runsaasti ja pöytää katettiin hartaudella. Omista juureksista tehdyt laatikot ja ”sallatti” kuuluivat joulupöytään. Kinkkua ei silloin syöty jouluna, vaan se palvattiin ja jätettiin kevääksi. Muuta lihaa toki oli tarjolla.

Radio oli ylellisyyttä ja sitä kuunneltiin hartaasti. Jouluisin koko perhe kokoontui kuuntelemaan ”Taatan Joulusaarnaa”. Se oli jotain niin ihmeellistä ja kunnioitusta herättävää, että kaikki hiljenivät pienimpää myöten. Siitä jäi myös paljon mietittävää pitkäksi aikaa.

Tarinat on kirjoittanut F. E. Sillanpää ja ne kertovat hänen lapsuudestaan Myllykosken mökissä Miinan ja Pransun kanssa. Kirjailija halusi kertomuksillaan lohduttaa ja rohkaista kohti parempaa sodan jälkeistä elämää. Tekstit, joita hän itse luki radiossa, huokui pieni toivon kipinä, tähän tapaan: ”Minä makaan vielä peiton alla siellä tienpuoleisessa peräsängyssä. Siellä minä makaan, mutta herännytpä jo olen. Silmiini loimottaa asiallinen koivuvalkea sieltä oviseinän keskivaiheilla sijaitsevasta pirttimuurin pesästä. Jouluaaton aamuhetki on.”

Kaikesta innostuneena Seija jaksoi myös harrastaa pienestä pitäen. Urheilu ja liikkuminen veivät Nousiaisten Suden kentälle aina, kun vain velvollisuuksilta ehti.

Kun kaikki oli omavaraista, myös pellavat kasvatettiin itse ja lampaanvilloista kehrättiin lankoja. Kaikki työvaiheet tulivat tutuksi pienestä pitäen.

Käsitöitä oli mukava tehdä. Oli niin mukava nähdä, kun sai jotain valmiiksi, itse tehtynä. Äiti tosin oli ankara siinäkin asiassa, töitä aloitettiin alusta, kunnes lopputulos miellytti äitiä. ”Kukkaan ei kysy, kui kauan sitä on tehty, vaa kaik kysyvä kuka sen o tehny.” Niinpä sukkia ja lapasia piti purkaa niin monta kertaa, että miellytti äidinkin silmää. Kaikki piti tehdä kunnolla mihin ryhtyi. Ei se ollut huono elämän ohje.

Eväät elämään

Pikkutyttö varttui ja kasvoi ja sitä mukaa kasvoi halu tehdä ja tietää entistä enemmän. Arkityöstäkin tuli kiinnostavampaa, kun oikein paneutui asioihin. Vilkkaalle ja uteliaalle Seijalle 4H-kerho tarjosi juuri sopivan kasvualustan. Seija oli lisäksi kovin kilpailuhenkinen ja siksipä hän osallistuikin lähes kaikkeen mihin rahkeet riittivät.

Maatalouskerho (nykyinen 4-H-kerho) järjesti monenmoista kilpailua. Sokerijuurikkaan harvennusta, lypsämistä, paidan silitystä, napin ompelua, jokaiselle jotakin. Tuorlan pelloilla kilpailtiin harvennuksesta ja Sokeritehtaan alueella järjestettiin Hopeakuokka-kilpailut.

Palkinnoksi hyvin suoritetusta työstä sai monenmoista mukavaa, lusikoista ja kirjoista vasikkaan ja kaikkea siltä väliltä. Seija tietysti voitti sellaisen, vasikan. Mahtoi nuori tyttö olla ylpeä mennessään kotiin palkintovasikkansa kanssa! Kovin tuotteliasta maitolehmää siitä ei kuulemma tullut, mutta varmasti hyvää syötävää riitti pitkäksi aikaa.

Joka kylällä oli oma kerho, johon koulutettiin vetäjä. Seija toimi myös oman kylänsä ”päällikkönä”. Kerhossa käyminen oli kovin mukavaa ja siellä sai käytännön opetusta arkisiin askareisiin, vähän niin kuin leikin varjolla. 4H-kerholla oli myös oma valtakunnallinen lehti, Nuorten sarka. Paistanojalla ”julkaistiin” myös kylän omaa lehteä, Sarkatilkkua. Siinä nuoret saivat toteuttaa omaa luovuuttaan keksimällä hassunhauskoja mainoksia ja ilmoituksia. Tässä esimerkkinä muuan pakina:

”Pientä pakinaa vuod.1952

Nii, nyse joul` on jo menny ja koko vuoski men. Juu- ja niin pia se men, se vuos, meinate, etten määkä ollenka kerjeny lukema sanomalehdest` niit suuri tapahtumi, ko sen Muhoksen neidon Amerikaskäynti ja siäl kauniks tulemine. Kuva ja pääll`kirjotukse luvi niist Olympialaisist ja täyty sanno ett` ne olivat kyll` kommeet. Sotakorvaukse ova loppunee jo vissii. Ja meidä kunniakas presidenttivanhuksemme K.J. Stohlberk kuoli. Ja näitte tapahtumie merkeiss se vuos siin roikkus. Hyvää uuden vuoden jatkoa vain toivottaa Siku.”

Samassa lehdessä on myös syntymäpäivä onnittelut 15-vuotiaalle Seijalle, myynti-ilmoitus kunnossa olevasta sukan silmukasta, päivän sää, sekä ihan asiallista asiaakin muun muassa uunin lämmityksestä.

Siellä karttuivat myös sosiaaliset taidot. Kylän nuoret olivat käytännöllisesti katsottuna kaikki kerhon toiminnassa mukana. Silloinen kerhoneuvoja oli niin vihkiytynyt työhönsä, että kulki talosta taloon ja haki lapsia ja nuoria toimintaan mukaan.

Kerholla oli varmasti suuri merkitys lasten maailmaan sodan jälkeen, kun kaikki oli vielä ankeaa ja iloja vähänlaisesti. Iloa koitettiin tuoda myös iltamilla, joita järjestettiin muutaman kerran vuodessa. Ohjelma koostui pääasiassa nuorten teatteri- ja tanhuesityksistä. Tanssia ei vielä oikein suvaittu, mutta tanhu ja piirileikit olivat suosittuja. Teatteriesityksiin suhtauduttiin vakavasti ja kaikki halukkaat pääsivät aina mukaan. Ohjaaja näytelmiin tuli ihan Turusta asti, kaupunginteatterin ohjaaja Hilly Lindqvist.

Seija oli aktiivisesti mukana 4H- toiminnassa aikuisikään asti. Kerhoneuvojina Nousiaisissa sinä aikana ehtivät olemaan Katri Lokala, Silja Sjöman ja Laila Mäki-Imppala. Ylistyssanoja ei Seijalta puutu, kun hän kertoo kerhon toiminnasta ja sen vaikutuksista omaan elämäänsä. Sieltä sai hyvät eväät edessä olevaan aikuisen elämään. Jopa niin, että se on omalla tavallaan viitoittanut hänen tietään koko tähänastisen elämänsä ajan.

Koulun ensimmäiset kaksi vuotta olivat siihen aikaan kovin minimaaliset. Syksyllä ja keväällä kaksi viikkoa. Alakoulu tuli kuitenkin suoritettua hyvin arvosanoin. Laulusta ei tosin tullut kuutosta parempaa. Luokan edessä laulukokeen suorittaminen vei viimeisenkin vireen vähäisestä laulutaidosta, kertoo Seija Valtonen.

Kovasti olisi Seija halunnut kouluja käydä, oppikoulukin oli haaveissa, mutta isä oli järkkymätön; koulu sai jäädä, kotona oli töitä.

Siinä se meni Seijan lapsuus, ahkeroiden. Se ei kuitenkaan estänyt häntä tiedon hankinnassa. Hän imi kaiken mahdollisen itseensä kuin pesusieni. Maailmassa ei yksinkertaisesti ollut mitään, mikä häntä ei olisi kiinnostanut.

Alakoulun jälkeen Seija kävi vielä yksivuotisen kotiteollisuuskoulun Turussa vuosina 1956–1957. Koulupäivät olivat suhteellisen pitkiä linja-automatkoineen. Siksi olikin mukavaa viettää puolentoista tunnin ruokatuntia tyttöjen kesken. Silloin oli aikaa höpötellä ja virkata vaikka pitsiä. Eihän sitä nyt jouten kädet voineet olla.

Rippikoulukin tuli suoritettua. Kaksi viikkoa syksyllä ja saman verran keväällä. Aamusta iltaan. Papin kysymyksiin oli vastaus tultava kuin tykin suusta ja ulkoa piti asiat osata.

Lapsuutta ja leikkiaikaa kesti nykyistä myöhempään, vaikka aikuisten maailma jo kiinnostikin silloisia teinejä. Rippikoulu oli jo käyty, mutta ystävien kesken saatettiin silti vielä täysin spontaanisti ruveta leikkimään.

Maailma muuttui pikkuhiljaa avoimempaan suuntaan. Urheilutaloissa ja paviljongeissa alettiin järjestää tansseja. Seijalla oli kuitenkin niin paljon puuhaa, ettei tansseissa niin kovin montaa kertaa ehtinyt käymään. Sirkusta katsomaan sitä vastoin olisi kovasti tehnyt kerran mieli, mutta eipä linja-autoa tullutkaan! Aikansa ystävättärensä kanssa odoteltuaan, tulivat he siihen tulokseen, että olivat pysäkillä väärään aikaan, ehkä. Joltain oli varmasti aikataulusta kyselty, mutta olisiko informaatiota antanut muistanut väärin, tiedä häntä.

Aikuisten maailma tuli Seijallekin vääjäämättä vastaan. Puoliso Veijo löytyi omalta kylältä. Siitä alkoi toisenlainen arki. Pari asusteli jonkun tovin Turussa ja Seija kokeili tehdastyötä Barkerilla, mutta maalle takaisin teki mieli ja sinne oli palattava.

Elämää emäntänä

Arki ja työt jatkuivat naimisiinmenon (1958) jälkeen. Seija osti Veijon kanssa Ojankulmalta tilan, josta oli tarkoitus saada elanto. Siellä saivat kasvualustan myös heidän kolme poikaansa,Jari, Juha ja Kimmo. Hehtaareita oli parikymmentä ja eläimiä tietysti myös. Viljan ja mansikan viljelyn lisäksi oli sikoja ja kanoja. Possuista tulikin Seijalle kiinnostuksen kohde, joka johti myöhemmin jalostussikalatoimintaan. Elämä pienessä kylässä oli tietyssä mielessä turvallista. Apu oli aina lähellä, jos sitä tarvittiin.

Monenlaiset yhdistykset yhdistivät kyläläisiä ja innostivat yrittämään. Yksi sellainen oli Nousiaisten Maatalousseura, joka järjesti mm. talonpitokilpailuja. Naisten sarjaan oli Seijankin osallistuttava, ja voittohan siitä tuli, 40 pisteellä. Seija osallistui myös valtakunnalliseen ruuanlaittokilpailuun, jossa piti valmistaa kesäkeitto ja marjakiisseli. Voitto tuli siitäkin. Helsingissä pidetyssä Pohjoismaiden välisessä kilpailussa heltisi ”vasta” viides sija.

Nousiaisten Maa- ja Kotitalousnaiset jakoivat mestarimerkkejä, joista Seija sai omansa. Jakotilaisuus oli Valpperin koululla järjestetyssä sadonkorjuujuhlassa joulukuun 4. päivä 1979. Siellä luovutettiin myös ”Kylä elää” viesti Saksalan pienviljelijäyhdistykselle. Kyseinen juhla päättyi sisarusketjussa laulettuun ”Maa on niin kaunis” – lauluun. Muutakin ajanvietettä oli tarjolla. Martat kokoontuivat pieninä ryhminä säännöllisin väliajoin. Järjestettiin kinkereitä ja perustettiin pienviljelijäyhdistyksiä.

Äiti Seija

Pojat, Jari, Juha ja Kimmo muistavat lapsuutensa onnellisena ja turvallisena aikana. Vanhemmat tekivät töitä kotona, joten aina oli jompikumpi paikalla tarvittaessa.

Seija on ollut lapsilleen esikuva, jonka elämänohjeet kiteytyvät kahteen asiaan: ole rehellinen ja ahkera. Hän on kannustanut lapsiaan ja ollut kiinnostunut heidän asioistaan, kuunnellut ja auttanut tarvittaessa. Valtosten pihalla saivat oleilla myös kaverit. Pojat rymysivät enimmäkseen metsässä tai kilpailivat eri urheilulajeissa. Jari muistelee, että pihakilpailuja oli monenlaisia, pienistä aina ”Pohjoismaisiin” kisoihin. Osallistujina tietysti kylän kaikki lapset.

Leikin tiimellyksessä aina sattui ja tapahtui, mutta Seija ei yleensä suuttunut. Kimmo kertoo kuitenkin tapauksen, jossa hänen piti pinkoa äitiä pakoon, minkä kintuistaan pääsi. Kimmo oli leikkinyt naapurin pojan kanssa hiekkalaatikolla ja kimpaantunut tälle niin lujasti, että oli kiskaissut kuokalla päähän kaveriaan! Vekkihän siitä oli tullut ja sairaalareissu. Silloin olisi äiti pojan pöllyttänyt, jos olisi kiinni saanut. Mutta Kimmo pääsi pakoon ja äiti oli jo lauhtunut, kun taas olivat lähietäisyydellä. Asiasta varmasti keskusteltiin vielä.

Oikeudenmukainen äiti kuunteli lapsiaan aina. Jos koulusta tuli negatiivista palautetta hän ei automaattisesti alkanut sättiä, vaan odotti, mitä sanottavaa pojilla olisi. Juha oli veljeksistä se, joka usein joutui vaikeuksiin. Ei siksi, että hän olisi ollut jotenkin paha, vaan siksi, että hän oli aina se joka jäi kiinni poikien kolttosista. Kerran hän oli syytettynä, jostain mitä ei ollut tehnyt. Tulinen lapsi oli huutanut äidilleen: ”Vaikkas tappaisit ni en omista!” Äiti oli opettanut rehellisyyttä, joten ei ollut mitään syytä, miksei hän olisi uskonut poikansa syyttömyyteen. Ja kun vielä niin vahvasti vannoi.

Seija antoi pojilleen tilaa olla oma itsensä ja suhtautui heidän tekemisiinsä sen mukaisesti. Jari oli murrosikäisenä koulusta tullessaan usein melko vihaisella päällä. Viisas äiti antoi poikansa purkaa kiukkunsa, eikä sitä juuri noteerannut. Jos lapsen piti johonkin itsensä purkaa, turvallisin vaihtoehto oli äiti. Äiti, joka opetti esikoistaan lukemaan, kun se ei kouluajan puitteissa oikein onnistunut.

Seija ei ole koskaan ohjaillut lapsiaan elämän eri tilanteissa. Hän on antanut heidän itse valita omat polkunsa, niin koulun kuin ammatinkin suhteen ja tukenut poikia heidän valinnoissaan.

Äidin politiikassa mukana oleminen ja harrastustoiminta veivät paljon aikaa. Poikia se ei liiemmin haitannut. Kimmo tosin muisti että oli joskus ilkikurisesti huudellut äitinsä perään: ”Lihka-Liisa menee, Lihka-Liisa meneee!”

Seija on aina ollut hyvä laittamaan ruokaa ja leipomaan. Lämmöllä jälkikasvu muistelee lapsuuden lauantaipäiviä, jolloin syötiin ”sallattia” ja perunalaatikkoa. Äidin tekemät korvapuustit saa vieläkin veden herahtamaan kielelle. Jouluisin herkkuja oli runsaammin, ja aaton jälkeen sukua kävikin ahkerasti syömässä ja kahvilla.

Pojat aikuistuivat ja toivat perheeseen puolisoitaan, joilla kaikilla lienee paljon hyvää sanottavaa Seijasta. Hän on auttanut, opettanut ja ollut tukena heillekin elämän erilaisissa tilanteissa. Suorasanaisena ihmisenä hän on saattanut aiheuttaa joskus pientä hämmennystä, mutta kunnioitus on kaikilla suuri hänen lojaalisuuttaan ja elämän viisauttaan kohtaan.

Lapsenlapsiakin siunaantui; Sofia Jarille ja Merjalle, Oskari ja Anna-Kaisa Juhalle ja allekirjoittaneelle, sekä Iina, Anni ja Essi Kimmolle ja Marille. Heidän kanssaan Seija-mamma on leiponut piparkakkutaloja, kuljettanut harrastuksiin ja toisinaan odotellut ruuan kanssa koululaisia koulusta. Vanhimmat pääsivät joskus mukaan koiraleirille ja Oskari ainoana poikana kalareissuille.

Lapsenlapsenlapsista Anna-Kaisan lapset Enni ja Matias ja Oskarin Väinö ovat toistaiseksi suvun pienimmät. Heille famu-mamman maksalaatikko on maailman parasta. Niin hyvää, että Matias soitti famulle ja tilasi jouluksi itselleen oman astiallisen, että varmasti saa tarpeeksi.

Harrastukset

Aktiivinen Seija on aina harrastanut. Täysillä. Se on ollut myös vastapainoa työlle. Lapsuudesta asti käden taitoja piti opetella, joten kaikenlaista on osaavissa käsissä syntynyt. Kankaista ja matoista lapasiin ja sukkiin. Kasveilla värjäämällä on villasukkiin kudottu mitä hienoimpia sävyjä ja kuvioita. Kahvipusseista syntyy hienoja kasseja ja tölkin nipsuista vaikka iltalaukkuja. Kansalaisopiston käsityöpiiri toi valmiiden töiden lisäksi ystäväpiirin, jossa hän on viihtynyt monet vuodet.

Koirat ovat kuuluneet aina Seijan maailmaan. Aluksi oli sekarotuiset koirat, sitten hirvikoira, saksanpaimenkoira ja viimeiset koirat olivat rotweilereita. Kun oma saksanpaimenkoiran pentu Mona hankittiin, se piti kouluttaa. Kouluttaminen osoittautui mukavaksi puuhaksi ja vei taas mukanaan.

Mona oli palveluskoira ja jälkikoira, joka sai emäntänsä ansiosta monet palkinnot ja pokaalit. Harrastus toi tullessaan uusia koiria ja erilaista yhdistystoimintaa roppakaupalla. Oli Pystykorvayhdistystä, Kennelpiiriä, Palveluskoiratuomarointia ja Hirvenhaukkukokeita. Pystejä, pokaaleita ja muita kunnianosoituksia tuli tältäkin saralta. Esimerkkinä mainittakoon Lounais-Suomen kennelpiiri, joka muisti Seijaa hopeisella ansiomerkillä hirvikoiraharrastuksestaan. Koirien kanssa sai toteuttaa myös luonnossa liikkumisen iloa.

Liikunta, erityisesti metsässä samoilu on ollut Seijan lempipuuhaa aina. Joskus on suksetkin olleet kovassa käytössä, Finlandia-hiihto on yksi meriitti muiden joukossa. Suunnistus on tullut mukaan kuvioihin vähän myöhemmällä iällä. Usein tämä uskomaton energiapakkaus nähdään myös suunnistuskisojen talkoopuolella, lettuja paistamassa.

Lukeminen jäi lapsuuden jälkeen vähemmälle muiden kiireiden täyttäessä elämää. Nyt eläkkeellä ollessaan Seija lukee lähes päivittäin. Varsinkin erilaisten ihmisten elämänkerrat kiinnostavat. Lukupiiri kerran kuukaudessa pitää mielenkiintoa yllä ja sosiaaliset kontaktit samanhenkisiin ihmisiin ovat rikastuttavia.

Kotiseudun historiaa on esillä Nousiaisten kotiseutumuseossa. Arvostus tehtyä työtä kohtaan museon hyväksi sai Seijan liittymään Kotiseutuyhdistyksen toimintaan. Hienon paikan ylläpito ei ole ilmaista. Toiminta perustuu vapaaehtoistyöhön ja varoja kerätään myyjäisillä ja museokahvila toiminnalla. Seija onkin yksi ahkerimmista, joka leipoo, laittaa ruokaa ja tekee käsitöitä mm. joulumyyjäisiin.

Possut

Maatiaissika rodun, erityisesti emakoiden jalostus vei Seijan moneksi vuodeksi tutkimusmatkalle. Jalostustyö oli tarkkaa ja aikaa vievää puuhaa, joka lisäsi kiinnostusta muuten niin arkista työtä kohtaan. Possuja punnittiin, mitattiin ja stressitasoja seurattiin. Kymmenen vuoden ahkeroinnin jälkeen tila lopulta hyväksyttiin jalostussikalaksi. Suomen Kotieläinjalostusyhdistyksen vuosikokouksessa 1982 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa koettiin onnistumisen hetki, kun Valtosten kasvattama emakko, Piitu, sai viidennen palkinnon parhaan rehunkäytön koetuloksista. Liekö Piitukin saanut ylimääräisiä rapsutuksia moisesta saavutuksesta.

Seija toimi myös Varsinais-Suomen sikatalouskerhon puheenjohtajana. Kerho ei ollutkaan mikä tahansa kerho, vaan siinä oli kasvattajia yli 400. Huolenaiheita kasvattajilla riitti ja niitä pohdittiin ankarasti kokouksissa. Rehuviljan hinnan nousu, valkuaisvero ja korkeaksi noussut vientitarve aiheuttivat päänvaivaa. Ruokintakysymyksiin haettiin ratkaisuja jopa Tanskasta asti.

Elinkeinostaan innostunut emäntä valittiin Mynämäellä Maataloustuottajain Varsinais-Suomen johtokuntaan Anna Jussilan tilalle äänin 136-47. Se ehkä kertoo hänen omistautumisestaan asioille.

Työsarka uudistuu

1980-luvun puolivälissä Seija aloitti lomittajan työnsä ja teki 15 antoisaa vuotta töitä kuntalaisille eläinten hoitajana. Sitten tuli avioero Veijosta ja sen myötä uudet kuviot myös työelämään. Vuonna 1991 tilalla tapahtui sukupolvenvaihdos ja päättäväinen emäntä suunnisti johtavan lomittajan oppiin Ulvilaan.

Sitkeästi hän opetteli tietokoneen käytön ja lomitusohjelmat, vaikka tiedon määrä sai joskus aivot sauhuamaan. Ei ollut naurun asia, ei!

Työ oli mielekästä, joskin raskasta kaikkine uudistuksineen. Kun 20 kunnan lomitusalue toteutui, oli Seijan mittavasta suhdeverkosta hyötyä. Asiassa kuin asiassa löytyi tuttu ihminen, johon voi tarvittaessa ottaa yhteyttä ja saada neuvoja. Tässä työssä Seija viihtyi eläkeikään asti.

Hän malttoi olla eläkkeellä kokonaisen kuukauden, kun hän pyysi päästä takaisin jatkamaan ”kesken” jäänyttä työtään. Seitsemän työntäyteisen vuoden jälkeen Seija päätti vihdoin jäädä hyvin ansaitulleen eläkkeelle. Lupasi toki käydä jatkossakin, mikäli apua tarvitaan.

Luottamustoimet ja politiikka

Politiikka ja halu vaikuttaa asioihin on puskenut sinnikästä naista pienestä pitäen eteenpäin. Jo lapsena toimiessaan 4H-kerhon ”päällikkönä” hän huomasi viihtyvänsä asemassaan. Niin politiikassa kuin yhdistystoiminnassakin hänellä on ollut aina hyvin keskeinen rooli. Puheenjohtajan pesti on hänelle langennut kuin luonnostaan, vaikka se ei vielä 70-luvulla ollutkaan kovin tyypillistä naisille. Ja jos ei puheenjohtaja, niin vähintäänkin sihteeri.

Kunnanhallituksen puheenjohtajana hän taisi olla peräti vasta toinen nainen koko Suomessa.

Nousiaisten kunnallispolitiikassa toimiessaan Seijan sydäntä lähellä olivat erityisesti tie- ja vesiverkoston parantaminen ja rakentaminen sekä henkilöliikenneyhteydet. Valtaväylä Turkuun ja yhdystie Nousiaisista Vahdolle kaipasivat pikaista parannusta. Vanhusten ja lasten asiat olivat myös kärkipäässä. Seija kannatti vahvasti kokeiluasteella olevaa esiopetusta, mutta ei pakollisena, vaan vapaaehtoisena. Hänen mielestään 6-vuotiaalle piti vielä antaa mahdollisuus olla ilman velvoitteita.

Monen tahon velvoittamana Seijalla oli tilaisuus osallistua erilaisiin tapahtumiin ja henkilötapaamisiin. Oli syntymäpäiviä ja kaikenlaisia ”kissanristiäisiä”, mutta oli myös hetkiä, jolloin hän koki olleensa etuoikeutettu. Niistä joitakin mainitakseni Nousiaisten uuden seurakuntatalon vihkiäiset, maaherra Paavo Aition vierailu ja piispa Mikko Juvan tapaaminen.

Päivän töiden, perheen, harrastustoiminnan ja luottamustoimien yhdistäminen oli joskus haastavaa. Välillä sikalasta tuli niin kiire kokoukseen, että juuri pestyt märät hiukset jäätyivät päähän. Ei ollut papiljoteille saati hiusten kuivumiselle aikaa. Mutta mentävä oli vaikka ”kaatti” (huivi) päässä.

Luottamustehtävissä toimiessaan Seija ei koskaan ole halunnut kuulua ”käsityöpiiriin”. Kokoukset ovat olleet tärkeitä asioita varten, eivät sukan kutomista. Se on varmasti edesauttanut saamaan myös miesten kunnioituksen kovasti miesvaltaisilla sektoreilla. Hän ei koe koskaan saaneensa vähättelyä tai arvostelua siitä, että on nainen, vaan on aina paikkansa ansainnut.