Seija Estlander - Kohti tasa-arvon tantereita

Puolukkarahoilla mokkakengät

Olen syntynyt 1950-luvulla ja kun olin teini-ikäinen, Suomi alkoi kaupungistua. Meidänkin perhe muutti Keski-Suomesta Helsinkiin ja pian pöytään putkahti uusia ruokia, kuten leikkeleitä ja jugurttia. Ja jäätelöä alettiin syödä jälkiruokana myös talvella.

Olen elänyt aikana, jolloin tavallisten ihmisten elintaso, matkustamisen mahdollisuus ja informaatioteknologian vallankumous ovat lyöneet itsensä läpi. Ihmisten terveydentaso on noussut myös niin huimasti, että nyt viisi- ja kuusikymppisillä on omat hampaat suussaan. Verorahoilla maksettua koulutustakin olemme saaneet hyödyntää niin paljon kuin nuppia vain on riittänyt. Ja se on globaalista vinkkelistä katsottuna valtava etuoikeus.

Kun läksin 1960-luvulla kouluun, viiden kilometrin koulumatka kuljettiin yleensä mennen tullen jalan. Sittemmin pölyävä hiekkatie päällystettiin pikitieksi ja vuodenaikojen mukaan taival taittui polkupyörällä, potkukelkalla tai hiihtäen. Eikä kukaan puhunut kuntoilusta tai erityisistä urheiluvaatteista. Eikä kenenkään mieleen edes juolahtanut, etteikö pikku likka selviäisi yksin pimeässä.

Ensimmäiset farkut ja mokkakengät ostin puolukoita keräämilläni rahoilla ja ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun veljeni tepasteli minua vastaan uudet tamineeni yllään. Ajankuvaa sekin.

50-luvun tyttö tunsi sodan jäljet

Ero minun ja omien lasteni välillä on valtava, sillä kuulun siihen kaartiin, joka kuunteli lattialla leikkien aikuisten juttuja sodasta. Tiedän siis hyvin, että isäni oli viisivuotias, kun hänen isänsä kaatui Taipaleella heti talvisodan sytyttyä.

Isoisä oli kuollessaan vain 34-vuotias ja mummo jäi seitsemän lapsen kanssa yksin Lepikkoahon torppaan. Ja jotenkin tuo työtä pelkäämätön, ikuisessa ruutuesiliinassaan touhuava nainen onnistui kasvattamaan kaikista lapsistaan tolkun eläjiä.

Pienenä kuulin myös siitä, kuinka äitini perhe joutui lähtemään Suojärveltä ison lapsirevohkan kanssa evakkoon. Ja noita mieroa kiertäviä karjalaisia oli tuolloin reilusti yli 400 000. Kaikki ripoteltiin ympäri maata ja ortodoksisen äidin ja luterilaisen isän lapset kastettiin usein isän mukaan. Näin myös meillä.

Muistan pyöritelleeni nailonrusetilla somistetussa päässäni joskus sitä, miksi hyvänahkainen naapurin Topi kävi humalapäissään läpi Kannaksen taisteluja. Päpätti suu vaahdossa konekiväärin äänellä, ja silloin hänen vaimonsa Elli läksi lasten kanssa naapuriin. Vaikka keskellä yötä.

Selviämisen eetos 

Itse menin opintojeni lopulla naimisiin suomenruotsalaisen miehen kanssa, ja kaksikieliset lapsemme ovat matkustaneet heti neuvolan rokotusohjelman jälkeen pitkin maailmaa. Muistan hyvin, kuinka minua nauratti ja vihlaisi, kun he kärttivät minua kertomaan Suojärven köyhäilyjuttuja. Näin he tekivät siksi, että he sekoittivat iloisen viattomasti äitini Suojärven pagisemiset ja minun totuuteni Saarijärveltä. Kait ne heidän korvissaan niin samoilta kuulostivat.

Koen nykyään yhä enemmän onnea ja elämänriemua ja huomaan tammikuun pimeässä aamussakin naurunpaikkoja. Olen myös oppinut, että elämään kuuluu monenlaisia kivirekiä, joiden kiskominen loppuu äitini sanoin vasta sitten, kun on multaa suun päälle. Juuri tästä on elämän kakussa mielestäni kyse.  Ja kun tuon on vihdoin tajunnut, niin jokainen päivä on voittajan päivä, kun saa kulkea kulkijana kulkijain joukossa. Ihan kaikkine karvoineen.

Kun mietin lapsuuttani, niin ymmärrän, että minua evästettiin sanoin ja sanoitta siihen, että ihmisen pitää tehdä kaikki hommat niin hyvin, kuin vain pystyy. Ja jollei muu auta, niin sitten on pistettävä vain lisää häkää pönttöön.

Niinpä Helsinkiin muutettuamme läksin iltaoppikoulussa opiskelemaan ja sen jälkeen jatkoin Helsingin Yliopistossa valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Rahaa tienasin noina vuosina monenlaisissa töissä, kuten kirjakaupan myyjänä, Helsingin asumistukitoimistossa ja Finnairin lentoemäntänä.

Oravanpyörästä yrittäjäksi

Yrittäjän sotisopaan hyppäsin vasta viidenkympin tietämissä, jottei minua juoksutettaisi hengiltä. Olin valmistuttuani työskennellyt toimittajana ja tiedottajana ja viimeksi viestintäpäällikkönä kongressiorganisaatiossa.

Työmääräni oli lisääntynyt jatkuvalla syötöllä, vaikka sen piti tietotekniikan vuoksi helpottua. Lopulta heräsin aamuyöstä siihen, että olin unohtanut jotain, vaikka kirjasin kaikki puhelut vihkoon.

Olen aina ollut tarkka jaksamisestani ja tiukan paikan tullen tiedän kyllä rajani. Ja tajusin tuolloin, että palan loppuun, jollen pelasta nahkaani. Tahdoin mielenrauhani takaisin ja halusin uudistua vielä kerran. Uskoin myös omaan osaamiseeni ja siippani kannustukseen.

Niinpä perustin viestintäalan yrityksen, mutta uutta stressihautomoa en siitä halunnut. Jatkoin siis toimistoni kautta tiedottajan ja toimittajan töitä, kunnes eräällä juttukeikalla törmäsin vanhemmuudenkulujen problematiikkaan.

Padang, sanon minä, sillä tuota elämäni käännekohdaksi sukeutunutta kokemusta en unohda ikinä. Muistan, kuinka tunsin itseni täysin höplästä vedetyksi, kun tajusin, että vauvalasku eli vanhemmuudenviulut maksatetaan yhä äidin työnantajalla siltä osin mitä Kela ei korvaa.

Siis tässä Suomessa, missä naiset pyörittivät kotirintamaa, kun miehet olivat sodassa. Siis tässä tasa-arvon mallimaassa, missä tytöt ja naiset saavat opiskella verorahoilla siinä missä pojat ja miehetkin. Täälläkö on kanttia jättää naisiin tehdyt investoinnit hyödyntämättä? Onko tämä vauras maa muuttunut pakkausten aukojien ja hölmöläisten maaksi?

Vaikka Suomi on hyvä paikka elää, niin vielä riittää kosolti tekemistä, ennen kuin naiset voivat toimia yrittäjinä ja työntekijöinä samalta starttiviivalta miesten kanssa.

Oman porukan edunvalvojaksi

Samoihin aikoihin Yrittäjänaisten leirissä vaikuttava nokkanainen herätteli minua näkemään yrittäjien heikon sosiaaliturvan. Siis nuo kapitalistisioiksi ja verenimijöiksi mollatut yrittäjät ovatkin tämän päivän huutavan ääni korvesta?

Taistelija minussa heräsi. Ja tällä heränneen tiellä vaellan nyt henkeen ja vereen sitoutuneena. Enkä voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä naiset onnistuivat saamaan meillä äänioikeuden jo vuonna 1906. Ja sitäkin minä ihmettelen, että kun kohta juhlimme Suomen itsenäisyyden 100-vuotista taivalta, niin onko laitaa, ettei eduskunta ole vieläkään tasannut vanhemmuudenviuluja? Vai eikö valta Suomessa kuulukaan kansalle, jota käyttää valtiopäiville kokoontunut eduskunta?

Vauvalaskun maksattamien äitien työnantajilla on mielestäni lehmisavujen ja savupiipputeollisuuden aikainen jäänne. Ja se on häpeäksi Suomelle. Sitä se on etenkin siksi, että nykyinen maksujärjestelmä rajoittaa synnytysikäisten nuorten naisten työllistymistä pysyviin työpaikkoihin.  Sitä se on myös siksi, että se lyö jalat alta naisvaltaisten alojen kasvulta, työllistämiseltä ja kansainvälistymiseltä.

Olen viime vuodet puskenut sydän ja sappi pelissä Yrittäjänaisten edunvalvontaa. Olemme tehneet vaikuttamistyötä yhdessä hallituksemme ja kenttäväkemme kanssa. Ja lobbarin sotisovassa olen täysin ideologisista syistä. Ja usein koen jatkavani edellispolvien naisten työtä. Ja etenkin niiden, jotka sanoivat minulle, ettei naisten asioita pistä reilaan ketkään muut kuin naiset.

Heikkoina hetkinä minusta tosin tuntuu, että asiat etenevät, kuin lehmä veteen paskantaisi. Näin siksi, että miesvaltaisten työnantaja- ja työntekijäliittojen jarrumiehet eivät ongelmalle korvaansa lotkauta. Eivätkä he ole valmiita isoon rakenteelliseen muutokseen, ennen kuin tässä maassa on 800 000 työtöntä.

Ja sitten mielessäni häivähtävät äitini hymyilevät silmät. Vedän happea, ja menen ihmisten eteen puhumaan Yrittäjänaisten kärkitavoitteista. Perustelen kantamme faktoilla ja pysyn sisällä raivoavasta myrskystä huolimatta rauhallisena, sillä tiedän, että meillä Suomessa pidetään tyynesti argumentoivia ihmisiä vakuuttavina.

Hymähtelyistä en piittaa. Ja olen, kuin en niitä kuulisikaan, sillä näillä taistelujen teillä olen täysin varma, että minun Suomeni ansaitsee tasa-arvon nuorille synnytysikäisille naisille ja heidän työnantajilleen. Näin siksi, ettei tämä maa ole pelkkä maa kallis isien. Puolet näistä tantereista kuuluu myös meille naisille. Meille ja meidän tyttärillemme.

Seija Estlander
Suomen Yrittäjänaisten puheenjohtaja