Salli Hantunen – 105 vuotta täynnä tarmoa

Olen tavannut Sallia säännöllisesti ja ihana tuttavuus on tämä matalaääninen, tomera nainen,  josta sain heti vaikutelman, että siinä oli nainen, joka osasi tarvittaessa näyttää kaapin paikan. Olen lukenut Sallin kirjan ”Näin sen olen kokenut”, jonka hän kirjoitti 92-vuotiaana. Kirjan luettuani tiesin ensivaikutelmani osuneen oikeaan. Salli Hantunen on tarkkanäköinen, määrätietoinen ja jämäkkä nainen; kirjassa hän käy kirjanpitäjän tarkkuudella läpi elämäänsä. Tarinan rungoksi hän on valinnut asuinpaikat: Elämäni asunnot. Lihaa luitten ympärille antavat muutamat tarkkanäköiset kuvaukset. Niiden perusteella pääsee kurkkaamaan kirjailijan sisimpään ja näkemään, että siellä asuu viisas ja mahtava havainnoija.

”Näin sen olen kokenut – Salli Hantusen elämäntarina” kirjan esipuheessa Salli Hantunen toteaa: ”Olen lyhyesti kahlannut tässä kirjasessa koko elämäni saaton. Sen, mikä on jäänyt muistini pohjalle. Paljon on jäänyt sanomattakin. En halunnut loukata ketään ja sen vuoksi olen arimmista asioista vaiennut.”  

Salli Hantunen kotiompelijasta kirjanpitäjäksi Salli Hantunen syntyi Jaalassa 3.4.1911 ja muutti Helsinkiin 16-vuotiaana, marraskuussa 1927. Hantunen on aina ollut taitava käsistään ja hänellä on tarkka silmä. Hän tienasi elantonsa kotiompelijana 18 vuoden ajan. Vuonna 1930 hänet vihittiin Laurin kanssa ja heille syntyi seuraavana vuonna poika, Seppo.

Vuonna 1945 Salli Hantunen tuli siihen tulokseen, että oli alanvaihdon aika. Hän siirtyi Suomen vaatetustyöntekijäin liiton kirjuriksi ja aloitti neljävuotisen liikekirjanpidon kurssin.

Taitava ja täsmällinen Salli pyrki määrätietoisesti urallaan eteenpäin. Hän siirtyi arvostetumpaan ja paremmin palkattuun kassanhoitaja-kirjanpitäjän tehtävään Maa- ja Sekatyöväen Liittoon. Siellä hän toimi myös epävirallisena naistoimitsijana.

Vuonna 1949 Salli Hantusta pyydettiin virkaan, johon oli omien sanojensa mukaan myös tähdännyt, Suomen Autoalan Työntekijäin Liittoon kassanhoitaja-kirjanpitäjäksi.

Sosialidemokraattisessa puolueessa ja SAK:ssa alkoi syntyi hajaannusta.  Suomen Autoalan Työntekijäin Liitossa suuntariidat eivät Sallin mielestä paljoa tuntuneet, mutta kuitenkin hän huomasi, että siellä ”väreili ikään kuin ilmassa sellainen luottamuspula”.

Salli tunsi, ettei istunut enää kovin tukevasti kassanhoitaja-kirjanpitäjän tuolillaan; puheenjohtaja oli ottanut hänet silmätikukseen. Tilanne johti lopulta irtisanomiseen. Kassakaapin avainta Salli ei suostunut luovuttamaan ennen kuin tilintarkastajat olivat tehneet tarkastuksen. Salli sai heiltä kiitettävän lausunnon ja kirjoittivatpa lisäksi Sallin työtaidoista pitkän kappaleen suositukseksi.

Salli Hantunen palkattiin saman tien Suomen Pienviljelijäin liittoon. Hänen tehtävänkuvansa laajeni ja kirjanpidon lisäksi hoidettaviksi tulivat maatalouspalkkiot ja kivenraivauspalkkiot. Niistä liitto oli tilivelvollinen maataloushallitukselle.

Hantusen toimenkuvaan kuului nyt myös edustustehtäviä. Työtovereita huvitti se, että edustustehtävät jakaantuivat aika lailla niin, että Sallille osuivat kahvitilaisuudet ja toiminnanjohtajalle tilaisuudet, joissa oli ruokatarjoilu.

Toiminnan nainen vapaallakin

Salli Hantunen toimi pitkään myös isännöitsijänä. Alppilan eläkkeensaajissa hän on ollut perustamisesta lähtien, samoin Lomakoti Kotorannassa. Kotorannassa hän toimi myös vapaaehtoisena lomaohjaajana. Hän on ollut aktiivinen toimija myös Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitossa.

Eläkkeensaajien Keskusliiton toimistolla Salli Hantunen istui tutustumassa tietokoneen saloihin viikon verran ja siirtyi sen rohkaisemana tietotekniikkakursseille. Tietotekniikkakiinnostuksen siivittämänä Salli julkaisi elämäkertansa 92-vuotiaana.

Hän toimi myös Alzheimerin tautia sairastaneen miehensä hoitajana. Vuonna 1984 hänen miehensä Lauri kuoli.

Hantunen kertoo kirjassaan, kuinka hän sai vuonna 1988 puhelun Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitosta. Hänelle ilmoitettiin, että hänet oli nimitetty yhdeksi johtokunnan jäseneksi vastaperustettuun Kallion lähimmäispalveluyhdistykseen. Salli oli tuolloin 77-vuotias. 

Yhdistys aloitti pienestä, toiminta alkoi Liisankadun huoneistossa, mutta he tekivät toimintaansa määrätietoisesti tunnetuksi järjestämällä kahvi- ja luentotilaisuuksia mm. Kampin palvelukeskuksessa. Hantuseen teki vaikutuksen se, kuinka paljon on vanhuksia joilla ei omaisia tai joista ei välitetä. Yhdistys aloitti palvelutalon suunnittelun ja rakentamisen. Vuonna 1999, Sallin ollessa 88-vuotias, valmistui Töölöön Humalistonkadulle palvelutalo Kantti.

Palvelutaloon valmistuivat tilat myös yhdistykselle. Yhdistyksen oli nyt mahdollista laajentaa ja monipuolistaa toimintaansa. Nikkilän sairaalan lakkauttamisen myötä Kanttiin perustettiin yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa psykogeriatrinen ryhmäkoti sekä palvelukoti muille vähävaraisille ikääntyville.

Aika kului nopeasti; pienen ja velkaisen yhdistyksen taloustilanne oli Salli Hantusen mukaan vaikea, joten johtoon olisi tarvittu hyviä talousihmisiä. Kirjassaan Hantunen arveli yhdistyksen kompuroineen valinnoissaan. Kokouksia oli yhä useammin ja ne venyivät pitkiksi. Keväällä 2003 Salli Hantunen, ollessaan 92-vuotias, ja muutama muu pitkään hallituksessa ollut erosivat tehtävästään.  

Ennen siirtymistään asumaan Kantin palelutaloon 92-vuotias Salli Hantunen kirjoitti runon ”Mikä ikä”:

Minua iäkkääksi ihmetellään

Joskus vanhukseksi valitellaan

Milloin ihminen on vanhus?

Sen tietää tahtoisin.

On vuosia yhdeksänkymmentä ja kaksi

Hoidan kotini, siivoan, käyn kaupassa, teen ruokani

Ompelen vaatteeni, pesen pyykkini

Harrastan yhtä ja toista.

Olenko minä vanhus?”

Sallia haastateltiin Image-lehteen syksyllä 2016. Imagen numerossa 11/2016 105-vuotias Salli kuvaa elämänsä näin:

”Jotainhan sitä ihmisen pitää elämässään tehdä. Minä liityin isän perintönä sosiaalidemokraatteihin ja tein uran työväenliikkeessä. Minä olen tarmokas ihminen ja se minua on auttanut elämässä eteenpäin.”(teksti Anne Kantola)

Salli nukkui rauhallisesti pois 105-vuotiaana joulupäivän aamuna 2016.

Ote Salli Hantusen kirjasta: Tilintarkastus

”Muistuupa tässä mieleeni näin jälkeenpäin aika hupaisa tilanne. Oli ollut tilintarkastus. Kaikki oli valmista. Toiminnanjohtaja Kuuselalla oli tapana, että kun tilit oli tarkastettu, hän avasi baarikaappinsa, jossa oli aina muutama edustuspullo. Hän kutsui huoneeseensa tilintarkastajat, joista toinen oli Joensuusta ja toinen Kannuksesta. Minäkin tulin kutsutuksi niihin tilaisuuksiin, ellei minulla ollut sitten työtä omassa huoneessani.

Toiset toimistolaiset lähtivät omalla ajalla kotiinsa. Minun virkaani kuului, mahtoiko kuulua palkkaani, että piti olla seuraksi heidän mukanaan. Joensuulainen oli vanhempi mies, eikä viipynyt seurassamme pitkään, koska hänen oli ehdittävä määrä junaan. Heikki, kannuslainen, oli vähän viinaan menevä eikä hänellä muutenkaan ollut mitään kiirettä, sillä hänen tyttärensä oli Helsingin yliopistossa opiskelemassa. Mies sanoi menevänsä tyttärensä luokse yöksi. Heikki siis jäi ja tarjoilu jatkui. Minä en ottanut kuin vichyvettä eikä johtajakaan humalaan asti ryypännyt. Heikki tuli niin känniin, että melkein vain örisi. Sanoin johtajalle, että jos minäkin lähtisin kotiin, mutta hän sanoi, että älä nyt lähde, kohtahan täältä lähdetään. Menin omaan huoneeseeni kokoamaan tavarani ja lukitsemaan oveni, sillä pidin sen aina yöllä lukittuna ja avaimia ei siihen ollut kuin minulla.

Kesken kaiken kuulin, kun ulko-ovi paiskattiin kiinni. Riensin katsomaan ja havaitsin, että johtaja oli häipynyt ja jättänyt minut sen änkyräkännissä olevan Heikin kanssa kahden. Siinä tilanteessa minulla oli vitsit vähissä. Mitä minä teen? Koetin kysyä Heikiltä, missä se sinun tyttäresi asuu? Mahtoiko hän ymmärtää edes, mitä minä puhuin. Ei tullut minkäänlaista muuta selvitystä kuin ööö, ööö, ööö.

Minulle nousi sisu kurkkuun ja hiki pintaan. En minä nyt koko yöksi jää häntä vartioimaan ja yksin en voinut häntä sinne jättää. Soitin pirssin ja kerroin jo puhelimessa, että kuljettaja tulisi siihen portaaseen hissin luo vastaan. Minulla oli työ ja tuska saada hänet hissiin. Onneksi hän oli pienenpuoleinen mies. Raahasimme hänet autonkuljettajan kanssa autoon ja työnsimme takapenkille. Itse menin kuljettajan viereen. Vierähti tovin aikaa ennen kuin hän oli autossa. Siinä kamppaillessamme huomasin, että Kuusela seisoi Liisankadun ja Maurinkadun kulmauksessa ja kurkki sieltä meidän puuhiamme. Kun huomasin hänet, nostin käteni ja heristin nyrkkiäni hänelle. Minulla ei ollut tilaisuutta suusanallisesti siitä hän moittia, minkä katalan teon hän minulle teki.

Kun papparainen oli penkillä, menin autoon. Kuljettaja kysyi: ”Mihin ajetaan?” Sanoin, että en tiedä. Jotenkin tuosta olisi eroon päästävä. Yritimme tiedustella, että missä se tyttäresi asuu. Vastauksena oli vain jotakin murinaa. Samalla minulle tuli väläyksenä muistikuva, että Tanner-säätiölle oli rakennettu opiskelija-asuntola. Ehkä hän hyvinkin asuisi siellä. Se tuntui tässä tapauksessa todennäköiseltä. En tiennyt osoitetta, mutta kysyin kuljettajalta. Hän sanoi, että se pitäisi olla Vallilassa, vaikka ei hän sinne ole koskaan kyytiä tehnyt. Käskin ajaa sinne, ehkä se sieltä jostain löytyy. Muussa tapauksessa viemme hänet poliisin hoiviin.

Lähdimme ajamaan ja löysimme sen talon ja ajoimme pihaan. Pyysin, että odottakaa te täällä autossa, minä menen tiedustelemaan asuuko siellä sellaista neitiä, joka tuntee Heikin isäkseen. Menin aulaan ja kysyin. Minulle vastattiin, että kyllä täällä sellainen henkilö asuu, mutta nyt hän ei ole kotona. Kerroin, että minulla on tuossa autossa hänen isänsä. Hän on kertonut tulevansa tyttärensä luokse yöksi, mutta hän on nyt vähän huonokuntoinen. Mistähän saisin apua. Siinä osui olemaan kaksi pitkää opiskelijapoikaa, jotka kuulivat tämän jutun ja sanoivat, että kyllä me autetaan. Niin he menivät ja kaivoivat Heikin autosta ja veivät jonnekin. En tiedä asiasta enempää. Ajattelin vain mikä oli tyttären reaktio, kun tuli kotiin ja tapasi rakkaan isänsä melko avuttomassa tilassa. Palasin samalla autolla kotiin.

Seuraavana päivänä olin vihainen johtajalle, mutta hän vain nauroi vähän pirullinen pilke silmäkulmassaan: ”Hyvinhän sinä siitä selvisit.” Eikä hän ollut yhtään vihainen hyväksyessään melko suureksi paisunutta taksilaskua. No, sehän meni tilintarkastajien sarakkeeseen. Joskus meillä oli tällaisia, miellyttäviä ja vähemmän miellyttäviä tilanteita.”