Saimi Paavola - sitkeä vaikeuksista selviäjä

Nuorena maailmalle leivän perään

Suomessa leviävä ”lentävä keuhkotauti” valtasi 1920-luvulla Revonlahden, oli riehunut Suomessa jo muissakin pitäjissä pidemmän aikaa.  Tauti riisti Saimi Maria Martikkalalta isän, äidin ja 12 sisarusta lyhyen ajan sisällä. Saimi jäi yksin hoitamaan kotimökkiä 13-vuotiaana.

Saimi oli saanut suunnitella vähän aikaa tulevaisuuttansa viimeisen elossa olevan veljensä Aalen kanssa. Pienen maatilan työt kävivät liian rankoiksi tytön yksin hoidettaviksi, ja Saimin oli katsottava todellisuutta silmiin ja päätettävä kotimökin kohtalosta. Äidiltä saamansa käsityötaidon turvin Saimi uskaltautui hakemaan työtä kylällä ompelimoa pitävältä vaatturimestarilta. Hyvänä ihmistuntijana mestari huomasi tytön palvelualttiiksi ja käteväksi käsistään ja palkkasi Saimin liikkeeseensä.  Taloustyöt hoituivat Saimilta jouhevasti. Lisäksi tyttö sai vankan pohjan ompelutaidoilleen.

Vuonna 1930, 17-vuotiaana Saimi tunsi olevansa kypsä ponnistamaan turvallisista ympyröistä kohti uusia haasteita. Paavolan Osuuskaupan ravintolaan etsittiin emäntää. Palkkaan kuului lisäksi kaupan yläkerrassa sijaitseva asunto, joka oli kuin juuri Saimille suunniteltu houkuttelevan työpaikan lisäksi.  Uusi elämänvaihe alkoi nyt uudella paikkakunnalla. Vapaa-aikoinaan Saimi harrasti näyttelemistä Paavolan näytelmäpiirissä.

Ravintolassa työskennellessään Saimi tutustui tulevaan mieheensä, Ahti Ahoon. Ahon kotitila, Ketola sijaitsi Oulaisissa, ja Saimi päätti muuttaa asumaan Vihantiin, vähän lähemmäksi sulhastaan. Rakkaus syveni, ja Saimi huomasi olevansa raskaana. Hän synnytti esikoisensa Osuuspankin yläkerrassa tammikuun pakkasilla 1938.  Kylän kätilö, Piippu-Iitaksi kutsuttu, toimi avustajana. Poika kannettiin Oulaisiin, Törmäperälle Ketolan taloon, jossa nuoren parin lisäksi asuivat myös miehen vanhemmat ja sisarukset.

Varsinkin talon vanhaisäntä oli Saimi Maria Aholle mieluisa aisapari talon töitä suunniteltaessa ja hoidettaessa. Ahti kävi päivisin rakennushommissa ja autteli illalla kotitöissä.  Saimi appivanhempineen joutui suoriutumaan keskenään raskaistakin maatilan töistä. Siinä sivussa Saimi oppi myös lapsenhoitoa. Yhteen hiileen puhallettiin ja vaikeudet voitettiin kunkin kykyjä hyödyntäen.

Sitkeän ja päättäväisen luonteensa turvin Saimi sai tehdyiksi hänelle langenneet työt. Ahkeruus oli hyve, jota osattiin talossa arvostaa, ja Saimi tunsi olevansa mieluisa miniä. Talon töiden loputtua Saimi teki kyläläisille ompelutöitä aina kun ehti ja sai huomata, kuinka tarpeelliset taidot oli vaatturimestarin opissa ollessaan saanut.

Ahti Ahon sisarukset aikuistuivat ja lensivät pois kotoa. Ahdin ja Saimin suunnittelema oman maatilan osto sai jäädä haaveeksi, kun Ahti joutui lunastamaan kotitilan sisaruksiltaan. Vanhukset kuuluivat talon jokapäiväiseen elämään, ja heidän loppuelämän turvaamiseksi oli sukutilan ostamisen yhteydessä mainittu rasitteena vanhusten asumisoikeus talossa sekä hyvä huolenpito viimeiseen surusaattoon asti.

Sotavuodet

Saimi ja Ahti Ahon onnea ei kestänyt kauaa. Sotavuosina Ahti kutsuttiin sotatantereelle. Talontyöt kaatuivat Saimille ja vanhuksille. Vanhaisännän kanssa Saimi suunnitteli ja teki maatalon hommat, vanhaemäntä autteli sen mitä pystyi. Ahti kävi välillä lomilla ja antoi kipeästi kaivatun raavaan miehen avun ja pojallensa miehen mallin.

Sota toi mukanaan kekseliäisyyttä vaikeuksien voittamiseksi. Lapsena Saimi oli oppinut hevosen käsittelemisen, josta oli nyt hyötyä. Evakoilla oli vikuripää ori, joka ei ollut tottunut naisten käsittelyyn. Saimia kysyttiin apuun, kun hevosta ei saatu valjastetuksi reen eteen. Saimi sai eläimen rauhoitetuksi ja valjaat paikoilleen. Ori pillastui kauppareissulla ja antoi reessä istuneille naisille niin hurjat kyydit, että reen kappaleet sinkoilivat mutkat suoriksi ajettaessa sillankaidetta hipoen. Seuraavana päivänä Saimi kävi kokoamassa säleet talteen ja suoritti ostoksensa loppuun.

Jouluna 1943 Saimi sai miehensä kotiin lomille, mikä toi mukavan turvallisuuden tunteen koko perheelle, ja aidon joulun tunnun. Saimi taikoi joulukoristeet taitavilla käsillään Ahdin hakemaan kuuseen. Maalaistalossa jouluruoka saatiin oman talon tuotteista. Joulu meni, rintama kutsui miehen jälleen riveihin, ja talon töiden hoitaminen palasi totuttuihin uomiinsa, ilman riuskaa miesvoimaa.

Saimilla oli mieluisa ja seikkailunhaluinenkin ystävätär, joka houkutteli Saimin välillä rentoutumaan arkisista askareista. Siirtokarjan junakuljetukseen Viipurin seudulle tarvittiin mukaan naisia, jotka huolehtisivat eläinten ruokinnasta, lypsämisestä, maidon myymisestä pysähdyspaikoissa ja luovuttamisesta vastaanottajalle päätepisteessä. Vanhaisäntä lupautui huolehtimaan pojasta, ja matka Karjalankannakselle Raivolaan saattoi alkaa. Junamatka oli mielenkiintoinen ja haastavakin, kun matkakumppani päätti jäädä pois kyydistä sukuloimaan. Saimi joutui hoitamaan karjan yksin ja kommelluksien kautta pääsi kuin pääsikin lähtemään takaisin Oulaisiin. Jonkin ajan kuluttua Saimi sai kuulla ystävättärensä menehtyneen.

Oulaisissa toimi sotilassairaala, jonka ylilääkäri tarjosi Saimille tervetullutta lisätyötä. Työ haavoittuneiden sotilaiden kanssa oli henkisesti ja ruumiillisesti raskasta. Potilaiden kylvetyksillä ja saunotuksilla sekä leikkaussalien siivoamisilla ei tuntunut olevan loppua, lisäksi täisaunat olivat paikallaan rintamalta tulleille sotilaille. Luppoaikaa ei ollut, kotityöt ja ompelutyöt jatkuivat iltamyöhään asti. Lomalle tultuaan Ahti näki vaimonsa väsymyksen, ja miehensä toivomuksesta Saimi jäi pois sairaalatyöstä ja keskittyi enempi ainokaisensa hoitamiseen.

Leskeys

Vihdoin kuultiin sodan pian loppuvan. Mikä ilo kaikille! Ahti kirjoitti Kannakselta, että tulee kotiin heti, kun on hakenut Oulusta vapautuspaperit. Ahti kuului niihin vuonna 1911 syntyneisiin, joita vapautettiin palveluksesta ensimmäisinä. Kotiuttamispaperit taskussaan hänet kuitenkin vielä komennettiin saksalaisten perään. Röytän satamassa oli maihinnousu, jossa tarkka-ampujat olivat asemissaan kyttäämässä ohi kulkevia Suomen sotilaita. Tähtäin kohdallaan ja silmä valppaana oli sekin saksalainen tarkka-ampuja, jonka aseen luodin reitille Ahti sattui kulkemaan. Luoti osui suoraan sydämeen ja katkaisi odotetun kotimatkan.

Tapahtumasta tietämättöminä Saimi ja Veikko sekä Ahdin vanhemmat odottivat miestä sodasta palaavaksi. Oli toiveissa päästä jatkamaan normaalia perhe-elämää. Saimi lämmitti saunaa joka päivä ja valmisti ruokaa sodasta kotiutuvalle. Ikkunasta toiseen Saimi kurkki kylälle päin, joko näkisi miehensä kotiin tulevan. Muita sodasta palaavia miehiä oli jo jonkin aikaa näkynyt kyläraitilla kulkevan koteihinsa, Ahtia vaan ei näkynyt.

Ahdin veli joutui tuomaan raskaan suruviestin. Perheeseen iski valtava suru. Saimista tuli leski, ja Veikko lapsonen koki suurimman menetyksen, mitä pienelle pojalle voi sattua.

Alkoivat hautajaisjärjestelyt. Surujuhliin oli kylällä jo totuttu, kun talo toisensa jälkeen joutui saattamaan miehiään haudan lepoon. Kyläläiset tiesivät, miten raskasta leskelle oli kaikesta huolehtiminen yksin. Saattojuhlan järjestelyissä talkoohenkisyydestä oli hyötyä. Onneksi talossa oli omasta takaa leivontavärkkejä ja lihasoppaan ainekset. Lehmäkin oli juuri vasikoinut, niin saatiin vielä oikein leipäjuustoa tarjolle saattoväelle. Saimi oli tyytyväinen, kun suuri saattajien joukko saatiin näin oman talon tarpeilla kestityksi.

Ketolan tilan kohtalo

Ilmestyi tuttu mies, joka oli kiinnostunut Ketolan talon vanhusten huolehtimisesta, mikä Saimista tuntui oudolta. Mies oli aikaisemmin vieraillut talossa harvoin, ei edes joka vuosi. Mies alkoi kantaa huolta myös talon töiden hoitumisesta Ahdin kuoleman jälkeen. Vanhuksille hän oli puhunut asiasta jo aikaisemmin, ja nyt oli Saimin vuoro kuulla suunnitelma. Mies selitti, että eihän naisihminen kykenisi huolehtimaan talosta vain vanhukset apunaan, kun lapsikin on vielä niin pieni. Ehdotti talon myymistä itselleen ja kertoi olevansa valmis tulemaan tilan isännäksi ison perheensä kanssa. Työvoimaakin olisi tarpeeksi omasta takaa talon hommia pyörittämään.

Tämä ehdotus tuntui kovaan työntekoon tottuneesta Saimista kuin isku märällä rätillä päin kasvoja. Katkeroituneena miehensä kuolemasta ja väsyneenä leivästä taistelemiseen Saimi päätti luovuttaa miehelle koko Ketolan tilan kiinteistöineen, maineen ja karjoineen. Päätökseen vaikutti myös ylpeys ja sisu, kun oli miniäksi tullut, niin halusi näyttää, että pärjäisi kyllä ilman Ketolaakin. Kaupantekotilaisuus pidettiin ja kaupanvahvistaja kysyi kauppahintaa Saimilta.

– Ei se mittään maksa, kun viiä halutaan, vastasi Saimi.

– Koska lahjavero on niin suuri, ei tilaa kyllä lahjoittaakaan kannata, tiesi kaupanvahvistaja kertoa.

– Laittakaa siihen sitte vaikka viiskymmentä markkaa.

Ja niin Saimin ehdotus kirjattiin kauppakirjaan. Ostajalla ei ollut antaa viisikymppistä kaupantekotilaisuudessa eikä sitä ollut myöhemminkään. Saimi vaati kauppakirjaan lisättäväksi, kuten Ahdinkin sisaruksilta tilaa ostettaessa, että vanhuksilla on oikeus asua Ketolassa kuolemaansa saakka ja että heille taataan turvallinen vanhuus. Niin kävi Saimilla vanhaisäntää sääliksi, kun joutui eroamaan hyvästä työparistaan ja tukijastaan.

Kauppakirjat kuitattiin ja vahvistettiin allekirjoituksilla. Saimin ja Veikon elämä Ketolassa päättyi, muistoihin aika jäi puutteineenkin rakkaana ja turvallisena. Vanhukset jäivät taloon asumaan ja tuntui mukavalta jättää heidät tuttujen kanssa vanhuudenpäiviään viettämään. Kaikki tuntui olevan hyvin. Saimilla oli kiltti ja terve poika, jonka kanssa he lähtivät talosta maantielle tyhjin käsin kahden viikon sisällä kaupanteosta. Saimi ahkerana työntekijänä keksisi kyllä töitä elannon hankkimiseksi. Vuosi 1944 oli raskas Saimille. Sota vei puolison ja isän. Vieras vei talon, maat ja karjan.

Kaikesta oli puute. Sotilassairaalalta vapautuivat tilat rauhanajan toimintaan. Miettimäen koulukin oli ollut sairaalana ja oppilaat kävivät koulua kirkolla. Nyt elämä palautui entiselleen, ja koulunkäynti pääsi alkamaan Miettimäen koululla. Johtajaopettaja pyysi Saimia poikansa kanssa kevättalveksi heille asumaan ja ompelemaan koko heidän perheelleen ja tutuillekin. Saimille oli kertynyt suosittelijoita ja hyvän vaatturin maine kiiri pitäjässä. Niinpä taasen ommeltiin uudesta, ratkottiin vanhoja vaatteita, pestiin vanhat kylmävaatevarastot, silitettiin ja suunniteltiin uusia vaatteita ja muodistettiin vanhan mallisiksi käyneitä pukimia.

Seuraava kortteeripaikka oli sovittu koulun Hanna-opettajan luo.  Hän oli lapsirikkaan perheen äiti ja pienoisen maatilan emäntä. Nyt alkoi Hannan perheen vaatettaminen. Perheessä oli Veikkoa vuoden vanhempi poika, lapsisarjan toiseksi nuorin lapsi. Pojilla leikit kävivät mukavasti yksiin, ja syksyllä koulujen alettua oli uhkana, että poikien yhteiset hetket loppuisivat koulun viedessä Veikon kaverilta ajan läksyjen lukemiseen. Veikon tulevaa talvea mietittyään Saimi päätti laittaa pojan kouluun 6-vuotiaana, ettei hän jäisi ilman kaveria. Alkoi uuden kodin etsiminen lähempää koulua. Miettimäeltä löytyi hellahuone, joka tuntui olevan oikein sopiva kodiksi. Koulumatka ei ollut pitkä ja Hanna-opettajakin oli jo tuttu pojalle.

Uusi avioliitto

Saimi Aho puski elämässä eteenpäin uutterasti töitä tehden ja antaen kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen. Välillä leivän hankkiminen oli kovinkin tiukalla, ja kuten monissa muissa talouksissa, ruokakaupan ostokset maksettiin tilipäivänä, tai muulloin sovittuna ajankohtana. Koskaan eivät maksut jääneet Saimilla rästiin, vaan hän hoiti laskunsa aina tunnollisesti ajallaan, piti sitä kunnia-asiana.

Ahti Ahon sisar oli naimisissa Hannes Paavolan kanssa. Perheeseen kuului omien lasten lisäksi kasvattilapsena sukulaispoika Veli, jonka äiti oli kuollut pian lapsen syntymän jälkeen. Oli tapana ja velvollisuuskin huolehtia sisarusten lapsista. Saimi piti usein yhteyttä Hanneksen vaimoon ja perheeseen, tuttuja kun olivat jo Saimin ja Ahdin seurusteluajoilta saakka. Lapsillakin oli mukavaa leikkiä keskenään ja saada ikäistänsä seuraa toisistaan. Sukulaisuussuhteiden säilyttämistä serkusten kesken pidettiin tärkeänä ja samalla aikuisetkin saattoivat vaihtaa kuulumisia.

Keuhkotauti raivosi edelleen pitkin Pohjanmaata. Niin se saapui vieraaksi myös Hanneksen perheeseen. Tauti vei Hannekselta vaimon, ja Hannes joutui vastaamaan yksin neljästä lapsestaan. Leskimies Hannes Paavola hoiti perheen asioita parhaan taitonsa mukaan. Lisää surua tuli, kun Hanneksen lapsista kaksi kuoli keuhkotautiin vajaan vuoden sisällä. Suru yhdisti ihmisiä ja antoi laillansa sisältöäkin elämään, kun oli joku, jonka kanssa keskustella yhteisestä eletystä kohtalosta.

Saimi oli vielä verevä nainen ja täynnä elämää, mutta jotakin tuntui elämästä puuttuvan. Suru oli vähän hellittänyt otettaan, ja saattoi hengittää jo vähän vapaammin. Pojan kanssa kahdestaan eläessä kaipasi toisen aikuisen seuraa, ja turvattomuus valtasi mielen lapsesta yksin huolehtiessa.

Saimi ja Hannes olivat tuttuja jo ennestään ja tuntui oikealta aloittaa yhteinen elämä uuden puolison kanssa. Hannes oli Saimia 19 vuotta vanhempi, mutta se ei ollut esteenä avioitumiselle. Hannes oli kaikin puolin hyvä mies; ei olut viinaongelmia, ei tupakoinut eikä hänellä muitakaan paheita ollut. Ammatiltaan Hannes oli niitä parhaita käsityön taitajia, puuseppä, kirvesmies ja rakennusmies. Ei ihme, että ahkeran Saimin silmään oli pistänyt tuo monitaitoinen mies. Saimi ja Hannes avioituivat ja aloittivat Oulaisissa yhteiselämän.

Uusi perhe selviää kuponkiajasta

Hannes ja Saimi Paavolan yhteiselo jatkui sopuisasti rankoista sodan jälkeisistä vuosista huolimatta. Kaikesta oli puutetta ja suomalaiset maksoivat sotakorvauksia tunnollisesti naapurimaahan. Saimi näki ompelijan työssään kansalaisten puutteen. Vaatteiden uusiokäyttöä jatkettiin, kankaan parempaa puolta päällepäin käännettiin. Vehnäjauhot tuotiin kauppoihin kangassäkeissä, joista saatiin mainiota kangasta alusvaatteisiin. Sattuipa erään emännän alushousujen etupuolella lukemaan EXTRA PRIIMA ja takapuolella VAASAN HÖYRYMYLLY. Pussihousujen hiutiksi kuluneisiin polviin ja persuuksiin laitettiin ratsupaikkoja. Parempiosaisten asiakkaiden housujen paikat tehtiin nahasta, vähempiosaisille sarasta, jos kauppiaan hyllyllä sattui sarkaa olemaan.  Tai sitten paikat leikattiin vanhoista päällystakeista tai housuista, joita ei enää voinut paikata, ja kulumatonta kangasta sattui vielä olemaan jäljellä.

Rauhalan Vaatturiliike oli kuuluisa ja arvostettu tuotteistaan ja työnjäljestään. Saimille tarjottiin liikkeestä töitä niin paljon kuin hän vaan jaksoi kotona ommella. Herrojen housut valmistettiin diagonaalista, jota oli ykkös- ja kakkoslaatua, lisäksi tarjolla oli liituraitakangasta. Rouvilla oli mahdollisuus ostaa jopa runsaasta valikoimasta hienoja kävely- ja iltapukukankaita, jos vaan oli varaa maksaa. Ihmeteltiin, mistä asiakkaat olivat kaikki tekstiilinsä onnistuneet hamstraamaan, kun niin oli pitkiä hameenhelmoja ommeltu.

Kaikki tavara oli kortilla, ja kuponkien osto-oikeus oli minimaalisen pieni. Kahvia ei saanut ollenkaan ja toppasokeria sai vain niin pienen köntin, ettei se tahtonut millään riittää kuukaudeksi, vaikka kuinka pieniksi sirusiksi sitä sokerisaksilla nipisteli.  Huulten välissä sokerimurusta pideltiin ja kielenkärjellä maisteltiin, että sai vähän makeaa makua suuhunsa.

Tupakkaa sai muutaman askin aikuista kohden. Paavolan perheessä kukaan ei tupakoinut, ja kupongit vaihdettiin kaupassa savukkeiksi ja siitä alkoi pikku-Veikon osuus ruoanhankintaketjussa. Saimilla leipäjauhot alkoivat olla lopuillaan, ja hän lähetti Veikon myllylle vaihtamaan tupakka-askit jauhoiksi. Syrjäkylien isännät toivat jyviä jauhettavaksi, eikä monellakaan ollut ennakkoon varattua jauhatusaikaa. Niin myllyreissu saattoi venähtää helposti muutaman päivän mittaiseksi. Isäntien odotellessa vuoroaan tupakkahammasta alkoi yhdellä jos toisellakin jomotella. Veikon tuomat tupakka-askit kävivät hyvin kaupaksi, ja näin saatiin jauhot hankituksi vaihtokaupalla.

Tarvittiin vielä maitoakin. Paavolan perheen tinkipaikka oli Pokelanmäellä Suvannon tilalla. Saimi varusti Veikon koulupäivän päätyttyä maitoa hakemaan. Pääläri laitettiin reppuun ja talvella matka taittui joenjäätä pitkin hiihtäen tai huonolla kelillä ja sulan aikaan kävellen, olipa sää mikä hyvänsä. Maidon hakureissuja helpotti kovasti, kun kansanhuollolta saatiin lupa ostaa kumit polkupyörään. Tinkipaikan emäntä halusi palkita Saimin ompelemat hyvät housut vielä ternimaidolla, kun lehmä oli sattunut poikimaan. Uunijuustoa oli luvassa.

Leipomaan ei vieläkään päästy. Sokerille piti ostaa jatkoa, koska annokset olivat niin pienet, ettei niistä leipomiseen asti riittänyt. Joka kylällä oli omat mustanpörssin kauppiaat, niin Paavolan perheen kylälläkin. Sakariinit ostettiin Liisalta, markan tabletti. Muuta ei sieltä ostettu. Kilometri ennen asemaa oli toinen tukkuri, mistä joskus ostettiin korvikkeen sekaan oikeaa kahvia ja kylän aikamiesten tiedettiin ostavan sieltä ”yskänlääkkeensäkin”.

Saimi hoiti Hanneksen kasvattipoikaa kuin omaansa, ja pojat olivat parhaat kaverit. Lisätienestiä saadakseen Saimi passitti pojat joelle ravustamaan. Hän osti lisäksi pojille poimurit, joilla pojat saivat ahertaa puolukkametsässä. Saimi osasi ohjata poikien mielenkiinnon luontevaan ja mielenkiintoiseen tekemiseen, vapaa-ajanongelmia ei pojille tullut, ja unet maistuivat.

Uusi kotitalo, kuponkiajan loppumaininkeja

Paavolan perhe alkoi rakentaa uutta taloa ostetulle maapalalle. Naisten tehtävänä oli huolehtia ruoasta ja kahvista. He olivat apuna myös rakennushommissa, missä suinkin osasivat. Naisten urakkana oli kyykkiä metsässä keräämässä sammalta aumoihin kuivumaan. Ei ollut karhuntaljoja rakennusten lämmikkeeksi, vaan kuivat sammalet kerättiin säkkeihin ylä- ja alapohjien eristeenä käytettäviksi.

Vähitellen ajat alkoivat parantua. Kauppoihin ilmestyi tavaroita, jollaisia ei pahimpana aikana ollut lainkaan saatavana. Taajamista ei enää lähdetty päälärin kanssa maidon hakuun maatiloille, vaan maito saatiin ostaa omasta lähikaupasta. Kupongit piti vielä olla ja monista elintarvikkeista oli edelleen puutetta. Saimi ohjelmoi jonotettavien tarvikkeiden saannin ja lähetti pojat sokerijonoon, koska itse piti olla samaan aikaan jonottamassa liinavaatekangasta, kun sattuivat molemmat lähetykset tulemaan samaan aikaan. Tärkeintä oli se, että ruokapuoli alkoi pelata.

Nuorille työtä ja oman pojan itsenäistäminen

Ompelutyöt muuttivat muotoaan. Enää ei ollut niin paljon vanhoista vaatteista kokoamista. Ommeltiin jo paljon uusistakin pakkakankaista. Saimi otti avukseen kaksi oppisopimustyöntekijää ompelu- ja vaatturityöntekijän töihin. Sievää ja valmista jälkeä tuli nopeasti kolmen ompeluksia tehdessä. Elämä alkoi taasen pitkästä aikaa tuntua jotenkin turvalliselta, ja töitä oli kaikilla, jotka niitä halusivat tehdä.

Veikko oli 8-vuotias, kun Saimi katsoi pojan olevan valmis kokeilemaan kesälomalla omia siipiään työmarkkinoilla. Oulaisten uudelle limsatehtaalle etsittiin kesäksi työntekijöitä. Saimi opetti pojalleen, kuinka syvään piti kumartaa ja pokata, kun tervehti työnantajaa. Oikein niskasta painoi, että kumarrus näyttäisi hyvältä. Moneen kertaan sitä harjoiteltiin. Veikko lähti reippaasti työnhakuun tehtaanjohtajan puheille ja äidin ohjeita noudattaen onnistui saamaan ensimmäisen palkallisen työpaikkansa.

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Perheen kasvattipoika alkoi sairastella, eivätkä hoidot tehonneet. Perhettä kohtasi jälleen suuri suru, kun Veli kuoli.  Jos oli surua Paavolan perheessä, niin oli toki iloakin. Saimi synnytti tytön ja pari vuotta myöhemmin hyvän kokoisen pojan. Sisarukset syntyivät seesteisenä aikana, jolloin lapsuus oli turvattu. Sai syntyä toivottuna lapsena ja varttua rauhallisessa pihapiirissä, terveellisen havupuumetsän ympäröimässä kodissa. Pirtinpöydän ympärille riitti hymysuita joka kantille.

Vuodet vierivät. Tuli aika lähettää esikoinen ammattia oppimaan Ouluun. Huolena oli pojan selviytyminen kaupungin houkutuksissa. Asuntolasta ja sen elämästä kuultuaan Saimi saattoi päästää poikansa hyvillä mielin saamaan oikein kirjatietoa jo käytännössä rakennustyömailla oppimilleen töille. Ammattikoulun jälkeen oli tarkoitus pyrkiä tekniseen kouluun, mutta sitä ennen Saimi joutui laittamaan poikansa vielä ”miesten kouluun”.

Yrittäjäperhe

Hannes ja Saimi Paavola ostivat Veikon armeijassa ollessa Oulaisten Puuseppätehtaan, joka tiesi töitä koko perheelle. Armeijan loputtua puusepäntehtaan toiminta voitiin aloittaa virallisesti täysipainoisesti vakaalta osaamispohjalta.  Kunnan verolautakunnalle ja liikevaihtoverotoimistoon tehtiin vaaditut perustamisilmoitukset.

Verotoimistolta tuli virallinen vastine ja ilmoitus, jossa kerrottiin tehtaan olevan vapaat liikevaihtoverosta töiden osalta niin kauan kuin Veikko täyttäisi 21 vuotta. Töitä oli niin paljon kuin vain ehdittiin tehdä. Ajoittain tuntui siltä, että päivät eivät mitenkään riitä töiden tekemiseen, ja painoi huoli toimitusten luvatusta aikataulussa. Koko yrittäjäperhe oli tottunut tekemään työt luvatussa ajassa ja tunnollisesti toimittamaan tilaukset asiakkaille laadusta tinkimättä. Saimilla oli lisäksi Oulaisissa kioski, josta sai lisäansiota perheelle. Kaiken työn häärinän keskellä Saimi ja perhe saivat iloita hääjuhlasta Veikon löydettyä rakkaan elämänkumppaninsa.

Tulipa jälleen Saimille ja perheelle tunne, että päähän potkitaan. Liikevaihtoverotoimisto totesi, ettei Oulaisten Puuseppätehdasta voinutkaan pitää perheyrityksenä, koska Veikolla ja isäpuolella oli eri sukunimi. Saimi oli halunnut uudelleen avioiduttuaan säilyttää pojallaan isänsä sukunimen. Omasta mielestä elettiin yhtenä perheenä, koska asuttiin samassa taloudessa. Perheelle lyötiin maksettavaksi liikevaihtoveroa koko toiminnan ajalta. Jotta tilanteesta selvittäisiin, päätettiin, että Veikko hakeutuu muualle työhön, ja käy välillä auttamassa omalla tehtaalla pahimmassa kiireessä.

Iso muutos elämässä

Saimin ja Hanneksen liitto alkoi rakoilla, eikä puolisoiden yhteinen tie enää näyttänyt samaan suuntaan. He alkoivat väistämättä erkaantua toisistaan. Ei ollut enää mitään asiaa toiselle kerrottavaksi. Jos tuli erimielisyyttä, ei mykkäkouluun vetäytyminen parantanut tilannetta. Liitto päättyi lopullisesti vuonna 1957. Puusepänliike Oulaisissa myytiin.

Avioeron jälkeisenä vuotena Saimin omistama kioski lastattiin kuljetuslavetille ja siirrettiin Raahen kaupungilta vuokratulle liikepaikalle. Saimi muutti Raaheen kahden nuoremman lapsensa kanssa. Kioski oli kuin pieni tavaratalo monipuolisine palveluineen. Normaalin lehtikioskin lisäksi kioskissa oli veikkauspalvelu, ruokatarvikkeita, jäätelöä ja lahjaesineitä.  Kekseliäänä ja ahkerana naisena Saimi käytti hyväkseen luppoajan asiakkaita odotellessa ja ompeli tilaustöitä kioskin takahuoneessa. Ompelukone toi taasen mukavat lisätulot kioskikaupan lisäksi.  Kaupankäynti tuntui niin kannattavalta, että seuraavaksi kesäksi Saimi avasi toisen kioskin. Kaksi vuotta vierähti nopeasti kioskikauppiaana. Sattui sitten tulemaan kioskeista kiinnostunut ostaja, sovittiin kauppasumma, ja kioskit vaihtoivat omistajaa.

Tuli aika ottaa kunnon repäisy entisestä elämästä.  Saimi muutti vuonna 1960 Ouluun lastensa kanssa. Reipas nainen sai työpaikan sanomalehti Kalevan henkilöstöruokalasta. Siellä Saimi tutustui Kalevan johtajaperheeseen, josta tuli vuosikymmenten ajaksi ompeluasiakas, kuten muistakin Kalevan työntekijöistä.

Yrittäjyys kiehtoo

Liekö se yrittäjähenkisyys vai mikä, kun tulee toimeen omilla avuillaan, itsenäisenä työntekijänä.  Kalevan työvuosien jälkeen Saimille tuli jälleen tilaisuus oman yrityksen perustamiseen. Saimihan oli erittäin sosiaalinen ja asiakasystävällinen luonteeltaan, vähän työhullu, josta kaikki pitivät. Saimi osti Kempeleestä kahvila-ruokala Nurkka-Baarin. Kiinteistöä fiksattiin ja putsattiin, maalattiin ja kohennettiin kaikin puolin, ja Saimi teki asiaan kuuluvat aloittamisilmoitukset verottajalle. Avajaisissa hän tarjoili kakkukahvit kaikille paikkakuntalaisille sekä ohikulkijoille. Toiminta alkoi mukavasti, ja asiakaskunta kasvoi tasaiseen tahtiin. Asiakkaat tulivat yhä uudelleen, kun emäntä jaksoi ottaa asiakkaat vastaan aina hymyssä suin.

Nälkä kasvaa syödessä. Kempeleeseen alettiin rakentaa ja laajentaa puutarhakoulua. Kymmeniä työmiehiä ja mestareita ahersi rakennusten kimpussa, eikä kylällä ollut muuta ruokapaikkaa kuin Nurkka-Baari.  Saimi näki taas hyvän tilaisuuden olevan tarjolla.  Hän palkkasi kaksi työntekijää lisää ja perusti työmaaruokalan Pirilän puutarhakoululle, ja niin ruokamiehiä ravittiin niin Pirilässä kuin baarillakin.

Kempeleen elämä alkoi vilkastua muutenkin. Tulossa olivat hullut vuodet rakennusalalla. Kaupungin läheisyys ja hyvät liikenneyhteydet toivat paikkakunnalle teollista toimintaa, Nokiakin rantautui ensin Kempeleeseen.  Teolliset työpaikat toivat mukanaan uusia asukkaita, ja kunta kaavoitti uusia rakennusalueita kunnan väkiluvun nopeasti kasvaessa.

Suurimman nousun baarin liikevaihtoon teki keskioluen myynnin vapautuminen vuonna 1969. Asiakkaat viihtyivät baarin pöydän ääressä turisten ja olutta hörppäillen aina sulkemisaikaan saakka. Saimin työpäivät venähtivät aamu kuudesta aina seuraavan vuorokauden puolelle. Kun baarin ovet suljettiin kello 23, olivat Saimilla ja apulaisilla hoidettavina vielä tilojen siivoukset ja astioiden tiskaamiset. Pari vuotta jälleen vilahti oluen vapautumisen jälkeen, kun Saimi alkoi suunnitella luopumista baariyrittäjyydestä. Baarissa oli aina tupa täynnä asiakkaita, eikä yrityksen jatkajan löytäminen ollut vaikeaa.

Saimilla oli jo aikaisemmin hankittuna pieni kerrostaloasunto Oulun Raksilasta.  Hän päätti vaihtaa asunnon Aleksanterinkadun varrella sijaitsevaan isompaan huoneistoon. Jonkin ajan kuluttua Saimi perusti jälleen ruokalan asiakkaille ja henkilökunnalle, nyt Kutvosen huonekaluliikkeen yhteyteen. Muutaman vuoden ajan Saimi kahvitti ja muonitti asiakkaat ja henkilökunnan, kunnes huonekaluliikkeen toiminta päättyi.  Saimikin oli nyt valmis jäämään ansaitulle eläkkeelle.

Eläkkeellä

Vaikka säännöllinen työelämä oli jäänyt, ei se tarkoittanut sitä, että Saimi Paavola olisi jäänyt kotiin istuskelemaan. Terveys oli hyvä, ja puuhanainen saattoi osallistua säännöllisesti Rauhanyhdistyksen keittiötalkoisiin. Edelleen jo lapsuudessa opitut ompelutaidot työllistivät Saimia tuttaville ommellessa. Hänellä oli nyt aikaa osallistua aktiivisesti myös ympäri maan järjestettyihin Kaatuneitten Omaisten Liiton tapahtumiin. Saimin työ liiton hyväksi muistettiin useilla kunniakirjoilla. Sitkeä ja monipuolinen yrittäjyys sekä vaikeuksista selviäminen huomioitiin, kun Tasavallan presidentti antoi 4.6.1993 Saimi Maria Paavolalle kunniakkaasta kasvatustyöstä Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Elämänsä viimeisiä vuosina Heinäpään toiminta- ja keskustelukerho Hopealanka, antoi Saimi Paavolalle mieluisaa toimintaa, virikkeitä ja rupatteluhetkiä ikätovereittensa kanssa. ”Vanhuus on melko hyvää aikaa, kun vain terveyttä riittää”- kommentoi 90 -vuotias Saimi Paavola vanhuudesta lehden haastattelijalle.