RUTH MUNCK – JÄÄKÄRILIIKKEEN AKTIIVI JA LOTTA

”Olemus on kapea, selkä iän kumaraan painama, mutta asettuessaan valokuvattavaksi hän ojentautuu ryhdikkääksi ja asettaa sirot säärensä tyttömäisesti viistoon. Hänen hopeanvalkoiset hiuksensa on kammattu pehmeälle sykerölle, kuperilla silmäluomilla erottaa hipaisun luomiväriä ja kaidoilla poskilla hehkuu hento ROUGE. Hänen olemuksestaan henkii hienostuneisuus ja tavaton lämpö. Eläväisten sanojen takana väikkyvät huumori ja itseironia. Lakastuneeksi kukaksi hän itseään nimittää ja sytyttää taas yhden päivän laskemattomista savukkeista.”

Näin kuvaili toimittaja Riitta Lindegren 85-vuotiasta Ruth Munckia (1886–1976) vuonna 1971 tekemässään Anna-lehden haastattelussa. Tuolloin Munckilla oli takanaan pitkä ja vaiherikas elämä, jonka aikana hän oli muun muassa osallistunut sairaanhoitajana neljään eri sotaan: ensimmäiseen maailmansotaan, Suomen sisällissotaan, talvisotaan ja jatkosotaan. Hän oli aktiivisesti vaikuttanut niin jääkäriliikkeessä, Lotta Svärd -järjestössä kuin suomalaisessa SS-vapaaehtoispataljoonassakin.

Jääkärien sairaanhoitajana Saksassa

Joulukuussa 1915 hausjärveläisen Erkylän kartanon tytär, sairaanhoitaja Ruth Munck nousi Riihimäen asemalla yöjunaan suuntanaan pohjoinen. Tornio oli kuitenkin vain välietappi Munckin matkassa, sillä hänen toiveenaan oli päästä Ruotsin kautta suomalaisten jääkärien sairaanhoitajaksi Saksaan. Toive toteutuikin, ja Munck työskenteli vuosina 1916–1918 Saksassa jääkärien parissa. Vuosista muodostui hänelle merkittävä kokemus, joka myöhemmin suuntasi hänen valintojaan ja vaikutti merkittävästi hänen elämäntaipaleeseensa.

Saksassa Ruth Munck työskenteli neljässä kaupungissa: Berliinissä sekä nykyisen Latvian alueella sijaitsevissa Mitaussa (Jelgava), Tuckumissa (Tukums) ja Libaussa (Liepaja). Saavuttuaan Saksaan tammikuussa 1916 Munck ei päässyt heti toivomaansa työhön jääkärien pariin. Täten hän työskenteli Berliinissä tavallisen saksalaisen sairaalan leikkaussalissa lokakuuhun 1916 saakka. Tämän jälkeen hän sai kaipaamansa luvan siirtyä lähelle suomalaista jääkäripataljoonaa Saksan itärintamalle Mitauhun. Mitaussa Munck työskenteli sotasairaalan osastolla, johon oli koottu suomalaisia haavoittuneita ja sairastuneita jääkäreitä.

Kesäkuussa 1917, jääkäripataljoonan jo siirryttyä Itämeren rannalle Libauhun, Ruth Munck matkusti Tuckumiin hoitamaan vain yhtä potilasta, suomalaista ylijoukkueenjohtaja Runar Appelbergia (1889–1917). Appelberg sairasti keuhkotautia, ja Munckin tehtäväksi jäi potilaan tukeminen elämän viimeisinä viikkoina. Appelbergin kuoltua Munck siirtyi elokuun alussa 1917 suomalaisten jääkärien perässä Libauhun. Siellä hän työskenteli sairaalassa ja vietti jääkärien parissa vapaa-aikaansa. Hän palasi Suomeen jääkäripataljoonan pääjoukon mukana höyrylaiva Arcturuksella helmikuussa 1918. Tämän jälkeen Munck osallistui sisällissotaan valkoisen puolen sairaanhoitajana.

Jääkäriaatteen parissa 1920- ja 1930 -luvulla

Varsinaisen jääkäriajan päätyttyä Ruth Munck jatkoi aktiivista toimintaansa jääkärien ja jääkäriaatteen parissa. Hän oli innokas osallistuja erilaisissa jääkärien tapaamisissa, juhlissa ja matkoilla. Hän halusi myös edistää jääkäripataljoonan muiston säilyttämistä osallistumalla erilaisiin muistohankkeisiin ja kirjoittamalla muistelmallisia kirjoituksia jääkärivuosistaan niin aikakauden lehtiin kuin kirjoihinkin. Vuonna 1934 julkaistiin Munckin jääkärivuosien muistelmateos Bakom jägarnas front. Teos käännettiin myöhemmin suomeksi (Jääkärien mukana Saksassa) ja saksaksi.

Ruth Munckin 1920- ja 1930-luvulla kirjoittamat muistelmalliset kirjoitukset on kirjoitettu aikakaudelle tyypilliseen tapaan, sankarihengen sävyttämänä. Kirjoituksissa korostuu jääkärien uhrautuvuus ja sankarillisuus isänmaan hyväksi. Esiin tulee myös Munckin huoli siitä, ettei jääkäreitä arvostettu tarpeeksi. Munck halusikin sankarillisilla tarinoillaan ja ihannoivilla kuvauksillaan korostaa jääkärien merkitystä Suomen itsenäistymistaistelussa sekä saada heille arvostusta.

Kirjoituksissa heijastui myös Ruth Munckin huoli jääkärien fyysisistä, henkisistä ja taloudellisista ongelmista kotiinpaluun jälkeen. Muistelmateoksensa lopussa hän ilmaisi huolensa: ”Kaikki meidät on tuolla kaukana Saksassa vietetty aika merkinnyt, ja kaikilla on meillä mielissämme hiljainen tuska, sydämissämme salainen haava, josta ruumiimme ja sielumme vuotaa kuiviin. Rivimme harvenevat vuosi vuodelta hirvittävän nopeasti, ja kaikki ne meistä, jotka ovat menneet pois, olivat vielä nuoria.” Kirjoituksissaan Munck kannusti ja tuki vaikeuksissa olevia jääkäreitä. Hän kiinnitti erityistä huomiota jääkärien henkisiin ongelmiin, joiden katsoi johtuvan rankoista sotavuosista Saksassa.

Ruth Munckin huoli jääkärien terveydellisistä ja taloudellisista ongelmista oli sysäyksenä hänen aktiiviselle toiminnalleen vuonna 1928 perustetussa Jääkärikotisäätiössä. Säätiön ensisijaisena tavoitteena oli Jääkärikodin perustaminen mutta se myös avusti rahallisesti avun tarpeessa olevia jääkäreitä ja jääkäriperheitä. Munck kuului säätiön hallitukseen koko sen toiminnan ajan. Vuosina 1933–1948 hän toimi Jääkärikotisäätiön hallituksen puheenjohtajana. Munck kuului myös Jääkärirouvain yhdistykseen, joka osaltaan pyrki avustamaan vaikeuksissa olevia jääkäreitä ja heidän perheitään.

Lotta Svärd -järjestön johtohenkilönä

Ruth Munck toimi 1920- ja 1930-luvulla jääkäritoimintansa lisäksi aktiivisesti Lotta Svärd -järjestössä. Hän kuuluikin niihin Lotta Svärd -järjestön johtohenkilöihin, jotka siirtyivät luontevasti jääkäritoiminnasta ja sisällissodan valkoiselta puolelta osaksi uuden naisjärjestön toimintaa. Hän liittyi Lotta Svärd -järjestöön vuonna 1923 ja toimi vuosina 1924–1927 järjestön keskusjohtokunnassa ja samalla lääkintäjaoston päällikkönä. Vuosina 1924–1932 hän oli Helsingin piirin I paikallisosaston puheenjohtaja ja vuosina 1931–1933 Helsingin piirin puheenjohtaja.

Ruth Munck osallistui myös aktiivisesti lottien kansainväliseen työhön. Erityisesti toimiessaan keskusjohtokunnassa Munckin tehtäväkenttään kuuluivat kansainväliset asiat. Hän jatkoi kuitenkin kansanvälisten kontaktien ylläpitoa myös siirryttyään syrjään järjestön johdosta. Munckin sydäntä lähellä oli erityisesti yhteistyö Saksan kanssa. Esimerkiksi vuonna 1934 Munck teki puheenjohtaja Fanni Luukkosen kanssa laajan ulkomaanmatkan Baltian maihin, Saksaan ja Puolaan.

Ruth Munck kirjoitti lottajärjestön julkaisuihin kuten Valkoiseen kirjaan (1928), Joulu-Lotta -lehteen ja Lotta Svärd -lehteen. Useimmiten nämä kirjoitukset olivat muistelmallisia tarinoita hänen jääkärivuosistaan. Munck pyrkikin lottana edistämään jääkäriaatetta ja tuomaan esiin jääkärien merkitystä Suomen itsenäistymistaistelussa. Samalla hän asemoi itsensä osaksi suomalaisten naisten aktiivista toimintakenttää ennen varsinaisen lottajärjestön syntyä. Näin Munck oli yksi esimerkki lotille siitä, miten nainen voi aktiivisesti osallistua isänmaalliseen työhön.

Suomalaisten SS-miesten huoltajana

Talvisodassa Ruth Munck työskenteli lottana kenttäsairaalassa Karjalan kannaksella, mutta jatkosodan aikana hän lähti Saksaan. Syyskuusta 1941 huhtikuuhun 1943 ulottuvalla ajanjaksolla Munck teki Saksaan yhteensä viisi matkaa. Hänen matkojensa syynä oli Suomen Saksaan lähettämät noin 1200 SS-vapaaehtoissotilasta, jotka taistelivat toisen maailmansodan rintamilla.

Haavoituttuaan tai sairastuttuaan suomalaiset SS-sotilaat joutuivat eri puolille laajan Kolmannen valtakunnan sairaalaverkostoa. Ruth Munckin tehtävänä oli kiertää sairaaloita ja etsiä suomalaisia potilaita. Kirjeessään Berliinin yhdystoimistolle 7. lokakuuta 1941 Munck kirjoitti: ”Matka on kyllä rasittava, kun junat ovat täpösen täynnä ihmisiä, usein täytyy muuttaa junaa, saa juosta jalkaisin kilometrittäin Lazarettiin j.n.e. mutta teen sen ilolla kun huomaa, kuinka iloset pojat ovat nähdessään suomalaisen lotan.” Löytäessään suomalaisia sotilaita Munck auttoi heitä vieraan kielen kanssa, toi terveisiä kotimaasta ja lievitti yksinäisyyttä. Lisäksi Munck raportoi suomalaiselle Berliinin yhdystoimistolle löytämistään suomalaisista SS-miehistä, jotta heidän olinpaikkansa ja vointinsa tuli suomalaisten tietoon.

Ruth Munckin tehtävä suomalaisessa SS-pataljoonassa ei kuitenkaan rajoittunut vain sotilaiden hyvinvoinnista huolehtimiseen vaan hän oli aktiivisesti mukana myös hankkeen johtotoiminnassa. Esimerkiksi Munck kuului syksystä 1942 SS-vapaaehtoistoimikuntaan, jonka tehtävänä oli hoitaa suomalaisten SS-sotilaiden huolto, yhteydenpito, edunvalvonta ja viihdytys. Munck valittiin myös erilliseen työvaliokuntaan, jonka huolehti käytännön toiminnasta. Lisäksi Munck oli mukana vapaaehtoispataljoonaan liittyvissä poliittisissa tapaamisissa. Esimerkiksi hän oli vapaaehtoistoimikunnan puheenjohtaja Rolf Nevanlinnan kanssa kevättalvella 1943 Berliinissä SS:n esikunnan virkahuoneistossa neuvotteluissa, jotka koskivat vapaaehtoisten kotiuttamista.

Maanpetosoikeudenkäynti

Ruth Munckille muodostui viimeistään jääkärivuosinaan tiivis side Saksaan ja saksalaisiin. Hän jatkoi yhteydenpitoa Saksaan 1920- ja 1930-luvulla niin osana jääkärien perinteiden vaalimista kuin Lotta Svärd -järjestössäkin. Lisäksi Suomalais-Saksalainen Seura oli Munckin aktiivisen yhteydenpidon kanava Saksaan. Hän ei muuttanut suhdettaan Saksaan Hitlerin valtaannousun myötä vaan jatkoi tiiviitä kontaktejaan. Jatkosodan aikana hänen lukuisat Saksan vierailunsa olivat luonteva jatke suhteiden ylläpidossa. Saksalaisten keskuudessa Munckia luonnehdittiinkin todelliseksi Saksan-ystäväksi.

Jatkosodan jälkeen Ruth Munckin Saksan-ystävyys kääntyi kuitenkin häntä vastaan. Hän matkusti syksyllä 1944 Suomen viholliseksi muuttuneeseen Saksaan palaten takaisin Suomeen keväällä 1945. Viimeistään kesällä 1945 Valtiollinen poliisi (Valpo) sai vihjeitä siitä, että Munckin toiminta Saksassa liittyi jollakin tavalla vastarintatoimintaan. Valpo suorittikin kotietsinnän Munckin kotona Leponiemen kartanossa 13. elokuuta 1946. Valpon mukaan kotietsinnän syynä oli se, että ”Munckia todennäköisillä syillä voitiin epäillä salahankkeista valtakunnan turvallisuutta vastaan”. Valpo epäili, että Munck oli Saksassa oleskellessaan ollut mukana värväämässä suomalaisia naisia vakoojakoulutukseen.

Ruth Munckia kuulusteltiin kotietsinnän yhteydessä ja hänet vietiin jatkokuulusteluihin. Munckin ja todistajien kuulustelujen jälkeen Munck vangittiin syyskuussa 1946. Munckin oikeudenkäynnistä muodostui pitkä prosessi, jossa Munck vakuutti syyttömyyttään ja toisaalta syyttäjä toi esiin Munckin kannalta raskauttavia seikkoja ja todistajalausuntoja. Oikeusjutun käsittely alkoi Turun hovioikeudessa 4. lokakuuta 1946. Useamman valitusprosessin jälkeen Munck sai lopullisen tuomionsa korkeimmalta oikeudelta 5. kesäkuuta 1947.

Oikeus katsoi, ettei voitu näyttää toteen, että Ruth Munck olisi värvännyt suomalaisia tyttöjä Saksassa vakoilukoulutukseen. Sen sijaan Munck oli Saksassa oleskellessaan etsinyt suomalaisille tytöille töitä Saksan armeijan palveluksesta. Oikeuden mielestä Munck oli tietoinen siitä, että toimiessaan näin hän samalla auttoi vihollismaata. Munck tuomittiin kuritushuoneeseen neljäksi vuodeksi sekä menettämään kansalaisluottamuksensa kolmeksi vuodeksi vapautumisensa jälkeen. Tämän lisäksi hän joutui korvaamaan todistajapalkkiot valtiolle.

Maanpetoksesta tuomittuna vankina

Ruth Munck istui tuomionsa Turun lääninvankilassa. Koko vankilassa olonsa ajan hän sai vankilan johdolta ja vartioilta erityiskohtelua. Esimerkiksi Munck sai melko vapaasti kirjoittaa kirjeitä ja vastaanottaa paketteja, tavata vieraita jopa vankilanjohtajan huoneessa, sisustaa sellinsä mieleisekseen sekä käyttää omia vaatteitaan. Kirjeessään vankilasta ystävälleen, kirjailija Annikki Kariniemi-Willamolle (1913–1984) Munck kirjoitti: ”Saan ottaa vastaan vieraita ja postia aivan kuin vielä olisin tutkintovankina.  Tämä on kyllä vain kohteliaisuus johdon puolelta. Ymmärtävät hekin etten ole mikään tavallinen hampuusi (tai huora!!). Anteeksi!”  Lisäksi Munckin elämää vankeudessa helpotti se, että hän sai työskennellä omassa ammatissaan sairaanhoitajana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että elämä vankilassa olisi ollut Ruth Munckille helppoa. Hän koki haasteelliseksi vankilan meluisan ympäristön sekä huonosti käyttäytyvät vangit. Myös oman vapauden menetys oli vaikeaa. Munck kertoi selviävänsä vankilan oloissa muun muassa sisunsa, huumorintajunsa, muistojensa, mielikuvituksensa ja oman sellinsä rauhan ansiosta. Hän vapautui vankeudesta 23. maaliskuuta 1949. Hän kiisti koko loppuelämänsä ajan syyllistyneensä maanpetokseen.

Vanhuusvuodet Leponiemessä

Vankilasta Ruth Munck palasi monin tavoin muuttuneeseen yhteiskuntaan. Poliittisesti valtaan oli noussut vasemmisto ja 1920- ja 1930-luvulla vallassa ollut isänmaakäsitys oli muuttunut. Munckille sopeutuminen uudenlaiseen tilanteeseen ei sujunut ongelmitta. Hän kirjoitti Annikki Kariniemi-Willamolle 10. syyskuuta 1950: ”Minua kyllästyttää ihan kurkkua myöten tätä pikkumaisuutta ja joutavaa joka leimaa elämäämme nykyään, varsinkin kaupungeissa, ja olen sentakia aina mielummin yksin kotona. Silloin ei tarvitse kuunnella turhia puheita ja omat ajatukset saavat vapaasti lentää mihin niitä lystää. Ainoat joiden kanssa aina on hauskaa olla ovat tietysti jääkärit ja myöskin entiset SS miehet.”

Ruth Munck asettuikin vanhuusvuosikseen kotiinsa Hausjärvelle Leponiemen kartanoon. Hän piti aktiivisesti yllä suhteitaan jääkäreihin ja suomalaisiin SS-miehiin toimien muun muassa heidän perinnejärjestöissään sekä vierailemalla innokkaasti heidän tapaamisissaan ja juhlissaan. Vuosittain elokuussa syntymäpäiviensä läheisyydessä hän kutsui kotiinsa jääkäreitä ja entisiä SS-miehiä. Munckin vanhuusvuosien kirjoituksissa ja antamissa haastatteluissa näkyy myös hänen muistojensa keskittyminen jääkärien pariin. Sen sijaan, kuten lotille oli tyypillistä, Munck ei juurikaan muistellut jatkosodan jälkeen muuttuneessa poliittisessa tilanteessa toimintaansa Lotta Svärd -järjestössä.

Vaiherikkaan elämän elettyään Ruth Munckilla oli vanhuusvuosinaan muisteltavaa. Anna-lehden 85-vuotishaastattelussa hän totesi: ”Vanhalla ihmisellä ei usein enää ole mitään, mitä hän ajattelisi tai tekisi. Olen iloinen, että minun elämäni on ollut niin täynnä kaikenmoista. Minulla on nyt muistoja.” Muistoissaan Munck eli itselleen merkityksellisiä aikoja yhä uudelleen. Hän säilytti koko elämänsä arvomaailman, joka kiteytyi jääkäriaatteeseen, isänmaanrakkauteen ja Saksan-ystävyyteen.