Ritva Karhula: Urani aikana radio monipuolistui monta kertaa

Ritva Karhula aloitti uransa lehdessä ja työskenteli sitten radiossa noin 40 vuotta. Sinä aikana tapahtui paljon.

”Opin lukemaan viisivuotiaana ja olen aina kirjoittanut, jo pikkulikkana maalaistalon peräkamarissa. Runoja, satuja ja jatkokertomuksia julkaistiin lapsena maakuntalehdessä. Päiväkirjan yksityisyydestä kävin toistuvia taisteluita äitini kanssa. Varhaisteininä luin romaanin toimittajan työstä. Siitä lähtien tiesin, että maanviljelijän tyttärestä tulee toimittaja. Koti arvosti koulutusta, ja hain tietysti Tampereelle opiskelemaan. Opintoihin kuuluvaa ennakkoharjoitteluun en ymmärtänyt ajoissa etsiytyä, mutta yllättävän sattuman kautta sain kesätoimittajapaikan Vaasa-lehdestä Kokkolasta. Kirjoitin ja kuvasin. Juttuja julkaistiin tasaiseen tahtiin paitsi se yksi, joka kertoi suurteollisuuden ympäristöhaitoista. Se katosi – merkillisesti – haastateltavan tarkistuksessa jäljettömiin. Tapauksesta tuli lyhytkurssi eturistiriitoihin. Sittemmin tein kesätöitä myös Harjavalta-lehdessä ja Ilta-Sanomissa Tampereella.

Opintojen loppusuoralla avautui vakituinen työpaikka Vaasa-lehden Pietarsaaren toimituksesta. Tuskin sain jalat oman kirjoituspöydän alle, kun varhaisena syyskuun aamuna löysin itseni taksista matkalla satamaan. Autoradion uutiset kertoivat Münchenin olympialaisten verilöylystä. Pietarsaaressa Ruoppaaja Nostaja oli yöllä kaatunut ulkomerellä ja vienyt 16 ihmistä mukanaan. Merivartioston alukset toivat uhreja rantaan, satamakonttorissa vastailtiin hätääntyneiden omaisten soittoihin. Minä olin ensimmäisen ison uutisen äärellä.

Aluetoimittaja lähetti juttunsa puhelimitse päätoimitukseen, ja filmirullat kuljetti paikallisbussi. Edulliset lehtipuhelut oli pakko aina tilata. Sittemmin telefax modernisoi tietoliikennettä. Toimituksessa ei suinkaan ollut autoa ja minä pyöräilin, vaikkapa aamuviideltä meijeriin maitojuttua tekemään. Uutiskilpailu oli monen sanomalehden temmellyskentällä kovaa. Joskus kynsiin tarttui jokunen uutisskuuppikin. Naistoimittajat olivat1970-luvun alussa harvinaisia eivätkä saaneet häkeltyä valimossa eikä teurastamossa. Suhtautuminen oli silti asiallista, ja toimittajat tapailivat toisiaan pressiklubin riennoissa.

Parin vuoden sanomalehtityön jälkeen Ylen Pietarsaaren toimituksessa avautui työpaikka. Minusta tuli radiotoimittaja. Olkapäälle heilahti kahdeksankiloinen Nagra-nauhuri. Linkit, vingut ja montteeraukset alkoivat olla tuttua sanastoa. Olinhan käynyt radioavustajakurssin ylioppilaskeväänä. Ylellä oli 1970-luvulla vielä Reporadion varjo, ja joskus radiohaastatteluja karsastettiin. Alueelliset ohjelmaneuvostot käyttivät tarmokkaasti tasapuolisuuden mittatikkua.

Pienen toimituksen ainoana suomenkielisenä toimittajana elämän koko kirjo kävi tutuksi, raportoin kulttuurista ja kunnallisasioista, kesätapahtumista ja katselmuskokouksista. Aihevalintoja ei kukaan rajoittanut. Kaksikielinen kaupunki opetti ruotsia. Verkostot laajenivat. Se oli hyödyllistä ja pakollista jos halusi pysyä ajan tasalla. Sitä paitsi toimittajan uutisnenä on valppaana myös kaverin kahvipöydässä. Kaustislaisen maalaistalon peräkamarissa sain tunnetulta jäsenkorjaajalta verenseisautussanat kansanlääkintää koskevan haastattelun päätteeksi. Joskus tunteisiin menevissä haastatteluissa komedia ja tragedia löivät kättä. Mieleen on jäänyt vanha Australian-kävijä, joka kaivosonnettomuutta muistellessaan veti tekohampaat pöydälle ja purskahti itkuun.

Alueradiolla oli alussa pari kymmenen minuutin lähetysikkunaa päivässä. Alkuvuosina kuuntelijoilta tuli paljon myönteistä palautetta. Radio oli vielä ihmeellinen väline. Työnantaja koulutti väkeä. Ylen pitkät kurssit olivat legendaarisia ja toivat vaihtelua arkeen mutta myös ammattitaitoa lisää. Viimeistelin Tampereen yliopistoon tutkielmani naishaastateltavista paikallislehdessä. Osoitin, ettei naistoimittajien määrä takaa sitä, että naisia haastatellaan lehteen. Avoimessa yliopistossa opiskelin taidehistoriaa ja sosiaalipolitiikkaa, myöhemmin teologiaa, ja maisterintutkinto valmistui eläkepäivinä.

Lomat vietin ulkomailla, ja lehdistökortista oli paljon iloa kansainvälisissä museoissa. Omenankukkien tuoksuessa pihamaalla juotiin hääkahveja, ja sitten liljojen ja nauhusten keskellä pinkoi pieni jalkapalloilija, nyt jo kolmen lapsen isä. Journalistiperheessä kuunnellaan uutisia, puhutaan uutisista ja raivataan lehtipinoja pöydältä. Toimittaja toimittajaa parhaiten ymmärtää.

Alussa toimittajan työparina radiossa olivat äänitarkkailijat, jotka tarvittaessa äänittivät mutta ainakin leikkasivat jutut ja hoitivat lähetykset. Sitten syntyi Radio Suomi ja siirryttiin ohjelmavirtaan. Se jakoi vahvasti toimittajakuntaa, kun oli opittava itse leikkaamaan jutut ja myös ajamaan lähetykset ulos. Ohjelma-aikaa tuli taas runsaasti lisää. Työpaikkanikin vaihtui, kun Ylen leikkuri lopetti Pietarsaaren suomenkielisen toimituksen ja siirryin Kokkolaan töihin. Ylen käänteissä toimittajakunta joutui välillä hakemaan uudelleen omia työpaikkojaan, ja jo paljon sitä ennen ehdin kokea yhden, urallani ainoaksi jääneen lakon.

Alueradio hioi toimittajista reporttereita, juontajia ja uutisväkeä. Kokemuksia karttui kaikista kolmesta. Viime vuodet ennen eläkkeelle siirtymistä olin uutisissa ja tein myös tv-juttuja. Tv-vuorot olivat suosittuja, mutta puristivat mehut tekijöistä: joskus tv-jutun tekijä kokosi materiaalista myös radiohaastattelun, uutisaudion, tekstitelevisiosähkeen ja vielä nettijutun. Kuvaaminenkin oli mahdollista, vaikka en itse siitä innostunut. Radiotyön kaikki vaiheet olivat tietysti digitalisoituneet. Kahdeksan kilon nauhuri oli kauan sitten vaihtunut kätevämpiin laitteisiin. Nettijutuista nautin. Olin päässyt juurilleni, kirjoittamaan. Myös maailma oli muuttunut. Tyyli oli keveämpää ja rennompaa kuin alkuvuosina. Yrittäjät ja yksityiset olivat innostuneet julkisuudesta. Kontaktiohjelmiin pesiytyivät kiusallisetkin vakiosoittajat. Facebook-sivutkin ehdittiin perustaa ennen kuin jäin pois työelämästä.

Kun eläkevuodet lähenivät, työ alkoi tuntua, jos mahdollista, entistä rakkaammalta. Olin töissä vuoden pitempään kuin olisi ollut pakko ja sen jälkeen silloin tällöin sijaisena. Noin 40 vuoden aikana radiotoiminta ehti monipuolistua monta kertaa. Monesti olen matkan varrella niskakarvoja pörhistellyt, turhaan ja asiasta, mutta kokemustakin on karttunut. Olen saanut olla osa ohjelma- ja uutisvirtaa, toteuttaa suomalaista sananvapautta. Tyylistä ja tekniikasta riippumatta toimittaja voi aina raportoida asioista huolimattomasti tai kiinnostavasti, paneutua kunnolla tai pinnallisesti. Siinä on elinikäinen haaste.  En tiedä olenko jättänyt jälkeeni paremman maailman. Piirongin päällä ei ole kaverikuvia julkkisten seurassa. Sauli Niinistön olen sentään vanginnut yhteen selfieen vaalitungoksessa.

Vanhat toimittajat seuraavat monesti kriittisesti välineitään. Monet arvostelevat nykytoimittajien kielenkäyttöä. Se on luonnollista, sillä kielen pitääkin olla toimittajalle tärkeä asia. Eikä toimittaja muutenkaan ominaislaadustaan pääse. Maailma näyttäytyy edelleen jutunaiheina, hyvinä haastateltavina ja näkökulmina – luonnollista sekin kutsumusammatin jälkeen.”