Riitta Vihavainen - Urheilutoimittajan piti ansaita kollegojen ja haastateltavien arvostus

Riitta Vihavainen aloitti Uuden Suomen urheilutoimittajana vuonna 1980, yhtenä ensimmäisistä naisista alalla. 

Kotoaan urheilukipinän saanut Riitta Vihavainen oli tottunut seuraamaan urheilua tarkasti, mutta urheilutoimittajan ammatissa hän joutui taistelemaan saadakseen arvostusta, etenkin miespuolisilta kollegoiltaan. Uuden Suomen urheilutoimituksessa vuonna 1980 aloittanut Vihavainen oli ensimmäisiä suomalaisnaisia urheilutoimittajana. Häntä ennen alalla olivat vain Helsingin Sanomien Marjut Svahn ja Reetta Meriläinen.

”Olinhan minä vähän kummajainen, mutta Hesarin Reetta oli tehnyt uranuurtavaa työtä. Reetta auttoi minua paljon. Kun oli voimistelukisat, Reetta haettiin heti verhon taakse kahville. Sitten hän oli sanonut, että onhan täällä toinenkin toimittaja. Niin minutkin haettiin kahville ja pääsin niin sanotusti piireihin. Siellä olivat nimittäin Aatos Erkko ja näin edelleen.”

Vihavainen oli ehtinyt työskennellä Uudessa Suomessa kymmenkunta vuotta ennen urheilutoimitukseen siirtymistä. Hän muistelee, että loikka samalla käytävällä toiseen toimitukseen onnistui sujuvasti, sillä hän oli seurannut pitkään urheiluosaston työtehtäviä. Siirtymisessä auttoi kuitenkin etenkin hyvä esimies Juhani Melart, joka otti asiat asioina eikä erotellut toimittajia sukupuolen mukaan.

Miesvaltaiselle osastolle vaihtamisessa helpotti myös se, että Vihavainen oli tottunut kotonaan reippaaseen menoon. 

”Minulla oli vain veljiä kotona, ja naapurissa oli enemmän poikia kuin tyttöjä”.

Veljien ja vanhempien perintöä oli myös urheilun tarkka seuraaminen. Kotona Sulkavalla kuunneltiin radiosta kaikki mahdolliset urheilulähetykset, tuloksia kirjattiin vihkoon, ja aikakauslehdistä leikattiin talteen urheilujuttuja. Omaa urheilutaustaa Vihavaisella ei ole, sillä hän kuvaa itseään kömpelöksi lapseksi.

”Penkkiurheilijoita oltiin ihan mahdottomasti”.

Unelma-ammatti löytyi kesätöistä

Toimittajan työhön Vihavainen sai ensituntumaa Savonlinnassa Savonmaa-lehdessä, jonne äiti oli kehottanut tytärtään hakeutumaan kesätöihin ensimmäisen Tampereen yliopistossa vietetyn vuoden jälkeen. Vuonna 1941 syntynyt Vihavainen pääsi ylioppilaaksi vuonna 1962.

”Olin kaksi kuukautta harjoittelijana Savonmaassa, ja ajattelin, että tämä on minun alani. Sieltä sai täydellisen opetuksen, mitä pienessä lehdessä tehdään. Ajoin autoa, valokuvasin, ja kaikkea sai tehdä, laidasta laitaan. Siellä oli jopa urheilutoimittaja, jota minä ihastelin”.

Opintojen edettyä Vihavainen muutti pääkaupunkiseudulle ja aloitti työt Uudessa Suomessa. Hän ehti tehdä kotimaan osastolla politiikan toimittajankin töitä, mistä oli hyötyä urheilutoimituksessa. Useat urheilujohtajat kun tulivat politiikan saralta.

”Pystyin sanomaan heille, että kuule, kun olin jo ennestään tuttu”.

Nyt voit näyttää, mitä osaat

Vihavainen on kiitollinen Juhani Melartille, että tämä luotti uuteen toimittajaansa heti urheilutoimittajauran alussa niin, että lähetti tämän ulkomaille työmatkalle.

”Olin muun muassa MM-suunnistuksessa Unkarissa. JuMe ei yhtään katsonut, olenko tyttö vai poika. Sitten se muuttui, kun hän jäi pelkästään pakinoimaan ja tekemään erikoisjuttuja, ja osastopäälliköt alkoivat nuortua. Heillä ei minun mielestäni ollut mitään kokemusta toimitusalalta”.

Vihavainen muistelee harmissaan etenkin vuotta 1984, jolloin hän oli lähdössä uransa ensimmäisiin olympialaisiin, Sarajevon talvikisoihin.

”Sitten tämmöinen vasta nimitetty, jolla ei ollut kokemusta mistään, soitti minulle ja sanoi, että nyt voit näyttää, mitä osaat. Minä olin ollut toimittajana siihen mennessä 15 vuotta. Tuntui pahalta”.

Vihavaisen mielestä työmatkoja ei Uudessa Suomessa jaettu reilusti, vaan miehet ohittivat hänet moniin kisoihin lähtemisessä.

”1980-luvun alussa kiersin paljon, se riippui niin paljon osastopäälliköstä. Mielestäni olisi ollut minun vuoroni mennä yleisurheilun EM-kisoihin Jugoslavian Splitiin 1990. Kun osastopäällikkö taas vaihtui, niin hän lähtikin sinne itse. Annoin hänelle mukaan tasaisen vauhdin taulukon, ja hän kysyi, mikä tämä on. Kaveri ei tiennyt yleisurheilusta yhtään mitään, mutta halusi matkoille. Silloin jouduin sivuutetuksi. Tällä älyllä olisin pitänyt mölyä, mutta silloin ei jotenkin ajatellut”. 

Vihavainen piti harmituksen sisällään, sillä hänen mielestään Uuden Suomen kuuden hengen toimituksessa riidan haastaminen ei tuntunut järkevältä.

Vihavainen keskittyi työssään paljon yksilölajeihin, sillä toimituksen miehet halusivat kirjoittaa jääkiekosta ja jalkapallosta. Se sopi Vihavaiselle, vaikka hän olikin käynyt opiskeluaikana Tampereella Hakametsän hallissa kiekkomatseissa.

Jääkiekkokirjoittelua saattoi jopa rajoittaa sekin, ettei ollut lähtenyt ”oikeana” iltana kollegoiden kanssa kapakkaan iltavuoron jälkeen. Tämän Vihavainen sai tuta, kun toimituksessa oli jaettu töitä Suomessa pelattujen kiekkokisojen alla.

”Kun tulin töihin, ihmettelin, mitä varten listalla ei ole minun nimeäni. Minulle sanottiin, että et ollut eilen Kannaksessa, silloin on jaettu työt. Illalla, kapakassa.”

Vihavaisen sijasta kisoihin oli ilmoitettu kotimaan osastolla työskennellyt naistoimittaja, joka oli sattunut olemaan oluella työkaveriensa kanssa. Vihavainenkin oli ajoittain mukana illanvietoissa, mutta ei kovin usein.

Urheilijatkin testasivat lajituntemusta

Osaamistaan joutui todistamaan välillä myös urheilijoille. Vihavainen käyttää malliesimerkkinä vuoden 1980 kesäolympialaisten ennakkohaastattelutilaisuutta, jossa hän jututti Moskovaan lähdössä olleita heittolajien urheilijoita.

”Kiekonheittäjä Markku Tuokko ja muut isot pojat panivat minua ihan halvalla. Onneksi silloin suutuin ja iskin nyrkkiä pöytään Kalastajatorpan infossa ja sanoin, että olkaapas nyt. Kysyin ihan normaalisti, että mitä sä aiot heittää ja hän sanoi, että jos 40 metriä. Ne kokeilivat ja sitten sanoivat, että ai, tyttö tietääkin jotain. Minä olin tyttö niillekin.”

Vihavainen ei pahastunut tytöttelystä, mutta sukupuolella ei pitänyt olla mitään tekemistä ammattitaidon kanssa. Hän tunsi urheilua ja opiskeli alaa myös omalla ajalla ja kävi esimerkiksi nuorten SM-kisoissa.

”Reetta Meriläinen neuvoi, että pitää käydä nuorten kisoissa, jotta saa kosketuksen niihin, joista tulee vielä huippuja, mutta eihän Usarilla (Uusi-Suomi) ollut rahaa lähettää sellaiseen. Jos oli nuorten SM-kisat, kun olin kesälomalla kotona, otin isän auton ja ajoin kisoihin. Kiinnostuksesta laitoin vapaa-aikaa itseni kasvattamiseen ammatissa.”

Stipendien turvin kisareissuille

Vihavainen kävi omalla ajalla ja usein matkastipendien turvin myös esimerkiksi voimistelulajien arvokisoissa, joihin Uusi Suomi ei olisi häntä lähettänyt. Voimistelukisojen ongelma oli – ehkä lajiarvostuksen puutteen lisäksi – se, että niiden kisa-aikataulu oli usein niin myöhäinen, etteivät jutut olisi ehtineet lehteen.

”Olin monesti rytmisen voimistelun arvokisoissa, Espanjassa ja Italiassa. Otin niitä varten vapaapäiviä. Holmenkollenillakin olin niin, että hommasin matkastipendin, koska halusin nähdä Holmenkollenin. Aina sinne laitettiin yksi tietty miestoimittaja, vaikka minun mielestäni olisi ollut minun vuoroni joskus.”

Jos Vihavainen oli kisamatkalla vapaa-aikana ja omilla rahoilla, hän ei tehnyt juttuja Uuteen Suomeen, mutta saattoi avustaa jotain muuta lehteä. Holmenkollenilta hän kirjoitti jutun Hiihtoliiton Hiihtäjä-lehteen.

”Usari oli siitä hyvä työnantaja, että siellä sai sentata (tehdä avustajajuttuja) muihin lehtiin. En olisi tätä yksiötäkään aikoinaan maksanut, ellei olisi saanut sentata.”

Salpausselällä Vihavainen oli tuttu näky, ja uralle mahtuivat kahdet MM-hiihdot Lahdessa: vuosina 1978 ja 1989. Hiihto ja yleisurheilu olivat kodin peruina hänen lempilajejaan.

Vauvauutinen sai olympiavoittajan hermostumaan

Vielä 1980-luvulla urheilutoimittajat tekivät enimmäkseen tulosurheiluun pohjautuvia juttuja, eikä urheilijoiden yksityiselämästä juuri kerrottu. Vihavainen halusi tuoda tarjolle enemmän featurejuttuja, joissa urheilija on muutakin kuin sentit ja sekunnit.

Urheilijatkaan eivät olleet tottuneet siihen, että heidän elämästään kerrottiin muutakin kuin kilpailemiseen tai harjoittelemiseen liittyviä asioita. Kerran Vihavaista uhattiin jopa rikossyytteellä.

Vihavainen kertoo tarinan, miten yleisurheiluvalmentaja oli vihjannut hänelle siitä, että vuonna 1984 Los Angelesissa moukarinheiton olympiavoittajaksi yltänyt Juha Tiainen oli tullut isäksi.

”Minusta se oli niin ihana juttu, ja teimme siitä yhden palstan pikkuisen uutinen. Nykyään olisi varmaan tehty jo puoli sivua. Seuraavalla viikolla Juha Tiainen soitti minulle ja haukkui minut läpikotaisin, että minkä takia tällainen pannaan lehteen ja hän tekee rikosilmoituksen minua vastaan, ja mistä minä olen sen kuullut. Yritin selittää hänelle, että mitä häpeämistä on siinä, jos saa vauvan. Hän oli aivan tuohtunut. Hän ei tehnyt rikosilmoitusta, mutta uhkaili. Hän oli poliisi ammatiltaan.”

Nyt jo edesmenneen Tiaisen haukut olivat Vihavaiselle kova paikka, sillä hän oli ollut seuraamassa heittäjän olympiafinaalia televisiosta Tiaisen vanhempien luona Uukuniemellä. Aikaeron takia kilpailu tuli televisiosta aamuyöllä, ja kun naapurit tulivat onnittelemaan olympiavoittajan vanhempia, Vihavainen oli apuna keittämässä kahvia.

Kerran Vihavainen sai selville, että yleisurheilumaajoukkueessa oli rakkautta ilmassa, kun kaksi urheilijaa selvästi seurusteli. Vihavainen kysyi asiaa kyseisiltä urheilijoilta, ja nämä kertoivat seurustelevansa, mutta pyysivät pitämään asian salassa. Yleisurheilijat lupasivat soittaa, kun menevät kihloihin, ja soittivathan he. Vihavainen sai uutisen ensimmäisenä.

Kuvavalinnat piti vahtia loppuun asti

Muiden kuin tulosurheilujuttujen tekeminen vaati kuitenkin ajoittain sitä, että Vihavainen vahti lehdentekoprosessin loppuun asti. Jos juttu oli käytettävissä olevaan tilaan nähden liian pitkä, miestoimittajilla oli tapana lyhentää Vihavaisen jutuista juuri ne hänestä kiintoisimmat kohdat. Hän sai pitää puolensa, ettei juuri perheasioita leikattu jutusta pois.

Myös kuvavalintoja piti seurata, jotta naisurheilijoista kertoviin juttuihin ei olisi laitettu seksistisiä tai muuten naisurheilijoita halventavia kuvia. Vihavaisen mukaan pari kollegaa oli sellaisia, että jos kuvassa näkyivät esimerkiksi urheilijan nännit, kuvia oltiin innolla laittamassa lehteen.

Vihavainen pyysi usein kuvaajia tuomaan kuvat ensin hänelle, jotta hän sai valita taittoon tarjolle tulevat kuvat. Näin hän sai varmistettua, ettei jutun kuvitus tee naisista naurettavia ja pilaa juttua.

Paljas pinta tai vähäpukeisuus kelpasi lehtiin, mutta 1980-luvulla urheilukuvista rajattiin muun muassa firmojen logot tekstimainonnan välttämiseksi.

”Niitä logoja oli niin vähän siihen aikaan. Se oli siihen aikaan erilaista.”

MM-voittaja kiitti erikoishaastattelulla

Siitä Vihavainen on kiitollinen, että jos taloustilanne oli hyvä, Uusi Suomi panosti arvokisoihin jo ennakkoon. Vihavainen esimerkiksi kiersi suomalaisten mitalitoivojen luona ennen Lahdessa 1981 järjestettyjä ampumahiihdon MM-kisoja. Vaivannäkö auttoi, kun Heikki Ikola voitti kultaa.

”Hän antoi erikoishaastattelun vain minulle, ei kenellekään muulle. Siihen aikaan erikoishaastattelut olivat erikoishaastatteluja eikä sellaisia kuin nykyään, jolloin Iltalehdessä voi olla erikoishaastattelu, ja samasta aiheesta on erikoishaastattelu sitten Ilta-Sanomissa. Silloin vain minä sain, ei Suomen Kuvalehti eikä Hesari. ”

Vihavainen myöntää käyttäneensä Lahden ampumahiihtokisoissa hyväksi sitä, että on nainen, sillä sukupuolen ansiosta jäi helpommin haastateltavien mieleen. Ikola arvosti sitä, että Vihavainen oli nähnyt vaivaa jo ennen kisoja, eikä ollut vain noukkimassa rusinoita pullasta.

”Heikki sanoi infossa, että antaa erikoishaastattelun vain Riitalle.”

Vihavainen piti urheilussa myös naisten puolia ja halusi edistää tasa-arvoa esimerkiksi ajamalla yleisurheilun lajivalikoimaan muun muassa seiväshyppyä ja moukarinheittoa. Nykyään nuo lajit ovat yleisurheilun juniorityttöjen suosikkeja, mutta arvokisaohjelmaan naisten seiväshyppy ja moukarinheitto tulivat vasta vuonna 2000, ja estejuoksu Helsingin MM-kisoihin 2005.

”Kerran yksi Urheiluliiton naisjohtaja kertoi minulle Stockmannilla, että liiton miehet olivat kyselleet, onko se Vihavainen tullut hulluksi, kun tällaisia kirjoittelee. Kun olin edistämässä näitä naisten lajeja.”

Vihavainen oli vain aikaansa edellä!

Uusi Suomi kaatui, työpaikka meni alta

Koronavuoden 2020 jäljiltä suomalaistoimituksissa talous on ollut kireällä, ja yt-neuvottelut ovat olleet yleisiä. Vihavainen koki Uuden Suomen lakkautuksen vuonna 1991, ja silloin työpaikka meni alta.

Ura kuitenkin jatkui, vaikka 1990-luvun laman aikana vakituisia työpaikkoja ei ollutkaan tarjolla. Vihavainen käytti suhteitaan ja teki monenlaisia toimittajan töitä eri välineisiin. Töiden saamisessa auttoi, että hän oli oppinut tuntemaan paljon ihmisiä uransa aikana.

”Hiihto- ja voimistelukisoissa kävin, ja tein niistä avustajajuttuja muun muassa Lapin Kansaan. Ja tein paljon juttuja Urheilutietoon.”

”Sitten pääsin työllistettynä Hiihtoliiton Hiihtäjä-lehteen, olin siellä puoli vuotta tai vuoden. Sitten olin Suomen naisten liikuntakasvatusliiton (SNLL) Kisakentässä, ja tein heille uutta lehteä Hip Hopia. Siitä piti tulla semmoinen featuren ja naisvoimistelun sekoitus. Sitä oli kiva tehdä, mutta siihen ei saatu ilmoituksia.”

Lajiliittojen lehtiin kirjoittaminen tuotti lisätöitä muiden urheilujärjestöjen lehdistä. Vihavainen esimerkiksi jututti Jani Sievistä Uimaliiton lehteen, Juha Hirveä Ampumaurheiluliiton lehteen tai teki suunnistusjuttuja Suunnistajaan.

Puhelinluettelo auttoi tiedon lähteille

Vihavainen jäi eläkkeelle 65-vuotiaana vuonna 2006. Hän on varma, että osui urheilutoimittajan ammattiin aikana, jolloin työ oli hankaluuksistaan huolimatta enimmäkseen mahtavaa.

”Nykyaikana toimittajat joutuvat varmaan tekemään haastatteluja enemmän puhelimella, eivätkä pääse samalla lailla kosketuksiin urheilijoiden kanssa.”

Tosin puhelin oli Vihavaiselle tuttu työkalu jo omankin uran aikana. Kun internetistä ei ollut vielä kuultukaan, puhelinluettelo oli avain tietolähteiden jäljille.

”Olin käynyt Tampereella yliopistossa puhelinluettelon käyttökurssin.”

Toimittajat pitivät leikekirjoja tuloksista ja kilpailuista, koska Googlesta ei voinut tarkistaa urheilijoiden aiempia tuloksia. Urheilualan kirjallisuus oli myös arvossaan.

”Sen takia minulla on yhä aika paljon urheilukirjastoa. Jos joutui tekemään jostain pikkulajista juttua, ensin katsoit kirjasta sen lajin säännöt.” 

Sähkökirjoituskone teki lakon olympialaisissa

Uran alkuvaiheissa Vihavainen kirjoitti jutut raskaalla, mekaanisella kirjoituskoneella, josta sähköinen kirjoituskone oli iso askel parempaan. Vihavainen sai ensimmäisen sähkökirjoituskoneen vuonna 1983, ja painava kone oli mukana myös Sarajevon olympialaisissa 1984.

”Minulla oli niin usein jännetuppitulehduksia, sähkökone auttoi siinä. Mutta kun mentiin Sarajevoon, niin eihän se siellä pelannut. Sieltä löytyi sitten onneksi yksi monttööri, joka sai siihen sähköt.”

Kirjoituskoneella kirjoitetut liuskat lähetettiin kotitoimitukseen faksilla, tai sitten jutut saneltiin tekstinkirjoittajille. Alan ensimmäiset tekstinkäsittelylaitteetkin olivat kömpelöitä, eikä niillä voinut kuin kirjoittaa jutun ja lähettää sen latomoon.

Uuden Suomen lakkautuksen jälkeen Vihavainen tallensi freelancerina juttujaan levykkeille ja vei niitä Helsingissä oleviin toimituksiin.

”Nykyajan toimittajat eivät varmaan enää edes tiedä, mikä on levyke. Jos esimerkiksi oli urheilun arvokisat tulossa, tein ennakkojutun Katso-lehteen. Matkustin silloin Kulosaareen viemään sen levykkeen, joten he saivat jutun suoraan toimitusjärjestelmäänsä.”

”Sain silloin työttömäksi jäätyäni tällaisia toimeksiantoja, ja niitä oli kiva tehdä. Pysyi ajassa mukana. Kun oli ollut pitkään alalla, oli helppo tehdä freelance-juttuja. Tiesi, kenelle soittaa.”

Iltatyö esti koiran ottamisen

Vihavainen oli naistoimittajien pioneereja urheilutoimituksessa, jossa työ on ilta- ja viikonloppupainotteista, koska kisat pidetään siihen aikaan. Työn rytmi vaikutti ilman muuta Vihavaisen elämään.

”En voinut ottaa koiraa. Ja kun olin aina töissä, siksi minusta ei varmaan tullut perheenäitiä. Mieskin löytyi vasta kuusikymppisenä, vaikka olin tuntenut hänet jo 20 vuotta.”

Vihavainen ei kuitenkaan koe, että olisi uhrautunut ammattinsa takia.

”Työ oli minulle kuin harrastus, se oli elämää. Onneksi veljillä oli niin paljon lapsia, että kuljetin heitä mukana kisoissa. Toisen veljen tytär on medianomi, vähän kuin samalla alalla. Hänellä, kuten minullakin, on ollut Jääkiekkoliiton kausikortti, sillä hän oli Maikkarin urheilussa.”

Naistoimittajien verkosto aloitti 2011

Vaikka naistoimittajien joukko oli 1980-luvun alussa urheilutoimituksissa laskettavissa yhden käden sormin, pääkaupunkiseudulla työskennelleet Uuden Suomen Vihavainen sekä Hesarin Reetta Meriläinen ja Marjut Svahn eivät pitäneet yhtä työajan ulkopuolella. 

”Kisoissa kyllä oltiin tekemisissä. Vaikka olimme niin sanotusti kilpailijoita, se ei näkynyt. He olivat hyvin mukavia työkavereita.”

Urheilun naistoimittajat alkoivat verkostoitua vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun Urheilutoimittajain liiton paikalliskerhon Helsingin Urheilutoimittajien aloitteesta alan naistoimittajat tapasivat toisiaan helmikuussa 2011. Tilaisuuden emäntä oli Hesarissa päätoimittajaksi edennyt Meriläinen, ja mukana oli yli 30 urheilutoimittajanaista eri puolilta Suomea. Tapaamiset jatkuivat muutaman vuoden, mutta sitten iltatöiden kiireet vähensivät osallistujajoukkoa.

Vuoden 2020 lopussa Urheilutoimittajain liiton jäsenkunnasta naisia oli noin 11 prosenttia.

Vihavaisen mukaan hänen jälkeensä seuraavina alalle tulivat Ylessä radion urheilutoimittajana aloittanut Hilla Blomberg ja Ilta-Sanomien Leena Jokinen. Vihavaisen tavoin myös Blomberg kuului aikoinaan Urheilutoimittajain liiton hallitukseen.

Urheilutoimittajain liitosta oppia kisakäytännöistä

Vihavainen oli työuransa aikana mukana myös Urheilutoimittajain liiton järjestötoiminnassa. Hän koki saaneensa siitä apua omaan työhön ja urheiluelämän ymmärrykseen. 

”Sain olla apuna muun muassa Horse Show’ssa. Kerrankin sinne ilmoittautui kaksisataa, jotka halusivat akkreditoinnin. Kävimme hakemukset läpi UL:n hallituksessa, eikä kovinkaan moni lehdistökorttia hakenut ollut edes toimittaja. Saimme Horse Show’n arvon nousemaan, kun siellä ei ollut vain harrastajia muka kirjoittamassa.”

Kokemus auttoi, kun Vihavainen toimi myöhemmin voimistelukisoissa lehdistöpäällikkönä. Hän tiesi, miten akkreditoinnit pitää hoitaa. 

Vihavaisen mukaan urheilutoimittajan työssä on eduksi, että on vähän ronski. Alalla ei onnistu, jos vain hillittynä odottaa, mitä sanotaan.

Hän olisi valmis valitsemaan saman uran uudelleen. Työssä ilahdutti etenkin vaihtelevuus, koska koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. 

”Eikä ole kello kahdeksasta neljään työtä. Minulle sopi iltatyö, ja sai aamulla nukkua.”

Elämäntyöpalkinto vuonna 2020

Urheilutoimittajain liitto palkitsi Vihavaisen vuonna 2020 elämäntyöpalkinnolla. Se lämmitti kokenutta toimittajaa, joka seuraa urheilua yhä tarkasti. 

Uran aikana kiitokset olivat harvassa, ainakin lähimmiltä kollegoilta. Palautteen antaminen ei kuulunut siihen aikaan tapoihin, eikä sitä osattu edes vaatia.

Vihavainen muistaa uraltaan yhden kerran, jolloin hän sai lähiesimieheltään kiitosta. 

”Sen muistan, että kun oltiin Val di Fiemmessä MM-hiihdoissa 1991 ja tein Marja-Liisa Kirvesniemestä ison jutun, silloinen osastopäällikkö Jari Porttila soitti ja kiitti. Olin ihan, että täh.”

Motivaatio työhön tuli aivan muista asioista kuin kollegoiden kiitoksista. 

Nykytoimittajien työtaakkaa hän ei kadehdi, vaikka sai jo uransa aikana maistaa juttujen versioinnin työläyttä. Noin kahdeksan vuoden ajan Uuden Suomen toimittajat tekivät ensin jutun omaan lehteensä ja versioivat siitä räväkämmän jutun Iltalehteen. Ilman erillistä korvausta.

”Muistan, että kaikki luulivat, että me saimme kaksinkertaista palkkaa, kun teimme sekä Iltalehteen että Uuteen Suomeen 80-luvulla. Silloin juttujen versiointi oli hyvin omituista, mutta nyt se on normaalia, niin luulen.”