Riitta Ruotsalainen - sitkeä saarnamiehen puoliso ja äiti

Riitta Paavontytär Ollikainen syntyi 7.1.1779 talollisen tyttäreksi Koskenniemellä Varpaisjärvellä, joka kuului tuolloin Iisalmen maaseurakuntaan. Perhe oli muuttanut Koskenniemeen Iisalmen Ollikkalasta. Riitan vanhemmat olivat Paavo Ollikainen (1754 – 1805) ja Margareetta Martikainen (1752 – 1809). Riitta syntyi sisarussarjan kolmanneksi lapseksi.

Kouluja maaseudun lapset Riitta mukaan lukien eivät päässeet käymään. Tuohon aikaan tyttäret oppivat kotona äidiltä tai isommilta sisaruksiltaan lukutaidon. Joskus kylän muita parempi lukija, tavallisesti iäkäs nainen, opetti lukemisen alkeet lapsille ja sai siitä palkan, joka maksettiin luontaistuotteilla, kuten viljalla tai polttopuilla. 1700-luvun lopulla yleistyivät kiertokoulut, kirkon perustamat alkeiskoulut, joissa kansalle opetettiin kristinoppia, lukemista ja laskentoa.

Tavallisen rahvaan tärkein lukemisto oli katekismus. Lukutaidon oppiminen ja kinkereillä käynti tähtäsi rippikouluun. Ripiltä pääsy oli nuorille, niin tytöille kuin pojille, elämän suuri käännekohta, joka antoi naimaluvan ja muita aikuisen elämän oikeuksia. Viimeistään rippikouluiässä talon tytärten oli alettava kutomaan omia kapiokankaitaan, jotka he veisivät mukanaan uuteen kotiinsa aviosäätyyn astuessaan. Muut talon emäntien taidot he oppivat arjessa osallistumalla talon töihin pienestä pitäen.

Riitan ja Paavon yhteinen tie alkoi

Riitta Ollikaisesta tiedetään, että hän oli sujuvasti lukeva ja älykäs nuori nainen. Hän sai kinkereillä lähes yhtä hyvät pisteet kuin tuleva puolisonsa Paavo Ruotsalainen katekismuksen ja kristinopin taidoissa, Iisalmen kirkonkirjat kertovat.

Riitta tapasi puolisonsa Paavon ensi kertaa todennäköisesti kesäisissä töissä heinäniityillä tai kirkkomatkoilla. Nuoret asuivat toistensa naapurissa, järven vastakkaisilla puolilla. Oliko Riitan ja Paavon välille kehittynyt romanttisia tunteita, jää arvailun varaan. Maalaisyhteisöissä romanttisella rakkaudella ei ollut juuri sijaa avioliitoista sovittaessa. Avioliitto ymmärrettiin käytännön sanelemana ratkaisuna perheen tilanpidon ja kotitalouden kannalta. Usein vanhemmat tekivät aviopuolison valinnan kuitenkin tytärtään kuullen.

Tutustuttuani Riitan elämäntarinaan mieleen nousi kysymys, minkä verran Riitta osasi aavistella tulevasta lupautuessaan vaimoksi naapurin Paavolle. Kenties kyläläisten huhupuheet ”löyhkä-Paavosta”, originellista nuoresta miehestä ja jonkinlaisesta kylähullusta olivat Riitan tiedossa. Jo lapsena Paavo mieluummin istui lukemassa Raamattua kuin kävi muiden samanikäisten kanssa metsässä ja kalassa. Hän ei ollut ahkera talon töissä, vaan hakeutui kirjojen pariin, ajautuen jo nuorena riitoihin isänsä kanssa, joka ei ymmärtänyt poikansa luonnetta.

Romantiikkaa tai ei, mutta varmasti Riitta kuitenkin tunsi ja hyväksyi nuoren Paavon elämänkumppanikseen. Syyskesällä 1800 vietettiin Paavon ja Riitan häitä. 20-vuotias nuorikko muutti järven yli Paavon kotiin Huhta-ahoon, miniäksi Vilppu ja Anna Ruotsalaisen taloon. Toukokuussa 1801 Riitta synnytti Huhta-ahossa esikoistyttärensä Annan.

Nuorenparin ensimmäinen koti Vuorisessa

Paavon isä Vilppu lupasi pojalleen asuinpaikaksi palstan talonsa takamailta, Vuorisesta. Se sijaitsi viiden kilometrin päästä Huhta-ahosta, jossa vanhemmat asuivat. Ruokanen Tapani kuvailee kirjassaan ”Ukko-Paavo. Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi” kuinka Paavo, nuori isä ja puoliso, uurastaa Vuorisenjärven rannalla. Ilmassa on innostusta, hellyyttä ja unelmia tulevaisuuden varalle, kun nuoripari katselee ympärilleen ja mittailee rakennusten paikkaa. Paavo raivaa lepikoita ja kaataa metsikköä kaskea varten. Hän kyntää ja kylvää pientä peltoa, isä ja appiukko auttavat mitä kiireiltään ehtivät. Palstalle nousee ennen seuraavaa syksyä Paavon rakentama savupirtti. Savupirtti oli tavallinen uudisasukkaan asunto tuona aikana. Se oli monitoimitila, joka toimi niin asuinhuoneena kuin saunana, talven pakkasilla myös karjasuojana. 

Paavo ja Riitta astuvat yhdessä Vuorisen torppaan, Anna-vauva seuraa mukana keinahdellen isänsä selässä keinahtelevassa tuohikontissa. Paikka on valtavan kaunis ja näkymät avarat ja laajat. Mökin takana alkavat hyvät laitumet. Viereinen järvi antaisi pöytään ”kalaviljaa”.

Jälkipolvelle on jäänyt tieto, että jo ensimmäisenä syksyn kylmänä yönä halla valtasi Vuorisen pellot. Samoin seuraavana. Talollisen ja torpparin erona oli, että talollisella oli yleensä viljaa varattuna katovuoden varalle, toisin kuin torpparilla. Näinä katovuosina Paavon perhe kävi kuuluisaa ”petäjäfabriikin koulua”. Leivän joukkoon oli laitettava petäjästä saatua jauhoa, pettua. Arkinen elämä oli samanlaista kuin monissa yhtä köyhissä savolaispirteissä, selvää leipää ei syöty vaan ”otettiin velkaa oravalta”.

 … Kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia (1.Moos.3)

Toistuvat raskaudet ja synnytykset olivat 1800-luvulla naisen osa. Riitan ja Paavon pieni perhe kasvoi köyhyyden ja puutteen keskellä. Riitta synnytti toisen tyttärensä, Justiinan, vuonna 1805. Kolmas tytär Eeva syntyi vuonna 1807 eläen vain vuoden vanhaksi.

Synnytyksessä auttajina olivat kylän maallikkokätilöt, jotka auttoivat kokemustiedon pohjalta synnyttävää äitiä. Kivunlievitysmenetelminä toimivat saunan lämpö ja paloviina. Lapsikuolleisuus oli Suomessa tuohon aikaan suurta. Jopa kolmannes pikkulapsista kuoli alle 2-vuotiaana, jos ei synnytykseen, niin vajaaravitsemukseen tai sairauksiin. Vuonna 1809 Riitta synnytti perheen ainoan pojan, Juhanin. Pojan syntyminen koettiin tuona aikana saavutuksena toisin kuin tyttären. Poika merkitsi vanhemmille tulevaisuuden turvaa ja elättäjää vanhuuden päivinä.

Kaiken kaikkiaan Riitta synnytti yhdeksän lasta, joista seitsemän varttui aikuisuuteen. Sohvi syntyi vuonna 1811 ja Liisa vuonna 1913, kuten myös Elina, joka kuoli varhain lapsuudessa. Eeva syntyi vuonna 1816 ja viimeinen, Riitta, vuonna 1822.

Selviytymistaistelua salomailla

Puoliso Paavo Ruotsalaisen elämässä vahvistui vuosien mittaan uskonnollinen etsintä ja vahva kutsumus, joka sai hänet lähtemään yhä uusille hengellisille seura- ja sielunhoitomatkoille ympäri Suomea. Kutsumustyö ja herätysliikkeen johtajan rooli ylitti Paavon arvojärjestyksessä kaiken muun. Hän lähti matkaan jopa ennakolta varoittamatta ja välittämättä perheensä tarpeista ja tilanteista. Paavoa ei voi luonnehtia esimerkilliseksi puolisoksi tai perheenisäksi.

Riitta oli käytännössä yksinhuoltaja, jonka oli selviydyttävä miten parhaiten osasi. Riitta oli se, joka hoiti ja ruokki lapset, kynti ja kylvi pellot ja teki polttopuut sen mukaan miten ehti. Riitta vietti pitkiä, pimeitä iltoja savutuvassa pienten lasten kanssa, eikä kukaan heistä tiennyt, milloin isä tulisi kotiin. Avioero oli tuohon aikaan käytännössä mahdoton vaihtoehto, jos se puolison mielessä ylipäätänsä kävi.  Oopperaan ”Viimeiset kiusaukset” on tallentunut dramaattinen kohtaus perhe-elämästä. Paavo ottaa perheen viimeisen leivän evääksi matkalleen huolimatta Riitan epätoivoisesta estelystä. Hätä saa vaimon sieppaamaan kirveen ja heittämään sen kohti Paavoa tappouhkauksen saattamana. Paavo onnistuu väistämään kirvestä ja muistoksi tapauksesta jää kirveenjälki ovipieleen.

Minkä verran tarinassa on totta ja tarua, ei ole tiedossa. Historiaan on kuitenkin tallentunut, miten joulun alla 1814 arkinen kurjuus kulminoitui. Pakkanen kiristyi, polttopuita ei enää ollut. Riitta kokosi nyyttinsä ja lähti kulkemaan vuoden ikäinen lapsi sylissään, perässä lumihangessa seurasivat neljä isompaa lasta ja perheen lehmä. Turvapaikka löytyi Riitan lapsuudenkodista Koskenniemestä. Tuohon aikaan ihmiset eivät voineet muuta kuin etsiä apua ja turvautua sukulaisiinsa, sillä sen kummempaa sosiaaliturvaa ei ollut olemassa.

Paavo löysi reissulta tullessaan kotimökin tyhjillään. Hätäännyksen ja etsinnän jälkeen muu perhe löytyi Koskenniemestä, jonne myös Paavo päätti jäädä. Talvella 1814 tapahtui kuolinpesien selvittely ja perinnönjako kummankin suvussa. Paavo oli perheensä vanhin poika, mutta Vilppu-isä ei luottanut hänen taitoihinsa, vaan oli määrännyt seuraavaksi vanhimman Juho-veljen perintötilan päämieheksi. Paavolle jäi hänelle jo annettu Vuorisen torppa, jonka hän myi. Pariskunta sai lunastettua osuuden Riitan sukutilasta Koskenniemestä ja päätti asettua sinne. Heidän seuraava lapsensa Eeva syntyi keväällä 1816 Koskenniemessä.

Pyörteet perheen elämän virrassa jatkuvat

Seuraavina vuosina halla vei viljan myös Koskenniemen pelloilta. Oltiin jälleen kerran tilanteessa, jossa seinä tuntui olevan vastassa. Paavossa kypsyi ajatus jättää taakseen elämä Suomessa ja matkustaa perheineen parempiin oloihin Puolaan. Kerrottiin, että sieltä uudisasukkaat saisivat ilmaista maata raivattavaksi. Riitan veli osti itselleen takaisin pariskunnan osuuden Koskenniemestä. Kodin pieni irtaimisto myytiin huutokaupalla kyläläisten tarpeisiin.

Matkalle Viipurin kautta kohti Puolaa lähdettiin suurin odotuksin kesäkuussa 1817. Unelma kariutui pian, sillä jo syyskesällä 1817 matkaan lähtenyt savolainen ryysyläisjoukko palasi takaisin. Paavon seurueelle ei ollut myönnetty Viipurissa passia, vaan heitä neuvottiin heitä palaamaan takaisin kotipitäjäänsä. Puheet Puolassa odottavasta ilmaisesta maasta olivat olleet pelkästään huhupuheita. Riitan veli ei enää suostunut myymään takaisin ostamaansa osuutta talosta, sillä sukukaan ei enää ymmärtänyt Paavon edesottamuksia. Maineen lisäksi omaisuus oli mennyttä. Muuttokuorman mukana palasi varaton perhe ja keuhkokuumetta poteva perheen isä, jolta matka oli vienyt voimat.

Lähipiirin tuen turvin selvittiin

Lapinlahtelaiset uskonystävät tulivat apuun perheen vaikeassa tilanteessa. Heidän avullaan perheelle järjestyi asuinpaikaksi Keyrityn kylän Soukan torppa, joka sijaitsi Aholansaaressa. Elämä torpassa oli hyvin köyhää, mutta onneksi isoimmat lapset pystyivät jo auttamaan elannon hankkimisessa.

Paavon äitiä Annaa (Anni Helena Svahn 1756 – 1831) kosketti poikansa ja tämän perheen kohtalo. Hän päätti jättää turvatun syytinkiläisen asemansa Huhta-ahossa ja liittyi Paavon perheen matkaan. Riitan kannalta arki lienee helpottunut, kun anoppi jakoi yhtenä käsiparina työtaakkaa ja auttoi perhettä takaisin jaloilleen. Anna-äidin muutto Paavon luokse paransi perheen taloudellista asemaa. Miniän ja anopin on täytynyt tulla toimeen verraten hyvin. Leskirouva Anna asui poikansa taloudessa vuodesta 1817 elämänsä loppuun, vuoteen 1831 saakka.

Vaikka Riitta oli kaikesta päätellen voimakas persoona, selviytyjä, hänkään ei pärjännyt elämän käännekohdissa yksin. Anoppi oli varmaankin yksi Riitan elämän tärkeistä ihmisistä, joilta hän sai tukea. Toinen perheen tärkeä tuki ja turva oli naapuri ja uskonystävä Heikki Ruotsalainen, joka ei nimestään huolimatta ollut lähisukua. Hän järjesti perheen isommille lapsille päivätöitä tilallaan Kalliolahdessa ja lähetti kotiin vietäväksi palkan lisäksi selvää leipää. Selvä leipä eli leipä, johon ei tarvinnut käyttää pettujauhoa, oli todellinen harvinaisuus Riitan ja Paavon pöydässä, jossa oli vuosien ajan syöty pettu- eli hätäleipää.

Elämä Tahkomäen tilalla ja Aholansaaressa 1820 – 1833

Perhe asui Soukan torpassa vain kolme vuotta. Heikki Ruotsalainen möi vuonna 1920 Ruotsalaisille tilan mantereen puolelta Tahkomäestä. Sinne rakennettiin talkootyönä tuparakennus. Torpparin elämä oli nyt takana, vaikka vakavaraiseen talonpojan elämään oli vielä matkaa.

Naapurustossa asuvat Sääskiniemen Kuosmaset havittelivat samaa tilaa ja olisivat maksaneet siitä hyvin, mutta Heikki Ruotsalainen oli päättänyt myydä sen polkuhintaan ystäväperheelleen. Kuosmasen veljesten katkeroituminen aiheutti paljon harmia ja johti lopulta yli vuosikymmenen jälkeen tragediaan, josta ei onneksi tiedetty etukäteen.

Tahkomäen vuodet olivat täynnä elämän arkisia iloja ja suruja. Perheen kuopus Riitta syntyi vuonna 1822 yli 40-vuotiaalle äidilleen. Pian sen jälkeen, vuonna 1824, avioitui esikoistytär Anna, ja nuoripari jäi yhteistalouteen muun perheen kanssa. Vanhimmat lapset olivat jo pitkään auttaneet taloudessa, kuten myös ainoa poika Juhana, joka oli ahkera nuorimies, jolle vähitellen siirtyivät tilan miesten työt. Etenkin Riitta-äiti ja Anna-mummo olivat hyvin kiintyneitä Juhanaan. Hän oli perheensä ainoa miespuolinen henkilö, joka ei ollut jatkuvasti matkoilla.

Vuonna 1930 Paavo teki vävynsä kanssa toiset onnistuneet talokaupat Aholansaaressa, jonne perhe muutti mantereelta. Perheen taloudellinen tilanne oli parantunut, tuvan lattialankut olivat leveät ja löytyi kaksi kamariakin, minkä Aholansaaressa vierailevat voivat todeta käydessään Paavon pirtissä. Perheen naiset eivät maallisesta menestyksestä ehtineet juuri nauttia. Tällä kertaa naapurin onnistuneet asuntokaupat saivat jo aiemmin sydämistyneet Kuosmaset raivoihinsa. Lopulta seurauksena oli veriteko kevättalvella 1830: Riitan ja Paavon poika, 21-vuotias Juhana, murhattiin talvisella myllytiellä. Hänen kuolemansa iski raskaasti vanhempiin musertaen perheen naisten, Riitan ja Annan, terveyden. Anna-mummo kuoli seuraavana vuonna ja Riitta-äiti kaksi vuotta myöhemmin.

Veräjä on auki

Riitta kuoli maaliskuussa 1833 kuumetautiin sydänvian heikentämänä. Kuuluisassa Joonas Kokkosen oopperassa ”Viimeiset kiusaukset” kuvataan kauniisti Riittaa kuolinvuoteellaan. Hän katselee taaksepäin mennyttä elämää, käy läpi aikaa Vuorisessa lasten kanssa. Sitten Riitta saapuu mielikuvissaan veräjälle ja lausuu: ”Tuossa on haka, siinä veräjä. Veräjä on auki… kun on väsynyt, ei jaksa aukaista veräjää, mutta se on jo valmiiksi aukaistu”.

Riitan elämäntehtävä Paavon rinnalla on monin tavoin merkityksellinen. Paavo Ruotsalainen kohosi jo eläessään hengelliseksi suurmieheksi ja herännäisyyden johtajaksi. Riitan osana oli sen ajan naisten tavoin olla kaiken taustalla oleva toimija, joka huolehti lapsista ja käytännön taloudenpidosta. Tuskinpa Riitta piti elämässään ainoatakaan saarnaa tai juhlapuhetta. Viimeiset kiusaukset – oopperassa Riitta saa kuitenkin kunniaosan. Riitta on se, joka viittaa sanoillaan Paavolle tietä armollisen ja lempeän Jumalan luokse. Kuolinvuoteellaan Paavo kutsuu kuumehoureissaan luokseen Riittaa, jonka kuolemasta oli tuolloin kaksikymmentä vuotta, ja Riitta kutsuu Paavoa kotiin: ”Tule saareen”.

Nilsiän Aholansaaressa matkailijat voivat käydä tutustumassa Paavon pirttiin, joka on Riitan ja Paavon viimeisimmäksi jäänyt kotitalo. Riitan muistoksi on myös restauroitu ”Riitan pirtti” synnyinseudulla Koskenniemessä, joka sijaitsee Varpaisjärvellä. Riitan pirtissä pidetään herännäishenkisiä seuroja ja jokavuotinen perinne on myös yläsavolaisten pelimannien ja kansanlaulajien järjestämät eloveisuut.

Katso Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-62069783, Paavo ja minä, Viimeisten kiusausten tarina