Riitta Ahtiainen - Elämäni tarinaa

Riitta Ahtiainen kertoo elämästään perheenäitinä, maatalousyrittäjänä, tilastohaastattelijana ja mummina. Riitta Ahtiainen, 64 v, on ollut naimisissa Ilkka Ahtiaisen kanssa 41 vuotta. Heidän perheessään on 5 lasta, 4 tytärtä ja 1 poika sekä 7 lastenlasta.  Hän on innokas järjestö- ja yhdistysaktiivi, maa- ja kotitalousnainen ja luottamushenkilö.

Vauvasta koululaiseksi

Synnyin Kuopiossa ja asuin 10 ensimmäistä vuottani Jäppilässä, kunnassa, joka nykyisin kuuluu Pieksämäkeen. Vietin lapsuuteni turvallisessa ja rakastavassa kasvuympäristössä maanviljelijäperheessä. Isän sairastuminen kuitenkin horjutti turvallisuudentunnettani ja hänen kuolemansa ollessani 9 v järisytti koko perhettämme. Jäimme äidin ja kahden veljeni kanssa edelleen maatilallemme. Äiti pyöritti tilaa ja me autoimme, minkä pystyimme. Vahvana tukiverkkonamme olivat ympärillä olevat sukulaisemme ja naapurit. Erikoisesti lähellä asuvat isän sisaret eli 5 naimatonta tätiäni hoitivat meitä, kun äiti repi toimeentulomme maatilalta. Kesäisin tulivat avuksi äidin sisaret perheineen lähi kaupungeista. Serkkujen kanssa vietetyt kesät olivat mukavia aikoja lapsille, jotka joutuivat ottamaan vastuuta maatilan töistä kovin varhain. Kasvoimme vahvuuteen ja kiinteisiin sukulaissuhteisiin, jotka ovat kestäneet läpi elämän.

Koululaisesta ammattiin ja omaan kotiin

Äitini halusi laittaa minut oppikouluun, jotta elämäni olisi helpompi kuin hänellä. Olin oppinut varhain lukemaan ja menestyin kansakoulussa hyvin. Jouduin Varkauteen kummitätini luokse asumaan ja opiskelemaan 8 vuotta. Tätini oli perheetön, mutta teki osittain myös iltatyötä. Olin yksinäinen ja orpo vieraassa paikassa. Ikävöin äitiäni ja veljiäni. Kävin kotona töissä joka sunnuntai. Selvisin kuitenkin keskikoulusta helposti, vaikka minua kiusattiin. Näytin jo silloin taitoni äidinkielessä, piirustuksessa, käsitöissä, kotitaloudessa ja urheilussa saamalla niistä kiitettävät arvosanat. Lukion rämmin vaivalloisesti lävitse murrosiän kamppailujen ohella. Tehdaspaikkakunnalla viettämäni 8 vuotta olivat minulle vierasta ja erilaista aikaa kuin varhaislapsuuteni. Kaipasin maaseudulle ja sinne palasinkin yo-kirjoitusten jälkeen miettimään, mitä elämältäni haluan.

Palattuani jouduin tiiviisti maatilamme töihin, sillä äidin terveys oli heikentynyt ja vanhempi veljeni lähti varusmiespalvelukseen. Oivalsin vähitellen, että minun pitäisi jatkaa opiskelujani. Vastuu kotitilastamme laittoi minut kuitenkin valitsemaan opiskelupaikan läheltä. Toiveet yliopisto-opinnoista maa- ja metsätaloudessa tai psykologiassa hautautuivat työn teon alle. Haaveilin myös kotitalousopettajan urasta ja siksi lähdin ensin emäntäkouluun Suonenjoelle: Emäntäkoulu ja maamieskoulu Suonenjoella, maataloustekninen koulu Nurmeksessa ja maatalousopisto Hyvinkäällä. Ei tullut minusta kotitalousopettajaa vaan agrologi. Suonenjoelta tarttui mukaani v. 1974 Ilkka, mieheni, jonka kanssa jaan antoisaa elämääni edelleen.

V. 1978 opiskelujeni päätyttyä muutimme tänne Kuopion Vehmasmäkeen, ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Olimme ostaneet tämän maatilan lehti-ilmoituksen innoittamina jo vuotta aiemmin. Kylällä kulki huhu, että agronomi-emäntä miehensä kera muuttaa tänne. Meidät otettiin avosylin vastaan kylän nokkamiesten ja vaikuttajanaisten toimesta. Pesän ja perheen rakennuspuuhat alkoivat. Ensimmäinen tavoite oli saada tuotanto ja toimeentulo pyörimään ja sitten voisi tulla lapsiakin.

Elämän ruuhkavuodet

Seuraavat 25 vuotta olivat työntäyteisiä: Rakentamista, korjaamista, sianlihan tuottamista, muutokseen sopeutumista ja 5 lasta. Mieheni veljet auttoivat talkoilla rakennuspuuhissa. Minä sain laittaa runsaasti ruokaa omalle perheelleni ja lukuisille talkoolaisille. Pidin ruoanlaitosta, sillä olinhan jo lapsuudenkodissani tarttunut kauhan varteen 10 -vuotiaana. Järjestin sukujuhlia, missä sain näyttää taitojani. Juhannuksena kokoonnuttiin maillemme juhannuskokolle, syötiin kinkkua ja saunottiin savusaunassa. Innostuin jo 1980-luvulla maa- ja kotitalousnaisten touhuista paikallisen maamiesseuran kautta. Kursseille lähdin lapset kainalossa, sillä ei minulla ollut mummoista eikä ukeista apua. Samalla vuosikymmenellä vuorottelivat syntymät ja kuolemat. Äitini ja appeni kuolivat ja meille syntyi 3 lasta.

1990 – luvulla ruuhkaiset vuodet jatkuivat. Saimme kaksoset ja anoppini kuoli samana vuonna.

Silloin tuntui, että nyt minustakin oli tullut lopulta aikuinen. Stressi ja väsymys painoivat päälle. Kahdenkeskisten ja tuettujen lomien avulla saimme välillä hengähdystaukoja arkeemme. Opin tekemään vaikuttavia loma-anomuksia. Uskalsimme pyytää apua kodinhoitajilta ja tuttavilta. Saimme jopa viikon kahdenkeskisen loman pohjoiseen, kun työttömät ystävämme ottivat lapsemme ja taloutemme hoidettavakseen ja 2 lomittajaa hoiti tuotantoeläimemme. Kiitollisena vieläkin muistan tuon hiihtoviikon tuoman virkistyksen. Harrastimme noina aikoina perheenä yhdessä marjastusta, sienestystä ja kaikenlaista liikuntaa.

Minua pyydettiin 1996  kunnallisvaalien ehdokkaaksi. Siitä alkoi 16 -vuotinen luottamustoimien hoitaminen. Erittäin antoisaa ja mielenkiintoista oli olla mukana päättämässä kaupungin asioista. Miten valtavasti siellä oppikaan asioita ja tutustui uusiin ihmisiin! Seurasin tavallaan ukkini ja isäni jalanjälkiä. Kumpikin oli ollut aikoinaan kunnallisena päätöksentekijänä.

Omalla kylälläni ajauduin useisiin yhdistyksiin. Olin perustamassa mm. koulumme vanhempainyhdistystä. Taistelin naarasleijonan lailla lapsieni puolesta, kun heitä kiusattiin, koska meillä on sikala. Kiusaaminen loppui, kun otin lapset vierailulle koululuokkina sikalaamme ja ehdotin heille työvuoroja sinne, jos kiusaaminen jatkuisi.

Muutoksen tuulet Euroopan Unionista

Ruuhkavuodet jatkuivat, mutta muutoksen tuulet puhalsivat vuodesta 1995 alkaen, kun liityimme Euroopan Unioniin. Sianlihantuotannon kannattavuus laski niin, että toisen tulot katosivat. Suuri epävarmuus kalvoi ympärillämme: Tulotukiviidakko, lisääntyvä byrokratia, stressi. Miten selvitään suuren perheen kanssa? Selviämiskeino löytyi: Sikalamme käyttämän keittiöjätteen keräilystä pääsimme laskuttamaan jätteentuottajia. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes keittiöjätteen käyttö kiellettiin sikojen ruokinnassa hullun lehmän taudin ym. takia.

Eivät auttaneet kurssit eivätkä ammatilliset täydennyskoulutukset meidän tilanteessamme. Laajentamishalukkuutta ei meillä ollut. Kamppailimme aina vuoteen 2007 saakka, jolloin sikala tyhjeni. Lopetimme tuotannon kannattamattomana. Pellotkin olivat jo osittain vuokraviljelijällä käytössä. Minä hakeuduin lasten ja nuorten erityisohjaajan ammattitutkinnon opiskeluun v. 2004 tarkoituksenani perhekodin perustaminen tilallemme. Vanhin lapsista oli lähtenyt jo 1997 pois kotoa ja seuraava lähti parin vuoden kuluttua. Opiskeluaikana olivat kaksostyttäret enää kotona.

Ratkaisuja

Perhekotia ei tullut tilallemme. Luoja siltä minut varjeli. Sairastuin opiskelujeni loppusuoralla valtavan stressin seurauksena. Mitään muuta syytä ei löydetty huimaukselle ja kuulon menetykselle.

Toipilaana ollessani sain Tilastokeskuksen tilastohaastattelijan työn. Sain tehdä kotoa käsin töitä vielä 10 v. Pääsin kokemaan palkkatyön ilot: Säännöllinen palkka 2 kertaa kuukaudessa. Johan helpotti stressi ja paranin. Isäntäkin työllistyi varamiespalvelun kautta ja ennätti olla muutaman vuoden vakituisessa työssä ennen eläkkeelle jäämistään. 

Uusi sukupolvi

Pari lapsistamme kävi olemassa ja asumassa ulkomailla. He palasivat Suomeen opiskelemaan. Nyt on kaikilla tutkinnot ja vakituiset työpaikat, kodit ja perheet. Ensimmäinen lastenlapsi syntyi v 2013 ja 7. syntyi 2016. Kesäkuussa 2018 on tulossa 8.lastenlapsi. Perheet muuttivat tänne turvaverkkojen ääreen: 4 lapsista perheineen on Kuopiossa ja 1 Jäppilässä, siellä, mistä minä lähdin. Ja meistä tuli isovanhemmat, mikä oli uutta ja ihmeellistä. Kun olimme vielä palkkatyössä, ei lastenlasten hoivaamiselle ollut aikaa kuten nyt, kun minäkin olen saanut olla jo 1 ½ v eläkkeellä. Kaikkiin hoivapyyntöihin ei voi myöntyä, sillä omia harrastuksia on syytä pitää yllä. Eri yhdistyksissä ja järjestöissä toimiminen antaa mukavasti aikuiskontaktia, jota lasten hoidon välillä kaipaa. 

Osallistumme yhdessä puolisoni kanssa lastenlasten hoivaamiseen. Yritämme olla mahdollisimman tasapuolisia kaikkia lastemme perheitä kohtaan. Meillä on hyvät ja lämpimät välit lapsiimme ja heidän perheisiinsä. Juhlapyhinä pyrimme kokoontumaan kaikki yhteen ja silloin meitä on 19 henkilöä. Se vasta on elämää!! Yökylässä ilman vanhempiaan on 1 – 2 lastenlasta kerrallaan, jotta mummi ja ukki voivat rauhassa nauttia pienokaisista ja ohjata heitä yksilöllisesti. En ole innokas neuvojen antaja, vaan yritän omalla esimerkilläni ja tekemiselläni kannustaa lapsiperheitä kasvun ja kehittymisen tiellä.

Tässä ja nyt

Tämän hetkinen elämäntilanne on hyvää aikaa elämässäni. Ei ole enää työn tuomia kiireitä eikä tarve päteä. Ei tarvitse juosta elintason perässä. Voi olla oma itsensä ja tehdä niitä asioita, jotka sattuvat huvittamaan. Jos kiinnostaa olla mukana samanhenkisten ihmisten kanssa, on syytä kuulua eri yhdistyksiin tai järjestöihin. Niistä löytyy itselle sopivia sielunsisaria ja -veljiä. Kun on itse aikoinaan innostunut esim. maa- ja kotitalousnaisten toiminnasta, haluaa sitä innostusta jakaa edelleen eteenpäin. Toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen ovat asioita, jotka tarttuivat aikanaan jo lapsuudestani minuun. Vastuun kantaminen ja yhteisten asioiden hoitaminen ovat myös sisäsyntyisiä piirteitä. Nämä ominaisuudet ovat ohjanneet valintojani elämässäni ja ohjaavat tekemisiäni nykyäänkin.

Ujosta ja arasta maaseudun lapsesta kasvoin aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä ääneen sekä isoissa että pienissä piireissä avoimesti ja rehellisesti. Pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta sekä puheiden pidosta. Käsitöitä en tee lainkaan. Ruoanlaitto ja leipominen ovat minulle kovin mieluisia harrastuksia. Ruuhkavuosina opiskelin kesäyliopistossa ja kansalaisopistossa sekä maa- ja kotitalousnaisten ryhmässä. Nyt voi tutkia asioita netistä. Kaikenlainen liikunta on kiehtonut minua aina. Pidän erikoisesti ulkoliikunnasta ja olen kova penkkiurheilija. Viihdyn luonnossa ja maaseudun rauhassa. Emme harrasta niinkään ulkomaan matkailua vaan viihdymme mieheni kanssa Suomessa ja Lapissa. 

On etuoikeus asua lähellä kasvukeskusta. Jos haluaa kulttuuririentoihin, ne löytyvät omasta koti-Kuopiosta. Palveluja on tarjolla, kunhan niitä ennättää käyttämään. Ystävien kanssa piipahdetaan silloin tällöin teatterissa ja konserteissa. Omalla kylällä pyöritetään maa- ja kotitalousseuran kanssa kesäteatterin kahviota. Kylän asioita hoitelen kyläyhdistyksessä. Poliittisia harrastuspaikkojani ovat oman kylän paikallisyhdistys ja kaupunkitasolla kunnallisjärjestö. Tärkeintä on kuitenkin perheyhteys edelleen: Mieheni, lapseni ja lastenlapseni sekä suku. Niiden kautta näen ja koen elämäni mielekkyyden ja jatkumon. Koen olevani lenkki sukupolvien ketjussa! Minulle on kasautunut laaja kokemuskellari, josta on helppoa ammentaa tietoa ja taitoja perheyhteisölleni: Ei tuputtaen vaan yhdessä eläen ja kokien tavallista arkea. Olen tyytyväinen. Olen saanut elämältä paljon!