Äitimme Raudna syntyi 1913 Utsjoella. Hänen isänsä oli Johan Fr. Högman, jonka esivanhemmat olivat lähtöisin Länsi-Suomesta. Suvun jälkeläisistä osa jäi pohjoiseen ja saamelaistui. Raudnan äiti oli puolestaan Norjan saamelaisia, Margit Pigga. Margit-äiti riutui tuntemattomaan sairauteen ja kuoli jo alle 50-vuotiaana. Raudna oli silloin 13 vuotias.

Äidin kuolema kosketti rankasti 10-lapsista perhettä. Onneksi osa lapsista oli jo aikuisia ja he hoitivat isänsä ohella taloutta. Isä Johan Fr. hankki poikiensa kanssa perheelle elannon käsitöillä, kalastuksella ja metsästyksellä. Tyttöjen työpanos 20-luvun luontais- ja keräilytaloudessa oli vähintään yhtä merkittävä ja he kantoivat omat kortensa kekoon. Sittemmin Johan Fr. solmi uuden avioliiton. Tästä liitosta syntyi vielä viisi lasta.

Raudna oli ajan hengen mukaisesti osavastuussa suurperheen taloudenhoidosta niin pian kuin kykeni. Jonkin verran hänen työkykyään haittasi näön menetys toisesta silmästä. 1920-luvun taitteessa riehui Lapissa kuten muuallakin maailmassa niin sanottu Espanjan tauti. Siihen arvioidaan menehtyneen kaikkiaan 40-50 miljoonaa ihmistä. Heiveröinen Raudna oli silloin seitsemänvuotias, kun hän sairastui tähän tarttuvaan influenssaan. Ikävänä jälkitautina hänen silmänsä tulehtuivat ja toinen silmä puhkesi. Raudna jäi silmäpuoleksi, mutta hän oli iloinen ja vilkas heti, kun sairaus hellitti.

Vartuttuaan hän toimitti talon askareita ja paimensi kahta nuorempaa sisarustaan sekä äitipuolen lapsia. Samassa taloudessa asui lisäksi Raudnan veli vaimoineen. Kaikkien murheeksi veli hukkui kevättulvan aikana kalamatkalla. Veljen leski jäi miehensä hukkumisen jälkeen samoille sijoille, kunnes meni uudestaan naimisiin. Leskellä oli kolme pientä lasta. Niinpä Johan Fredrikin tuvassa vipelsi parhaimmillaan kolmen perheen lapset.

Raudna varttuu, käy kiertokoulun ja tekee arjen työt

Oman värinsä elämään antoivat kiertokoulu ja rippikoulu. Lukeminen oli vaivalloista heikon näön vuoksi, mutta kyllä hän siitä suoriutui ja kertoihan katekeetta paljon mielenkiintoisiakin asioita. Kouluvuodet eivät olleet kovin pitkiä ja siten Raudna pääsi taas välillä arkisiin askareisiin.

Kotiavun tarve oli suuri muissakin perheissä. Ainakin synnytysten, sairauksien tai heinäntekojen aikaan. Heikosta näöstä huolimatta Raudna oli kysytty apulainen. Hän lähti mielellään naapuriin tai vähän kauemmaksikin apulaiseksi. Piikomalla sai hieman taskurahaa ja eloisalle tytölle oli vaihtelua olla välillä muualla. Apulaisten työt olivat monipuolisia. Hei eivät pelkästään tiskanneet ja luutunneet lattioita, vaan osallistuivat heinätöihin, kalastukseen, halonhakkuuseen ja jopa polttopuiden kaatamiseen.

Pääosa heinistä tehtiin kaukana tunturijärvien rannoilla niin sanotuista luhtaniityistä. Työ oli rankkaa sekä niittäjille että heinien kokoajille. Sateisina kesinä vettä saattoi pahimmillaan ulottua polviin asti. Pitkävarsisaappaita ei ollut, vaan niiden sijaan käytettiin vedenpitäviä poronnahkakenkiä ja säärystimiä. Ne olivat, toisin kuin talvinutukkaat ja säpikkäät, valmistettu karvattomasta nahasta ja niiden saumat oli tervattu vedenpitäviksi. Tällaisten pukimien valmistus oli taidollisesti ja fyysisesti vaativaa. Työn tekivät tavallisesti naiset.

Talven tullen heinät, jäkälät, kalat ja polttopuut noudettiin porolla kotiin. Oman lukunsa ulkotöistä muodostivat navettatyöt unohtamatta vedenhankintaa, johon talvella kuului avannon hakkuu ja suojaaminen umpijäätymiseltä. Vesi työnnettiin jalakselle asetetulla saavilla sekä navettaan että tupaan. Se, minkä verran naiset osallistuivat voimia vaativiin ulkotöihin, riippui talon miesvahvuudesta ja miesten käyttämästä ajasta varsinaisen elatuksen hankintaan.

Onnettomuuksille alttiita töitä oli monia

Pääasiallisin kulkuneuvo 20-30-luvulla oli porokyyti. Nuori poro taamottiin ajohäräksi. Se oli talvisin kiinni lähimaastossa, missä sitä käytiin siirtämässä aamuin illoin ruokintapaikasta toiseen. Talouksissa oli varallisuudesta riippuen yksi tai useampia härkiä. Lehmiä omavaraistalouksissa oli niin ikään yksi tai useampia. Sonnia kaikissa talouksissa ei ollut. Lehmä talutettiin astutettavaksi naapuriin. Joskus talutusmatka saattoi olla jopa pari peninkulmaa. Tavallista oli, että lehmien lisäksi navetassa oli muutama lammaskarsina ellei lampaita ollut sen verran, että saivat oman puuransa (puura = eläinsuoja turpeista). Joskus harvoin kävi niinkin, että talossa jostain syystä ei ollut pässiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Silloin haettiin uros naapurista, joskus etäämmältäkin, lainaksi. Tällaisia kuljetuksia teki Raudnakin.

Kerran pässi oli vietävä 10 kilometrin päähän poroahkiolla. Talvikeli oli parhaimmillaan ja eläin nyöritettiin pulkkaan. Raudna istahti pulkkaan hajareisin pässi jalkojen välissä. Poro nulkkasi kuuliaisesti, mutta polanteisella tiellä pulkka heilahteli sivuluisuun ja osui lopulta sillan kaiteeseen. Raudnan jalka, joka sojotti ahkion ulkopuolella, tarttui kaiteeseen ja murtui. Onnettomuuspaikalta oli sairasmajalle lähes 40 kilometriä. Seuraava porolla matkaaja löysi Raudnan, härän ja pässin, joiden matka oli keskeytynyt. Raudna kuljetettiin ensin lähimpään taloon, jossa oli puhelin.

Kävi ilmi, että Inarin kunnanlääkäri on tulossa lähipäivinä sairasmajalla käymään. Niinpä tultiin siihen tulokseen, että potilasta ei kannattanut lähteä kuljettamaan sen koommin lentokoneella Rovaniemelle kuin hevosella Norjankaan puolelle. Terveyssisar lastoitti jalan. Lääkäri tuli kuitenkin vasta parin viikon kuluttua. Jalalle ei voitu tehdä enää korjaavia toimenpiteitä. Se voimistui vähitellen, mutta jäi lenkolleen. Niin pian kuin Raudna pystyi, hän osallistui taas talon töihin vuoroin syntymäkodissaan äitipuolen apuna tai piikana muissa lapsiperheissä.

Nuorella naisella on haaveensa – toteutuakseen tai rikkoutuakseen

Raudna oli vilkas, sanavalmis hauskuuttaja. Siitä, minkälaisia haaveita hän mahtoi elätellä tulevaisuutta varten, ei ole tietoa. Haaveet siivittävät eteenpäin, toteutuivatpa ne tai eivät. Hän näki ja koki elämän iloja, suruja ja menetyksiä hyvinkin läheltä.

Jatkosodan aikana Raudna oli apulaisena siskonsa naapurissa. Onnahteleva ja silmäpuoli Raudna oli taivaanlahja tällekin 7-henkiselle perheelle. Ehkä Raudnan vammautumiset vaikuttivat siihen, ettei hän 28-vuotiaana ollut vielä avioitunut. Talon isännän vanhin veli, Josef, asui samassa taloudessa. Hän oli harvapuheisena pohdiskelijana jäänyt vanhaksi pojaksi ollen jo 52 ikäinen.

Piika osallistui tässäkin taloudessa sekä sisä- että ulkotöihin. Eräällä yhteisellä kalaretkellä Josef kosi Raudnan. He olivat istahtaneet nuotiotulen ääreen kahvinkeittoon. ”Minä olen raajarikko, silmäpuoli. Minusta ei ole kenellekään vaimoksi”, oli Raudna sanonut. Josefille ulkonäköseikat olivat toisarvoisia asioita. Raudna oli hänen valittunsa. Naimisiin mentyään he asuivat muutaman vuoden Josefin kotipaikassa hoitaen siinä omaa talouttaan. He olivat täysin varattomia, mutta olivat saaneet hyviä valmiuksia omavarais- ja keräilytalouden hoitoon lapsuuden kodeissaan ja palveluspaikoissa.

Ensin oli kuitenkin edessä pitkä matka

Jatkosota loppui, mutta rauhansopimuksen ehtojen seurauksena alkoi syksyllä 1944 Lapin sota. Koko Lappi evakuoitiin. Oman tuvan rakentaminen oli ehtinyt häivähtää vain haaveissa, kun oli jo lähdettävä muiden tavoin Pohjanmaalle Alavieskaan. Heillä oli silloin kaksivuotias tytär, ja Raudna oli kahdeksannella kuulla raskaana. Monivaiheinen matka täysin vieraalle maalle oli sekä henkisesti että fyysisesti rankka. Taivalta taitettiin täysin tuntematonta tulevaisuutta kohti, ensin 5 peninkulmaa jalan, sitten kuorma-auton lavalla, härkävaunussa, laivalla ja hevosella. Tietoa siitä, pääsevätkö he koskaan takaisin kotiseudulle, ei ollut. Päin vastoin liikkui huhuja, että Lappi miehitetään.

Heti kohta Alavieskaan tulon jälkeen syntyi poika. Kuolema oli viime vuosina ollut miltei jokapäiväinen vieras. Sodissa kaatuneiden lisäksi kuoli vanhuksia ja pienokaisia. Sanottiinkin, että vastasyntyneet, jotka joutuivat evakkoon, kuolivat vieraalla maalla. Vastaavasti Pohjanmaalla syntyneet pienokaiset sairastuivat ja kuolivat päästyään pohjoiseen. Kulkutautien seurauksena menehtyi jopa työikäisiä. Niinpä uuden elämän alku herätti paljon toiveita.

Vajaan vuoden kuluttua evakuoimisesta lappilaiset palasivat kotisijoilleen. ”Poltetun maan taktiikan” mukaisesti saksalaiset olivat tuhonneet peräytyessään talot, tiet ja sillat polttamalla, räjäyttämällä ja miinoittamalla. Saksalaisten rakentamalta maantieltä johti Utsjoen kirkonkylään vain kävelytie, niin sanottu postipolku. Osittain siitä syystä tällä 80 kilometrin taipaleella talot jäivät polttamatta. Muutoin kaikki irtain omaisuus oli anastettu tai tuhottu.

Elämä oli aloitettava tyhjästä. Ruuan sai alkuhätään laittamalla verkot järveen ja teurastamalla poron, jos sellainen löytyi. Muu välttämätön muona ostettiin Norjan puolelta, jos oli rahaa. Käyttötavaroita ja pyyntivälineitä valmistettiin itse kiireellä. Vajaan vuoden kuluttua sodan päättymisestä alkoi UNRRA:n (United Nations Relief and Rehabilitation Administration) lahjoituksena tulla vaatteita ja käyttötavaroita. Myös työvälineistä ja rakennustarvikkeista oli huutava pula. On käsittämätöntä, miten köyhimmät ja sairaat ihmiset selvisivät ensimmäisestä (1945–1946) talvesta evakon jälkeen.

Raudnan ja Josefin iloa paluusta ja uudelleen aloittamisesta himmensi lisäksi niin odotetun ja rakkaan pojan kuolema neljä kuukautta evakosta paluun jälkeen. Se oli raskas isku. Olihan heillä unelma, että pojasta kasvaa miehinen tuki iäkkäälle isälle. Kaksi seuraavaa lasta olivatkin sitten tyttöjä. Muutaman vuoden kuluttua isän ja äidin osa oli keskellä synkintä kaamosta menettää näistä tytöistä nuorin kuume- ja vatsatautiin.

Oma tupa valmistuu

Puolitoista vuotta evakosta paluun jälkeen perheellä oli vihdoin oma asunto. Se ei suinkaan ollut silmiä hivelevä hirsistä veistetty Lapin tupa. Varattomana, evakosta uupuneena ja esikoispoikaansa surren Josef pystytti veljensä avustamana pienen turvekammin. Alkuun siinä ei ollut edes eteistä, joka olisi torpannut ovesta sisälle työntyvää puhuria.

Silti Raudna oli miltei liikuttunut, kun he eräänä pakkaspäivänä kaarastivat vähäisen irtaimiston ja tytöt poron ahkioon. He ajoivat viiden kilometrin päähän Josefin syntymäkodista rakennettuun kammiin, jonka Josef oli etukäteen hyvin lämmittänyt. ”Mikä hätä meillä nyt voi olla, kun on oma tupa ja oma lupa,” kyynelehti Raudna.

Pääasiallisin ravinto oli tunturijärvistä pyydetty kala. Se oli tärkeä valkuaisen, kalsiumin ja muiden suojaravinteiden lähde. Poronlihaa oli niukemmin. Josefilla oli muutama poro, josta pystyi talven tullen teurastamaan yhden syöntiporoksi. Lehmät olivat välttämättömiä sen aikaisessa keräilytaloudessa. Raudnalla oli yksi lehmä, kun evakuoimiskäsky tuli. Hän oli saanut sen anopilta vihkilahjaksi. Se jouduttiin kuitenkin myymään saksalaisille teurastettavaksi.

Evakon aikana perustettiin Alavieskassa Samii Litto niminen järjestö ajamaan paluumuuttajien etuja. Järjestö hankki muun muassa lypsylehmiä menetettyjen tilalle. Niin Raudnakin sai oman lehmän, mutta kammiin muuton jälkeen hän joutui jättämään sen siskolleen hoitoon. Uudessa asuinpaikassa ei ollut vielä navettaa. Sisar toimitti maitoa aina kun oli kulkija, jonka mukana saattoi lähettää. Seuraavaksi talveksi Josef sai rakennettua väliaikaisen puuran ja Raudna sai lehmänsä kotiin. Säännöllinen maidon saanti lapsille oli nyt turvattu.

Elämä on muuttunut sotien ja evakon jälkeen niistä ajoista, kun Raudna ja Josef elivät huolettomia, joskin työteliäitä palvelusaikoja. Lapintakki (gákti), peski, säpikkäät ja nutukkaat olivat tavallisimpia pukineita ennen sotia. Vähänäköiselle Raudnalle käsityöt olivat haasteellisia. Kuitenkin hän oppi nuorena tekemään karvakenkiä ja muita välttämättömiä pukineita. Peskit, gáktit, vyöt ynnä muut vaativammat käsityöt oli teetettävä vierailla.

Vähitellen perinteiset vaatteet ja varusteet syrjäytyivät monestakin syystä. Varsinkin nuorempi polvi tottui evakon aikana käyttämään suomalaisvaatteita. Poronnahkojen esikäsittely ja niistä vaatteiden valmistaminen oli monivaiheista, rankkaa työtä ja vaati kädentaitoja. 50-luvulle tultaessa suomalaisvaatteita oli jo sen verran hyvin saatavilla, että moni peskien ja kenkien tekijä huokaisi helpotuksesta. Lapinvaatteet toki jäivät käyttöön, mutta lähinnä pyhävaatteiksi.

Perhe kasvaa edelleen 50-luvulla ja vanhimmat lapset lähtevät kouluun

Kenties 1950-luku oli Raudnalle raadollisin. Sinä aikana syntyi kuusi lasta. Raudnan terveys heikkeni entisestään. Josef oli puolestaan jo hyvin iäkäs. Osittain uskonnollinen vakaumus jarrutti raskauden ehkäisyä. Toisaalta ehkäisykeinoja oli niukasti ja ilmeisesti valistusta niiden käytöstä oltiin arkoja antamaan. Synnytykset tapahtuivat pääasiassa sairasmajalla. Matkaa sinne oli vajaa neljä peninkulmaa. Matkat taitettiin talvella poro- ja hevosten yleistyessä hevoskyydillä. Kesällä kuljettiin osin veneellä ja osin jalan. Kävelytaipaleilla vauva kannettiin käsivarrella. Sen lisäksi että synnytysmatkat olivat rankat, sairasmajalla vietetty viikko oli lyhyt uupuneelle äidille.

Nuorimpien lasten synnytykseen Raudnan oli lähdettävä Ivalon sairaalaan. Sairaalassaolot pitenivät kuukausien mittaisiksi. Raudnan yleiskunto oli jo hyvin heikko. Toiseksi nuorimman syntyessä Raudna kirjoitti sairaalasta kotiin ja kertoi, että lääkäri kehottaa luovuttamaan vastasyntyneen nuorelle pariskunnalle. He haluaisivat kipeästi lasta, mutta eivät ole saaneet omaa. ”Voinko minä isä luovuttaa meidän pojan”? Raudna kirjoittaa. Kotona oli neljä alle kouluikäistä lasta, vaippapyykit sekä kaikki muut työt päälle. Raskain mielin Josef kirjoitti vastauksen ja lupasi luovuttaa lapsen. Ei ollut vaihtoehtoa. Sairaalassaoloaika oli sen ajan synnyttäjälle miltei ainoa loma- ja hengähdysaika. Niiltä ajoilta Raudnalla olikin pelkästään myönteisiä kokemuksia. Se oli levon ja voimaantumisen aikaa. Koskaan hänellä ei ollut moitittavaa sairaalasta sen enempää kuin hoitajista ja lääkäreistäkään.

Apulaisen saanti oli hyvin vaikeaa ja naisten oli usein noustava heti lapsivuoteesta hoitamaan koti- ja navettatyöt. Ankarat talvet ja kaamos koettelivat entisestään Raudnan terveyttä. Josef oli lempeä, lapsirakas isä ja osallistui uskollisesti miltei kaikkiin kotitöihin. Silti Raudna joutui usein jäämään päiväkausiksi yksin pienten lasten kanssa, kun Josef oli kalanpyynnissä, heinätöissä tai polttopuiden teossa. Ruoka, jauhot, sokeri, margariini ynnä muu sellainen ostettiin Norjan puolelta. Kauppamatkat tehtiin 1950-luvulla yhä porolla ja niihin meni useita päiviä. On suorastaan ihme, miten silmä- ja jalkavammainen Raudna suoriutui yksin lasten hoidosta, leipomisista, ruuanlaitoista, navetta- ja muista ulkotöistä.

Ehkä fyysiset vammat eivät olleet pahimpia haittoja. Raudnan mielialat vaihtelivat hyvin voimakkaasti ja hän masentui usein. Tämä rasitti kovasti Raudnaa. Mielialojen vaihtelu auttoi toisaalta selviytymään rankkojen elämänvaiheiden yli. Raudna oli huumorintajuinen ja leikkisä terveenä ollessaan. Kun kesät olivat aina helpompia, hän jaksoi tarinoida ohikulkijoiden kanssa. Kammissa asuva suurperhe 1950-luvulla oli eksoottinen näky.

Raudna vaikutti tietämättään siihen, että perhe sai paljon ystäviä ohikulkijoista. He saattoivat yöpyä teltassa ja parhaimmassa tapauksessa Raudna pääsi heidän mukanaan mieliharrastukseensa, ongenheittoon. Se oli eräänlaista itsehoitoa ja poiki myös toisenlaista toimeentuloa kuin paistokalaa pannulle; kesällä käyneet turistit lähettivät joka joulu lahjapaketteja. Paketeissa oli vaatteita, ruokatavaroita, leluja yms. Vaate- ja ruokalähetykset olivat todella hyvään tarpeeseen. Emme me lapset muista muutenkaan, että olisimme koskaan nähneet nälkää.

Elämä helpottuu

Jos viimeisimmät raskaudet ja synnyttämiset olivatkin lajissaan miltei ihmisrääkkäyksiä, oli 1950-luvun loppupuolella vanhemmista lapsista jo paljon apua koti- ja ulkotöissä. Nuorin syntyi vuonna 1959. Josef oli silloin 70-vuotias. Omavaraistalous oli edelleen elinehto. Vanhimmat lapset osallistuivat lomien aikaan karjanhoitoon, kalastukseen, polttopuiden hankintaan, heinäntekoon ja moniin muihin töihin. Äiti ja isä olivatkin monesti harmissaan, kun töihin kykenevät lapset joutuvat olemaan pitkiä aikoja koulussa. He asuivat talvikuukaudet asuntolassa erillään vanhemmista.

Kuusikymmentäluvulla Utsjoelle oli jo maantie ja linja-auto kulki säännöllisesti. Silloin lapset pääsivät jo muutaman viikon välein kotiin. Vähin erin lapset pääsivät kansakoulusta ja osa kävi keskikoulun ja lukion. Kuin kirjoittamattoman sopimuksen mukaan vanhemmat lapset lähtivät opiskelemaan tai työelämään sitten, kun ikäsarjassa seuraava pääsi koulusta ja jäi vuorostaan avustamaan taloudenhoidossa.

Kuusikymmentäluvulla perheen elämä muutenkin hieman helpottui. Lapsia ei enää syntynyt. Sosiaaliturva parani. Raudna sai lapsilisien lisäksi sairauseläkettä ja Josef vanhuuseläkettä. Maantie saatiin Utsjoelle viisikymmentäluvun loppupuolella. Ajoporo jäi tarpeettomaksi. Se merkitsi helpotusta myös Josefille.

Sen sijaan kauan odotetun tuvan valmistuminen 1956 ei tarjonnut sitä auvoa, mistä Raudna oli unelmoinut. Kymmenen vuotta pienessä turvekammissa asunut perhe oli kasvanut kahdeksan henkiseksi. Keskeneräinen tupa, johon perhe muutti, ei ollut alkuun kammia isompi. Uutuuttaan sammaleristeinen hirsirakennus huokui kylmää miltei pahemmin kuin kammi, josta perhe muutti. Meni vuosi ennen kuin toinen huone saatiin valmiiksi. Sammaleristyksiä tiivistettiin ja muita pieniä parannuksia tehtiin vuosien mittaan.

Lapsi menehtyy pitkään sairastettuaan

Vaikka terveydenhuolto ja liikenneolosuhteet parantuivat 1960-luvulla, pitkä matka sairaalaan oli edelleen rasite. Perheen kymmenenvuotias poika, Juhani, sairastui asuntolassa vatsatautiin. Sitä ei alkuun tunnistettu umpilisäkkeen tulehdukseksi ja hoitoon saattaminen viivästyi. Umpilisäke puhkesi ja vasta sen jälkeen poika kiidätettiin Ivaloon ja siitä eteenpäin Rovaniemelle leikkaukseen. Viivästyksestä seurasi vatsakalvontulehdus ja pitkällinen sairaalakierre epäonnistuneine leikkauksineen. Lukuisat tutkimukset ja pitkät sairaalajaksot koulunkäynnin ohella himmensivät pojan elämää. Toivuttuaan pikkuhiljaa poika aloitti taas koulunkäynnin, mutta kohtasi monia vaikeuksia. Puolitoista vuotta laitoksesta toiseen siirrelty poika oli vieraantunut tavallisesta arjesta. Muutaman vuoden kuluttua hän lisäksi alkoi saamaan rajuja sairauskohtauksia, joka sittemmin todettiin epilepsiaksi. Pojan vaikea sairaus varjosti perheen elämää koko 1960-luvun. Yhdeksän vuotta umpilisäkeleikkauksen jälkeen poikaa kohtasi onnettomuus. Hän oli eräänä kesäisenä iltana tapansa mukaan veljensä kanssa ongella. Joen rannalla ollessaan hän sai epilepsiakohtauksen ja joutui veden varaan sillä seurauksella, että menehtyi.

Juhanin tuskantäyteinen elämä sai ikirauhan. Vanhempia 19-vuotiaan pojan menetys sairauden ja kärsimysten kautta kosketti kovasti. Näytti jossain vaiheessa, että Raudna ei selviä surusta ja järkytyksestä. Mutta niin kuin aina ennenkin, hän toipui oltuaan vähän aikaa sairaalassa. Raudnan mielialat vaihtelivat, mutta jos ailahtelut rasittivatkin häntä, niin iloiset hetket kannattelivat taas eteenpäin.

Vanhuus koettelee, joskin perusturvallisuus on taattu

Osa lapsista opiskeli ja joku oli kahdelle vanhukselle kaverina tai sen verran lähellä töissä, että voi työn ohella käydä hoitamassa välttämättömiä asioita. Josef oli jo hyvin vanha ja kuulo heikentynyt. Vanhuksien kommunikointi vaikeutui, mutta korkeasta iästä huolimatta he selviytyivät hyvin pitkään kotona, joka oli hyvin vähin mukavuuksin varustettu. Vesi kannettiin edelleen ulkoa ja tupa lämmitettiin haloilla.

Josef kuoli 90 vuoden ikäisenä. Hän oli jonkin aikaa vanhainkodissa ennen kuolemaansa. Raudna jäi yksin. Muutama vuosi Josefin kuoleman jälkeen sähkölinja Norjasta ulottui viimein Utsjokivarren asukkaillekin, ja Raudna sai sähköt. Sähkölämmitys, hyvä valaistus ja vesihuolto olivatkin viimeistään nyt ehdoton edellytys, että Raudna saattoi olla kotona.

Aikuiset lapset kävivät äidin luona aina, kun opiskelun ja työn lomassa oli mahdollista. Joskin yksin asuminen 35 kilometrin päässä kirkonkylästä olikin henkisesti rankkaa, Raudna kykeni irrottautumaan yksinäisyydestään. Hän kävi linja-autolla kauppa-asioilla, jumalanpalveluksissa, lestadiolaisissa seuroissa tai sukulaisten ja tuttavien luona kyläilemässä. Hän osallistui myös näkövammaisjärjestöjen tapahtumiin ja retkiin.

Raudna käveli paljon, varsinkin silloin, kun maantietä ja autokyytejä ei ollut. Ei ollut mitenkään tavatonta, että hän kävi 35 kilometrin päässä kirkonkylällä kävelemällä. Osan matkasta saattoi tosin päästä veneelläkin. Hän käveli myös vanhuuden päivillään, jos ei ihan kymmeniä kilometrejä niin ainakin lähimpiin naapureihin, joihin oli matkaa 5–6 kilometriä. Käveleminen helpotti hartia- ja selkäsärkyjä.

Oman mielekkyytensä elämään toivat myös askareet, joita hän oli tottunut jo nuoresta asti tekemään. Niinpä hän kutoi sukkia ja lapasia, jotka olivat tarpeellisia, vaikka lapset olivatkin jo aikuistuneet. Lomillaan käydessä lapset tekivät ulkotöitä, kävivät kalastamassa ja retkeilivät. Silloin oli äidillä aina tarjota kuivat pukineet kastuneiden tilalle.

Raudna osallistui myös hyväntekeväisyystyöhön. Seurakunnan lähetyssihteerin välityksellä lähetettiin Tansaniaan Mafingan orpokotiin lapsille lämpimiä peittoja. Raudna leikkeli pieniksi käyneistä neulevaatteista neliön muotoisia kappaleita. Niitä hän liitti yhteen kauniin värisiksi tilkkupeitoiksi, jotka lähetettiin orpokotiin. Muutoin kovin tarkkuutta vaativia ompeluita hän ei luonnollisesti kyennyt tekemään.

Kirjoittaminen ja lukeminen tuottivat hankaluuksia. Muut aistit kompensoivat edellä mainittuja puutteita. Sanavalmiuden ja huumorintajun lisäksi hän oli erittäin valpas havannoimaan ja hänellä oli lennokas mielikuvitus. Nuoruudessa koetut tapaturmat, menetykset sekä henkisen ja ruumiillisen sietokyvyn rajoilla eläminen jättivät omat jälkensä ja tietyt luonteenpiirteet saattoivat iän myötä näyttää myös kääntöpuolensa.

Raudna eli 26 vuotta Josefin kuoleman jälkeen. Hänellä oli monenlaisia vaivoja ja kipuja invaliditeettinsa lisäksi. Aina hän toipui ja on pidettävä ihmeenä, mistä hän keräsi vastustuskykynsä. Kun voimat heikkenivät, hän sai kotisairaanhoitoa ja siirtyi sittemmin vanhusten palvelutaloon. Muutaman vuoden ennen kuolemaansa hän oli vuodeosastolla. Siellä hän nukkui pois 93-vuotiaana. Äitimme jättäessä maalliset tomunsa hänellä oli elossa kuusi lasta, yhdeksän lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta.