Puintipäivä isän kanssa

Äitini, Martta Ilona Lehtonen, syntyi Isojoella vuonna 1924, ja siirtyi Taivaan kotiin elokuussa 2015. Hänen lapsuudenperheeseensä syntyi kahdeksan lasta, joista yksi kuoli hyvin pienenä. Perheen äiti ja syntyvä vauva menehtyivät yhdeksännessä synnytyksessä. Kuuro isä jäi huoltamaan seitsemää lasta, joista jokainen joutui ja yrittikin parhaansa mukaan tehdä töitä perheen elannon eteen. Martta oli kuusivuotias äitinsä kuollessa.

Kerron tässä työstä, joka oli pienikokoiselle tytölle aivan liian raskasta, mutta johon tilanne hänet vain tuolloin pakotti. Sitkeydestä ja voimiensa äärirajoille ponnistelusta tuli hänelle elämäntapa, jolla toistuvasti elämän eteen tuomista vaativista tilanteista selvittiin.

Näin Martta kertoo:

Olin seitsemän vanha ja aloittanut kansakoulun sinä syksynä. Minusta se oli kivaa, pidin koulun käynnistä ja oppimisesta. Yhtenä aamuna isä tuli herättelemään minua. Tavallisesti Ilmi-sisko herätti minut kouluun, ja ihmettelin, miksi isä nyt. Ulkona näytti olevan vielä ihan pimeää. Isä puhui hiljaa, etteivät muut sisarukset heräisi. Hän käski minun laittaa vaatteet päälleni, syödä jotain ja tulla sitten hänen jäljessään riihelle. Isoveli Tauno oli tullut kipeäksi, ja minun piti mennä isän kanssa puimaan.

Sinä vuonna oli tullut hyvä ruissato. Kuhilaita oli ollut pellolla enemmän kuin muina vuosina. Riihen lattia ja orret tulivatkin tupaten täyteen kuivumaan tuotuja lyhteitä. Isän oli pitänyt olla riihen lämmityksessä erityisen varovainen.

Puin vaatetta päälleni ja löysin ruokakomerosta leipää ja muutaman eilisiltaisen kylmän perunan syödäkseni. Jyystin kuivaa leipää lähtiessäni riihelle päin kirpakan viileässä syysaamussa. Oli vielä melkein pimeää, vaikka auringon kajo värjäsikin jo taivaanrantaa. Siro kuunsirppi kellui vastakkaisella puolella tummalla taivaalla. Se oli niin kapea, ettei jaksanut valaista. Kipitin riihelle, minkä jaloistani pääsin. Isä oli jo levittänyt ensimmäisen viljaerän puimahuoneen lattialle. Korret olivat vielä lämpimiä ja koko huone tuoksui kypsälle viljalle ja savulle. Se oli hyvä haju!

Aamun niukka sarastus ulottui ovesta puimahuoneeseen, muttei riittänyt työskentelyn valoksi. Isä laittoi pari öljylamppua ylös orsiin riippumaan. Niiden häilyvässä valossa me aloitimme. Isä otti varstat seinältä ja näytti, kuinka sitä piti käyttää. Ikään kuin pyöräyttää varren päässä. Pyörähtävää varstaa iskettiin lattialle levitettyyn viljamattoon, ja jyvät irtosivat tähkistä.

”Koetas ny”, isä sanoi ja antoi varstan käteeni.

Se painoi! Minun piti pinnistää, jotta sain nostettua varren niin ylös, että sain kiepsautettua varstan ympäri. Se kolahti lattialla tähkiin niin, että käsivarsissa tärähti ilkeästi. Katsahdin isään. Yritä vaan uudelleen, hän nyökäytti.

Kohotin vartta ja pyöräytin. Varsta heilahti omituisen veltosti ja nuokahti voimattomasti viljamattoon. Ei se nyt onnistunut ollenkaan, ymmärsin. Piti vaan yrittää. Hiki kihosi ohimoille, kun löin varstalla viljaa uudelleen ja uudelleen. Toisinaan lyönti pysähtyi pehmeämmin eikä satuttanut käsiä, sitten varsta taas kiepsahti hervottomasti ihan eri paikkaan kuin olin tarkoittanut ja tärähti armottomasti. Vilkaisin isää. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Silmäluomissa poltti. Yritin työskennellä ripeämmin. Käsivarsia alkoi pakottaa, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Isä oli alkanut itsekin varstoa vähän etäämpänä seuraten tekemistäni koko ajan.

”No, nythän se jo . . ” isä sanoi lopulta ja siirtyi lähemmäksi. Hän iski omalla varstallaan lyöntini jälkeen. Sitten taas minä. Ja isä. Ja minä. Pöly kirveli kurkussa ja silmäluomissa vieläkin kuumotti. Mutta mielessäni läikähti hiljainen ilo, kun isän ilme ei ollut enää niin harmistuneen näköinen.

Sitten väsyin, enkä tahtonut millään pysyä tahdissa. Vähän väliä löin vahingossa samaan aikaan kuin isä, mutta ei isä ollut vihainen. Käski vain minun yrittää tasaista rytmiä, niin lyönnit lomittuisivat ihan itsestään. Jos löi samaan aikaan, varstat saattoivat osua toisiinsa ja rikkoontua, eikä meillä ollut toisia varalle.

Välillä vieläkin löin vahingossa liian alhaalta, ja varstan nuija iski lattiaan niin kovasti, että käsissä tärähti. Kovin korkeallekaan sitä ei sopinut nostaa, sillä silloin olisi öljylamppu vaarassa. Jos se särkyisi, koko riihi syttyisi tuleen. Ja vilja! Pelkkä ajatuskin kauhistutti!

Minua alkoi väsyttää. Käsivarret puutuivat. Nyt jo? Koko päivähän on vielä edessä! Luomien alla poltti taas. Kyynel toisensa jälkeen vierähti poskelle, vaikka miten ankarasti yritin niitä pidätellä. Onneksi oli niin hämärää, ettei isä sitä huomannut. Yritin hammasta purren pysyä tahdissa. Käsivarsia pakotti. Hiki valui. Se kutitti ohimoilla ja valui pitkin selkää. Pöly karvasteli kurkussa.

Ulkoa tuli jo enemmän valoa. Ensimmäiset viljat saatiin varstottua. Isä otti lamput alas ja sammutti ne. Minä keräsin olkia ja varistelin huolellisesti loput jyvät irti. Vein olkisylyksen toisensa jälkeen ulkona odottaviin kärryihin. Kun oljet oli koottu, lakaisin jyvät huolellisesti kokoon ja isä alkoi seuloa niitä. Ensin isosilmäisellä seulalla, johon olkiroskat jäivät. Sitten tiheämmällä, josta vai jyvät menivät lävitse. Sen ajan isä käski minun levätä. Menin riihen uunin vierelle lämpimään ja kävin loikomaan viljalyhteiden viereen lattialle tyhjän säkin päälle.

Heräsin, kun isä huuteli minua pitelemään säkkiä. Jyvät oli seulottu ja ne piti lapioida säkkeihin. Kipaisin kiireesti paikalle, ettei isä huomaisi minun nukahtaneen.

Uudet lyhteet kannettiin riihen puolelta. Ne avattiin ja levitettiin lattialle paksuksi, tuoksuvaksi matoksi. Nyt varstominen tuntui jo vähän helpommalta. Päivänvaloakin riitti jo hyvin. Ja mieli oli helpottunut, kun öljylamppua ei enää tarvinnut varoa.

Lisälehti Martan tarinaan

Kuuro isä ei Martalle enempää kuin muillekaan lapsilleen kyennyt elämänohjeita antamaan, vain omat tekemiset tulivat esimerkeiksi, joita nuorempi polvi opetteli seuraamaan ja siten toimimaan välttämättömyyden sanelemien ehtojen mukaan – muuta keinoa toimeentuloon ei tuolloin ollut.

Kansakoulun ja rippikoulun käytyään Martalle avautui vanhimman sisaren välityksellä työpaikka, taisi olla jossain Isojoen naapurikylän taloista. Se tuli niin yllätyksenä Martalle, että hän koki sisarensa mitään kyselemättä miltei ”myyneen” hänet piiaksi. Tämän pestin hän jätti, kun taloa pitäneiden veljesten välille syntyi humalapäissä riitaa, jossa sanaa tehostettiin puukoilla uhkaillen.

Silloisessa elämässään Martalle oli ehkä oikea onnenpotku saada kotiapulaisen paikka vaasalaisessa oopperalaulajatar–toimittaja -perheessä. Sen ilmapiirissä, sodan ajasta huolimatta, hän oppi asioita ja tapoja, rohkeuttakin tehdä omia ratkaisuja, jollaisia ei köyhissä kotioloissa ollut osannut kuvitella olevan olemassakaan. Ehkä se antoi Martalle kimmokkeen hakeutua Helsinkiin. Siellä hän sai työtä erään puutarhurin apulaisena. Vanhemman sisaren piianpaikka oli tuolloin myös Etelä-Suomessa, Janakkalassa. Vieraillessaan siellä Martta tutustui Kaunoon, talon kuudesta veljeksestä vanhimpaan, josta sitten helluntaina 1945 tuli Martan puoliso. Myös vanhempi sisar, Ilmi, vihittiin samassa tilaisuudessa Kaunon veljen, Armaan, kanssa.

Kauno ja Martta lunastivat lainarahalla pientilan veljesosuudet, Kaunon äiti jäädessä taloon syytinkiläiseksi. Nuoripari ryhtyi viljelemään hyvää satoa kantavaa pientä peltoalaa. Tehtiin toiveikkaat, kauaskantoiset suunnitelmat yhteiselle elämälle, hankittiin tarvittavaa maatalouskalustoa.

Esikoistytär syntyi seuraavana vuonna, Martan elämä löysi vakaan ja valoisan uomansa. Pellot ja pieni karja tuottivat niin, että voitiin hankkia puimakonekin – taisi olla kylän ensimmäinen.  Parin vuoden päästä syntyi toinen tytär. Samalla viikolla Kauno sairastui. Työkyvyttömyys seurasi odottamatta, välittömästi. Kului puolitoista vuotta kiduttavaa epävarmuutta, kunnes löytyi lääkäri, joka osasi diagnosoida Kaunon sairauden – MS-taudin. Hoitokeinoa siihen tuolloin ei ollut.

Martta hoiti Kaunoa kotona muutamaa sairaaloissa vietettyä tutkimuskautta lukuun ottamatta. Martan nuorin veli oli ollut jonkin verran auttelemassa talon töissä, kunnes Kaunon diagnoosi paljasti, että viljelystä oli pakko luopua. Sen on täytynyt olla äärimmäisen raskas päätös Martalle, joka rakasti maanviljelyä ja karjaansa. Ne olivat hänelle henki ja elämä. Koko yhdessä rakennettu tulevaisuus mureni nyt lopullisesti, vaikka sairauden eteneminen oli sitä jo synkän varjon lailla ennustellut. Kaunon sairautta kesti kuukautta vaille kolme vuotta, sitten kuolema katkaisi yhä hauraammaksi käyneen elämänlangan.

Syksyn pudottaessa kotikoivujen lehtiä Martta oli 27-vuotiaana yksin kahden pienen lapsensa ja anoppinsa kanssa hiljaisen maalaiskylän pientilalla. Surun, pohjattoman pettymyksen ja vailla toimeentuloa sekä lainan luoman epävarmuuden vankina. Tuona syksynä hän lauloi usein ”. . tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään . . .”.  Viisivuotias käänsi päänsä pois, ettei äiti olisi nähnyt poskille vieriviä kyyneleitä . . .

Karja oli myyty jo aiemmin, nyt maat annettiin vuokralle. Palkkatöihin paikkakunnalla oli mahdollisuus vain äärimmäisen harvoin. Kesäaikaan naapuritaloille tehdystä työstä sai vastapalvelukseksi apua oman talon tarpeisiin, kuten metsästä polttopuiden hankintaan. Niitähän tarvittiin paljon, kun puilla lämmitettiin talo talvisaikaan ja myös ruoanlaitto, leipominen, saunan ja pyykkiveden lämmitys tapahtui puulämmitteisesti tuolloin.

Kyselemättömällä antaumuksella, sisulla ja päättäväisyydellä, voimansa äärimmilleen ponnistaen jokapäiväinen toimeentulo saatiin, kuin ihmeenä, jotenkin kootuksi. Tytöt olivat apuna rankametsässä, kun kaadettujen puiden oksista karsittiin ja pilkottiin osa polttopuita.

Joskus, kun pari lehmää oli saatu hankittua ruoan omavaraisuutta lisäämään, Martta joutui aamuyön tunteina yksin teurastamaan vastasyntyneen vasikan lähettääkseen sen aamuisen maitoauton kyydissä teurastamolle jatkokäsittelyyn.

Paljon piti uskaltaa omista rajoista ja totutusta piittaamatta, paljon piti luottaa vain siihen, että jollain tavalla osaa tehdä sen, mikä on pakko tehdä, paljon piti ylittää itsensä selvitäkseen jokaisesta päivästä.

Martta oli käsityöihminen, hän ompeli ja kutoi sekä tytöille että itselleen vaatteet, ja kotiin matot ja verhot. Tytöt olivatkin ”nätisti puettuja” niin koulutiellä kuin satunnaisissa juhlatilaisuuksissakin. Myöhemmällä iällä hän kutoi lukemattoman määrän sukkia, lapasia, torisormikkaita ja villapaitoja Lähetyspiirin hyväksi myyjäisiin – huolellisesti tehtyinä niillä usein tilattiinkin.

Kotitilan lähistöllä ollut kauppapuutarha tarjosi satunnaisesti ansiomahdollisuuden, ja Martta opiskeli kirjekurssilla puutarhan hoitoa. Kotoinen kasvimaa oli huolella laadittu, viivasuorat porkkana- ja punajuuripenkit tyttöjen perkaamat.

Tyttäriensä koulutuksen Martta näki tärkeäksi, koska näki omien ansiomahdollisuuksiensa koulutuksen puutteen vuoksi jääneen tyystin olemattomiksi eteen tulleessa tilanteessa. Kun vanhin tytär oli 16-vuotias, Martta etsi työpaikan kaupungin lähistöltä, jotta koulutusmahdollisuus olisi käsillä. Kotikylästä matkaa olisi kertynyt sen verran, etteivät niukat varat olisi koulutusta sallineet. Molemmat tytöt saivat taipumuksiaan vastaavan koulutuksen, mikä sen aikaisella näkemyksellä oli mahdollista. Ja noilla koulutuksillaan ovat elämässään selvinneet ja elantonsa ansainneet – se lienee ollut Martalle tärkeintä.

Kun tyttäret muuttivat paikkakuntaa, seurasi Martta uudelle paikkakunnalle ja asettui asumaan lähelle tyttärien perheitä. Taisivat olla hänen levollisimpia ja onnellisimpia vuosiaan asua omassa siistissä ja mukavuuksilla varustetussa asunnossa lähellä tyttöjä. Sai seurailla ja autella heitä arjessaan silloin, kun apu oli tarpeen. Ja tavata lapsenlapsiaan ja nähdä heidän varttuvan, ja kokea vielä neljännenkin sukupolven astuvan elämään ja kohtaamaan hänet ennen kuin oli aika lähteä Kaunon tykö Taivaan kotiin.