Paula Laurila - pienviljelijän tytär ja Beatlesfani

Synnyin vuonna 1951 Ilmajoen Palonkylässä Etelä-Pohjanmaalla. Kätilö oli auttamassa kotisynnytyksessä, joka sujui normaalisti. Sisareni Eeva kertoi, että oli heti juossut kamariin katsomaan, millaiselta pikkusisko näytti.

Elokuussa minut kastettiin. Kasteen toimitti rovasti R.W. Essen ja kummeina olivat isäni veli Pentti ja hänen vaimonsa Eeva.

Kummisetäni oli ehdottanut, että nimekseni laitettaisiin Asta, mutta isäni ei sitä nimeä hyväksynyt. Niin minusta tehtiin Paula. Minulla oli kaksi vanhempaa sisarta ja isoveli ja myöhemmin sain tietää, että minusta toivottiin kovasti poikaa. Äitini oli jäänyt nuorena leskeksi ensimmäisen kerran, ja minulla oli myös velipuoli Pentti ja sisarpuoli Kerttu, jotka olivat minua paljon vanhempia.

Äitini meni uudelleen naimisiin isäni Veikon kanssa. Pentti ja Kerttu eivät kuitenkaan osanneet häntä isäkseen kutsua, vaan alkoivat sanoa häntä Veikko-paapaksi. Tämä nimi jäi sitten käyttöön, kun syntyi lisää lapsia. Olin nuorin lapsista, äiti oli syntyessäni 40-vuotias.

Vanhemmat sisarukset lastenvahteina

1950-luvulla oli tavallista, että vanhemmat sisarukset katsoivat nuorempien lasten perään, kun isä ja äiti tekivät töitä pellolla ja navetassa. Minua hoiti usein vanhempi sisareni Sirkka. Joskus hoidossa sattui vahinkoja ja niitä yritettiin peitellä. Ilmajoella lapset kävivät kesäisin uimassa Kyrönjoella. Lyhyen matkan päässä oli myös ”muutama uimakaivo” ja Kaaronoja: äkkisyvä luoma, jossa kylän uimarit kävivät uimassa, kun vettä oli riittävästi. Minut jätettiin yleensä rannalle istumaan, kun isommat lapset uivat, mutta jostain syystä tällä kertaa lähdin liikkeelle ja putosin veteen.

En muista erityisesti pelästyneeni, mutta muistan sisarteni pelästyneen kovasti, kun he nostivat minua vedestä ylös. En saanut kertoa tapauksesta vanhemmilleni. Minulle vaihdettiin vain nopeasti kuivat vaatteet kotona, ja asia jäi siihen. Olin vielä alle kouluikäinen.

Kauppaan 24/7

Ilmajoen Palonkylällä oli 1960-luvulla kansakoulu, muutama paja, suutari, räätäli ja pyöräkorjaamo. Ruokakauppoja oli useita. Osuuskaupan lisäksi kävin ainakin Etelä-Pohjassa ja Kuuselan maitokaupassa. Osuuskaupassa oli myös iso kangasosasto. Asematien varrella kahden tien risteyksessä oli Nurkkajussi: sekatavarakauppa, jossa oli myös maataloustavaraa ja eläinten ruokia myytävänä. Punahelttasäkit, myllystä valmiit jauhosäkit ja muut isommat ostokset haettiin hevosella.

Jokaiseen kauppaan riitti asiakkaita. Turpelan vaatetusliike ja Muovikauppa pärjäsivät myös hyvin. ”Mäkikauppa” oli kuitenkin lähinnä, ja siellä asioin usein. Maanviljelijäperheessä tärkein ostos kaupasta oli kahvi, jonka kauppias jauhoi pavuista asiakkaan odottaessa.

Kaupoissa ei ollut mitään jonotussysteemiä. Muistan, että piti olla tarkkana ja seurata, kuka oli jonossa ennen minua ja kuka jälkeeni, että huomasi, kun kauppias kysyi: ”Jahas ja kenellä oli sitten vuoro?” Joskus pienet jäivät jalkoihin, röyhkeys vei voiton, ja jonossa etuiltiin.

Kävin usein kaupassa äitini antama lista ja punainen kauppalaukku mukana. Pärjäsin kuulemma hyvin tässä työssä ja osasin ostaa jotain korvaavaa tilalle, jos jokin tuote oli loppunut. Kauppaan mentiin myös ”sisäkautta” aukioloajan jälkeen. Koputettiin ovelle, ja jos kukaan ei ollut kaupan puolella, koputettiin yksityispuolen ovelle. Jos kauppias ei ollut paikalla, joku muu kauppiaan perheestä myi tavarat. Muistan kyllä, että joskus ovea tultiin avaamaan pitkällä viiveellä.

Kansakoulu alkaa

Palonkylän kansakoulun aloitin vuonna 1958. Koulu oli näköetäisyydellä kodistani, vain muutaman pellonsaran päässä. Vanhempi sisareni Sirkka vei minut koululle ilmoittautumiseen. Se oli ensimmäinen irtautuminen kotoa ja pelottava tapahtuma. Piti sopeutua isoon koululuokkaan, äänekkääseen poikalaumaan, elämään lukujärjestyksen mukaan ja opettajaan. Oppilaita ensimmäisellä luokalla oli 32.

Lukemisen ja laskemisen lisäksi opetettiin uskontoa ja käsitöitä. Muistan, että sain uuden, keltaisen koululaukun, kun aloitin ensimmäisen luokan. Uskonnon kertomukset tekivät minuun suuren vaikutuksen ja olin aina ensimmäisenä viittaamassa, kun pyydettiin kertomaan niitä. Raamatun kertomuksiin olin aikaisemmin tutustunut jo lasten pyhäkoulussa. Sitä pitivät maallikko-opettajat ja opetus painottui enimmäkseen vanhan testamentin Helvettinäkyihin. Tästä seurasi, että en saanut enää unta öisin. Isäni lopetti tämän pyhäkoulussa käymisen. Koulussa uskonnon oppikirjan nimi oli Hyvä Paimen ja se käsitteli Uutta Testamenttia. Ensimmäinen kertomus oli nimeltään Jeesus meidän ikäisenä.

Joka aamuiset ”rukoukset” omassa luokassa aloittivat päivän. Ylemmillä luokilla mentiin parijonossa voimistelu/juhlasaliin. Tilaisuudessa kukin opettaja vuorollaan piti lyhyen, opettavaisen puheen ottaen tueksi jonkin raamatunkohdan, sitten veisattiin virsi, ristittiin kädet ja rukoiltiin. Jossain vaiheessa aamuhartaus oli kuultavissa luokassa keskusradion kautta. Aamuhartaudet jatkuivat sitten päivänavauksina lukioaikaan saakka, jolloin myös oppilaat pääsivät ääneen. Kaikki oppilaat osallistuivat kansakoulussa uskonnonopetukseen, yleensä myös jehovalaiset, vaikka heillä oli lupa olla osallistumatta opetukseen.

Kouluruokailua luokissa

Ruotsin kieli tuli lukujärjestykseen jo kansakoulussa. Alku sujui kangerrellen. Kouluvihkossani tuolta ajalta on kertomus Min lördagskväll. Tässä kirjoituksessa oli 6 riviä tekstiä, joista löytyi 8 punakynällä merkittyä virhettä. Ruotsin kieltä opetti Aili Kuusela. Oma luokanopettajani kaksi ensimmäistä vuotta oli Aila Malkola.

Ruokailu tapahtui alaluokilla koululuokissa. Ruoka kannettiin luokkaan isossa emalisangossa. Pulpetista kaivettiin esille käsityötunnilla ommellut ruokaliinat ja kotoa tuotu maitopullo ja voileipä. Opettaja jakoi jonossa odottaville oppilaille keiton lautasille.

Ruokalistalla saattoi olla viikon aikana kaurapuuroa, hernekeittoa, mannaryynivelliä, klimppivelliä, ruispuuroa ja marjaruispuuroa. Sitten vähitellen tuli ruokalistalle myös perunat ja ruskea kastike. Pulpetin kansi ja suu pyyhittiin ruokaliinalla ja järjestäjä, jonka tehtäviin kuului myös taulun pyyhkiminen, keräsi astiat lopuksi keittiölle vietäväksi. Lauantai oli myös koulupäivä, mutta päivä oli lyhyempi.

Olin aika kuriton lapsi alaluokilla ja jouduin jopa jälki-istuntoon. Opettajalla oli kuitenkin auktoriteetti tallella ja kurittomat oppilaat saatiin takaisin ruotuun. Koululaisten vanhemmilla oli syvä kunnioitus koulua ja opettajia kohtaan, enkä muista tilannetta, että joku vanhemmista olisi vastustanut opettajan kurinpitotoimia.

Koulukiusaamiseen kukaan ei siihen aikaan puuttunut. Vammaisia lapsia ei erityisesti suojeltu. He saivat tulla toimeen omillaan. Joskus pelottavin henkilö luokalla saattoi olla lapsi, jolla oli proteesi korvaamassa vaikka puuttuvaa raajaa. Sillä saattoi huitoa ja pelotella muita lapsia. Hänen lähelleen ei ollut miellyttävää joutua.

Ystävän kaipuuta

Minulla ei ollut oikein hyvää ystävää samalla luokalla. Marjatta oli paras lapsuusystäväni. Hän oli kaksi luokkaa ylempänä kansakoulussa kuin minä ja hänellä oli pidemmät koulupäivät. Kotini pihalta oli suora näköyhteys koulun pihalle, ja seurasin joka päivä, koska Marjatta pääsi koulusta ja lähti kävelemään kotiinpäin. Jäin sitten seisoskelemaan pihalle ja kuljin hänen mukanaan kotiin saakka ja seurasin häntä monasti sisälle asti.

Joskus Marjatalla oli toinen kaveri mukanaan. Silloin iltapäivät olivat tylsiä. Jos Marjatta pääsi jotenkin livahtamaan kotiinsa ilman että huomasin, ajelin äitini pyörällä hänen kotinsa ohitse moneen kertaan. Joskus jäin istuskelemaan pihamaalle ja koputin oveen tai katsoin ikkunasta sisään, kunnes he huomasivat ja kutsuivat minut sisään tai Marjatta tuli ulos. Yläluokkalaiset menivät koulun ruokalaan syömään. Marjattakin meni luokkansa mukana ja istui ruokalassa nauraen ja jutellen luokkakaveriensa kanssa.

Marjatalla oli kymppi laulussa. Koulun johtajaopettaja huomasi Marjatan lahjakkuuden ja sai järjestettyä hänet radioon laulamaan. Koulusta löytyi vielä sopiva altto vastapariksi. Johtajaopettaja harjoitutti heitä aina koulutuntien jälkeen. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä laulu tuli sitten radiosta ulos: Sua lähde kaunis katselen kaksiäänisesti laulettuna.

Katsoin Philips-radiota kuin Marjatta olisi ollut siellä sisällä. Tämän jälkeen yritin kehittää omaa lauluääntäni ja pakotin Marjatan laulamaan kanssani. Istuimme halkopinon päällä ja lauloimme yhdessä. Minulla oli kova ääni, mutta ei juuri nuottikorvaa. Pian Marjatta ehdotti jotain muuta tekemistä.

Luokkaretkellä

Kolmannella luokalla lähdimme koko luokka kahdella ”Volkswagen-kleinbussilla” luokkaretkelle Jyväskylään. Luokkaretki sujui mukavasti ja lähdimme myöhään iltapäivällä ajelemaan kotiinpäin. Jossakin pitkällä metsätaipaleella viimeisenä ajavaan autoon tuli jokin vika.

Kuljettaja jätti meidät lapset ja nuoren naisopettajan metsään odottamaan, kun hän lähti 10 kilometrin päähän korjaamaan autoa. Opettaja oli aika hermostunut. Mitään keinoa saada yhteyttä ulkomaailmaan ei ollut. Ilta tuli ja odotimme vain. Minulla oli voileipiä ja jotain juomista vielä laukussa. Söimme niitä ja tuijotimme tielle.

Kuljettaja saapui aikanaan, auto kulki taas, ja jatkoimme matkaa. Koululla meitä odottivat ensimmäisenä ajaneen auton kuski ja iso joukko huolestuneita vanhempia. Minua oli odottamassa isäni. Hän kertoi, että he olivat jo luulleet, että olimme joutuneet kolariin.

Pääsykokeissa

Neljännellä luokalla kansakoulussa oppilaissa tapahtui jonkinlainen jakautuminen. Osa meistä tiesi, että he lähtisivät pyrkimään yhteiskouluun. Osa ei halunnut ja osalla ei ollut mahdollisuuksia jatkaa koulunkäyntiä. Huonot vaatteet ja köyhyyskin saattoivat olla syynä siihen, että yhteiskouluun ei lähdetty pyrkimään, vaikka olisi ollut mahdollista pärjätä opinnoissa.

Minä menin pääsykokeisiin, ja vaikka ne eivät kovin hyvin menneetkään, pääsin kuitenkin sisään. Keskikoulu oli yksityinen ja siellä piti maksaa lukukausimaksu. Pääsykokeissa oli ainakin laskutehtäviä ja ehkä myös jotain lukemiseen liittyvää. Olin hyvin jännittynyt, kun menin katsomaan tuloksia yhteiskoulun ilmoitustaululta, mutta hyvin siinä kävi. Pääsin aloittamaan keskikoulun 1962.

Kirja kädessä

Olin ahkera lukija jo kansakoulussa, ja pian pieni koulukirjasto oli käyty jo läpi. Vanhempi sisareni vei minut Ilmajoen kunnantalon yläkerrassa sijaitsevaan kunnankirjastoon. Portaat narisivat ikävästi sinne noustessa. Kirjastonhoitaja oli vanhahko, arvokas herra, joka oli pukeutuneena mustaan pukuun ja solmioon. Kirjastossa puhuttiin kuiskaten, mutta sekin tuntui liialliselta siinä hiljaisuudessa.

Sisareni näytti minulle, missä lastenkirjat olivat ja niistä aloitin. Mestaritontun seikkailut lainasin kirjastosta useampaan kertaan. Luin kirjan kevätauringon paistaessa olkikasalla ulkona istuen. Kirjasto muutti aikanaan monta kertaa ja minä seurasin perässä.

En osannut aina valikoida lukemisiani. Luin Nyyrikit ja Reginat samoilla silmillä kuin Mika Waltarin kirjat. Jerry Cotton oli suosikkini ja suomalaiset Pekka Lipponen ja Kalle Kustaa Korkki. Isäni poltti Nyyrikit saunan pesässä. Se taisi olla oikea teko, vaikka en sitä siihen aikaan hyväksynytkään.

Teini-ikäisenä kirjoittelin runoja. Pääsin Nuoren Voiman liiton jäseneksi vuonna 1968 suppealla neljän runon runonäytteelläni. Kirjoitin vapaalla tyylillä. Erkki Vuorela arvioi runojani kiittäen, mutta kehotti vielä kehittämään ilmaisua.

Pyöräillen naapurikylään

Kävin usein naapureissa. Kun sain oman pyörän, kävin myös vähän kauempana Röyskölänkylässä, jossa asuivat kahdestaan äitini sisar ja veli.

Laimi-tädillä oli tapana suolata kahvi. Hän kiehautti pannukahvin ensin hellalla, antoi sen kirkastua jonkin aikaa ja sirotteli sitten suolaa sekaan. Siinä kahvissa oli erikoinen maku, kotona ei saanut samanlaista.

Sisar ja veli, vanhapiika ja vanhapoika olivat jääneet asumaan kotitaloa kahdestaan, kun muut sisarukset olivat avioituneet. Lehmät oli talosta hävitetty jo vuosia sitten, hajukin oli jo navetasta hävinnyt. Talli oli myös tyhjä, mutta liiterin seinillä riippuivat luokit ja suitset siististi nauloihin ripustettuina. Kirkkorekeä oli pyydetty ostaa museon kokoelmaan, mutta sisarukset eivät sitä myyneet.

Laimi käristi ruskeaa läskisoosia kuoriperunoiden seuraksi ja sitten Brasilia-kahvista päiväkahvit suolalla maustettuna. Ruokapöydän päässä pullisteli Måran kello, mutta kello tuntui monta kertaa seisahtuneen Laimin ja hänen veljensä talolla. Eikä siihen pahemmin edes katsottu, ennen kuin illalla, kun radiosta alkoivat seitsemän uutiset. Säätiedotuksen jälkeen radio taas väännettiin kiinni.

Matkoilla

Isäni veli ja kaksi sisarta asuivat samalla kylällä lähietäisyydellä. Äitini sisaret ja veli asuivat myös Ilmajoella. Isäni vanhin sisar asui Isossakyrössä, ja sinne matkustaminen oli iso tapaus. Teimme matkan yleensä Rauha-tädin miehen taksilla ja joskus junalla Seinäjoen kautta Orismalan asemalle. Joskus sattui niinkin, että juna oli jo mennyt eikä asemalla seisoskelevasta asemamiehestäkään ollut paljon apua: ”Orismalan juna lähti jo. Koittakaa ny kuitenki juosta, jos saisitta junan kiinni.”

Sisareni Sirkka opiskeli Turussa lääketieteellisessä tiedekunnassa 1960-luvulla. Muistan vielä sen jännityksen, kun odotimme pääsykokeen tuloksia ja sen riemun, kun saimme tietää, että opiskelupaikka tiedekunnassa oli saatu. Opiskeluja varten sisareni piti ottaa pankkilaina, ja lainalle piti löytyä myös takaajat. Henkivakuutus piti myös ottaa, etteivät lainat kaatuisi vanhempieni niskaan, jos jotain sattuisi.

Ensimmäisinä opiskeluvuosina Sirkalle lähetettiin ruokapaketteja Turkuun. Äitini leipoi nisua, kenties jonkin bostonkakun tapaisenkin. Sitten vielä pari juuri leivottua leipää ja voita. Vein paketin postiin eikä niitä paketteja palautettu.

Kävimme Kertun ja äitini kanssa Sirkkaa katsomassa Turussa junalla. Nousimme junaan Seinäjoella ja sitten matkustimme puuvaunussa Haapamäen vanhaa rataa Tampereelle tai Toijalaan, jossa oli junanvaihto. Junamatka ei tuntunut kuitenkaan pitkältä, ja kulkihan junassa lehtimyyjä, karamellien myyjä ja lisäksi jonkinlainen kahvinmyyjä kärryineen. Pienet pahviset liput annettiin konduktöörille, joka naksautti niihin reiän.

Turun tuomiokirkko oli mieleenpainuva kokemus. Turun keskusta ja oikea tavaratalo herättivät ihmetystä. Ilmajoella käytiin iltaisin katsomassa muutamaa näyteikkunaa. Seinäjoella niitä oli jo vähän enemmän. Turussa näyteikkunoita olisi voinut katsoa monta päivää.

Matkalle lähtiessä kaikki asiat piti sopia etukäteen tarkasti ja muutoksista tuli iso ongelma, koska puhelimia ei kaikilla vielä ollut, ei lankapuhelimiakaan. Eläimille piti aina löytää hoitaja, mutta onneksi sukulaiset auttoivat. Naapuriin piti markka kourassa lähteä soittamaan, kun tuli asiaa vaikka eläinlääkärille. Jouduin monesti tähän tehtävään. Hyvin näihin soittamisiin aina suhtauduttiin: ”Onko lehmällä taas jotain?”

Keskikoulun jälkeen pääsin ensimmäisen kerran elämässäni ulkomaille. Sisareni Eeva otti minut mukaansa Tukholmaan, jossa hän oli ollut töissä Grand Hotellissa viimeiset kaksi vuotta. Kävimme suomalaisten tanssipaikassa, jossa esiintyi Laila Kinnunen. Ihmiset olivat ihmeellisen vapautuneita ja kauniisti puettuja. Naiset näyttivät samanlaisilta kuin naistenlehtien mannekiinit.

Maalaistalon arkea

Maalaistalossa päivän ohjelma ja tekemiset saneltiin navetasta. Ennen kello kuutta pikainen kahvinjuonti ja sitten mentiin lypsylle. Maito jäähdytettiin kaivossa, jonne ”maitotonkat” laskettiin köysillä. Meijerikuski tuli yhdeksän maissa. Tonkat nostettiin kaivosta kärryille ja hevoskyytiin. Iltapäivällä saatiin meijeristä tyhjät tonkat ja voita ja juustoa kuskille annetun listan mukaan. Tonkat tunnistettiin numeroista, meidän talon maitotonkkien numero oli 77.

Iltalypsylle mentiin myöhään iltapäivällä. Navettatöihin pukeuduttiin asiamukaisesti: äidilläni oli navettatöitä varten ommeltu sininen, puuvillainen navettatakki. Se kietaistiin vyötäröltä kiinni niin, että sen sai nopeasti päälle. Sitten oli navettahuivi ja kumisaappaat. Navettatakki vedettiin tavallisten vaatteiden päälle, ja kyllä navetan haju seurasi sitten vaatteissa tupaan asti.

Pyykki pestiin karjakeittiössä ”variköökissä”, lakanat ja valkoiset keitettiin muuripadassa kiehuvassa vedessä lipeän kanssa ja pyykki huuhdottiin läheisen tiilitehtaan soramontussa. Talvisin monttuun tehtiin avanto, jonka reunalla kyykkien pyykkiä huljuteltiin.

Juomavesi ja käyttövesi nostettiin kaivosta sangolla. Myöhemmin meille hankittiin valurautainen käsipumppu ja minäkin jouduin vedenkantoon. Vesijohto meille tuli uuteen tupaan 1960-luvun alussa ja samoihin aikoihin ostettiin karjakeittiöön pulsaattoripesukone. Sen jälkeen pyykinpesusta tuli melkein kivaa, ja ilmoittauduin monta kertaa vapaaehtoiseksi pyykinpesuun.

Kuopuksen etuoikeudet

Pääsin muita helpommalla työnteossa, koska olin nuorin lapsi. Vasta kouluiässä jouduin mukaan maatilan töihin. Kesällä ja syksyllä töitä riitti pellolla ja eläinten kanssa, talvisin oli rauhallisempaa. Kansakouluikäisenä olin aina mukana, kun kaikki lehmät kuljetettiin 5 kilometrin matka kotoa Alajoelle. Siellä oli ruokaa heinänteon jälkeen ja siellä lehmät olivat ainakin 3 viikkoa yhtäjaksoisesti.

Se matka oli lehmille kesäretki. Ne vapautuivat joskus vähän liikaakin matkalla ja juoksivat vieraiden ihmisten puutarhoihin tai kasvimaille. Aamulla lähdettiin liikkeelle jo neljän jälkeen, mutta silloinkin isäni joskus joutui menemään muutaman kerran keskelle tietä ja pysäyttämään liikenteen. Lehmillä riitti miettimistä tien ylityksessä ja joskus ne kääntyivät takaisin kotiinpäin.

Maito vietiin meijeriin, mutta sitä myytiin myös suoraan tilalta. Läheisen kansakoulun opettajakuntaa oli meillä ”maitotinkiläisinä”. Jokaisella oli oma kannunsa ja määränsä, jonka äitini litranmitalla tarkasti laski kannuihin. Minun tehtäväni oli hätistellä kärpäsiä lypsyn aikana ja huuhdella rättiä, jolla lehmän utareet siivottiin ennen lypsyä.

Maitoa odotellessa

Joku maidonhakija kaivoi rahaa taskustaan heti, toinen saattoi maksaa maitonsa viikoittain. Kesäiltaisin ”maitotinkiläiset” kerääntyivät odottelemaan lypsämisen loppumista veräjälle. Siihen kerääntyi muitakin kyläläisiä, jotka syrjemmällä kuuntelivat opettajien juttuja uskaltamatta juuri avata suutaan, vaikka muuten olivat kovia puhumaan.

Pahoja väkivaltatapauksia sattui harvoin, mutta kun lähistöllä sattui perhesurma, siitä riitti kylällä puhetta kuukausiksi. Mies oli tappanut vaimonsa tylsällä aseella ja hirttänyt sen jälkeen itsensä puulatoon. Isä oli sulkenut ulko-oven lähtiessään, mutta lapset pääsivät rikotusta ikkunasta ulos ja menivät hakemaan naapurista apua. ”Äiti oli vain maannut, eikä noussut ja vertakin oli lattialla ollut.”

Siinä perheessä oli neljä lasta, jotka sijoitettiin sitten muualle ja kohu hiljeni vähitellen. Muutaman kuukauden päästä lehdet täyttyivät taas uusista asioista: Kuinka Kekkonen selvittäisi noottikriisin? Ihmiset muuttuivat vaitonaisiksi, pysyttelivät enempi kotonaan. Sodan uhka oli kaikkien mielessä, vaikka ei siitä ääneen puhuttukaan.

Vapaa-ajan huvituksia

Aune-tädillä oli radio. Kävin kuuntelemassa sitä aina iltaisin, kunnes vihdoin veljeni osti meille oman Philips–radion ja levysoittimen ja siihen kolme single-levyä. Radion virtapainikkeeseen tuli jo vuodessa reikä, niin tiuhaan sitä napsuteltiin. Säkkijärven polkkaa isänikin jaksoi kuunnella, mutta kun laitoin pyörimään Brita Koivusen laulaman Sucu-Sucu- tai Pepe-kappaleen, isäni laittoi välioven kiinni. Radiosta tuli jännityskuunnelma keskiviikkoiltaisin. Sitä radiota siinä sitten tuijotettiin silmät puoliummessa ja jännitettiin, miten Paul Temple ja tapaus Lawrence etenee.

Koulun joulu- ja kevätjuhlaan valmistettiin lauluesityksiä ja pieniä teatterikappaleita. Näihin juhliin myös sain aina uuden leningin. Sisarpuoleni Kerttu oli ompelija ja hän tavallisesti ompeli vaatteeni. Viimeisellä, neljännellä luokalla kansakoulussa oli muotia laskoshame ja siihen samanvärinen jakku. Kaikki tytöt halusivat samanlaiset. Minulla oli punainen hame ja jakku, Marjatalla suklaanruskea. Äitini istui tavallisesti juhlissa katsomassa ohjelmaa.

Sukulaisvierailuilla miehet ja naiset istuivat yleensä erikseen ja puhuivat eri asioista. Sairauksia käytiin läpi, reumatismi oli kestoaihe ja sitten maatalouden työt. Naiset puhuivat lehmistä ainakin yhtä paljon kuin lapsistaan.

Ensio West oli kunnanlääkäri lapsuudessani. Hänellä oli vastaanotto arkisin 9–13. Käytännössä hän oli töissä aina. Isäni kulki usein selkäänsä pidellen raskaiden maatöiden jälkeen. Pienistä vaivoista ei lääkäriin kuitenkaan lähdetty ja monta kertaa käynti kansanparantajalla riitti. Matti Peltokankaan, Matti Yli-Rahnaston ja Toivo Antilan nimet olen kotonani kuullut. Jussi Salmi oli myös taitava hoitamaan eläimiä. Ei ollut harvinaista, että vertavuotava potilas vietiin polkupyörällä tai hevosella vastaanotolle, kun taksia ei aina nopeasti saanut.

Sota

Isäni Veikko palveli sodassa Aallon Patteristossa. En kuitenkaan muista, että kotona olisi koskaan lapsille puhuttu sodasta. Isäni haavoittui Kiteellä vuonna 1941, mutta palasi takaisin ja kotiutettiin marraskuussa 1944. En tiedä, mitä taakkoja tai näkyjä isäni sodasta mukanaan toi, mutta kyllä ne läsnä olivat. Kotona oli monta kertaa odottava ja painostava tunnelma. Tällaiset asiat piti kuitenkin pitää perheen ja suvun sisällä. Lapsi ei vain voinut ymmärtää, mistä oli kyse. Ei pitkään aikaan. Ei vuosikymmeniin.

Nuorena miehenä isäni harrasti painia. Myös sodan aikana oli joskus aikaa tälle harrastukselle, mutta se jäi vähitellen iänikuisen raatamisen alle. ”Ikuiseksi arvoitukseni jäi, mihin asti Veikko olisikaan päässyt, jos olisi ottanut painin tosissaan”, kirjoitettiin Ilmajoki-lehdessä. Minä en osannut tätä painimenestystä erityisesti arvostaa. Paini oli poikien ja miesten laji siihen aikaan.

Keskikoulu

Sisareni Sirkka oli päässyt ylioppilaaksi Ilmajoen yhteiskoulusta vuotta aiemmin, kun aloitin keskikoulun. Hänellä todistuksen keskiarvo oli aina yli yhdeksän. Sain kuulla usein varsinkin matikan tunnilla huonosta menestymisestäni:” Kuinka sinä voit saada seiskan? Sisaresi sai aina matematiikan kokeista vähintään 9.”

Seitsemän sain ja olin siihen tyytyväinen, mutta opettaja ei. Koulussa piti pyytää vanhempien nimi aina koearvosanan viereen merkiksi siitä, että vihko oli tullut kotona näytetyksi. Äitini ei seiskoista haukkunut, aina hän nimensä laittoi. Keskikoulun ylimmillä luokilla puhuttiin jo poppareista ja rasviksista. Jakauduttiin ammattikoulua käyviin ja yhteiskoululaisiin.

Beatles-kerho

Beatles-yhtyeen Twist And Shout -levy ilmestyi vuonna 1964. Olin tuolloin 13-vuotias. Kävin Ilmajoen yhteiskoulun kolmatta luokkaa ja paras kaverini oli Riitta. Saimme Riitan kanssa mukaan samalta luokalta vielä kaksi muuta tyttöä ja perustimme ihailijakerhon Beatleseille – Ilmajoen ensimmäisen – luulisin.

Beatles-kerho kokoontui aika säännöllisesti joka toinen tiistai-ilta puoli seitsemältä. Jokainen meistä kutsui vuorollaan kerholaiset kotiinsa. Kokoustimme omissa huoneissamme ovet visusti kiinni. Illan ”emäntä” kirjoitti myös jonkinlaisen koosteen illastamme keltakantiseen Beatles-kerhon vihkoon. Katselimme Beatlesien kuvia Suosikista, kuuntelimme päivän iskelmät radiosta ”sheikaten”, juttelimme koulusta ja ”oikeista kullannupuista” Beatleseista ja nauraa kikatimme.

Kerhoilloissa tarjoiltiin mehua ja keksejä. Kypros-mehu oli tuohon aikaan ruokakauppojen suosikkituote. Kerholla oli myös yleishyödyllinen tarkoitus: kerätä rahaa syrjäseutujen lapsille ja kutoa lapasia, sukkia tai kaulahuivi joulupakettiin lähetettäväksi. Joskus sukkapuikot kilisivät, mutta aina eivät käsityöt edistyneet ”paitsi kyllä se John siinä jotakin takkusi”, kirjoitti Riitta keltaiseen vihkoon. Olimme ottaneet ihanteittemme nimet, John, George, Ringo ja Paul. Minä olin John. Kerhossa käytimme vain näitä nimiä, joskus vahingossa myös koulussa.

Emme olleet vielä teini-ikäisiä, rippikoulu oli käymättä ja lavatanssit vasta vuosien päässä. Koululla pidettiin kuitenkin ilsuja, illanviettoja, jolloin pakollisen ohjelman jälkeen oli varattu tunti pari parimarssiin.

Pojat hakivat juhlasalin seinustalla odottavia tyttöjä – joskus kumartamalla joskus epämääräisesti nyökäten – mukaan lattialle, jossa sitten yhden musiikkikappaleen ajan kierrettiin juhlasalia ringissä parin kanssa. Siinä kävellessä juteltiin jotain tai saatettiin olla kokonaan puhumattakin. Ilsuihin valmistauduttiin huolella. Hameet ja puserot levitettiin sängyn päälle ja niitä soviteltiin jo hieman tummenneen piirongin peilin edessä. Tukka tupeerattiin eikä hiuslakan käytössä säästelty.

Indokiinassa käytiin samaan aikaan Vietnamin sotaa. Asia on lehtien ulkomaan sivuilla esillä melkein päivittäin. Beatles-kerhossa asia ei ollut ajankohtainen. Yhteiskunnallinen herääminen ja kiinnostus ulkopuolisen maailman tapahtumiin tuli vasta vuosien jälkeen.

Maailmamatkaajan tytär

Kirjoitin päiväkirjaani 13.11.1964: ”Veikko paappa lähti tänään kohti vieraita maita Australiaan.”

Vanha kotitalomme Lakiamaa oli hävitetty uudisrakennuksen tieltä, mutta rakentaminen oli tehty velaksi ja navettakin piti vielä uudistaa. Työllisyystilanne Suomessa oli huono eikä maanviljelijän ollut helppo löytää töitä edes sekatyömiehenä 1960-luvulla.

Isäni sai silmiinsä ilmoituksen, jossa haettiin siirtolaisia Australiaan ja hän tarttui tähän tilaisuuteen. Myös perheenjäseniä houkuteltiin muuttamaan korvaamalla käytännössä kaikki matkakulut. Ehtona oli kuitenkin tietyn pituinen oleskelu Australiassa.

Isäni oli käynyt vain muutaman luokan kansakoulua. Käytännöllisesti katsoen hän lähti täysin kielitaidottomana toiselle puolelle maapalloa lentäen. Kuitenkaan en tiedä muuta erityisempää ongelmaa kuin että häneltä varastettiin ensimmäinen tili, kun hän ei ymmärtänyt viedä sitä heti pankkiin.

Sen verran isäni oli kuitenkin sisuuntunut kielitaidottomuudestaan, että palattuaan kotimaahan hän opiskeli englantia vanhoista oppikirjoistani koko loppuelämänsä ajan.

Kirjoittelimme lentopostikirjeitä Australiaan. Isäni asui ja työskenteli Canberrassa ja Wollongongissa. Aika pian saimme isältäni paluupostia. Hän kyseli kirjeissään tarkasti, miten kotona menee ja kuinka pärjäämme. Hänellä oli jo suunnitelmat uuden navetan rakentamisesta valmiina kotiinpaluun ajalle. Minua ja äitiänikin houkuteltiin lähtemään Australiaan, mutta äidilleni se oli mahdoton ajatus. ”Sinne kengurujen sekahan.”

Minusta tuntui tuohon aikaan monta kertaa, että elämä oli jässähtänyt paikoilleen ja ”likkakavereiden” kanssa oli usein riitaa. Silloin unelmoin, että nousen junaan ja kaikki kaverit itkevät perääni, mutta itse käännän ylpeästi selkäni ja lähden kohti Australiaa.

En kuitenkaan lähtenyt. Ylioppilaslakki alkoi tuntua mahdolliselta ja elämään tuli myös uusia kiintymyksen kohteita.

Isäni teki Australiassa töitä maalarina ja rakennusalalla ja palasi aikanaan takaisin kotiin navettaa rakentamaan. Vieraita meillä kävi paljon isäni kotiutumisen jälkeen ja tehtiinpä hänestä lehtijuttukin. Mutta vähitellen elämä sai taas entiset uomat. Markasta oli isäni Australiassa olon aikana otettu pois kaksi nollaa, satasesta tuli markka. Siinä oli isälläni totuttelemista eikä se aivan kommelluksitta mennytkään.