Olivia Gebhard - todellinen Elämän taiteilija

”Tapahtumat elämässäni ovat olleet ainutkertaisia. Elämäni on ollut todella suurta seikkailua ja tuntuu jatkuvasti sitä olevan”

 Olivia Gebhard

Olivia Gebhard teki elämäntyönsä laulajana, näyttelijänä ja teatterin ohjaajana. Saatuaan kuulovian hän joutui luopumaan esittävän taiteilijan tehtävistä. Tämän jälkeen hän osallistui moniin kulttuurikeskusteluihin ja lahjoitti omaisuutensa ikääntyneiden näyttelijöiden vanhuudenkodin, Thalian torpan, hyväksi Helsinkiin.

Lapsuudessaan ja oppikouluikäisenä hän vuosina 1902–1918 asui äitinsä perintötilalla Haukiputaan Kellon kylässä, mitä sekä Olivia että kellolaiset ovat paljon muistelleet. Taiteellisesta toiminnasta on säilynyt lähinnä sanomalehtitietoa. Vanhoilla päivillään hän laati muistelmia elämästään. Olivia itse ja sukulaiset hänen kuolemansa jälkeen toimittivat teatterimuseoon laajan asiakirja-aineiston, johon tämä kirjoitus suurelta osin perustuu. Koko aineistoa en ole käynyt läpi.

Aluksi esitän perusasioita Olivian elämänvaiheista, kun taas lopussa on muutamia esimerkkejä sitä, miten hän ikääntyneenä muisteli elämäänsä ja mitä mieltä hän oli muutamista asioista, kuten Kellon kylästä, vanhemmistaan, uskonnoista, kasvatuksesta, isänmaallisuudesta ja miehistä.

Merkittävää sukua

Olivian äiti Maria Liisa Nikki syntyi Kellossa 12.12. 1873 ja kuoli 10.10.1945 Helsingissä. Äidin isä oli varakas talollinen Jaakko Erkinpoika Nikkilä (3.3. 1832–10.10.1902) ja äiti Susanna Katariina Matintytär Alatalo Kalajoelta (29.5.1843–16.4.1880). Maria lähti jo nuorena USA:han.

Olivian isä Johan Gebhard syntyi 1867 Toholammella ja kuoli 1925 Keuruulla. Suku on hyvin tunnettu Suomen talous- ja taidehistoriassa. Johankin muutti USA:han ja toimi liikemiehenä San Franciscossa ja Alaskassa. Johan ja Mary (Maria) vihittiin avioliittoon San Franciscossa 23.12. 1896, ja Lilja Olivia syntyi siellä 23.11.1897. Hän oli pariskunnan ainoa eloonjäänyt lapsi. Olivia asui vanhempiensa kanssa Alaskassa St Michaelin kaupungissa, jossa hänen äitinsä toimi susikoirien kasvattajana.

Olivia kävi Alaskassa lastenkoulua yhdessä intiaanilasten kanssa ja otti koulussa ensimmäiset askeleet näyttelijänä. Kun hänen mielipiteitään ja käytöstään myöhemmin ihmeteltiin, hän sanoi: ”Olen lapsesta asti ollut tällainen, mikä johtuu kai siitä, että olen kasvatettu epäkristillisessä hengessä indiaanilasten kanssa.”

Johanin isä ilmoitti vuonna 1902 pojalleen Amerikkaan, että Marian isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden. Hän vaati poikaansa hoitamaan perintöasiat ja kuuluttamaan avioliiton myös Suomessa. Hän kertoi, kuinka Amerikasta oli kuulunut Suomeenkin uutisia maanjäristyksistä ja ennusti sellaista tapahtuvan myös San Franciscossa. Mary lähtikin Kelloon viisivuotias Olivia mukanaan. Isä tuli perässä ennustetun tuhoisan maanjäristyksen jälkeen vuonna 1908 ja asettui vaimonsa perimälle Nikin tilalle, jossa he elivät vuoteen 1918 asti.

Nikin tila

Nikin tilalla oli maata noin 300 hehtaaria, kahdessa asuinrakennuksessa oli 12 huonetta, yli 20 lehmää navetassa sekä muutama hevonen. Talossa oli palkattu pehtori ja monta palvelijaa. Gebhardit omistivat myös Kellossa myös osan Hälin tilasta.

Pariskunta,” Nikin herra ja Nikin rouva”, eli niin herraskaisesti, että kyläläiset teitittelivät heitä. Tytärtä kaikki sinuttelivat kutsuen häntä Nikin Viiviksi. Olivia on kertonut vanhemmistaan ja omista harrastuksistaan monissa yhteyksissä. Hän on luonnehtinut vanhempiaan epäkäytännöllisiksi, tosin hän piti äitiään hyvänä puhujana ja kulttuuriohjaajana. Pariskunta ei puuttunut talon maataloustöihin, heidän aikana kului pääasiassa lukemisessa, jopa yökaudet.

Viivi teki innokkaasti talon ulkotöitä, ja kylän tyttöjä oli hänen ystävinään. Heille oli ikimuistettavaa, kun he olivat päässeet ajelulle kartanon nelipyöräisillä kärryillä ja kuinka Viivi osasi ohjata näytelmiä ja kuoroja.

Olivia kävi kansakoulun kolme ylintä luokkaa Kellon Oravan koulussa 1906-1910. Opettaja Anna Kaitera on allekirjoittanut hänen päästötodistuksensa. Siinä oli kympit lukemisessa, laulussa ja voimistelussa sekä käytöksessä ja huolellisuudessa. Huonoimmat numerot, seiskat, olivat muoto-opissa ja käsityössä.

Kansakoulun jälkeen Viivi olisi halunnut suorittaa opintoja, jotka liittyivät maatilan hoitoon, mutta vanhemmat lähettivät hänet Oulun suomalaiseen yhteiskouluun ja asumaan kouluaikana ruotsinkielisen perheen kotiin. Sitä Olivia piti vääränä ratkaisuna, koska hän piti maalaistalon töistä, tavallisesta maalaiskansasta ja eläimistä.

Oululaisista Viivin mieleen jäi synkkä kuva, mikä johtui ilmeisesti siitä, että hän oli kovin maalaismainen kaupunkilaisten joukossa. Synkin kuva jäi rehtori Maunu Rosendahlista, joka pakotti hänet, teosofiperheen tyttären, pakkokasteeseen julkisesti yli kymmenvuotiaana.

Lukioluokilla hänen keskiarvonsa oli hieman keskitason alapuolella, parhaiten hän menestyi laulussa. Seitsemännen luokan hän kävi kahteen kertaan – omien sanojen mukaan rakastumisen seurauksena.

Viimeisen luokan opiskelu keskeytyi tammikuun lopussa 1918 Oulun taistelujen alkaessa. Hän osallistui sotaan ensiapu- ja huoltotehtävissä valkoisten puolella ja sai niitä varten koulutuksen ja todistuksen. Tarvitsematta sodan johdosta osallistua ylioppilaskirjoituksiin hän pääsi ylioppilaaksi tuona vuonna. Jälkeenpäin hän oli kiitollinen sodan lopputuloksesta, jonka johdosta Nikin tila sai säilyä suvulla.

Kun Venäjän keisari oli maaliskuussa 1917 kukistettu, perustettiin Kellon Nuorisoseurantalossa huhtikuussa Kellon Työväenyhdistys. Tilaisuudessa oli noin 300 henkeä. Keskustelun alettua Olivia sai ensimmäisen puheenvuoron, jossa hän hyökkäsi ankarasti yhdistyksen perustamista vastaan väittäen, ettei paikkakunnalla ole työväkeä, mikä osoittaa Viivin puutteellisia tietoja.

Keisarivallan aikana Kellossakin oli venäläisiä sotilaita vartiointitehtävissä. Venäjän kielen taitoisina Gebhardit seurustelivat heidän upseeriensa kanssa. Viivikin osasi hieman venäjää ja koulussa oppimiaan länsimaisia kieliä.

Kellossa on kerrottu, että Viivi oli ratsastanut venäläisten upseerien seurassa. Kerran oli tullut vastaan nuoria kellolaisia tyttöjä. Sekä ratsastajat että tytöt olivat pysähtyneet. Kun tytöt eivät tervehtineet upseereita, oli Viivi siitä huomauttanut. Yksi tytöistä oli vastannut Viiville: ”Äiti on sanonut, ettei ryssille tartte sanoa päivää”.

Seurustelua tsaarin virkamiesten ja upseerien kanssa kellolaiset eivät varmaan ”katsoneet hyvällä”. Vielä enemmän he inhosivat bolsevikkeja, joiden kanssa teosofien mainittiin veljeilevän. Olisikohan tässä syitä, miksi Gebhardit myivät heti sodan jälkeen suuren perintötilansa ja muuttivat Keuruulle, jossa isä sai paikan Haapamäen Terva- ja Tärpättitehtaan isännöitsijänä? Tätä äkillisen lähdön syitä ja perintötilan myyntiä on asiakirjojen niukkuuden takia muuten vaikea ymmärtää.

Kun 7.6. 1918 Haukiputaan suojeluskunnan Kellon osaston esikunta piti kokoustaan, oli esillä Viivin äidin Maria Gebhardin valitus esikunnalle, ettei täkäläisen suojeluskunnan puolesta ole hänelle annettu matkustuspassia. Maria sai passin, mutta hänen valituksensa antaa syyn olettaa, että epäluuloja oli heitä kohtaan. Ainakin äiti oli pimittänyt Haukiputaan elintarvikelautakunnalta tietoja talon elintarvikevarastoista.

Suuren talon myyminen Kellossa ei ollut mikään helppo asia, sillä pääomia oli kylässä vähän. Niinpä tilan ostamiseen osallistui aluksi monta isäntää Kellosta. Myöhemmin omistukset muuttuivat Nikin talon osalta siten, että kotitalot jäivät kellolaisille Isohätälälle ja Bovellalle. Bovellan siirsi saamansa rakennuksen lähemmäksi Kellon vanhaa maantietä ja se on säilynyt ainoana rakennuksena Nikin talosta. Talon vanha puisto Isohätälän puolella säilyi aluskasvillisuuden alla. Sitä nykyinen omistaja on saanut esiin1980-luvulla.

Olivian opinnot ja työpaikat

Olivia halusi teatterialalle, mihin moni tuttu häntä yllytti. Hänestä tuli kuitenkin Helsingin musiikkiopiston (nykyisen Sibelius-Akatemian edeltäjän) oppilas. Tuolta ajalta on peräisin hänestä otettuja kauniita valokuvia. Häntä luonnehdittiin viehättäväksi, sieväksi, älykkääksi ja sanavalmiiksi. Isän kehumakirjeen mukaan 1918 hän oli ”Villitystoimiston Päävillitsijä”. Vilkkauden ja aktiivisuuden voi hyvin kuvitella monien muidenkin tietojen perusteella.

Lopetettuaan kolmen vuoden kuluttua opintonsa musiikkiopistossa Olivia teki opintomatkan Itävaltaan ja Ranskaan 1921–1925. Perheellähän oli varaa kouluttaa ainoa lapsensa. Sen jälkeen hän oli Tampereen teatterissa 1925–1926 ja opintomatkalla Saksassa 1927–1928. Helsingin Kansanteatterissa hän toimi 1929–1930. Sitä seurasi toinen opintomatka Saksaan ja kiinnitys Lahden teatteriin 1934–1935.

Sen jälkeisestä urasta teatterialan bibliografioissa on mainintoja näyttelijänä, operettilaulajana ja kapellimestarina 1938–1999. Lisäksi matrikkelissa on maininnat: Koiton näyttämö 1931, Bror Niskan kiertue 1936, Jurkan kiertue 1936, Kotkan MT 1936–1937, Lahden teatteri 1938–1939 Eränäyttämö r. y. 1940, johtaja Lahden Työväen Teatterissa 1941–1942. Omia konsertteja hänellä oli mm. Tampereella, Helsingissä sekä Pariisissa ja Wienissä. Hän teki matkoja myös Viroon ja Puolaan.

Olivia sai olla Kansan Kuvalehden numeron 6/1933 kauniissa kansikuvassa mainostamassa omaa tulevaa konserttiaan. Hänen kasvonsa koristivat myös Radiomaailma –lehden kantta 1932 ja tekstissä kerrottiin, että hän edellisellä viikolla ilahdutti laulullaan radionkuuntelijoita.

Ainakin osa alkuvuosien konserttiarvosteluista, joita Olivia oli säilyttänyt, oli positiivisia, kuitenkin löytyi moitittavaakin. Lehtiarvosteluja ja julisteita Olivia liimaili myöhemmin leikekirjaansa. Teatterin puolella häntä pidettiin aluksi alokkaana ja liian viihteellisenä, mitä hän varmaan olikin. Eräs arvostelija piti tosin onnena, ettei hänellä ollut koulutuksen tuomia huonoja näyttämötottumuksia, ”vinoon ohjaamisen” tulosta, mitä sanontaa hän myöhemmin käytti. Parhaat arvostelut hän sai näyttelijä-laulajauran loppuvaiheissa Kotkassa ja varsinkin Lahdessa mm. rooleistaan Niskavuoren emäntänä ja hysteerisenä Marttana. Heikki Klemetti antoi hänen lauluistaan hyvin positiivisen arvioinnin vuonna 1939.

Edellä olevan kiinnitysluettelon mukaan Olivian työpaikat, milloin näyttelijänä, ohjaajana, lavastajana ja johtajana vaihtuivat niin nopeasti, että sille toivoisi varmaa selitystä. Mahdollinen syy voi olla yleisessä tavassa vaihtaa usein työpaikkaa. Ehkä muita syitä voisivat olla myös Olivian särmikäs ja impulsiivinen luonne, omalaatuisuus sekä työtovereiden kateus, olihan Olivia heidän joukossaan poikkeuksellisen varakas ja hänellä oli runsaasti ulkomaisia kokemuksia, joita hän ei pitänyt ”vakan alla”.

Ainoa Olivian itse kirjoittama näytelmä lienee Kultainen kissa 1932. Se oli ilveily, jossa roolihenkilöinä oli kaksi suomalaista, kaksi unkarilaista ja yksi ranskalainen ylioppilas. Olivia teki siitä omaperäisen käsiohjelman, jossa oli kaupallisia mainoksia ja hän omalla nimellään suositteli tuotteita, kuten Palmu-saippuaa ja esitteen painanutta kirjapainoa. Tällaista, kuten myös konsertin mainosta kuvalehden kansikuvan tekstissä, ei liene yksikään muu taiteilija tehnyt?

Lotinanpellon Liljana

Jatkosodan aikana Olivia toimi Aunuksen teatterissa. Hän järjesti oman myös oman viihdytyskiertueen. Varsin menestyksekkääksi muodostui hänen roolihahmonsa ”Lotinanpellon Liljana” jatkosodan loppuvuosina, jolloin hän lauloi Matti Jurvan, Alfred Tannerin ja nimimerkki Pallen kupletteja yhtyeen säestäessä. Hän kirjoitti myöhemmin, että hän oli esiintynyt kuplettilaulajana monella paikkakunnalla.

Sotavuosien jälkeen Olivia katosi julkisuudessa niin perusteellisesti, että nimimerkki ”Alikersantti Aunuksen lohkolla” tiedusteli sanomalehdessä: ”Minne katosi Lotinapellon Lilja?” Hänen mielestään laulajatar tulkitsi Tanneria aivan herkullisen hienosti omalla persoonallisella, suuria eleitä karttavalla tavallaan. Hänessä itsessään oli hersyvää pakotonta huumoria, joka tehosi luonnollisella hyväntuulisuudellaan. Olivia vastasi kirjoitukseen toteamalla, että hän oli ammatiltaan laulaja, jolle sota tarjosi ainutlaatuisen esiintymistilaisuuden.

”Sain laulaa aamusta iltaan vuodet umpeensa yleisölle, josta koko maailma puhui. Siinä tuli yritettyä kahdestakin syystä: etteivät olisi pakanneet kuorma-autoon ja lähettäneet kotirintamalle ja etteivät sotilaat itse asemasotaan kyllästyneinä olisi pakanneet kamppeitaan ja lähteneet taivaltamaan kohti kotikontujaan. Tästähän syystä meitä viihdyttäjiä sinne lähetettiinkin, ja siellä määräsi yleisön maku ei esiintyjän”.

Olivia jätti henkilöllisyytensä etunimen varaan. Vaikuttaa siltä, että esiintyminen kuplettilaulaja oli hänelle kansalaisvelvollisuus ja myös seikkailu sodan aikana, jolle hän ei myöhemmin antanut taiteellista arvoa.

Mainittakoon myös, että Olivia piti paljon Aunuksesta. ”Aunus oli ihana, se oli niin aitosuomalaista seutua, slaavien ansiosta sellaisena säilynyt. Germaanithan ovat tärvelleet ugrit koko pituudelta aina Jäämereltä Turkkiin. Kuinka onnellinen minä olinkaan Aunuksessa.”

Aunuksen aikaansa Olivia muisteli sota-ajan lehtiartikkelissa: ”On tipahdettu reestä siperialaisessa lumimyrskyssä, on juostu paljasjaloin pitkin soiden kapulateitä, on yövytty korsuissa, jotka omalaatuisessa korsuarkkitehtuurissaan ovat toinen toistaan ihmeellisempiä ja viihtyisämpiä kuorimattomine mäntykeppikoristeluineen ja jättipuista tehtyine huonekaluineen. On pelätty hirtettyjen munkkien kummittelua kolkon komeassa luostarissa, juostu desantteja pakoon ja on kärsitty sydämentykytystä hurmuriluutnantin takia, joka korsunsa kummulla ylväänä komensi tulta neljän tykin ulvoessa syksyisessä yössä. On siinä vähäiselle naisparalle siviiliin palattuaan loppuiäkseen jännittävää märehtimistä.”

Olivian kuulon huononeminen

Tykkien metelissä on osasyy Olivian ennenaikaiseen kuuroutumiseen, mistä syystä hänen oli lopetettava omat esiintymisensä heti sodan jälkeen. Sen on täytynyt olla esiintyvälle taiteilijalle alle 50-vuotiaana suuri järkytys.

Kuulovamma alkoi hänen toimiessaan käämijän apulaisena sotavuosina 17.1.–28.5.1940 Oy Radio E. Helbergin radiotehtaassa Helsingissä. Meluisat rintamaolot pahensivat vammaa. Sodan mentyä ohi hän anoi valtiolta kuulolaitetta ja teki yksityiskohtaisesti selkoa niistä oloista, jotka olivat vammaa aiheuttamassa. Lääkärin lausunto hänen vammastaan oli kuitenkin sellainen, ettei hän saanut korvausta eikä eläkettä.

Olivia auttoi nuoria lahjakkaita aloittelijoita teatterin parrasvaloihin. Heitä oli ennen kaikkea Eeva-Kaarina Volanen, joka lähetti hänelle kauniin kiitoskirjeen syksyllä 1944. ”En ollut vielä 50 vuotta kun sota loppui. Ja minusta tuntui, kuin elämäni olisi loppunut. En aavistanut, kuinka pitkä on elämä ja kuinka ihana on vanhuus.”

Vieraita Olivian kotona

Olivia piti epäsäännöllisesti vieraskirjaa. Sen mukaan hän vietti mm. 60- ja 70-vuotispäiviä. Vieraskirjaan kirjoitti moni näyttelijä nimensä kuten Sylvi Salonen, Jalmari Rinne, Ansa Ikonen, Tarmo Manni, Irma Seikkula ja monet muut.

Viimeisen kerran hän on käynyt Kellossa talvisodan aikana 1939 tultuaan pommituksia pakoon. Hän halusi säilyttää vanhat muistonsa Kellosta, eikä nähdä, miten se oli muuttunut. Kuitenkin hänen Helsingin asunnoissa monet kellolaiset ovat saaneet käydä.

Yksi vieraista eräänä päivänä oli kellolainen opiskelija 19-vuotias Paavo Kaijala, jonka vanhemmat olivat olleet Gebhardien perhetuttavia Kellossa. Paikalla olleita ihmisiä, ja Olivia esitteli suuripiirteisesti kädellä osoittaen ja sanoen: Tuolla istuu teatterilaisia, tuolla on Lauttasaaren kommunisteja, tuolla Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäseniä ja tässä on vieraita minun rakkaasta kotikylästäni Kellosta.

Paavolla oli sievä kimppu kieloja ja ojentaessaan ne Olivialle, tämä tuli äkäisen näköiseksi ja heitti kielot lattialle nurkkaan eikä puhunut pitkään aikaan mitään. Myöhemmin Paavo otti selvää kukkaiskielestä ja sai tietää, että kielot viestittävät halua ”tahdon sänkyyn kanssasi”.

Sama Paavo on myös kertonut, kuinka hän 1950-luvulla yritti keskustella Olivian kanssa Helsingissä kolisevassa raitiotievaunussa. Olivialla oli suurikokoinen kuulolaite rintojensa välissä. Kun Olivia ei kuullut puhetta, hän avasi puseroaan ja käski puhua kuulolaitteeseen. ”Puhu tänne”, hän komensi.

Olivia teki testamentin 50-vuotiaana

Olivia asui Helsingin Lauttasaaressa äitinsä kanssa omakotitalossa, jossa hän piti koiratarhaa ja kasvatti koiria. Leikekirjassa on muistoja tästä, mm. siitossopimuksia ja koirien sukutauluja. Tästä harrastuksesta hänen piti luopua ympäristön asukkaiden valitusten johdosta.

Äiti Maria kuoli vuonna1945, minkä jälkeen Olivia teki Lauttasaaren kodista huoneteatterin, jossa oli 30 neliömetrin kokoinen katsomo ja 20 neliömetrin suuruinen näyttämö. Avajaiset olivat lokakuussa 1955, näytelmänä oli ”Kaasuvalo”. Näyttämö olisi voinut menestyä, mutta viranomaisten tarkastuksessa 1957 tilat osoittautuivat niin puutteellisiksi, että se piti sulkea.

Olivia teki testamentin 19.2.1947 ja perusti Maria ja Olivia Gebhardin Taiteilijakoti-yhdistyksen, jota rahoitti hänen Arkadia- säätiönsä, joka oli perustettu jo 23.3.1946. Olivia luovutti sille Lauttasaaren kiinteistön oikeudella asua siinä. Hän toimi säätiön puheenjohtajana.

Tarkoituksena oli perustaa ikääntyneille näyttelijöille vanhainkoti Lauttasaareen ja hankkia muita asuntoja vähävaraisille taiteilijoille sekä mahdollisuuksia lepoon ja virkistykseen. Hankkeessa olivat apuna mm. Verneri Veistäjä, tohtori Kurkiala, nimimerkki Arijoutsi, Juhani Nuotto ja Tauno Peltomäki. Olivian omien sanojen mukaan tämä hanke oli ensimmäinen Suomessa. Malli taisi tulla taiteilijakoti Lallukasta, jonka asukkaana oli ollut Olivian setä, taidemaalari Albert Gebhard.

Suunnitelmana kuitenkin muuttui. Niinpä rakennettavan vanhainkodin paikka muuttui Suomen näyttelijäliiton vuonna1949 perustaman Näyttelijöiden vanhuudenkotisäätiön takia, jonka tukijaksi Olivia siirtyi. Se perusti vanhainkodin Munkkiniemeen, nimeltään Thalian torppa. Peruskivi muurattiin Ida Ahlbergin 100-vuotissyntymävuonna 1957. Sen alkurahoittajiksi mainittiin Friskit ja Haarla sekä Olivia Gebhard. Jälkeen jääneissä muistiinpanoissa Olivia sanoo antaneensa noin kolmanneksen taiteilijakodin alkukustannuksista. Thalian Torppa valmistui 1962. Seuraavana vuonna oli sanomalehdessä maininta, että Olivia oli luovuttanut kaiken kiinteän omaisuutensa säätiölle. Arkadia-säätiö lakkautettiin virallisesti 29.3.1963.

Näyttelijöiden vanhuudenkotisäätiön hallitus, jonka jäsenenä Olivia oli kuolemaansa saakka, myi vuonna 1962 hänen Lauttasaaren kiinteistönsä 22.500.000 vanhalla markalla, ja samassa yhteydessä osti Helsingistä viisi asuntoa 12.500.000 markalla sekä Olivian käyttöön asunnon Hietalahdenkatu 10:stä 7.800.000 markalla. Siinä Olivia asui kuolemaansa saakka vuoteen 1976. Tuohon aikaan Jalmari Rinne oli sekä Näyttelijäliiton että Thalian torpan johdossa . Hän ja hänen vaimonsa Ansa Ikonen olivat paljon tekemissä Olivian kanssa ja saivat monta kertaa hänen tekemiään leipomuksia.

Erään lehtileikkeen mukaan 25.5. 1966 Thalian torpassa oli aamukahvitilaisuus, joka radioitiin. Sen mukaan kuuntelijoille annettiin (nimimerkki ”Harhauttavat tiedot” mukaan) ymmärtää, miten näyttelijäkoti Thalian torppa oli saatu aikaan: Mainittiin sen syntyneen näyttelijätär Hilja Jorman kuningasajatuksena, mutta ei sanottu sitä, että suurimpana lahjoittajana oli laulajatar-näyttelijätär Olivia Gebhard. Olivian mielipide, ettei hän saanut tarpeeksi kiitosta antamastaan suuresta lahjoituksesta, ilmenee mm. tästä lehtijutusta.

Olivia itsekin asui lyhyen ajan Thalian torpassa, mutta sen henkeä hän myöhemmin rajusti moitti. ”Elämäni oli helvettiä tuossa talossa. Se on kovanaamojen talo… Lahjoitukseni oli viimeinen ripe esi-isieni suuresta omaisuudesta, jota minä olen parhaina päivinäni hyvin hanakasti ja ainoana ja viimeisenä perillisenä tuhlannut.”

Nämä purkaukset olivat ilmeisesti tilapäisiä, ja johtuivat hänelle sopimattomasta asumismuodosta ja henkilöriidoista.

Lahjoituksen jälkeen 1962 Olivia oli usein rahapulassa ja joutui jopa lainaamaan säätiöltä jo 1950-luvun alussa. Rahapulaansa hän lievitti ottamalla alivuokralaisia, veturinkuljettajia ja näyttelijöitä, kerran mm. Juhani Juustisen. Olipa liikkeellä uutinenkin, jonka mukaan Olivia olisi tehnyt vararikon!

Muistelmia ja kannanottoja viimeisinä töinään

Muutettuaan Hietasaarenkadulle Olivia tunsi ”tulleensa elämän iltaan. Minä en muuta toivo kuin saada palvella lahjoillani ihmiskuntaa elämäni loppuun asti, s.t.s.(=se tahtoo sanoa) olla hyödyksi.” Kolme vuotta myöhemmin hän kirjoitti, että leikekirja on ” voiton puolella ja alan kirjoittaa näytelmää ja elämäkertaani.” Ne eivät toteutuneet.

1960-luvulla Olivia kirjoitti paljon ja järjesti kolmeen suureen leikekirjaan katsauksia elämänsä vaiheisiin. Niissä on valokuvia, asiakirjoja ja lehtileikkeitä. Lisäksi hän kirjoitti paksuihin vihkoihin muistelmiaan, joita hän käsialasta päätellen myöhemmin täydensi, mistä syystä jälkikäteen on vaikea ottaa selville, milloin ne on kirjoitettu ja keitä henkilöitä on valokuvissa, sillä bibliografiset tiedot yleensä puuttuvat. Käsin kirjoitetut tekstit ovat lisäksi luonnosmaisia ja katkelmallisia. Sen sijaan viimeistellyt tekstit olivat tiiviitä, lennokkaita ja omaperäisiä, mutta ne olikin tarkoitettu julkaistaviksi. Niitäkin on paljon.

Olivian kirjallinen aineisto (muistiinpanoja, valokuvia, dokumentteja, kirjoja, roolivihkoja ym) käsittää kymmenen suurta kansiota Teatterimuseon arkistossa Helsingin Kaapelitehtaalla (TeaM).

Käsinkirjoitetut vihkot Olivia on nimennyt aihepiirien mukaan: Viisaus, Suomalaisuus, Uskonto, Sekalaisia teemoja ja Terveys, ravinto, sairaudet, laihduttaminen sekä Elämäkertani, Elämäni menoa ja Päiväkirja. Niissä on paljon asiaa. Kirjoituksista käy ilmi, että hän seurasi tiivisti aikaansa ja luki paljon. Hänen kirjoituksensa ovat kuitenkin katkelmallisia ja useat niistä epäselviä. Useissa yhteyksissä hän toi esille suuren halunsa tuoda jälkipolvien tietoon mielipiteensä ja elämänvaiheitaan.

Hän osallistui lehdistössä polemiikkiin sekä omalla nimellään että useilla eri nimimerkeillä mm. eläintensuojelusta, uskonnosta ja naiskysymyksestä (piirtäjä Kari Suomalaista vastustaen). Vain kerran hän otti selkeästi kantaa pohjoissuomalaiseen kysymykseen kirjoituksessaan ”Minne Pohjolan yliopisto” 20.10.1965 Uudessa Suomessa. Hän ei siis käyttänyt nimeä Oulun yliopisto, mikä lienee protesti Oulua kohtaan.

Kirjoituksista käy lisäksi ilmi, ettei Olivia myötäillyt valtavirtoja, vaan toi rohkeasti esiin omat ja teosofiset näkökannat.

”Elämäkertani” -vihkon sisäkanteen hän kirjoitti jossain vaiheessa : ”Kellolainen Olivia Gebhard, vainottu kovan onnen lapsi”. Kirjoituksessa sana kellolainen johtuu kaiketi siitä, että vanhenevan ihmisen tavoin Olivia piti lapsuuden ja kouluajan asuinympäristöä kotiseutunaan, sana vainottu tuo mieleen Olivian syrjimisen sekä sanat kovan onnen lapsi hänen kuuroutumisensa ja 1960-luvulla tapahtuneen tapaturman, josta hän kärsi ainakin kolme vuotta 1969–1971.

Olivian viimeisiä päiväkirjamerkintöjä ovat seuraavat lyhyet maininnat:

1971: ”Hirveä puute ajasta! Ei saa kuluttaa aikaa puhelimeen, eikä suunsoittoon. Lehdet on luettava hotaisemalla. En käy kylissä, enkä ota vastaan vieraita, ainoastaan oppilaita, jos he ovat lahjakkaita. … Olen lakannut tekemästä syntiä. Jos ihmiset tietäisivät, kuinka helppoa se on, hui hai ja sillä siisti…

Minulla on kaikkea, suuri kaunis koti. Rahaa tarpeeksi mutta ei liikaa. Mutta tämä kaikki on tullut osakseni liian myöhään. Olen vanha, olen loukannut päätäni jatkuvasti. Muisti huononee ja mielialani. Olisinpa edes 10 vuotta nuorempi.

1972 pääsiäisviikkona. En tiedä mitä tehdä. Yksinäisyyden tunne kasvaa päivä päivältä. Tuntuu kuin olisin ainoa lajini edustaja. Synnin ja armon oppi tekevät terää.

Olivia kuoli 24.7.1976. Ennen kuolemaa säätiön palkkaama nainen piti hänestä huolta. Kuoleman jälkeen Olivian arvokasta irtainta omaisuutta, kuten piano, tyylihuonekaluja ja maalauksia, siirrettiin Thalian torppaan ja säätiön kesäkotiin Syvärantaan Savonlinnan lähelle sekä säätiön ostamiin asuntoihin.

Olivian ajatuksia eri aloilta

Viivin kuvailut vihkoissa Päiväkirjani ja Elämäni on aiheellista käsitellä vanhenevan ihmisen muistikuvina. Ne ovat lähinnä 1960-luvulta. Niitä lukiessa on otettava huomioon, että hänen muistikuvansa olivat silloin vuosikymmenien takaa ja ne voivat olla puutteellisia.

Koska muistiinpanot on useissa yhteyksissä laadittuja ja paikoin hyvin lyhyitä sekä impulsiivisen luonteen ja ikääntymisen johdosta asiasta toiseen hyppelehtiviä, päätin koota niitä yhteen tietoja juuri kommentoimatta. Niinpä seuraavassa on paikoin suoria sitaatteja ja muutamassa kohdin tämän kirjoittajan koostamia.

Kellon kylästä

Tämä maapallon pinnassa on neljä kohtaa, hyvin etäällä toisistaan sijaitsevaa kohtaa, jotka olivat merkinneet minulle paljon, näyttelemällä suuria toisistaan eroavia rooleja elämässäni. Ne ovat Beringin mereen pistävä niemi Alaskan puolella, Kello ja Oulu, Wien ja Lauttasaari, jossa olen asunut pisimmän osan elämästäni.

Kellon kylä sijaitsee suuren Haukiputaan pitäjän etelälaidalla, aivan Oulun rajaviivalla. Kellon erottaa kirkonkylästä leveä asumaton metsä. Rotuerokin on huomattava. Kellolaiset naivat vain kellolaisia, haukiputaalaisista en tiennyt, keitä he naivat.

Kellolaiset ovat rotupuhdasta kalastaja-aatelia…ylpeää, häjyä ja raakaakin. Kellolaiset ovat Suomen maalaisia. Oululaiset erottuvat jyrkästi kellolaisista. Inhosin kaupunkilaisia.

Kellolainen oli vieraanvarainen. Lisäksi kellolainen suuttui kieroudesta, joka tulikin aina ilmi. Naapurit pitivät siitä huolen. En edes lasna tyttösakissa uskaltanut kuiskutella jonkin korvaan, sillä siitä seurasi ilmitappelu. Häissä ja hautajaisissa oli ruokaa hirveästi. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon kukin söi, sillä tuohon aikaan oli tapana ”ruusata”, ainakin Kellossa. Häissä myös tapeltiin pikkutunneilla.

Rakastin Kelloa ja kellolaisia. Oulussa tuntui, että tämä oli väärä paikka minulle.

Kellossa hallan tuoksu tuli viljavainioiden yli suurelta suolta, jonka takana oli metsää ja metsän takana meri, joka oli aina äänessä. Meri oli avara ja huonolla säällä hurja.

Joka ei tajua autiomaan tasangon yksilöllisyyttä, ei tajua mitään.

Kataja on havupuista kaunein, jos se saisi kasvaa täyteen kokoonsa. Suomalainen ei tajua katajan eikä pajun kauneutta.

Minä kuulun niihin, jotka elivät voidakseen hiihtää, vaan hiihdin, että pääsisin kansakouluun peltoja myöten, kun tiet olivat niin tukossa, ettei aidan seipäitä näkynyt. Enää siedä hiihtämistä, sillä sain siitä Kellossa tarpeeksi… Kello – lunta, paljon lunta ja erilaista lunta, pehmeää lunta, kinostunutta lunta, kiiltävää kovapintaista lunta… Kellon kotoa ei päässyt minnekään pyryllä ilman suksia.

Minulla oli pikkulapsena ainutlaatuinen ympäristö Alaskassa ja sitten suuren kartanon tulevana perijänä Kellossa. Kuulun niihin suomalaisiin, jotka ovat lapsena olleet etsinnän kohteena, kun sudet liikuskelivat kylällä. Lehmän lannan hajussa olen kasvanut.

Kello oli minulle paratiisi, enkä minä olisi Kellosta koskaan lähtenyt, jos eivät olisi kouluun pakottaneet. Siellä minä eläisin ilman oppikoulua ison talon emäntänä ja soittaisin suutani kunnanvaltuustossa.

Äiti ja isä

Äidissä ja isässäni oli sellaista itämaista velttoutta tai tsehovilaista saamattomuutta, kohtalon uskoa. Seurusteltiin ja haaveiltiin öljylampun ja uunin valossa. Me kaikki emme muuta tehneetkään. Kaipasimme Jotain ihmeellistä, suurta rakkautta, onnea, kauneutta. Pitkät ateriat ruokasalissa, ei kiireellä. Ikkunoiden alla koivuja, ruohokenttiä joissa ei koskaan liikuttu, koska rakennukset estivät tästä osasta puistoa auringon paisteen. Koivunrunkopilaripuisto, hoitamattomat ruohottuneet käytävät, umpeen kasvanut kostea lehtimaja, jossa ehkä kerran kesässä juotiin kahvi. Haikea tunnelma buddhalaisessa hengessä, kaipuuta ja uskoa nirvanaan.

Koko myöhäislapsuuteni ajan teimme lähtöä Ceyloniin, Seppäset ja me. Tarkoitus oli myydä maat ja metsät ja muuttaa Intiaan, mutta ei vain tullut muutettua. Parempi näin. (Seppäsillä oli suuri huvila Kellossa, joka nyt raamattuopistona)

Isä istui ikkunassa muistoihinsa vaipuneena, tuijotti hämärtyvää Kellon aavikkoa ja lauleli mollisointuisia lauluja. Oli ihme, että hän jaksoi elää. Isän silmistä oli kadonnut Alaskan ankara katse…

Minun aikana hukkui vain yksi kellolainen ja häntä surtiin pitkään. Äiti voivotteli viikkokaudet kuuluvalla äänellään kuin entisajan itkijänaiset. Itkijänaisten tapaan hän valitti Amerikassa pitkään ja kovalla äänellä myös isänsä kuolemaa sekä myöhemmin teosofi Pekka Ervastin kuolemaa.

Rakkauteni eläimiin on ollut suorastaan epänormaalia. Rakastin koiria ja lehmiä. Lehmä on jalo ja vanhurskas eläin. Lehmät ymmärtävät musiikkia. Kotona oltiin kohteliaita eläimiä kohtaan, niiltä jopa pyydettiin anteeksi ja ne meiltä.

Äitini halusi elää ulkopuolella yhteiskunnan. Äidilläni oli intiaanin luonne ja ulkomuoto, mutta iho oli vaalea. Minulla oli suuri halu ottaa osaa yhteiskuntaelämään ja korjata epäkohtia. Mutta äitini piti minua niin kovassa kurimuksessa, ettei minulle tullut itseluottamusta. Se kasvoi vasta äitini kuoltua. Äitini moitti minua jatkuvasti. Tuskinpa kukaan on saanut äidiltään niin paljon haukkumista kuin minä.

Äitini oli pohjoispohjalainen, tumma kekälesilmäinen talonpoikaisnainen, joka kasvatti minut kalevalais-buddhalaisessa hengessä ja iski minuun lähtemättömän vihan kirkkoa kohtaan.

Äitini ei kasvattanut minua viisaasti s.t.s. taloudellisesti. Sain pienenä niin vähän rahaa, että tultuani aika-ihmiseksi en osannut käyttää rahaa viisaasti… Usein sain kuulla äidiltäni, kuinka epäonnistunut olin. Äidissäni oli jotain tuollaista kesyttymätöntä. Hän oli vallan hirveä, kun suuttui.

Pää, johon painoin ylioppilaslakin, tuntui täysin tyhjältä. Tuntui että olin tuhlannut arvokasta elämää hyödyttömään

Isän kasvatus oli sanatonta, äidin kasvatus monisanaista.

Kotona lapsen kasvatuksessa käytettiin tehokkaasti sanaa ”Karma”, joka sisälsi ajatuksen ”minkä taaksesi jätät, sen edestäsi löydät.”

Minusta kasvatettiin aamusta iltaan sivistynyttä sillä seurauksella, etten pidä ruotsin kielen taitoa enempää kuin kristinuskoa sivistyksen merkkinä.

Nuorille olisi sallittava oma-aloitteellisuutta. En saanut järjestää edes leikkimökkiä mieleni mukaan, vaikka meillä oli maata 300 hehtaaria.

Lapsille on suureksi hyödyksi asua maaseudulla

Olen sitä mieltä, että ihmisen koulutus Suomessakin on aloitettava hyvin varhain ja sitä on jatkettava itse kunkin kuolemaan asti. Minut pantiin Alaskassa kouluun saman vuoden syksyllä kun täytin 4 vuotta. Jos lapselle opetetaan vain totuutta ja hyödyllisiä asioita, ei koulunkäynti häntä rasita niin kuin hyödyttömät asiat, kuten vuosiluvut.

Uskonnoista

Teosofia oli Olivialle kodin perintöä Amerikasta. Hän liittyi teosofisen Ruusu–Risti -yhdistyksen jäseneksi 1920luvun alussa. Olivia ei kuitenkaan saanut seuran johdon arvostusta eikä päässyt laulamaan seuran tilaisuuksissa, vaikka oli oopperalaulaja. Tätä hän valitti eräässä kirjeessään heidän johdolleen ja oli pahoillaan äitinsäkin odotusten takia. Hän kertoi suunnitelleen testamentin tekemistä yhdistykselle mutta oli perunut sen. Yhdistyksen johto puolestaan huomautti, ettei Olivia ollut maksanut seuran jäsenmaksuja. Vasta vuonna 1961 hän sai tilaisuuden pitää puheen teosofin hautajaisissa.

Olivian kritiikkiä purevimmasta päästä

”Kyllä suomalainen on hirvittävä olento, että se voi omaksua itselleen sellaisen uskonnon kuin helvetin oppi. Ei sellaista taivasta löydy, joka voisi hyvittää kaikki ne kärsimykset, jotka olen läpikäynyt tässä maassa. Zenbudhistisessa kodissa kasvaneena oli helvetin uskonto hirvittävä oppiaine. On ihme, ettei minusta tullut raivohullua kouluiässä. Minun vihani kristittyjä kohtaan on rajaton ja että ne jatkuvasti syöttää tuollaista saastaa nuorillekin. Kun ihminen ei ole itse kristitty ja joutuu elämään koko elämänsä näiden synnissä siinneiden ja syntyneiden kanssa, niin ei se ole ollut helppoa. ”No mitä Sinä sitten uskot?”, minulta kysytään. En mitään. Miksi pitää ylipäänsä uskoa ? Minä tiedän tai en tiedä puhtaalla omallatunnolla. On se puhdas,, miksi sitä likaisin. Olen minä ennen liannutkin, mutta likainen omatunto on niin raskas taakka, etten minä sitä enää likaa. (Elämäni menoa 9.8.1970)

Olivia ei pitänyt uskonnossa siitä, että synnit sai nopeasti anteeksi ja sen jälkeen voi surutta tehdä uutta syntiä uudelleen anteeksi pyydettäväksi.

Olivia ihaili niin paljon kalevalaista kulttuuria, että innostui Lemminkäisen temppelin etsimisestä ja valitti ettei hän enää voinut avustaa sellaisen rakentamista.

Miehistä

Lapsena Olivia piti pojista, Alaskassa etenkin yhdestä 4-vuotiaasta intiaanipojasta, jonka sepaluksen aukaisemista hänen piti pissahädässä auttaa. Poika oli tosin mieluinen, sillä hän oli yhtä kiinnostunut oppimaan asioita kuin Olivia itse. Kellossa hän kertoo telmineensä poikien kanssa jopa heinäladoissa menettämättä kuitenkaan neitsyyttään. Kymmenvuotiaana hän rakastui silmittömästi erääseen haitarinsoittajaan. Lukion keskimmäisellä luokalla hän rakastui, oppi suutelemaan ja jäi luokalle.

Aikuisiässä hänen seurustelunsa ruotsalaismiehen kanssa johti aborttiin, jonka tekeminen oli raskas ja kohtalokas: ”Puolet emästäni ja toinen munasarja oli poissa… Olin tottunut elämään talonpoikien kanssa ja tässä syy, etten viihdy herrojen seurassa ja en ole vallassa olevien suosiossa … Minua inhotti liikkua rintamalla naisseurassa.”

40-vuotiaana 1937 Olivia meni naimisiin 25-vuotiaan miehen, kotkalaisen autonkuljettaja-näyttelijän Keijo Seppäsen (1912-1977) kanssa. Rintamalla ja Lahden teatterissa Keijokin oli suosittu näyttelijä.

Näin hän muisteli aviomiestään: ”Kotkasta löysin miehen, jonka kylkiluusta olin tehty… Silmää räpäyttämättä menin hänen kanssaan vihille, mikä sitten osoittautui harkitsemattomaksi teoksi. En ottanut huomioon, että miehellä on monta kylkiluuta”. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1946, mitä Olivia piti itsestään selvänä heidän luonteenpiirteidensä samanlaisuuden takia. ”Ei hänestä minun miehekseni ollut. Kaunis hän oli ja kiltti, mutta liiaksi boheemi ja liian nuori… Avioliittoni oli heti alkuunsa tuomittu lyhytikäiseksi. Olimme liian samanlaisia. Meitä miellytti äkkirakkaus, kuuma epäsovinnainen jopa luvatonkin rakkaus, joka aina päättyy eroon. Hän oli 15 vuotta minua nuorempi, jonka äidiksi olisin sopinut, mutta hän kutsui minua lapsekseen. Oli se vaiherikas avioliitto, oli ihanaa taivaallista onnea, oli itkua ja uskottomuutta molemmin puolin.”

Tämän kokemuksen jälkeen Olivia ei halunnut enää mennä naimisiin.

Olivialla oli kuitenkin monta läheistä miesystävää. Vielä 69-vuotiaana hän kirjoitti: ”Olen nuori ja elämänhaluinen.” Vuotta myöhemmin hän sanoi Kauko Väyryselle, että hän on pannut poikki suhteensa 30 vuotiaan heilansa kanssa, koska hän halusi vielä vaihtaa niitä.

Isänmaasta

Olivia äitinsä tavoin ihannoi kalevalaista aikaa, jolloin suomalaiset olivat itsenäisiä. Itsenäisyyden menetys alkoi ristiretkiajasta 1100-luvulta, jolloin suomalaiset pakotettiin Ruotsin vallan alle, mistä syystä hän ei pitänyt Ruotsista eikä sen kielestä.

Hänen mielestään kansan olemassaolo on täysin riippuvainen sen erikoispiirteiden säilymisestä, ei sen enempää itsenäisyydestä kuin isänmaastakaan. Siitä ovat juutalaiset ja mustalaiset esimerkkinä. Pitkien miehitysten aikana säilyimme kansakuntana rodullisen kulttuurin avulla.

Kansalle rodullinen kulttuuri on tärkeämpi kuin sen asuma-alue, jota ei voi kuljettaa mukanaan niin kuin rodullista kulttuuria voi kuljettaa maailman äärestä toiseen. Valloittajat tämän tietäen tuhoavat kulttuurin ensimmäisenä.

Suomalaiset tarvitsevat oman isänmaan. Epäisänmaallisuus ja ulkomaisen ihailu ovat muodostumassa Suomessa vakiintuneeksi ajatustavaksi. Se on pelottavaa. Tosin isänmaalliset juhlat ovat usein suvaitsemattomuuden ja tahdittomuuksien juhlia. Liekö millään vahingoitettu niin paljon isänmaata kuin väärällä isänmaallisuudella.

Olivia varmaan ajatteli, että eri henkilöt suhtautuvat hänen muistelmiinsa eri tavoin kirjoittaessaan seuraavat sanat: ”Kiittäkää tai moittikaa, se on minulle yhdentekevä asia. Pääasia on, että saan sanoa sanottavani, jota minulla on loputtomasti.”