Olga-mummon elämä tsaarinajoista tasavaltaan, Venäjän vallasta vaiheitten kautta itsenäisyyden aikaan

Suomi ei ollut vielä edes Suomi, kun Olga-mummoni syntyi. Alunperin Olga-mummo oli sukunimeltään Sukara ja sittemmin Manninen, ja hän eli ajat, jolloin Suomi muuttui itäisestä valtiojärjestelmästä joltisenkin läntiseksi kulttuuriksi. Mummoni syntymän aikaan Suomi oli Suomen suuriruhtinaskunta, vuodet 1809–1917 olivat suuriruhtinaitten aikaa, mikä kuulostaa äkkiä ajatellen ajasta vailla kokemuksia omaavalle turhankin loisteliaalta.

Olga syntyi 5.2.1881

Oli 5. helmikuuta, lauantai, Agatan nimipäivä armon vuonna 1881. Kalle Kasper Sukaran ja Vilhelmiina Kallentyttären lapsi, Olga syntyi tuona päivänä, mistä tuli merkkipäivä laajemminkin, 5. helmikuuta vietetään Suomessa Runebergin päivää. Suomenruotsalaisen runoilijan, 1804 syntyneen Runebergin syntymäpäivää alettiin juhlia runoilijan täyttäessä 50 vuotta. Nykyään mummoni ja Runebergin syntymäpäivä on liputuspäivä, ja silloin on tapana syödä runebergintorttuja. Päivä on suomenruotsalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin merkkipäivä ja Svenska litteratursällskapetin vuosipäivä. Liekö jo tässä enteitä mummoni elämänkaaresta, minkä toteamme vasta sitten myöhemmin. Olgan nimipäivä oli jo tuolloin 23. heinäkuuta. Ensimmäinen Aamulehti julkaistiin 3. joulukuuta 1881 ja on siis mummoani myöhäsyntyisempi. Iittalan lasitehtaan ensimmäiset lasit puhalletaan 24.11.1881 myös mummoni syntymän jälkeen.

Avioliitto

Aika, johon mummoni syntyi, oli niin erilaista, että asian edes osittainen ymmärtäminen ei ole mahdollista eri vuosisadalla eläneelle. Mummoni avioitui itseään 15 vuotta vanhemman Juho Aleksanterinpojan kanssa 12.12.1902 ja heille syntyi 7 lasta. Elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta perhe sai kohtuuttoman kolauksen ensimmäisen kerran, kun vain hieman yli vuoden ikäinen Kerttu kuoli, ja toisen kerran, kun Juho-pappa, perheen isä tuupertui äkillisen sairauskohtauksen seurauksena pellon ojaan toukokuussa 1930 ja jolloin mummoni jäi lapsikatraan yksinhuoltajaksi nuorimman lapsen ollessa vajaan neljän vuoden ikäinen.

Torpparin elämää

Mummolle jäi perheen huoltajuudesta vastuu perheen eläessä torpparina taksvärkkipäivineen ison tilan kyljessä, sekä lisäksi velkavastuu kiinteistön lunastamisesta omaksi. Varhaisin syntyhistoria kohteella oli se, että jo 1700-luvulla alkanut kaskiviljely oli koetellut paikan kelvolliseksi asutukselle ja viljelykselle. Vuonna 1790 Valkiamatti-Rekolan perustama torppa oli lähtökohtana sille tilalle, jonka mummoni aikanaan lunasti perheelleen. Useampien iso- ja uusjakojen jälkeen torppa liitettiin suurtilaan, mistä se vuonna 1884 siirtyi Juho-papan isän, Aleksanterin viljeltäväksi vuotuista veroa vastaan, ja mistä alkoi Olga-mummon ja Juho-papan torpparin taival. Torpparina ei riittänyt, että olisi hoitanut omaa pientilaansa sekä perhettä, vaan piti lähteä taloon taksvärkkipäiviä tekemään juuri silloin, kun omakin heinä tahi vilja olisi kaivannut korjaajaansa. Samaan lunastukseen joutuivat osallistumaan myös perheen lapset. On täysin käsittämätöntä, että mummo yhdessä vanhimpien lasten kanssa pystyi pitämään perheen hengissä ja pystyi vielä omasta selkänahastaan repien lunastamaan maatilkun perheen hallintaan. Muistona tuosta Via Dolorosasta on vieläkin jäljellä Kuittauskirja, johon korot ja pääoman kuoletukset on vuosittain merkitty ja mikä 3217 markan velkataakka on sitten tullut maksetuksi loppuun vuonna 1960 ja mistä osa oli kiinteistökaupan myötä siirtynyt vuonna 1947 vanhemmilleni, äitini oli yksi perheen lapsista ja hän yhdessä isäni kanssa lunasti tilan jäännösvelkoineen vuonna 1947 itselleen 80 000 markan summalla. Kaupassa mummolle jäi syytinkinä oikeus jäädä asumaan tilalle. Olga-mummo ”sai kuolemaansa asti täydellisen elatuksen, johon kuului ruoka talon yhteisessä ruokakunnassa, vaatetus ja puhtaus, asunto asuinrakennuksen pihanpuoleisessa kulmakamarissa sekä hoito  vanhuuden ja sairauden aikana”. Tuohon klausuuliin sisältyi paljon senaikaista sosiaaliturvaa, hyötyjinä olivat kaikki, sillä yhteisönä ihmiset hoitivat toisiaan ja auttoivat kykyjensä mukaan arjen toiminnoissa. Toki yhteisöasuminen vaati diplomatiaakin.

Suvun kantaäiti

Olga-mummo eli elämässään läpi sodat, 30-luvun laman ja sitä seuranneen pula-ajan, eräänlaisen pikkumaaorjuuden taksvärkin muodossa. Joskus hän muisteli Venäjän vallan aikaisia keisareita ja kertoi tarinoita siltä ajalta. Auvoisuus elämästä oli toisinaan hyvin etäällä, niin pystyn kuvittelemaan ja päättelemään kuulemani perusteella, mutta mikä myös hämmästyttää, mummoni ei ollut missään vaiheessa mariseva mummo eikä kärttyisä valittaja. Hän oli suvun kantaäiti, jolla oli sydäntä ja lämpöä silloinkin, kun sietokyvyn olisi voinut hyvinkin kuvitella kutistuvan. Hän tasapainotti elämää ympärillään jo olemuksellaan.

Mummoni oli hyvin paljon itseoppinut, osaten lukea ja kirjoittaa, mitä Juho-pappa ei tiettävästi osannut ja ainakin hän on aikoinaan vahvistanut asiakirjoja puumerkillään, lukutaidosta en tiedä, mutta epäilenpä, ettei hän osannut lukea.

Muistan mummoni hyvin tärkeänä ihmisenä minulle, mikä ilmeni monin eri tavoin. Sain hänen kanssaan matkustella, hän toi usein mieluisia tuliaisia, antoi joululahjaksi tavaroita, jotka säilyivät hyvin pitkään elämässäni ja joita muistan yhä vielä. Yksi mieluisimmista on ollut jonkun vuoden joululahja, puinen leikkihevonen rattaineen, sillä hyryytin pitkät ajat, samoin muistan, kuinka hän käydessään lastensa luona kyläilemässä kaupungissa, toi minulle erään kerran pienen kahvikupin, mistä sain ”ihan aikuisten oikeasti” nauttia kahvia pullan kera. Tunnen sieluni sieraimilla vieläkin sen tuoksun ja näen sieluni silmillä kupin, joka seurasi minua pitkään.

Mummoni luki paljon ja uskon itsekin saaneeni ensimmäisen innnostuksen lukemiseen juuri mummoni kautta. Hän kirjoitti kirjeitä sukulaisille, hän lauloi, tuntuu kuin hän olisi antanut itselleen myöhemmällä iällä luvan nauttia asioista, jotka eivät juurikaan mahtuneet hänen elämäänsä ruuhkavuosina. Hän kasvatti levollisella olemuksellaan ja loi harmoniaan arkeen.

Mummon mukana

Mummoni mukana pääsin melko usein kyläilemään naapureissa ja joista retkistä on jäänyt mieleeni muuan matka jalkapatikassa kauniina kesäpäivänä. Olimme jalan taivaltamassa pientä kylätietä muutaman kilometrin päässä olevaan naapuriin ja jo siihen aikaan kulki moottoriajoneuvoja tiellä, ja niinpä minä pienenä pelokkaana olin vetää mummon ojaan suojellakseni meitä kuullessani moottoripyörän pärinän takaamme.

Mummoni oli myös ahkera kirkossa kävijä, vaikka matkaa kirkonkylään ja kirkolle oli toistakymmentä kilometriä. Minä pääsin useimmiten mukaan kirkkomatkaan. Aivan muistini alkuaikoina oli vielä hevonen kulkupelinä, myöhempinä aikoinaan hän tilasi kirkkokyydiksi taksin, muuta kulkuneuvoa kun ei ollut käytettävissä. Olihan se pienelle ihmiselle ihmeellinen maailma, kun pääsi mukaan kirkonmenoihin. Juhlapyhien kirkkomatkat olivat myös hyvin mieleenpainuvia muistijäljen jättäviä tapahtumia.

Luonto oli mummolle tärkeä monimuotoisuudessaan, marjat, sienet, kävelyretket järven rantaan ja metsäisille mäille jäivät muistiini kiintokuvina. Myös metsän antimilla oli iso merkitys sen aikaisessa ruokataloudessa ja runsaan marjasadon vuosina kerätyllä saalilla oli taloudellistakin merkitystä.

Virkeä Olga-mummo

Mummoni sai elää raastavan ja osin riistävänkin varhemman nuoruutensa uurastuksen vastapainoksi monta rauhaisaa vuotta terveenä ja virkeänä voiden nauttia elämästään, minkä hän oli todella ansainnut, mikäli sellaista voidaan arvioida ansaintamittareilla. Hän ei onnekseen juurikaan sairastellut, ollen lähes päätepysäkille saakka jokseenkin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Kun hän sitten aivan loppuliun aikana joutui ja pääsi vanhainkodin sairasosastolle, muutos oli varsin nopea. Joku tulehdustauti tyypillisesti kuihdutti hänet ja hän nukkui rauhallisesti ikiuneen elokuun viimeisenä päivänä iltapäivällä vuonna 1969 hiljaa ensimmäisten syksyn merkkien ilmestyessä kesän jälkeen. Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi se, kuinka tulimme vanhainkodilta mummoni kuoltua ja lähdin sitten ilmoittamaan hänen kotirannassamme mökkeilevälle vanhimmalle pojalleen suruviestiä, kuinka tuuli soitti puiden oksistossa surumarssiaan ja järven aallot liplattivat kaipuutaan rannan hiekkaan. Oli kuin luontokin olisi kertonut olevan surussa kanssamme. Hiljainen hetkemme havahdutti meidät tietoisuuteen siitä, että meille monelle äärimmäisen tärkeä henkilö oli iäksi poissa luotamme, muistot seuranamme saatoimme hänet Juho-papan vierelle kirkkomaahan. Sen jälkeen tuli vaihe, jolloin tajusin, että jotakin merkittävää oli tapahtunut, suuri ihmisen mentävä aukko oli täytettävänämme ja luulen, että jokin kolo on yhä edelleen avoin. Toisaalta monta lämmintä muistoa ja elämänviisautta on navigaattoriini tallentunut tuolta Olga-mummon ajalta.

Monet lämpimät ja rikkaat muistot jäivät mummoni vanaveteen hänen seilatessaan  elämän merta kohden määränpäätään, vanhuutta ja kypsyyttä. Vasta jälkeen päin minulle on kirkastunut se, että hän oli yksi niistä vahvoista naisista, jotka tekivät suuren projektin alusta loppuun, kestäen sen kuorman, minkä elämä ja yhteiskunta heille asetti. Ilman hänenlaisiaan kestäjiä, sietäjiä, uurastajia, ahkeroijia, ei elämästä olisi selvitty. Silloin ei voitu turvautua avustuksiin eikä tukiaisiin, oli pystyttävä itse itsensä tueksi ja voima tuli siitä velvollisuudentunnosta, minkä ankara aika oli iskostanut syvälle atlasnikaman alle.

Kunniavelkana ja kunnioituksena mummoni upealle elämäntyölle olen aivan viime aikoihin saakka pitänyt tätä hänen ankaralla työllään hankkimaansa pientilaa omistuksessani, joskin jouduin siitä luopumaan lopulta, koska sen pitäminen kävi ylipääsemättömäksi vuokrasuhteen muututtua sietämättömän hankalaksi. Se päätös, minkä jouduin tekemään päättäessäni myynnistä, ei ollut helppo, mutta toivon kuitenkin, etten ole ollut luopio mummoni muiston ja elämäntyön kunnioittamisen suhteen. Muistojani minun ei tarvitse myydä, niihin minulla on täydet copy rightit.

Tämänkaltaiset voimanaiset ovat nostaneet yhdessä voimakkaiden miesten kanssa elämään Suomen kansakuntien joukossa, mutta kun mummoni persoonassa eräs voimanainen, Olga-mummo, yksin, ilman puolison tukea on luonut perustan perheelle ja tuleville polville, onkin se osoitus sitkeän uurastuksen tuomasta tuloksesta. Tuohon aikaan ei ollut minkäänlaista tukijärjestelmää, oli pärjättävä omillaan, niin kuin parhaaksi koki. Ei myöskään ollut mitään kannustinjärjestelmiä tukemassa sitä sitkeätä yrittämistä, mikä ei tänä päivänä tulisi kuuloonkaan.

Yhä edelleen pitkänkin ajan jälkeen tunnen kiitollisuutta ja syvää kunnioitusta elämäntyölle, mikä on tasoittanut jälkipolvien tietä. Mummoni elinajan ihmisten on pitänyt uskoa, toivoa ja luottaa siihen, mitä ovat olleet tekemässä. Menestymisen, mikä on ollut enemmänkin suoritutumista ja selviämistä, on varmaan siivittänyt lentoon se, että se mitä haluat, saat, kunhan vain päätät yrittää. Aina ei ole suinkaan toteutunut se, että asiat ovat sellaisia kuin haluat niiden olevan. Monasti ja lähes aina ulkopuoliset on asettaneet vaatimukset, joihin on ollut pakko mukautua, halusit tai et.

Jollain tavalla tuntuu, kuin se suora yhteys, suoraviivaisuus maahan ja maan tuottoon olisi antanut menneen ajan torppareille sellaista sitkeyttä, mitä nykyinen EU-tuettu maatalouskulttuuri ei ole edes luetteloinut eikä ainakaan sertifioinut. Se järjestelmä sai alkuperäisyydessään tuottaa elannon siitä sitkeästi kiinni pitäville uurastajille. Heidän palkkionsa on ollut jotakin muuta kuin rahaa, se on ollut elanto luomuna maasta ja sen tuotteista. Huolimatta usein erittäin epäoikeudenmukaisista isojaoista, maastaeläjät on luottaneet siihen, että elämä kantaa. He olivat tehneet päätöksen, miten suhtautua asioihin, joita eivät voineet muuttaa ja joista eivät voineet edes puhua. Kuuliaisuus vuokranantajaa kohtaan oli seurausta siitä, että oli kuuleminen sitä kuusta, minkä juurella oli asunto ja pieni maatilkku.