Oili Tolvanen Matematiikan vihaajasta atk-toimittaja

Matematiikan vihaajasta tuli atk-toimittaja – Oili Tolvanen

Oili Tolvanen ei pienenä haaveillut toimittajan töistä, vaan isosiskosta piti tulla perheen journalisti. Toisin kuitenkin kävi. Helsingin yliopistossa Oili valitsi pääaineeksi poliittisen historian, koska siinä ei tarvinnut suorittaa tilastotieteen peruskurssia. ”Yritin kyllä!”

Parin vuoden opintojen jälkeen piti ryhtyä miettimään tulevaisuuden työpaikkaa. ”Tutor ilmoitti, että poliittisen historian opiskelijoille töitä on joko järjestöissä tai tiedotusvälineissä. Minä tein lopulta molempia, olin sekä toimittaja että ammattijärjestön aktiivi”, Oili summaa uraansa. Matematiikkakin tuli väkisin tutuksi, tai ainakin prosenttilasku, kun kuluttaja-asioita seuratessa piti opetella laskemaan hintojen laskuja ja nousuja.

Matematiikan lisäksi Oilin toinen inhokki oli varhainen aamuherätys. Sitä Oili pystyi välttämään melkein koko uransa, kunnes viimeisiin työvuosiin kuului jakso nettitoimittajana Helsingin Sanomien verkkoliitteessä, jossa varhaisin vuoro alkoi aamulla kello 7. Sanomien toimittajakoulun työharjoittelussa sama aamuvuoro tuli jo tutuksi llta-Sanomissa kesällä 1971.

Oilin toimittajanura alkoi perinteisesti kesätoimittajana paikallislehdessä. Se löytyi kotikunta Valtimon naapurista Nurmeksesta. Ylä-Karjala -lehdessä Oili huristeli kesällä 1970 lehdessä jo vuoden työskennelleen toimittajan Elsa Tuppuraisen, myös myöhemmän HS-kollegan, kyydissä vuokra-Volkkarilla heinänteosta pesäpallo-otteluun, kirjoitti juttuja ja kuvasi Rolleiflex-kameralla aiheita laidasta laitaan.

Toimittajakoulussa herran pelko karsiutui

”Huomasin talvella 1971, että Sanomat haki toimittajakouluun oppilaita toukokuussa alkavalle kurssille. Pääsin sisään, ja valmistuin 1972 elokuun lopussa. En kuitenkaan saanut heti paikkaa talossa, ja kipitin takaisin yliopistolle. Pian sain kuitenkin puhelun kotimaan osaston uutispäälliköltä Mikko Saukkoselta: ’Tyttö, tule maanantaina töihin!’ En ihan ehtinyt seuraavalla viikolla, vaan aloitin marraskuun alussa 1972. Sanomissa vierähti yhteensä runsaat 38 vuotta.”

”Toimittajakoulun kurssi oli numero viisi, ns. päätoimittajakurssi, sillä kurssilaisista viisi ylsi urallaan päätoimittajaksi: Reetta Meriläinen, Pekka Ritvos, Hannu Savola, Matti Tapiainen ja Janne Virkkunen.”

”Tärkein oppi koulusta oli se, että herran pelko ei ole viisauden alku. Journalismin perussäännöstöä oppi aika hyvin, esimerkiksi etiikkaa ja tekijänoikeuksia. Siellä kävi paljon valtionhallinnon ihmisiä aamuluentoja pitämässä. Silloin kannatti olla paikalla, vaikka olinkin tunnettu myöhästelijä. Joka arkiaamu oli kolme tuntia luentoja ja sitten jalkauduttiin toimituksiin viideksi tunniksi töihin. Ensimmäinen kesä oli kokonaan töitä, ja sen olin Ilta-Sanomissa.”

”Viidentoista kuukauden paketti oli ihan hyvä pohja toimittajan työlle, varsinkin jos ihmisellä oli muuta opiskelutaustaa. Toimittajakoulu oli perustettu 1967, kun Sanomissa tarvittiin paljon lisää työvoimaa työviikon muututtua viisipäiväiseksi, ja sisällöt laajenivat. ‘Punainen’ Tampereen yliopisto oli myös yksi syy oman toimittajakoulun perustamiseen, sillä liian vasemmistolaisia toimittajia ei haluttu taloon. Näkyihän se rekrytoinnissakin: hyvin harva Tampereella opiskellut pääsi siihen aikaan suoraan Sanomiin.”

Kuitenkin Hesarissa ja Ilta-Sanomissa oli 70-luvulla ay-toiminnassa aktiivinen kommunistien ja yleisdemokraattien ryhmittymä sekä sen vastapainona demariryhmittymä. Muistelimme Oilin kanssa aikojamme samalla toimittajakoulun viitoskurssilla, kun poliittinen jakolinja näkyi jopa talon kuppilassa. Kurssimme  ensimmäisenä päivänä olimme samassa ruokalan jonossa. Kassalla Oili sanoi minulle, että mennään tuohon pöytään, siellä istuvat demarit ja tuolla sitten istuvat kommunistit. Ja niin minutkin luokiteltiin Sanomien toimitusosastossa demariksi.

Oili muistuttaa kuitenkin, että toimitusosastossa tehtäviä riitti yleensä hyvin kaikille kiinnostuneille, näkemyksistä riippumatta. ”Pääluottamusmiesvaali oli siihen aikaan toki poliittinen, yleensä joko demari tai kommunisti valittiin. Kun minut valittiin pääluottamusmieheksi, toinen ehdokas sai noin 70 ääntä. Päätoimittaja Teo Mertanen vinoili, että onko tuo nyt kommunistien määrä toimituksessa.” 

Siinä vaiheessa valittiin pääluottamusmies koko Sanoma Osakeyhtiön 500:lle toimitukselliselle henkilöstölle.

Kuluttaja-asiat kiinnostivat 

”Vuorotoimittajan työn ohessa hoidin kuluttaja-asioita aika pitkään ja laajasti. Seurasin 70-luvun alkuvuosina kuluttajansuojalain syntyä ja markkinatuomioistuimen ensimmäisiä päätöksiä, joiden myyminen etusivulle ei kyllä aina onnistunut aiheen uutuudesta huolimatta.”

 ”Raija Kaikkosen kanssa tehtiin myöhemmin mielenkiintoisia yhteistyöprojekteja, jotka ulottuivat pitkälle kuluttamisen ja tavaratuotannon analyyseihin, ohi kauppojen hintavertailujen.”

Uutistoimittajan työvuorot vaihtelivat aamuyhdeksän ja yön puoli kahden välillä ja kaikenlaisia juttuja joutui tekemään.

”En halunnut kuitenkaan muille osastoille, koska kotimaan toimituksessa oli kiva porukka ja hyvä henki. Mutta kun en saanut hakemaani apulaisuutispäällikön paikkaa 70-luvun loppupuolella, päätin keskittyä enemmän ay-hommiin. Olin jo toiminut Sanomain toimitusosaston STO:n hallituksessa varapuheenjohtajana ja myös vuoden varapääluottamusmiehenä. Minut asetettiin ehdolle pääluottamusmieheksi ja toimin siinä tehtävässä kolme vuotta,1978 – 80. SSL:n, nykyisen Journalistiliiton ,liittohallituksessa olin kolme kolmivuotiskautta, kaksi kolmevuotiskautta liittovaltuustossa ja kaksi nelivuotiskautta Jokesin eli Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön hallituksessa.”

Luottamusmiehenä 3 vuotta

”Luottamusmieskausi oli hyvää aikaa. Saimme Sanomissa esimerkiksi neuvoteltua nelivuotisen tekijänoikeussopimuksen. Sitä työnantaja ei halunnut kuitenkaan uusia, vaan ne asiat siirtyivät liittotasolle.”

”Luottamusmiehiin suhtauduttiin talossa aina hyvin. Minun vastapuolenani oli vanhan koulun herrasmies, päätoimittaja Teo Mertanen, joka oli Lontoossa kirjeenvaihtajana omaksunut englantilaisen huumorin. Hänen työpöydällään oli kyltti ’Do not talk while I’m interrupting!’”

”Aatos Erkon tapasin luottamusmieskaudellani kun, yhtiössä vielä mietittiin toimituksen siirtymistä Sanomalaan. Toimitus vastusti sitä voimakkaasti, koska se olisi hankaloittanut töiden tekemistä.”

HS:n toimituksessa oli jo aiemmin toteutettu ns. liikkuvuustutkimus, jonka mukaan 90 prosenttia kaikista toimituksen matkoista ulottui 10 minuutin kävelymatkan päähän toimituksesta. Sen korvaamiseen olisi tarvittu 70 autoa kuljettajineen. ”Siinä ei ollut mitään järkeä.”

”En muista, missä asiassa varsinaisesti olin Erkon luona, kun hän ryhtyi kyselemään, mikä on toimituksen viimeinen sana Sanomalaan siirtymisessä, siellä kun olisi uima-altaat ja kaikki! Sanoin, että me käymme mieluummin Yrjönkadun hallissa omalla ajalla.”

Median digitalisointi vei mukanaan 

”Olin ryhtynyt seuraamaan tekniikan kehitystä jo ennen pääluottamusmieheksi valintaani. Lähes heti töihin tultuani minut valittiin ryhmään, jossa ensimmäisen kerran yritettiin parantaa tiedonkulkua latomon ja toimituksen välillä. Esimerkiksi ensimmäiset juttulomakkeet, otsikkolomakkeet ja kuvatekstilomakkeet tehtiin vasta vuonna 1973.”

”Vuotta myöhemmin olin mukana uuden tekniikan työryhmässä, jota myös veti toimituspäällikkö Jukka Ollila. Jouduin ryhmään pääluottamusmiehenä minua edeltäneen Leila Välkevirran kehotuksesta. Siinä olivat mukana työnantajan, toimittajien ja kirjatyöntekijöiden edustajat. Tehtiin mm. pitkä tutkimusmatka Yhdysvaltoihin. Kävimme useissa lehtitaloissa lähinnä itärannikolla katsomassa, miten jutut syntyivät tietokonepäätteellä, ja kuinka lehteä yleensä tehtiin uusilla välineillä.”

”Mieleen jäi erityisesti tilanne, jossa jouduimme kävelemään kirjatyöntekijöiden lakkovahtien ohi tapaamaan The Washington Postin silloista kustantajaa Katharine Grahamia. Kun minustakin tuntui pahalta, voin vain kuvitella, mitkä olivat kirjan luottamusmiesten tunteet!”

Reissattiin maailmalla tekniikkamessuilla

Uuden tekniikan ryhmän yhteinen tutkimusmatka ei jäänyt viimeiseksi, vaan talon kolmikantatyöryhmä toimituksen johdon ja tekniikan väen vahvistuksin teki useita matkoja sekä Yhdysvaltoihin että Eurooppaan perehtyäkseen kulloiseenkin tekniseen muutokseen lehtitalojen esimerkkien ja alan messujen kautta. ”Vaikka matkoilla oli kireä aikataulu, myös epäviralliset keskustelut ja lievä turisteeraus loivat yhteistä kokemuspiiriä, jonka pohjalta talokohtaisten ratkaisujen löytäminen varmasti helpottui.”

Henkilöstöryhmien välit olivat Oilin mukaan erinomaiset. ”Digitalisoinnin tuomat työprosesseihin ja työnjakoon liittyvät asiat ratkaistiin jo oikeastaan alun perin meidän talossa, koska Kirjaliiton luottamushenkilöt Sanomissa olivat myös oman liittonsa johtohahmoja. Alustavia keskusteluja käytiin meillä monesta asiasta, kuten vaikkapa työnjaon järkevyyden merkityksestä kaikkien kannalta tai mahdollisuudesta, että myös toimittajat voisivat joskus taittaa lehteä päätteellä.”

Kirjaliitto ja SSL eli nykyinen Journalistiliitto tarjosivat työnantajaliitolle yhdessä ratkaisumallin, joka johti suomalaiseen ratkaisuun tekniikan käyttöönotossa, eli kolmikantasopimuksen solmimiseen 1977. Sen olennainen osa oli, ettei ihmisiä saa tekniikan käyttöönoton takia irtisanoa, vaan väen vähentäminen hoidetaan eläkejärjestelyin tai uudelleenkouluttamalla heidät muihin töihin. ”Ratkaisu oli täysin uniikki maailmanlaajuisesti.”

Kirjatyöntekijöitä ei irtisanottu

Eniten irtisanomissuoja hyödytti kirjan väkeä, koska kaksinkertaisen työn poistuminen vähensi juuri heidän tehtäviään. Sanomissa suoja koski myös HS:n isoa oikaisulukuosastoa, jonka väkeä siirtyi mm. arkistoon ja toimituksen sihteereiksi.

Sopimus poikkesi myös olennaisesti muista työehtosopimustason määräyksistä siinä, että se edellytti talokohtaista yhteisymmärrystä myös työjärjestelyistä sekä käyttöön otettavien laitteiden laadusta ja määrästä. ”Mikään muu työehtosopimuksen tasoinen sopimus ei rajoittanut yhtä selvästi työnantajan yksinoikeutta määrätä työn järjestämisestä.”

Oili Tolvanen oli mukana liittojen välisissä uutta teknologiaa koskevissa pohdinnoissa liittohallituksen jäsenenä ja samaan aikaan sekä myös myöhemmin talotasolla toimitus-, taitto- ja arkistojärjestelmien testauksessa ja koulutuksessa sekä yhtenä toimitusosaston edustajana talon kolmikantatyöryhmässä alajaostoineen.

Tekniikan käyttöönotto oli HS:n päätoimittajien työnjaossa Reetta Meriläisen aluetta. ”Kun taittojärjestelmän koulutusta oltiin aloittelemassa vuonna 1996, Reetta kutsui minut luokseen ja kertoi, että eräs innokkaasti taittokoulutukseen halunnut toimittaja oli tullut valittamaan hänelle, että Oili Tolvanen on valinnut taittokurssien osallistujat ay-perusteisesti!”

 ”Reetta kertoi vastanneensa, että kyllä me tehtiin ne listat Oilin kanssa yhdessä.” Tilanne kuvasi sitä hinkua, mikä taittamaan pääseminen toimituksissa herätti.

”Kirjatyöntekijöistä iso osa siirtyi toimituksiin taitamaan lehteä ja se oli toimituksille kuin lahja! Heillä oli pitkä typografinen koulutus, joka useimmilta toimittajilta puuttui, ja perinteisesti paljon yleissivistystä, jotka ehkäisivät sekä isojen otsikkovirheiden että typografisesti huonolaatuisten sivujen pääsyä julkisuuteen. Yhteistyö oli hedelmällisintä, kun se vietiin mahdollisimman pitkälle.”

 Näyttöpäätelisä toi lisärahaa yli 20 vuotta

Erityisen onnistuneena Oili pitää neuvotteluja ns. näyttöpäätelisästä Sanomissa. ”Kysymyshän oli uuden tekniikan yritykselle tuottamista säästöistä ja virallinen nimi olikin Uuden tekniikan lisä.”

”Se oli sievistelyä, koska emme voineet puhua suoraan rationalisointihyödystä!”

“Tietenkin halusimme osamme taloudellisesta hyödystä. Vaikka liittojen välinen kolmikantasopimus oli syntynyt, STO ilmoitti puheenjohtaja Jouko Törmän johdolla, että emme ota päätteitä käyttöön, ennen kuin siitä saadaan lisää rahaa.”

Sopimus toimituksille maksettavista korvauksista allekirjoitettiin ensin IS:n osalta 1981. “Syntynyt sopimus oli aika merkittävä, koska se antoi meille yli 20 vuoden ajan palkkaa yli työehtosopimuksen minimin. Lisä oli hyvin demokraattinen, sillä sen saivat kaikki – myös kesätoimittajat.”

Työnantaja määritteli korvaukseksi 5 prosenttia toimittajien palkkasummasta. Sen toimitusosasto sai jakaa haluamallaan tavalla. Jakosuhteeksi määriteltiin 6 % käsitteleville toimittajille ja 4,2 % kirjoittaville toimittajille. Laskukaavan ja siihen liittyvän ”indeksin” eli puolivuotistarkastelun kehitti tekniikan ylioppilas Törmä, silloin IS:n toimittaja. Hän siirtyi myöhemmin kokonaan tekniikan puolelle, mutta piti siellä ansiokkaasti huolta myös toimitusten tarpeista.

Ensimmäiset toukokuussa 1982 Ilta-Sanomissa maksetut pysyvät korvaukset olivat 427 markkaa käsittelijöille ja 300 markkaa kirjoittaville toimittajille. Harjoitteluvaiheessa maksettiin hieman pienempää korvausta.

Vuonna 1981 toimittajien keskipalkka SJL:ssä oli 5 748 markkaa. Jos siitä lasketaan 6 %, Sanomien käsittelevän toimittajan UT-lisä oli yli 80 markkaa isompi. Ero kuvastaa Sanomien silloista parempaa palkkatasoa muuhun lehdistöön verrattuna.

HS:n aloittaessa päätteiden käytön kesäkuussa 1984 käsittelevän toimittajan lisä oli noussut jo yli 500 markan.

UT-lisää maksettiin yli 20 vuotta

”Sanomien sopimus ylitti liittotason korvaukset, ja oli ilmeisesti myös talokohtaisista sopimuksista pitkäikäisin. Työnantaja jaksoi kuitenkin jatkuvasti valittaa, että ”miksi pitäisi maksaa siitä, että työ helpottuu.”

Sopimuksen syntyhetkellä puhuttiin 10 vuodesta. Lopulta Sanomat lopetti erillislisien maksun, mutta vasta yli 20 vuoden jälkeen. UT-lisät, silloin jo euromääräisinä, liitettiin keväällä 2003 kunkin henkilökohtaiseen palkkaan samassa yhteydessä, kun siirryttiin työehtosopimuksessa sovittuun uuteen palkkausjärjestelmään.

Ilta-Sanomat aloitti näyttöpäätteiden käytön toimituksessa ennen Helsingin Sanomia, koska se soveltui paremmin kokeilukentäksi. Sekä IS:n toimituksen että latomon käytössä oli aluksi Text2 -niminen systeemi.

”Toimitusjohtaja Jaakko Rauramo sanoi minulle jälkikäteen, että oli myös hyvä asia, että toimitusosasto jarrutteli näyttöpäätteiden käyttöönottoa, sillä yhtiö ehti rauhassa tehdä integroinnin uuteen teknologiaan ilmoituspuolella”, Tolvanen sanoo.

Kun Hesari tuli mukaan 1984, käyttöön otettiin amerikkalainen SII:n järjestelmä, jonka päätteen nimi oli Coyote eli Kojootti. Hesarin toimitus oli yksi Suomen viimeisiä sanomalehtitoimituksia, joka ryhtyi käyttämään näyttöpäätettä.

Toimitus hoiti päätekoulutuksen

”Samassa yhteydessä me kaappasimme koulutuksen pois tekniikan puolelta toimituksiin. Idean äiti oli tämän jutun kirjoittaja eli Helteen Merja, mutta minä komppasin innokkaasti”, Oili sanoo.

”On aivan eri asia opetella vain tietokoneen irrallisten nappuloiden toimintoja kuin jutun kirjoittamista ja juttuprosessia eli oikean työn tekemistä sillä koneella! Kouluttajina toimi aluksi puolen tusinaa aiheesta kiinnostunutta ihmistä eri osastoilta.”

Samaa linjaa noudatettiin myös myöhemmin taittopäätteiden tullessa. Ensimmäiset osastojensa koulutetut toimivat myös tukihenkilöinä. ”Silloin saimme myös erittäin hyvää tukea latomon kokeneilta taittaja-kouluttajilta, koska kahdeksan ihmisen taittokurssin vetäminen yksin ei oikein sujunut. Näin voitiin käyttää kahta opettajaa.”

Kojooteilla ja niiden seuraajilla kirjoitetut ja käsitellyt jutut siirrettiin CCI-nimiseen tanskalais-amerikkalaiseen taittojärjestelmään 1996. Saman niminen toimitusjärjestelmä korvasi SII:n vuosina 2002 – 2003.

Keskeiset uuden tekniikan neuvottelut saatiin liittojen välillä valmiiksi vuonna 1988, kun sopimus siitä, että toimittajat voivat myös käyttää taittojärjestelmiä, oli hyväksytty. Oili Tolvasella tuli siinä kohtaa olo, että ”tehtävä liitossa oli tehty”. Oili oli myös ahkeroinut maisteriopinnot valmiiksi, meni naimisiin ja sai vauvan.

Päätoiminen kouluttaja

90-luvun alussa otettiin Sanomissa käyttöön digitaalinen arkisto. Oili koulutti ison osan sekä Hesarin, että Ilta-Sanomien toimituksista arkistojärjestelmän käyttöön, samoin Hesarin taittojärjestelmän käyttäjiä. Samaan aikaan hän työskenteli henkilöuutisten osastolla silloin, kun eri projekteista ehti.

“Viimeiset 10 vuotta ennen eläkkeelle jäämistä olin päätoimisesti koulutus- ja tekniikkahommissa nimikkeellä toimitusten atk-kouluttaja. Osallistuin järjestelmien kehitys- ja testaustoimintaan toimituksen vahtikoirana. Aina ei tykätty, kun valitin, että tää ei toimi, eikä tääkään toimi.”

 ”Antoisaa ja palkitsevaa oli siinä vaiheessa kesätoimittajien koulutus. Heitä oli joka vuosi vähintään joku 40 kirkassilmää, jotka puhkuivat intoa päästyään kesäksi Hesariin.”

HS ja IS olivat Suomen ainoat lehdet, jotka käyttivät CCI:n järjestelmää, joten sitä ei voinut oppia esimerkiksi Tampereen yliopiston harjoitustoimituksessa eikä toisissa lehdissä. Koulutukseen kuului myös BRS-arkistojärjestelmä, koska sitäkin oli muualla ainoastaan Ylellä.

”Keskellä koulutusputkea olin myös 8 kuukautta vaihdossa Helsingin Sanomien verkkoliitteessä, nykyisen HS.fi:n alkumuodossa. Tykkäsin siitä, se oli hirveän hauskaa ja siinä oli hyötyä historian opinnoista ja kielitaidosta. Esimerkiksi kun Chilen diktaattori, kenraali Augusto Pinochet kuoli, ensimmäinen juttuni tuli ulos muutamassa minuutissa. Tarina oli tuttu. Saatiin yhteistyössä kello yhdeksän illalla ulos myös komea kuvapaketti.”

Vastustamaton eläkepaketti

”Sanomat ryhtyi 2000-luvun alkupuolen talousvaikeuksissa vähentämään väkeä. Vuonna 2009 tuli ensimmäinen tarjous, että jokainen, joka oli ollut yli 30 vuotta töissä ja eläkesäätiön piirissä, voi halutessaan jäädä eläkkeelle. Sanomain eläkesäätiö maksoi neljän kuukauden ylimääräisen palkan ja normaalieläkkeen, vaikka henkilö jäisi pois töistä ennen virallista eläkeikää. Siihen minulla olisi ollut jäljellä vielä kaksi vuotta. Yhden yön mietin, sitten otin tarjouksen vastaan. Eläkkeelle jäin vuoden 2009 lopussa.”