Neiti Kellokummulla on ilmeisiä lahjoja. Lappilaisen naistaiteilijan elämää 1920- ja 1930-luvulla

Maija Kellokumpu (1892-1935) tunnettiin kotikylässään Kuolajärven Kelloselässä ja Kemijärvellä taitavana pukuompelijana. Hän oli opiskellut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä ja yritti luoda taiteilijauraa pohjoisessa. Se ei kuitenkaan onnistunut ja hänen maalauksensa jäivät pääasiassa yksityiskotien seinille. Kemijärven Säästöpankki oli hankkinut kokoelmaansa kaksi Kellokummun maalausta: Vanhaa Sallaa (1926) ja Poro vanhalla Sallatunturilla (1927). Pankkikriisin jälkiselvittelyssä rahalaitosten omaisuutta siirrettiin Valtion vakuusrahastolle ja taidemuseot saivat hallintaansa vakuusrahastolle siirtyviä taideteoksia. Tuolloin Kemijärven Säästöpankin toimihenkilö Leena Raatikainen otti yhteyttä Rovaniemen taidemuseoon ja ehdotti, että museo ottaisi Maija Kellokummun teokset hallintaansa. Maalaukset tulivat osaksi nykypäivän lappilaista taidemaailmaa ja ovat sijoitettuna Rovaniemen kaupungintalolle.

Lapsuus pienessä koillislappilaisessa kylässä

Maija Kellokumpu, ristimänimeltään Kaisa Maria, syntyi 15. helmikuuta 1892 Kuolajärven Kelloselän kylässä. Hänen syntymäkotinsa sijaitsi kylän korkeimmalla kummulla, jonne näkyivät seudun mahtavimmat tunturit Sallatunturit. Tuosta pienestä seitsemän talon kylästä matkaa tuntureille oli vain kymmenisen kilometriä. Maijan kotitalo tunnettiin nimellä Kello-Hannu, sillä Maijan ukki ja isä olivat molemmat etuniemeltään Hannuja. Tila oli ollut yhtäjaksoisesti saman suvun hallussa vuodesta 1735 alkaen, ja vuodesta 1874 alkaen se oli toiminut kestikievarina. Molempien vanhempien Hannu Kellokummun (1861-1929) ja Kaisa Reeta Matintytär Aatsingin (1862-1942) suvut polveutuivat yhteisestä esi-isästä Antti Kuhmitsasta, joka asui Kuolajärvellä jo 1600-luvulla.

Maija Kellokummun lapsuus lienee ollut samanlainen kuin monien muiden tilallisten lasten – pienemmistä sisaruksista huolehtimista ja osallistumista talon askareisiin. Perheeseen syntyi kaikkiaan yksitoista lasta, joista viisi saavutti aikuisiän. Maija oli ikäjärjestyksessä perheen viides lapsi, ja hänen syntyessään hengissä olivat pojat Johan Arvid (1884-1905) ja Fredrik Abiel (1890-1980). Nuorin sisko Senja (1903-1996) saavutti korkean iän, mutta nuorin veli Otto (1902-1941) kaatui jatkosodassa alle 40-vuotiaana. Verrattuna moniin muihin talollisten tyttäriin Maija pääsi töiden suhteen helpolla, sillä äiti oli vielä nuori ja isoäitikin työkuntoinen. Lisäksi perheessä oli apulainen, ja kiireaikana kuten heinäaikana palkattiin lisätyövoimaa.

Uskonto liittyi kyläläisten elämään kiinteästi. Talvisin kokoonnuttiin miltei joka ilta rukoilemaan ja kuuntelemaan Uuden testamentin lukua ja tekstin selittämistä. Maija Kellokummun isoisä Hannu Kellokumpu (1822-1892) oli ollut voimallinen sananjulistaja. Hän sai lestadiolaisseuroissa Torniossa herätyksen ja perimätiedon mukaan sieltä palattuaan käännytti saarnoillaan puolet Kuolajärven pitäjäläisistä lestadiolaisuuteen. Kunnan ulkopuolisiakin saarnamiehiä kulki paljon. 1890-luvulla Kuolajärven asukkaista suurin osa oli lestadiolaisia. Seurapaikkana oli yleensä kyläryhmän suurin talo. Kestikievari toi vaihtelua niin Kellokumpujen kuin kyläläisten elämään, sillä yöpyjien ja matkailijoiden mukana kulkivat luonnollisesti uutiset, mutta myös uudet aatteet ja tavat levisivät heidän kauttaan.

Kelloselässä ei ollut omaa koulua ja lähin koulu sijaitsi Kuolajärven kirkonkylällä. Sinne kuljettiin läpi tiettömän erämaan, osin kurjakuntoista kärrytietä. Niinpä kiertokoulu ja kinkerit olivat tärkeitä uskonnon, luku- ja kirjoitustaidon opetuksessa. Kiertokoulusta saatuja taitoja ja tietoja Maija Kellokumpu syvensi myöhemmin kotona.

Haaveena taiteilijan ura

Maija Kellokumpu oli harrastanut maalausta aivan nuoresta alkaen. Maalausharrastusta ei yleensä pidetty sopimattomana nuorelle naiselle – olihan se verrattain vaaraton ajanvietettä. Piirtäminen ja vesivärimaalaus kuuluivat perinteisesti osana keski- ja yläluokan tyttöjen kasvatukseen. Sen sijaan talollisten tytöillä käsitöitä pidettiin sopivana harrastuksena.

Missä Maija Kellokumpu sitten tutustui maalaamiseen, jää olettamusten varaan. Ehkä kiertokoulun opettaja havaitsi tytön lahjat ja kannusti häntä piirtämään. Mahdollisesti kemijärveläinen taiteilija Juho Kyyhkynen (1875-1909) poikkesi Kelloselän kievarissa kulkiessaan Kuolajärvellä ja kuvatessaan Sallatuntureita. Hänen tiedetään maalanneen seudun maisemia ainakin kesällä 1904 ja talvella 1909. Maija Kellokumpu ehti vierailla Kyyhkysen ateljeessa Kemijärvellä ennen tämän kuolemaa. Kemijärven ja Kuolajärven välinen matka on satakunta kilometriä ja paikkakuntia yhdisti tie jo 1890-luvulla. Juho Kyyhkynen oli kuuluisa taiteilija, Helsingissä ja vuoden Pariisissakin opiskellut. Hänen vuonna 1909 kuolemaan johtaneesta traagisesta onnettomuudesta kirjoitettiin, ja taiteilijan hautajaisista sai lukea lehdistä. Hautajaiset olivat poikkeuksellisen suuret: 500-600 henkeä, ja tilaisuudessa laskettiin lukuisia seppeleitä, mikä oli hyvin epätavallista Lapissa. Lisäksi lausuttiin Ilmari Kiannon tilaisuutta varten kirjoittama muistoruno Taiteilija Kyyhkysen haudalle.

Kyyhkysen esimerkki ja vierailevat taiteilijat – ainakin Anna Snellman ja Arthur Harald-Gallén tekivät maalausretkiä Kemijärven ja Kuolajärven seuduilla 1910-luvulla – vahvistivat Maija Kellokummun ajatusta taiteilijaksi ryhtymisestä. Tarvittiin kuitenkin annos itsepäisyyttä ja tarmoa tuon päämäärän saavuttamiseksi. Yleinen mielipide määritti 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussakin naisen toiminnan keskipisteeksi kodin. Maaseudulla nainen oli emäntä, joka vastasi lastenkasvatuksesta, talouden- ja karjanhoidosta. Erityisesti lestadiolaisuudessa naisen velvollisuus äitinä korostui. Liikkeen luoma ihannenainen muistutti Jeesuksen äitiä: nöyrää, hiljaista, kärsivällistä, hellää, rakastavaa kristittyä ja perheenäitiä.

Kylän tavat ja suvun velvoite eivät kuitenkaan sopineet Maija Kellokummun luonteeseen, ja tietoisena omasta lahjakkuudestaan hän päätti käyttää kaiken energiansa toteuttaakseen päätöksensä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oli pidetty tärkeänä saada taiteen alalle kuvataiteellisesti lahjakkaimmat oppilaat, minkä vuoksi Suomen Taideyhdistyksen pääsyvaatimuksia oli helpotettu ja vähäisen koulusivistyksen saaneilla oli mahdollista hakeutua kouluun. Niinpä Maija Kellokumpukin täytti koulun yleissivistykseen liittyvät vaatimukset, ja taiteellisesti lahjakkaana hän pääsi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun vuonna 1919.

Taiteilijan oppivuosi Helsingissä

1900-luvun alussa taidekouluun lähtijän oli oltava ennakkoluuloton, suorastaan uhkarohkea. Taiteilijan ammatti lupasi vain epävarmaa tulevaisuutta. Kuvataiteilijoita oli Suomessa enemmän kuin 1800-luvulla, joten kilpailu alalla oli kovempaa kuin aikaisemmalla vuosisadalla. Lisäksi taiteilijakunnan taloudellinen asema laski. Kuvataiteen apurahajärjestelmää ei ollut, ja valtion myöntämät määrärahat olivat reaaliarvoltaan laskeneet itsenäistymisen jälkeen. Naisilta vaadittiin vielä lujempaa tahtoa kuin miehiltä lähteä toteuttamaan taiteellisia unelmiaan ja pyrkimyksiään.

Maija Kellokumpu oli luonteeltaan määrätietoinen. Jos hän halusi saavuttaa jotakin, niin hän teki työtä toteuttaakseen haaveensa tai suunnitelmansa. Hänestä oli kehittynyt taitava pukuompelija, joten hän hankki opiskelurahansa itse. 27-vuotiaana Maija Kellokumpu lähti Helsinkiin, jossa hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun valmistavalla luokalla vuosina 1919-1920. Koulu sijaitsi nykyisen Ateneumin taidemuseon tiloissa. Varmasti Helsinkiin saapuminen oli Maija Kellokummulle mieleenpainuva kokemus: rakennukset, ihmiset, puistot, liikenne, kahvilat. Kaupunkielämä poikkesi suuresti Kello-Hannun rauhallisesta elämänrytmistä ja avarista erämaamaisemista. Helsinki vaikutti metropolilta, suurkaupungilta.

Syyslukukaudella 1919 Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa oli kaikkiaan 82 oppilasta. Maija Kellokummun kanssa samalla valmistavalla luokalla oli 56 oppilasta. Monet oppilaat olivat lähtöisin varattomista kodeista. Suurimmalla osalla oli puutetta maalausmateriaaleista, jopa ruuasta. Kodin ruokavaroista ei ollut apua, jos koti sijaitsi Helsingistä vähänkään kauempana. Kouluopetus oli sen verran tiivistä, ettei ollut aikaa käydä opiskelun ohessa töissä. Ehkä Maija Kellokumpu oli ajatellut ehtivänsä ommella ja hankkia vähän ylimääräistä rahaa, mutta aikaa ei liiemmin jäänyt. Koulun työhuoneet olivat oppilaiden käytössä koko päivän, aina ilta seitsemään. Varsinaiset tunnit opettajien käynteineen ja elävine malleineen pidettiin aamupäivällä ja illalla viidestä seitsemään.

Piirustuskoulu oli keskeisellä sijalla, joten vapaa-aikakin kului piirustuskoulun puitteissa – koulun lehteä tehden, seurustellen muiden oppilaiden kanssa. Luonnollisesti taidetta seurattiin. Ateneumin kokoelmien kautta Maija Kellokummulle tuli tutuksi suomalainen 1800-luvun taide. Hän tutusti myös kansainväliseen modernismiin. Antellin valtuuskunta oli 1900-luvun alussa hankkinut Ateneumille Vincent van Goghin, Paul Gauguinin, Edvard Munchin, Maurice Denisin ja Paul Cézannen maalauksen. Uudempaa taidettakin oli esillä useissa näyttelypaikoissa kuten Strindbergillä, Hörhammerilla ja Stenmanilla.  Syksyllä 1919 sekä Hörhammerilla että Stenmanilla oli suuri näyttelyn, ja teoksia riitti vielä Ateneumin saliinkin. Tämä näyttely oli siihen mennessä laajin suomalaisten taiteilijoiden yhtäaikainen esiintyminen; mukana oli vanhempi taiteilijapolvi – Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Helene Schjerfbeck – ja nuoremmat taiteilijat kuten septemiläiset ja marraskuulaiset.

Kahvila Bronda sijaitsi Korkeavuoden ja Esplanadin kulmassa. Vuosina 1915-1920 se oli runoilijoiden ja taiteilijoiden suosima tapaamispaikka. Siellä istuivat erityisesti marraskuulaiset, kuten Jalmari Ruokokoski, Tyko Sallinen, Ilmari Aalto ja Anton Lindforss. Myös Marcus Collin, Heikki Tandefelt ja Alvar Cawén olivat kahvilan jokapäiväisiä vieraita. Todennäköisesti kahvila tuli tutuksi myös Maija Kellokummulle. Hän oli hän hyvin seurallinen, iloinen, huumorintajuinen ja valoisa nainen, jolla  ”nauru helkähti herkästi”. Brondalla kokoontuneet marraskuulaiset taiteilijat olivat ikävuosiltaan lähempänä Maijaa kuin hänen opiskelijatoverinsa. Heistä Jalmari Ruokokoski oli ollut vasta päättyneen sisällissodan aikana Lapissa ja Anton Lindforssin oletetaan käyneen Kuolajärvellä ensimmäisen kerran jo vuonna 1916.

Vuonna 1919-1920 valmistavalla luokalla opiskelleista noin kolmannes siirrettiin korkeammalle luokalle. Maija Kellokumpu ei kuulunut heidän joukkoonsa, ja hänen olisi pitänyt jatkaa valmistavalla luokalla. Hän olisi halunnut jatkaa opintojaan, mutta rahat loppuivat, ja oli palattava takaisin kotiin Kelloselkään. Kotoa taloudellista tukea oli vaikea saada, sillä taiteilijan ammattia pidettiin työvoimaavaltaisessa maataloudessa ajanhukkana ja uskonnollisissa piireissä jopa syntinä.

Ahkeraa maalaamista

Palatessaan junalla Helsingistä keväällä 1920 Maija Kellokumpu tutustui kirjailija Ilmari Kiantoon, jonka kanssa tuttavuus jatkui kirjeenvaihtona. Piirustuskoulun jälkeen Kellokumpu asui kotonaan Kelloselässä ja ompeli jälleen leninkejä. Maalaamiselle jäi kovin vähän aikaa ja hän käytti osan luovuuttaan pukujen suunnitteluun. Muutaman vuoden kuluttua aikaa jäi jo maalaamiselle ja vuonna 1923 alkoi hänen tuotteliain ja taiteellisesti korkeatasoinen kautensa. Se kesti vuoteen 1928 saakka.

Isänsä elinaikana Maija Kellokumpu asui kotonaan ja sai täyden ylöspidon. Parhaiten maalaaminen sujui valoisaan aikaan kevättalvella, kesällä ja syksyllä. Sen sijaan talvella valon vähetessä maalausinto väheni ja kaamoksen keskellä luominen tyrehtyi. Maija Kellokumpu kirjoitti joulukuussa 1928 Ilmari Kiannolle: ”Kiitoksia paljon valokuvakorteistanne. Olen tutkinut niitä vain en ole vielä selvillä mistä yrittäisin kummitella taulua. Mutta kunhan päästään yli joulun ja päivät alkaa kirkastua. Nyt on täällä ihan ekyptin pimeys. Ilmat on pilviset ja raskaat.”

Heinäkuussa 1924 Maija Kellokumpu järjesti yksityisnäyttely Oulun Seurahuoneella. Tunsiko hän jonkun oululaisen taiteilija? Oulussa asui Aukusti Koivisto, joka oli vuodesta 1917 alkaen kulkenut eri puolilla Lappia maalaamassa ja piti itse vuosittain näyttelyn Oulun Seurahuoneella. Ehkä Oulun Lyseon käynyt Ilmari Kianto ehdotti näyttelyn pitämistä siellä. ”Susiteetti” eli Seurahuone oli Oulun komeimpia julkisia rakennuksia, jossa sijaitsivat kaupungin valtuuston istuntosali, ravintola ja hotelli. Ylimmässä kerroksessa toimivat postikonttori, Pohjoismaiden Yhdyspankki ja Oulun Säästöpankki.

Näyttely sai varsin myönteisen ja kannustavan vastaanoton. Siitä kirjoitettiin Kalevassa 2.7.1924 seuraavasti: ”Neiti Kellokumpu omaa ilmeisesti ne edellytykset, joita taiteilijalta, muotojen ja wärien käsittelijältä, tarvitaan. — Näyttelyn monista muotokuwista ilmenee neiti Kellokummun wahwin puoli, jota toistaiseksi on piirustus – yhdennäköisyys ei liene kowinkaan heikko, päättäen parista samaa henkilöä esittäwästä kuvasta. Parissa päässä on lisäksi siksi paljon ilme-herkkyyttä, että se lupaa hywää, kunhan nyt etupäässää waistojensa warassa työskentelewä ”luonnonlapsi” pääsee wapautuneena määrätietoisesti toteuttamaan näkemyksiään. Wärejä neiti Kellokumpu osaa myös käyttää, vaikka niissä hänellä wielä suuri työ edessään. — Kuten sanottu nti Kellokummulla on ilmeisiä lahjoja, jotka perinpohjaisten opintojen hedelmöittäminä woisivat nostaa hänet korkealle. Olisi toiwottawaa, että hän saisi woimalla tarttua siihen ennen kuin hänen aikansa on ohi.”

Maija Kellokumpu kuvasi teoksissaan pääasiassa lähiseudun ihmisiä ja maisemia kuten Sallatuntureita ja Kuolajärven kylää. Joskus hän teki pitkiä maalausmatkoja. Kesällä 1925 hän suuntasi kulkunsa Jäämeren rannalle, Kolttakönkäälle. Petsamon matka oli vaativa ja vaivalloinen. Silti Kolttaköngäs oli hyvin suosittu matkakohde. Seudun jylhä luonto, kreikkalaiskatoliset kirkot ja kolttakylä kiinnostivat. Kellokumpu vieraili Petsamossa myös kesällä 1928. Tällä kertaa hän suuntasi kulkunsa Petsamon vuonon pohjukkaan saakka.

Muutto Kemijärvelle

1920- ja 1930-luvun vaihde oli vaikeaa aikaa Maija Kellokummulle. Syyskuussa 1928 Maijan veljet Otto ja Fredrik Abiel Kellokumpu ostivat vanhemmiltaan 100 000 markalla tilan. Lisäksi veljet lupautuivat maksamaan vanhemmilleen elinkautisen eläkkeen. Kauppakirjan mukaan maksu vanhemmille ja siskoille suoritetaan seuraavasti: ”Kauppahinnasta maksetaan viisikymmentätuhatta (50, 000)mk tämän vuoden ajalla; 20, 000 markkaa sitte, kun ostajat joko myyvät metsää tai k.o. kiinteistöt on maksettava tyttärillemme Maijulle ja Senjalle yhteisesti eli 10,000 markkaa kummallekki ja loppu kauppasummasta samoin kun metsää tai kiinteistöä myydään, on maksettava meille, jos silloin elämme, tai jompi kumpi meistä. Siinä tapauksessa jos emme silloin ole enään elossa jää loppu kauppahinnasta ostajien hyväksi.”

Seuraavan vuoden alussa tila jaettiin veljesten kesken. Maija Kellokummulle sekä kauppa että tilanjako olivat pettymys: ”Olen taas puhdas maallisesta omaisuudesta – Eroitettu kodistani joka tähän mennessä on turvanani ollut. Nyt minulla ei ole mitään enään. Kotona olen kyllä vielä mutta tieto että on voitettu tekee kodittomuuden tunteen.”

Vanhemmat, Maija ja Senja asuivat nyt Fredrik ja Alma Kellokummun talossa. Joulukuussa 1929 isä kuoli, ja heti vuoden 1930 alussa Maija Kellokumpu joutui muuttamaan Kemijärvelle: ”Minulle on tällä ajalla kerinyt tapahtua yhtä jos toistakin, mutta ei ainakaan liijaksi hauskaa. Isäni kuoli toista vuotta sitten joulukuun 3 p:nä. Joitakin kuukausia sen jälkeen antoi vanhin veljeni minulle ikuisen lähtöpassin – Isän jälkeen ei siellä tarvittu enään taiteiliaa – sekin sai kuolla. — Hyi kaikkea sitä tuskaa kun perheen yksi vesa revittiin kodista juurineen ja heitettiin kaikkien taivaan tuulten revittäväksi – ilman suojaa – ilman rahaa – näistäs kaikista tuskista ei ilkeä kertoa. Harhailin ensi kuukaudet kuin haavoitettu eläin. – Nyt kuitenkin olen voittanut tuskani ja kastelen elämää kylmästi silmiin. Olen jo vuoden ajan ollut täällä Kemijärven kirkolla. Olen elättänyt itseni kotiompeliana.” Vanhin veli Fredrik Abiel Kellokumpu oli uskossa. Vuonna 1916 hän oli avioitunut Alma Ristiina Alavaaran kanssa, joka oli sekä harras lestadiolainen että voimakastahtoinen nainen. Maija Kellokummun isä oli hyväksynyt tyttärensä naimattomuuden ja maalaamisen mutta veli ja hänen vaimonsa eivät.

Maalaamiseen ei jäänyt aikaa 1920- ja 1930-luvun vaihteessa: ”Työ ompelukoneen ääressä vie kaiken aikani – ja koko elämäni! Ja palkka on niin huono että tuskin saa kunnon vaatteita. Toisinaan ajattelen että tässä tulee ihan hulluksi kun ei saa monesti etes raitista ilmaa. Työtä teetettäisiin vaikka ympäri vuorokauden – hyi olkoon! Turhaa valittaa – eihän se siitä parane – mutta kun saisi vähänkään vapautta että saisi maalata. – –En tiedä toisinaan tekisi mieleni ottaa aamuruskon siivet ja lentää maailman ääriin kurjuudesta toiseen. – Puolessa vuodessa olen jo yhtennessätoista vankilassa – Vaihtelu virkistää vankilaelämässäkin. Talven aikana tämä jotensakin kaikki on mennyt mutta nyt kun tulee taas kevät niin on vaikea elää. Tuntuu että  taiteiliaki elää vielä mutta vankina.” Kotiompelijan työ vei kaiken ajan ja täytti päivät yksitoikkoisella raadannalla. Aiemminhan Maija Kellokumpu oli suunnitellut asuja mutta joutui nyt toteuttamaan toisten ideoita. Luovuudelle ei ollut sijaa, mikä turhautti, silti hän ei aikonut luovuttaa.

Viimeiset vuodet

Maija Kellokumpu oli luonteeltaan valoisa ja humoristinen. Ompelun ohella hän välitti kukkasipuleita kemijärveläisille ja lyhensi kauppoihin ruoka-, kangas- ja kehystyskuluja maalauksillaan. Taloudellisen tilanteen vakiinnuttua halu maalata syttyi uudelleen: ”Tyhjät maalituupit – rahattomuus – kodittomuus ja mielessä polttava halu yrittää uudestaan taiteen ohdakkeiselle polulle. Tuntuu kuin tällaisten elämysten aikana tuo tunne nousisi vain yhä polttavampana – vaativampana – .” Vuonna 1932 alkoi toinen tuottelias vaihe. Maija Kellokumpu sai myydyksi maalauksiaan, ja ompelutöissä hän keskittyi vaativampien asujen suunnitteluun ja ompeluun. Hän maalasi aina kun aikaa oli. Pirtti oli maalauksia täynnä, ja niitä oli esillä Kemijärven kestikievarissa.

Kemijärvelle muuttamisenkin jälkeen Sallatunturit olivat Maija Kellokummulle erittäin tärkeä aihe. Kesällä 1933 ja 1935 taiteilija oli Kuusamon Kiutakönkäälle maalaamassa. Syksyllä hän sairastui vakavasti ja joutui palaamaan veljensä Fredrik Abielin luo Kelloselkään. Hänen yli 70-vuotias äitinsä oli vielä tuolloin elossa. Maija Kellokumpu sai käyttöönsä yhden entisen kotitalonsa kamareista, johon tehtiin lisäovi ulos. Näin sairas ei häirinnyt talon elämää, eikä talonväki altistunut mahdolliselle tartuntavaaralle. Viimeiset elinpäivänsä Maija Kellokumpu oli Oulun Diakonissalaitokselle, jossa hän kuoli 43-vuotiaana marraskuun 18. päivänä vuonna 1935.

Taidemaailmasta syrjässä

Kemin kirkkoherran tytär maisemamaalari Emilia Appelgren (1840-1935) oli ensimmäinen Lapista lähtöisin oleva naistaiteilija. Hän opiskeli Tukholman käsiteollisuuskoulussa vuosina 1858-1862. Kemijärveläinen Juho Kyyhkynen oli ensimmäinen napapiirin pohjoispuolella syntynyt ja perusteellisen taidekoulutuksen saanut Lapin luonnon ja ihmisen kuvaamiseen keskittynyt taiteilija. Heidät molemmat mainitaan taiteilijamatrikkeleissa, mutta Maija Kellokumpua ei virallisista taiteilijaluetteloista löydy.

Taiteilijan syrjäytyminen tai erakoituminen ovat monien eri tekijöiden tai valintojen seurausta. Maija Kellokummun asemaa ja tuotantoa voidaan tarkastella yhteiskunnallisena ilmiönä, osana taidemaailmaa, joka jakautuu merkitykseltään ja asemaltaan erilaisiin osa-alueisiin. Taidemaailman keskustassa ovat valtakunnallisesti merkittävät taiteilijat. Maailmansotien välinen taide-elämä Suomessa oli kapeaa. Helsinki oli taide-elämän keskus, joskin 1920-luvun myötä Tampere, Turku ja Viipuri saivat taiteilijaseuransa ja alkoivat toimia paikallistason keskuksina kuuluen kuitenkin marginaaliin. Muut kaupungit ja maaseutu kuuluivat periferiaan.

Kittiläläinen Einari Junttila (1901-1975) lähti samanikäisenä kuin Maija Kellokumpu Helsinkiin, jossa hän opiskeli kevään 1927 Alex Rappin yksityisoppilaana. Hänenkin oli palattava kotikyläänsä osin taloudellisten syiden takia. Kuitenkin 1930-luvulla Einari Junttila nousi taidemaailman keskukseen, Suomen taiteen johtavien taiteilijoiden rinnalle. Taiteesta kiinnostunut saksalainen kulttuurivaikuttaja Günther Thaer ”löysi” taiteilijan, minkä seurauksena Einari Junttilan teoksia oli esillä Saksassa Suomen kansallistaiteen näyttelyssä ja myöhemmin Helsingin taidehallissa. Maija Kellokumpu ei tavannut riittävän vaikutusvaltaisia henkilöitä. Ilmari Kiantokin eli keskuksesta vetäytyneenä ja edusti mielipiteineen vähemmistöä.

1800-luvun lopulla stipendit ja matka-apurahat olivat mahdollistaneet mm. Juho Kyyhkysen taideopinnot Pariisissa. Itsenäistymisen jälkeen rahan arvo laski samalla, kun apurahoja hakevien taiteilijoiden määrä nousi. Lisäksi Kyyhkysellä oli varaa osallistua yhteisnäyttelyihin Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Viipurissa sekä järjestää yksityisnäyttely Helsingissä. Maija Kellokummun olisi pitänyt osallistua yhteisnäyttelyihin Etelä-Suomen kaupungeissa, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Hänen maalauksiaan ostivat Koillis-Lapin sivistyneistö ja keskiluokka, joiden taloudellinen tilanne oli ehkä vakaa, muttei riittänyt kovin suuriin taloudellisiin uhrauksiin.

Vasta itsenäistynyt tasavalta kaipasi 1920-luvulla vain yhdenlaista virallista ja yhteisön tilaamaa taidetta: muotokuvia, niin myös maisema-aiheet säilyttivät asemansa. Edustivathan ne isänmaata. 1920-luvun myötä Lappi oli alkanut kiinnostaa, ja Maija Kellokumpu yritti tarjota teoksiaan turisteille pitäessään niitä esillä alueen kestikievareissa. 1930-luvun alun raskaat lamavuodet luonnollisesti vähensivät matkailijoiden määrää. Kemijärvi ja Kuolajärvi olivat syrjässä Jäämeren tiestä, jota pitkin Lapin tai Petsamon kuumeen vaivaamat turistit kesäisin matkustivat. Talviurheilu alkoi kiinnostaa 1930-luvun myötä, ja pari vuotta Maija Kellokummun kuoleman jälkeen, vuonna 1937, avattiin pujottelurinne Sallatunturille. Joten alkava Lapin matkailu ei ehtinyt vaikuttaa hänen teostensa kysyntään.

Vaikka Suomessa ei nähty taidekoulutuksessa itsessään mitään naiselle sopimatonta, niin naisen oli vaikeampi kuin miehen kohota harrastajamaisesta maalailusta ammattilaiseksi. 1880-luvulla aloittaneet naistaiteilijat kuten Amelie Lundahl, Maria Wiik, Helene Schjerfbeck ja Elin Danielson olivat luonnollisesti esimerkkejä 1900-luvun naisille. Kuitenkin 1900-luvun alussa taiteilijuus oli vastoin naisen sosiaalista mallia ja pääsy piirustuskouluun merkitsi naisille astumista miehiselle alueelle. Jotta ammattitaiteilijan statuksen voisi saavuttaa oli naisilla oltava kolme edellytystä: vapaus, mikä käytännössä merkitsi naimattomuutta, omaa rahaa ja voimaa kestää sosiaalista eristyneisyyttä. Maija Kellokummulta puuttui vain yksi ja ehkä tärkein edellytys oma raha.

Monet taidekoulun naisopiskelijoista olivatkin ns. parempien perheiden tyttäriä, jotka olivat käyneet kansakoulun tai tyttökoulua. Vahvasti uskonnollinen perhetausta sai epäilemään taiteilijaelämän moraalista puolta. Lestadiolaisuus oli ollut Lars Levi Laestadiuksen kuolemasta eli 1860-luvulta lähtien voima, joka oli pitänyt periferian ihmisiä otteessaan. Lapissa se oli alun perin toiminut valistusaatteen tavoin, eikä sen vaikutus ollut pelkästään hengellistä laatua. Lestadiolainen liike nosti ympäristönsä sivistystasoa. Lisäksi se tarjosi tietynlaisen turvallisuuden ja sosiaalisen verkoston. Taidelajeista teatteri on saanut negatiivisen vastaanoton lestadiolaisuuden keskuudessa, eikä kuvataide ja maalaaminen sinänsä olleet syntiä. Ristiriita syntyi siitä, että lestadiolaisuus ja 1900-luvun taiteen modernismi tarkastelivat maailmaa aivan eri näkökulmasta. Maija Kellokummun lestadiolainen isä suvaitsi tyttärensä maalaamisen. Sen sijaan taiteilijan veli ja erityisesti tämän vaimo pitivät maalaamista ja taiteilijan elämäntapaa liian maailmallisina. Tällainen reagointi ei ollut mitenkään ainutlaatuista ennen toista maailmansotaa, sillä omaa uraa tavoitteleviin naisiin suhtauduttiin epäluuloisesti vapaamielisissäkin piireissä.

Maija Kellokumpu oli naimaton, mikä oli aika tavallista suomalaisten naistaiteilijoiden keskuudessa. Taloudellisen riippumattomuuden myötä naimattomuus oli 1920-luvulla yleistymässä kaupungeissa, mutta maatalousyhteisö ei tarjonnut siihen juurikaan mahdollisuutta. Samaan aikaan huoli naisten miehistymisestä nousi keskeiseksi aiheeksi aikakauslehdissä, joissa naisia varoiteltiin poikamiestyttöelämästä. Se sai korkeintaan olla yksi välivaihe matkalla Oikeaan Naiseuteen, äidin ja aviovaimon roolin sisäistämiseen. Mikäli nainen omaksui itsellisen ja vapaan elämäntyylin pysyvästi, seurausten annettiin ymmärtää olevan hänelle itselleen kohtalokkaat. Maija Kellokummun vakava, kuolemaan johtava sairaus vaikuttaa kohtalon määräämältä.

Osaksi taidemaailmaa

Arviolta kuutisenkymmentä taideteosta ja muistot Maija Kellokummusta jäivät jäljelle, vaikka suuri osa kuolajärveläisten hallussa olleista maalauksista tuhoutui jo talvisodan alussa ja kemijärveläisten Lapin sodassa. Tarvittiin kuitenkin taiteessa, taidehistorian tutkimuksessa ja kirjoituksessa asenteen ja näkökulman muutos. Suomalainen taidemaailma oli sivuuttanut naistaiteilijoiden teokset 1900-luvun alussa, ja naisten oli ollut vaikea saada julkisuutta. Yhteisnäyttelyiden arvosteluissa miesten ja naisten teokset arvioitiin erillään toisistaan, jolloin naisten maalauksia pidettiin naisellisina, heikkoina ja amatöörimäisinä. Useat mieskollegat suhtautuivat heidän taiteellisiin pyrkimyksiinsä vähätellen pitäen niitä vain harrastuksena.

Myös taidehistorian kirjoitus sivuutti naiset. Vasta 1970-luvun alussa naisten puuttumiseen kiinnitettiin huomiota. Syynä ei ollut taidon, taiteellisuuden tai luovuuden puute, naisilla ei vain ollut paikkaa taidemaailmassa. Tieteessä tapahtui 1980-luvulla näkökulman muutos, mikä heijastui taidehistoriaan. Taidehistorian tutkimusalue laajeni, tutkimuksen kohteeksi tuli koko visuaalinen kulttuuri, sen kansainväliset, kansalliset ja paikalliset ilmiöt. Usein pelkkä taiteilijan kuolema on nostanut hänet esiin, mutta Maija Kellokummun kohdalla tarvittiin naistutkimuksen syntyminen, taidehistorian tutkimuksen muuttuminen ja taloudellisen laman mukanaan tuoma pankkikriisi.