Naimi Jokela jakoi Ylipään postit kävellen

Naima, Naimi, Sofia Jokela (o.s. Hihnala) oli syntynyt 1.2.1895 Haapajoella Saloisissa. Hän solmi avioliiton Heikki Jokelan (s. 18.1.1886 k. 30.5.1960) kanssa. Pariskunta asettui asumaan pieneen taloon, joka sijaitsee Piehingin Ylipäässä entisen Saloisten kunnan alueella. Saloinen liitettiin Raahen kaupunkiin vuonna 1973. Talo, jossa oli alkujaan vain yksi huone, seisoo kauniilla paikalla. Pihapiiristä johtaa haapakuja jokivarteen. Naimin elämä ei ollut ruusuilla tanssimista – päinvastoin. Piehinkiläiset muistavat Naimin kertoneen, että hän oli nuoruudessaan joutunut lähtemään kerjuulle Pyhäjoelle, jopa Oulaisiin saakka. Säkkiin kerätyt leivät ja muut elintarvikkeet hän sai lähetettyä myllykuorman mukana hevoskyydillä kotiin mutta hänen itsensä oli taitettava matkaa jalan.

Pariskunnalle syntyi kaksi lasta: Johannes (s. 4.2.1925) ja Hilda (s. 28.11.1929). Hilda avioitui Hannilassa evakossa olleen Niilo Määtän kanssa vuonna 1948 ja muutti Kuusamoon. Johannes eli poikamiehenä Piehingissä koko ikänsä.

Naimi oli ahkera ja sitkeä. Hän tarttui työhön kuin työhön. Hän oli sukkela jaloistaan toisin kuin miehensä Heikki, joka oli invalidi. Maija Poukkula kertoo, että hän käveli joskus koulusta yhtä matkaa Naimin kanssa. – Minun piti juosta kipittää tosissaan, että pysyin perässä, hän muistelee.

– Naimilla ja Johanneksella oli oma salakieli. He puhuivat sukkelasti hernekieltä, esimerkiksi herkerherma=kerma. Me kuunneltiin sitä pää kallellaan eikä saatu mitään selvää, muistelee naapurin tyttö Mirjam Seppä.

Tupa ja perunamaa

Jokeloilla oli vähän maata talon vieressä, ehkä hehtaarin verran ja sitten Hautahaassa toinen mokoma sekä vähän metsää. Pihapiirissä oli aitta ja navetta, jossa ammui pari lehmää. Kananmunia tuottivat omat kanat, joita komensi äkeä kukko. Kerran kukko oli nokkimassa Heikin istuttamia töttäpottuja (perunoita, jotka oli istutettu yksitellen, ei penkkiin). Tästä kimpaantuneena Heikki avasi sanaisen arkkunsa niin, että mekkala kuului naapuriin asti. Perheeseen kuului myös rakas Tessu-koira. Jokeloilla ei ollut omaa saunaa, vaan he kävivät saunomassa naapureiden saunassa.

– Muistan kun Jokelat tekivät heinää meidän sarkojen vieressä. Heikki niitti aamulla luokoa. Perhe ilmestyi pellolle ennen puolista. He laittoivat heiniä seipäille touhuten kovasti ja joutuisasti. Puolen päivän tietämissä perhe hävisi pellolta. Ilmeisesti ruokatauolle kotiin. Kunnes taas tupsahtivat takaisin työmaalle ja alkoi kova touhu, joka katkesi kertaheitolla, kun he lähtivät iltasella kotia. Olenkin sanonut, koska olemme sukua heille, jotta minä olen perinyt tuota samaa pyrräyksen omaista työntekoa. Väsähän heleposti ja jätän kesken. Sitten on palattava samaan askareeseen, kun on pakko, muistelee naapurin tyttö Pirjo Järvelä-Siuvatti ja jatkaa, että heidän perheensä meni heinätöihin aikaisin aamulla kahvit, pullat, kaljat ja eväät mukana. Heinäpellolla oltiin koko päivä ja sitten lähdettiin pois, kun oli navetan aika, joka sekin saattoi myöhästyä.

Heikki teki omien töiden ohella pikku urakoita taloissa. Hän kävi hakkaamassa puita muun muassa Ylipään koululla ja kaupassa.

Naimi jakoi postia Ylipäässä

Maaseudulle posti tuli postiautossa. Vauhdissa rahastaja viskasi postisäkin tien varrella seisovaan laatikkoon. Ja yleensä osui, vain harvoin postisäkki löytyi lojumasta laatikon vierestä. Piehingin Keskikylän ja Ylipään postit tuotiin Seutun kauppaan, jossa myymälänhoitaja lajitteli postit. Kaupan vieressä asuvat taloudet hakivat postin kaupasta. Kauempana asuneille Ylipään talouksille Naimi kantoi postin muutamiin postitaloihin, joista puolisen tusinaa naapuritaloutta haki oman postinsa. Jakelualue ulottui aina Mäntylänperälle asti.

Aamuisin Naimi nousi ylös kukonlaulun aikaan ja lypsi lehmät, joita saattoi olla yksi, korkeintaan kaksi. Hän ruokki vasikan, jos sattui vasikka olemaan. Navettatöiden jälkeen hän laittoi sapuskaa ja söi aamiaisen, että jaksoi lähteä leppasemaan Seutun kaupalle ja odottamaan postin saapumista. Aina hyväntuulisena hän käveli postilaukku kyljellä, reppu selässä ja vielä nahkakasseja molemmissa käsissään. Ylipääläiset nimittäin antoivat Naimille kauppaostoksia asiaksi, joten hän kantoi postin ja omien ostosten lisäksi nekin. Joskus hän sai kävellä pelkän postilaukun kanssa, kun ei kukaan ollut pyytänyt tuomaan ostoksia. Toisinaan hän vei myös postissa saapuneen paketin vastaanottajalle. Hän ei ajanut koskaan pyörällä. Joskus hänen nähtiin taluttavan pyörää. Talvisin hän kuljetti postia potkurilla.

Pirjo muistelee, että oli monesti Aleksi-papalla käymässä postin tullessa. – Me sännättiin tienposkeen ja Naimi ojensi postit, hän kertoo. Joskus Naimi poikkesi kahville, mutta se oli harvoin, kun hänellä oli kiire kotia, kun oli käytävä Mäntylässä kääntymässä ja sitten jouduttava kotitöihin. Kun postit oli jaettu, häntä odottivat ruuan laitto ja navettatyöt. Pyykkipäivät ja saunanlämmitykset oli perheen emännän joka viikko hoidettava. Lisätienestiä ansaitakseen Naimi kävi pesemässä naapuritalojen pyykkiä tai keritsemässä lampaita. Syksyisin perhe sai pientä tienestiä poimimalla ja myymällä puolukoita Seutun kauppaan.

Naimi oli uskovainen ja kävi usein seuroissa, joita Ylipään taloissa järjestettiin. Kyläläiset järjestivät hänelle 60-vuotisjuhlat Ylipään kansakoululla. Se oli koko kylän juhla. Naimi tykkäsi siitä, että syntymäpäiviä juhlittiin. Joskus merkkipäivä järjestettiin naapurissa, joskus syntymäpäiväkahveja juotiin hänen kotonaan. Hän puolestaan muisti naapureiden syntymäpäivät ja vei heille pieniä lahjoja. Elettiin aikoja, jolloin ihmisillä oli tapana käydä iltaa istumassa naapureissa ilman ajanvarausta. Naimi ja Johannes olivat odotettuja vieraita monissa Ylipään taloissa. Naimi oli luonteeltaan sosiaalinen ja tykkäsi erityisesti lapsista ja halusi hyssyttää pienimpiä sylissä kylässä käydessään. Hänellä oli aina varastossa Pihlajanmarja-karamelleja lapsille tarjottavaksi. Ylipääläiset muistavat Naimin ystävällisyydestään. Hän oli kaikkien kanssa hyvissä väleissä. Kun hän oli jäänyt eläkkeelle, hänen seuraajansa jakoi postia pyöräillen. Naimi Jokela kuoli 18.4.1982.

Johannes asui ja eli yksin

Naimi synnytti poikansa Johanneksen kotonaan, kuten siihen aikaan oli tapana. Poika syntyi keskosena ja oli hyvin pieni, painoi vain puolitoista kiloa, oli keritsimien mittainen ja mahtui kenkälaatikkoon, jossa äiti häntä nukutti lämpimiin vaatteisiin käärittynä. Koska pirtti oli kylmä helmikuun paukkupakkasilla, viisas äiti lämmitti leivinuunin sopivan haaleaksi ja piti pienokaista uunin lämmössä. Näin poika pysyi hengissä, kasvoi ja varttui aikuiseksi.

Vanhoina aikoina ei lapsille järjestetty harrastuksia, vaan vekarat keksivät omat touhunsa. Konkka oli yksi lasten yhteisistä leikeistä. Johannes ruukasi kulkea konkalla Jokelassa. ”Konkata Johannes” oli lentävä sanonta aikoinaan.

Vuodet vierivät ja Johanneksen oli aika tarttua työhön ja toimeen. Hän työskenteli omien töiden lisäksi kasakkana naapuritaloissa. Kun se aika koitti, hän astui armeijan harmaisiin. Raahen ja Saloisten sotaveteraanikirja kertoo, että Johannes osallistui jatkosotaan (25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944). Merkintä HTK 9 tarkoittaa, että hänet oli kutsuttu henkilötäydennyskeskukseen nro 9. Koulutusala oli JV=jalkaväki. Sijoituspaikka oli Pataljoona 8/JR 3=jalkaväkirykmentti. Sotilasarvo: korpraali.

Johannes oli kiltti äidinpoika, hän puhui aina kauniisti äitimuorista. Hän oli joskus äitinsä kaverina ja tuurajana postin kannossa, kun Naimi alkoi tulla vanhaksi. Hänelle tuli luultavasti kaihi silmään ja näkö meni huonoksi. Hänellä oli toinen silmä sikkarallaan ja toinen auki, kuin olisi aina paistanut aurinko silmiin.

Heikki-isän kuoltua Johannes piti äidistään hyvän huolen tämän viimeisiin hetkiin asti. Vanhempien kuoleman jälkeen hän asui yksin. Kokkaaminen ja siivoaminen eivät olleet hänen vahvuuksiaan. Yksikseen asuneen miehen taloudenpito oli jokseenkin huonolla tolalla ennen kuin kotiavustajat rupesivat huolehtimaan hänen huushollista ja puhtaudesta. Ne olivat niitä aikoja, kun kotiapu oli tuntitolokulla vanhuksen luona. Oli aikaa raatata ja vaihtaa kuulumisia. Sotaveteraanien tuella Johanneksen taloon saatiin vesijohdot ja sisävessa.

Hyvänä apuna Johannekselle olivat Raahessa asuva Hildan poika Veli Määttä ja hänen vaimonsa Ulla-Maija. Talvisin he kävivät lämmittämässä taloa ja tekemässä lumitöitä. Jokseenkin kymmenen vuoden ajan he hoitivat Johanneksen kauppareissuja. Ulla-Maija siivosi ja laittoi ruokaa. Johannes-eno kutsuttiin jouluaterioille Määtän kotiin. Muutaman kerran kesässä Veli lämmitti pihassa seisovan savusaunan ja saunoi yhdessä Johanneksen kanssa.

Johannes vietti Salon kartanossa elämänsä ehtoota samaan aikaan kuin Koiviston Sylvi ja Väinö. – Me istuimme monesti terassilla ja vein kahvit tai simat ja munkit ja hengenravintona luin Felix Onkan kirjaa heille, Pirjo muistelee. Johannes oli mukava vanhus. Hän kuoli 14.7.2008.