Mustia tyttöjä hiilimiilulla - Olga Jokiniemen tarina

Hiilimiilulla

– Kun tunteja pussitti hiiliä, olisi käynyt tummaihoisesta, kertoi Olga Jokiniemi sota-ajan vakiotyöstään. Oulun läänin Pyhäjärvellä Olga Lehtomäen, myöhemmin Jokiniemen, kotikunnassa oli eri kylillä suuria miilupohjia, joihin metrin pituiset koivuhalot ladottiin ympyrän muotoon keoiksi. – Ilmakanavia jätettiin sopivasti puiden väliin. Keoista tehtiin pyöreitä ja korkeita. Päällimmäiseksi miiluihin pantiin multaa ja turvetta. Alta sytytettävät puukeot paloivat kytemällä monta viikkoa. Vanhat miehet vartioivat miiluja, jotta kyteminen ei johtanut avotulella palamiseen. Lopuksi hiilet säkitettiin. Tässä hikisessä ja pölyisessä työssä ahersivat tytöt. Jatkosodan aikana 14–15-vuotias Olga teki töitä hiilimiiluilla. Tästä isänmaan hyväksi tehtävästä puurtamisesta maksettiin olematonta palkkaa. Mitään etuisuutta eivät miilulla olleet eivätkä muuallakaan Pyhäjoen kotirintamatyössä ahertaneet saaneet sodan jälkeenkään.  

Ruisleipää rintamalle

Opettaja piti kerhoa koululla pikkulotille, joihin 12-vuotias Olgakin kuului. Tytöt kutoivat lottatehtävinään rintamalle sukkia, kynsikkäitä ja kypäränsuojuksia, joissa oli vain silmänreiät. Olga leipoi äidin kanssa lähes joka päivä rukiisia reikäleipiä, jotka kuivatettiin pirtin orsilla rintamalle toimitettaviksi. Leipomusta valmisteltiin edellisiltana herättelemällä leivinsaavin pohjalla oleva juuri lämpimällä vedellä. Sitten lisättiin jauhoja ja vähän ajan päästä lämmintä vettä ja taas jauhoja ja vettä. Näin taikinan happanemisprosessi käynnistettiin. Aamulla jatkettiin jauhojen lisäämistä. Äiti yleensä alusti taikinan. 100 litran taikinatiinu oli niin syvä, että kädet olivat taikinassa kyynärpäihin saakka. – Muovikäsineitä ei käytetty, puhtain käsin leipominen tehtiin, Jokiniemi kertoo. Kodin leivinuuni oli niin iso, että sinne sopi kerrallaan paistumaan 20 leipää. Jauhot saatiin valtiolta ja sotilaat noutivat leivät valtion häkäpönttöautolla. Näissä autoissa käytettiin polttoaineena hiilimiilujen hiiliä. Hyvähampainen Olga piti ratisevan kuivista leivistä, mutta kyllä hänelle maistui myös vasta uunista otettu tuoksuva, tuore leipä. – Nykyään nautiskelen ostamalla kauppahallista samalla tavalla valmistettua kuivaa ja tuoretta leipää.  

Kangaspuitten hölskytystä

Talon isossa pirtissä seisoivat kangaspuut ympäri vuoden ja käyttöä niillä olikin. Äiti ja tyttäret kutoivat kaikenlaista: niin pellava- ja villakankaita kuin räsy- ja villamattoja. Olga kävi sota-aikana kylällä järjestetyn kutomakurssin. Moniosaajana hän tietysti kutoi ja valmisti omat kapionsa. Niistä on vielä 65 vuoden käytön jälkeenkin ehjinä muutamat pyyhe- ja tyynyliinat. Jokiniemi kutoo yhä 85-vuotiaana vuosittain muutamia villaisia torkkupeitteitä sukulaisilleen ja ystävilleen.  

Perhe ja kotityöt

Jokiniemen kaksi vuotta nuorempi Rauha-sisko, perheen nuorin, auttoi äitiä ja Olgaa. Vuonna 1885 syntynyt isä, Albert Lehtomäki, ei ikänsä takia joutunut sotaan. Koti oli Pyhäjärven kirkolta syrjässä. Äiti oli Olga-tyttären kaima. Hän oli syntynyt vuonna 1886 eikä joutunut lottatehtäviin ikänsä, suuren maalaistalon töiden ja talon syrjäisyyden vuoksi. Isä hoiti peltotyöt ja hevoset, äiti ja tyttäret muut kotieläimet: lehmät, hiehot, lampaat, siat ja kanat. Navettapiikoina ahkeroivat Olga ja veljentytär Vieno. Lypsykoneita ei ollut. – Kotielämiä piti olla paljon, jotta oli luovutettavaa kansanhuollolle, Jokiniemi selittää. Talon väkeä oli aimo määrä: 14-henkinen perhe ja kolme kuolleen veljen lasta. Koska Jokiniemen vanhin sisar ja viisi veljeä olivat rintamalla, sota-ajan vahvuus talossa oli kahdeksan + kolme. Väinö-veli kaatui sodassa ja Emil-veljestä tuli sotainvalidi haavoittumisen kautta. Kolme muuta veljeä, Eino, Kauko ja Heikki, sekä lottana toiminut Martta-sisar palasivat sodasta terveinä. Isä, Albert Lehtomäki, oli taitava nikkarihommissa. Hän valmisti kaikenlaista puusta mm. leivinsaaveja, ämpäreitä, kiuluja, pärevakkoja ja -koreja sekä tulipäreitä. Navetan vesisaavit ja lehmien juomaämpärit olivat isän tekemiä. Pimeään aikaan ison pirtin katossa kohisi ja haisi karbidilamppu. Kun lähdettiin aittaan noutamaan leipää tai lihaa, otettiin päre ja tikut. Päre sytytettiin ulkona valaisemaan tietä aitalle sekä auttamaan löytämään aitasta haettavana oleva tuote. Tulipaloja ei tästä avotulen käytöstä, onneksi, koskaan tullut.  

Mottimestari

Mottimestarikin Jokiniemestä ehti tulla. Koska työnteko oli kaikkien velvollisuus ja koska miehiä ei ollut poltto- ja miilupuiden tekoon, määrättiin kaikki kynnelle kykenevät kaatamaan metsästä puita, sahaamaan ne ja pinoamaan kuutiometrin eli 1 m x 1 m x 1m pinoiksi. Kiitokseksi valtio antoi puupinojen tekijöille, joita kutsuttiin mottimestareiksi, kirveenmuotoisen rintaneulan. Jokiniemi piti mottimestarineulaansa ulkotakin kauluksessa.  

Hauskanpitoa

Sodan aikanakin pidettiin hauskaa. Jokikylän maamiesseuralla kokoontui näytelmäpiiri, joka valmisteli iltamiin näytelmiä. Jokiniemi näytteli monessa näytelmässä ja hänellä oli parinaan tosi hyvin näyttelevä poika, jonka yhdestä lapsesta tuli myöhemmin ammattinäyttelijä. – Tälle ammattilaiselle minulla oli kerran tilaisuus kertoa, että isäsi oli taitava näyttelijä ja että pojasta polvi paranee, kertoo Jokiniemi. Iltamissa oli ensin näytelmä ja sen jälkeen tanssit. Tansseissa soitti levysoitin eli rammari mm. laulua ”Oi muistatkos Emma”. Näitä luvattomia tansseja pidettiin niin työväentalolla kuin maamiesseuralla, mutta aina pimeässä sodan määräysten vuoksi. Eräs hankala isäntä vakoili nuoria tanssijoita. Eräänkin kerran, kun hänen havaittiin olevan tulossa, Jokiniemi hyppäsi työväentalon ikkunasta suoraan sen vierellä kulkevaan syvään veto-ojaan. Hän kastui litimäräksi ja oli todella kylmettynyt pyöräiltyään sen jälkeen pikkupakkasessa neljän kilometrin päässä olevaan kotiinsa. Myös kodin juhlat olivat ikimuistoisia. Isän omasta metsästä noutama kuusi seisoi jouluisin pirtissä, ja lapset koristelivat sen. Juhannuksena ulko-oven pieliä komistivat juhannuskoivut. – Juhlat vietettiin arvokkaasti. Äiti oli juhlaihminen. Hän halusi aina valmistaa lapsilleen iloisen ja tunnelmallisen juhlan. Ennen juhlia tehtiin suursiivous, matot ja verhot vaihdettiin. Juhlissa laulettiin koululauluja sekä nautittiin hyvää ruokaa ja leivonnaisia.  

Venäläisiä sotavankeja ja kenttäpostia

Koti oli sota-aikanakin turvallinen paikka. Pyhäjärveä ei pommitettu eikä siellä ollut muutakaan uhkaa. Suomalaisten sotilaiden vartioimia venäläisiä sotavankeja tosin tuotiin erääseen metsän keskellä olevaan lähitaloon. Vangit valmistivat puhdetöinä pajusta koreja ja erilaisia esineitä, joita he sitten suomalaisten sotilaiden kanssa kävivät myymässä taloissa tai vaihtamassa niitä leipään. Ruokaa ei varmaankaan ollut tarpeeksi. Kirjeenvaihto rintamalla oleville vilkastutti ja toi jännitystä elämää. Jokiniemi kirjoitti serkuilleen ja näiden kavereille. Tästä kertyi suuri määrä valokuvia, jotka Jokiniemellä on vielä tallessa. Sensuurin vuoksi rintamalta kirjoittavat eivät kuitenkaan saaneet kuvata yksityiskohtaisesti sotatoimia. Lähtemättömästi Jokiniemen mieleen on jäänyt kaatuneen Väinö-veljen kotimultiin tuominen. Veljen kaatuessa oli kesä ja hänet jouduttiin väliaikaisesti hautaamaan taistelupaikkakunnalle Karjalaan. Talvella hänet ja muut kesän aikaan kaatuneet kyläläiset tuotiin surukuormana Pyhäjärvelle siunattaviksi. Silmiin jäi iäksi kovassa pakkasessa pitkä, laudalla seisova rivi valkoisia arkkuja ennen niiden hautaamista. Arkuissa oli veljen lisäksi monta serkkua ja tuttua kylän poikaa.  

Sodan jälkeen

Vuonna 1927 syntynyt Olga Lehtomäki solmi avioliiton vuonna 1948 metsäinsinööri Pauli Jokiniemen kanssa. Nuoripari osti maalaistalon Paavolasta ja asui siellä pari vuotta, ennen kuin muutti Puolangalle, jossa Jokiniemet elivät lapsettomina 49 vuotta. Olga Jokiniemi toimi vuosien varrella monissa tehtävissä mm. emännän sijaisena sairaalassa ja vanhainkodilla sekä piti keskustassa omaa kukkakauppaa ja hoiti leirintäaluetta. Jokiniemen pariskunta oli aktiivinen yhdistyksissä. He olivat keulahahmoina mm. Rintamaveteraaneissa: Pauli yhdistyksen puheenjohtajana ja Olga naisjaoston puheenjohtajana. Paavolan taloon jäivät asumaan Jokiniemen veljen vaimo ja lapset veljen kuoltua vuonna 1987. Olga Jokiniemen Pauli-puoliso halvaantui samana vuonna eli 1987 ja Jokiniemi toimi miehensä omaishoitajana 12 vuotta. Puolison kuoleman jälkeen Olga Jokiniemi muutti Ouluun ja asettui asumaan kaupungin keskustaan, ensin Rohdos Oy:n palvelutaloon ja myöhemmin Oulun palvelusäätiön Keskustan palvelutaloon. Oululaisiin tutustuminen on käynyt mukavasti niin seurakunnan vapaaehtoistyössä, kuoroissa kuin monissa yhdistyksissä mm. Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa ja palvelutalon asukastoimikunnan puheenjohtajana.