Mummua etsimässä - Fanni Sofia Ojamäki s. Iso-Pahkala

 Fanni Sofia Ojamäki s. Isopahkala (1900 – 1973)

Istut tuolilla ryhdikkäästi, niin kuin aina, kädet sylissäsi. Kuva on pikkuruinen enkä erota silmiäsi, saati katseesi suuntaa pyöreiden silmälasien takaa. (Kuva 1) Suupielesi kaareutuvat hillittyyn hymyyn. Pitkät, harmaantuneet hiuksesi olet ensin letittänyt ja kiertänyt sitten letistä sipulinutturan, kiinnittänyt sen niskahiuksiin muutamalla ruskehtavalla, pyöreäpäisellä neulalla. Olen nähnyt sinun tekevän niin. Olen kuullut, että nuorempana hiuksesi ovat olleet näyttävät, paksut ja vaaleat, nyt letti on enää ohut hiirenhäntä. Ylläsi on kauniisti istuva, reilusti polvet ja sääret peittävä leninki, joka kuvassa näyttää lähes valkoiselta. Siinä on paitakaulus, napitus miehustassa, ja leveähkö vyö, jossa on kapea, suorakaiteen muotoinen, päistä pyöristetty solki. Hihat ovat lyhyet. Olet ommellut puvun itse, sellaisessakin olit taitava. Olet hoikka, olet aina ollut, yhdeksästä synnytyksestä huolimatta.

Kuva on otettu syntymäpäiväjuhlissasi vuonna 1960, olet siinä 60-vuotias. Suunnilleen saman ikäinen kuin minä nyt. Pappa, tai tuora, kuten häntä myös nimitetään, istuu vieressäsi toisella tuolilla sarkapusakassaan ja pyhähousuissaan, tuttu lempeä ja vähän veitikkamainen hymynkare kasvoillaan. Tuolit on nostettu ulos talon seinustalle. Syyskuun 18. päivä taitaa olla vielä melko lämmin.

Toinen kuva on otettu saman vuoden keväällä. Istut samassa paikassa, nyt potkukelkan päällä! Luultavasti on huhtikuu, maa näyttää suurimmaksi osaksi sulalta. Leninkisi on nyt arkisempi ja sen päälle olet pukenut villatakin. Sylissäsi istuu pyöreäkasvoinen, mekkoon, kuviolliseen neuleeseen ja hilkkamaiseen myssyyn puettu, vajaan vuoden vanha tytöntyllerö. Se olen minä. Olet kietonut kätesi ympärilleni ja katsot minuun. Sinulla on tuo sama, hiljaa hymyilevä ilme.

Kun ajattelen sinua nyt, tuntuu, etten tiedä sinusta paljoakaan. Olin jo 14-vuotias, kun kuolit keväällä 1973, mutta en tuntenut sinua ollenkaan. Harmittaa. Asialle pitäisi tehdä jotakin. Sille on tehtävä jotakin. Lähden löytöretkelle, etsimään sinua, Fanni-mummu.

Soitan isälle tämän tästä. Hän täyttää pian 84 vuotta. Kyselen hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, sinusta ja papasta. Soitan myös Asko-sedälle, sinun kuopuksellesi, ja Tuula-miniällesi. Tivaan muistoja sisaruksiltani ja serkuiltani. Soitan myös ihanalle Ellenille, pikkuserkulleni. Friiti-veljesi pojantytär, muistathan.

Yksi muisto johtaa kymmeneen uuteen kysymykseen, mutta saan myös vastauksia. Näistä palasista yritän koota sinun elämäntarinaasi, toivottavasti et pahastu.

***

Synnyt Liisa Josefiina Heikintyttären ja Juho Heikki (Johan Henrik) Eerikinpoika Isopahkalan kuudenneksi lapseksi syyskuun 18. päivänä vuonna 1900. Sinut ristitään Fanni Sofiaksi. Ehkä saat nimesi isäsi sisaren mukaan. Sinua katselee monta uteliasta silmäparia: 13-vuotias Maria, 11-vuotias Hanna, 6-vuotias Erkki, 5-vuotias Friiti ja 3-vuotias Saimi. Sinun jälkeesi perhe kasvaa vielä kahdella tyttärellä; kolme vuotta myöhemmin syntyy Martta, ja kuopus Emmi, kun olet kahdeksanvuotias.

Pesueenne asustaa ajan tavan mukaan rakennetussa pitkänomaisessa, punamullalla maalatussa hirsitalossa, elinvoimaisessa Pahkalan kylässä, joka sijaitsee Himangan kunnassa Keski-Pohjanmaalla. Elanto saadaan maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, ja te lapset osallistutte talon töihin pienestä pitäen. Isommat osaavat katsoa teidän nuorempien perään. Vaikka toimeentulo on niukkaa, omavaraisuus takaa ruuan pöytään myös ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina, jolloin Suomi saa elintarvikeapua Amerikasta ja säännöstely on voimassa.

En tiedä, missä vaiheessa opit lukemaan ja kirjoittamaan, luultavasti kiertokoulussa, alkaahan varsinainen kansakoulu kylällä vasta vuonna 1918.

Perheesi kuopus Emmi kuolee vain vajaan seitsemän vuoden iässä, syytä en saa selville. Se tuntuu sinusta varmasti pahalta. Olet viidentoista ja varmasti hoitanut paljon pikkuisinta siskoasi.

Kotisi on uskovainen. Lestadiolainen herätysliike vaikuttaa kylällä voimakkaasti, mutta liikkeen pahkalalainen muoto on vähemmän jyrkkä kuin alkuperäinen. Sitä kutsutaan myöhemmin rauhansanalaisuudeksi.

Olet topakka tyttö. Viihdyt navettatöissä ja erityisesti lehmien hoitaminen tuntuu sujuvan sinulta kuin luonnostaan. Liisa-äiti ja Juho-isä panevat tämän merkille ja lähettävät sinut Etelä-Pohjanmaan karjatalouskouluun Ilmajoelle, kun olet 17- tai 18-vuotias. Varmasti sinua jännittää, vaikka uskon, että haluat kouluun. Suomesta on hiljattain tullut itsenäinen valtio, vapaussota on juuri päättynyt. Miten lie ovat vanhempasi onnistuneet säästämään tai lainaamaan tarvittavat rahat? Jotkut varmasti ihmettelevät vähäisten varojen uhraamista tyttölapsen kouluttamiseen. Sitä paitsi matkaa Ilmajoelle kertyy runsaat kaksisataa kilometriä. Luultavasti pääset kapsäkkeinesi hevospelillä Kannuksen asemalle ja sieltä junalla ensin Seinäjoelle. Sitten vaihdat Suupohjan rataa kulkevaan junaan ja jäät pois Ilmajoen asemalla. Mikä seikkailu! Mahdatko päästä käymään kotona, ennen kuin seuraavana keväänä? Onneksi kirjeet kulkevat.

Vanhempasi ovat aikaansa edellä, niin kuin sanonta kuuluu. He lähettävät kuuromykän Hanna-siskosi kuurojen kouluun Ouluun saakka. Hanna on taitava käsistään – hänen jäämistöstään löytyy aikanaan kirstu, joka on täynnä taidokkaita käsitöitä.

Mitenkähän sinä tutustut hauskannäköiseen, tummahiuksiseen Sanfridiin? Sitä on hauska miettiä, kukaan ei tunnu tietävän asiasta. Se tavallinen tapa, kohtaaminen rippikoulussa, ei ole mahdollinen, onhan Sanfrid neljä vuotta sinua vanhempi. Hän asuu noin 12 kilometrin päässä Ojamatilla, Ainalin kylällä. Ehkä hän ajaa pyörällä tai hevosella johonkin nuorten kokoontumispaikkaan, jonne sinäkin olet tullut siskojen ja kylän tyttöjen kanssa? Kenties sinä keinut pitkät, paksut letit hulmuten juuri kun Sanfrid saapuu paikalle, ja katseenne kohtaavat? Vai saatko mennä keinupaikoille? Ehkä tapaatte seuroissa? Tosin Sanfridin koti ei ole lestadiolainen, ajan tavan mukaan uskonnollinen kylläkin.

On hyvin todennäköistä, että ensitapaamisenne tapahtuukin Sanfridin kotitilalla, jonne saavut harjoittelijana karjatalouskoulusta.

Aivan varmasti tiedän vain, että teidät, Fanni Sofia Isopahkala ja Sakarias Sanfrid Oja, vihitään kristilliseen avioliittoon Himangan kirkossa lokakuun 12. päivänä vuonna 1919. Hääjuhla pidetään Sanfridin kotona. Sakarias Silakka, Sanfridin isä, on ostanut tämän talon Amerikan-reissullaan tienaamillaan rahoilla ja muuttanut siihen perheineen Hillilän kylältä 1890-luvulla. Samalla hän on ottanut sukunimekseen talon nimen Oja.

Olet kirjoittanut hääkutsut käsin, ja lähettänyt sellaisen myös Saimi-siskollesi. (Kuva 2) Varsinaisen hääjuhlakutsun jälkeen siinä lukee ”Tule kirkkoon katsomaan, kun meitä vihkastaan”. Etpä arvaakaan, miten paljon hilpeyttä, mutta myös vakavaa pohdintaa tuo ”vihkastaan”-sana tulee aiheuttamaan sata vuotta myöhemmin lastenlastesi keskuudessa!

Millainen hääjuhlanne on? Ette varmaankaan tanssi häävalssia, onko peräti seurat? Tarjolla on varmaan ainakin kahvia ja pullakranssi, liekö oikein ruokaakin häävieraille? Väkeä on varmasti paljon. Olet varmasti kaunis morsian, hoikka ja suoraselkäinen. Hiukset kruununa pään ympäri.

Sinusta tulee, paitsi Sanfridin vaimo, myös hänen vanhempiensa, Lusinan ja Sakariaan, miniä. Jäätte asumaan Sanfridin kotitaloon, jossa asuu myös Sanfridin Aapa-veli suurine perheineen. Häitä seuraavana vuonna Sakarias-tuora kuolee. Sitä seuraavana, vuonna 1921, koet äitiyden ihmeen: esikoisenne, Aila Eliina, syntyy helmikuun 10. päivänä. Suuret tapahtumat seuraavat toinen toistaan nopealla tahdilla, sillä Ailan ollessa vain vuoden ikäinen hankitte itsellenne oman kodin, ostatte niin sanotun Suutarin Matin talon Sanfridin kotitalon naapurista. (Kuva 3)

Se on mäellä seisovista kolmesta talosta oikeanpuolimmainen, komea punainen talo, jonka sisäänkäynnin molemmin puolin on kaksi neliruutuista ikkunaa. Niiden yläpuolella on matalat vintin ikkunat. Miltä sinusta mahtaa tuntua kun seisot pihamaalla ja katsot uutta kotianne? Ja kun astut sisään porstuaan kaksiosaisesta ulko-ovesta? Tavallisesti kulkiessa avataan vain toinen ovista. Vasemmalta porstuan perältä nousevat rappuset vintille. Aluksi vintillä ei ole rakennettuja huoneita, mutta pian Sanfrid tekee sinne kesäkamarin, talon päähän tuvan päälle. Sinne pääsee lankkuja pitkin. Porstuan vasemmassa päässä on myös ovi porstukamariin. Oikealla puolella taas on ovi isoon, valoisaan tupaan, jonka ikkunat avautuvat kolmeen ilmansuuntaan. Sekä tuvasta että porstuasta pääsee isoon kamariin, jota kutsutaan saliksi. Salin perältä johtaa ovi perikamariin, josta tulee teidän vanhempien makuuhuone. Saliin mahtuu paljon sänkyjä ja on niille tilaa tuvassakin.

Saunaan pitää kipaista polkua pitkin mäkeä alas, yli pihatien. Se on erillisessä rakennuksessa puuliiterin vieressä. Muuttaessanne se on vielä savusauna. Navettakin on mäen alla, aivan naapurinavetan vieressä. Makiksi nimitetty ulkohuussi löytyy navettarakennuksen toisesta päästä.

Vihdoinkin sinulla on oma navetta, jossa saat alkaa kasvattaa ja hoitaa omaa karjaa. Ehkä olette saaneet kumpikin yhden lehmän lapsuudenkodeistanne, ehkä sinä saat Pahkalasta lampaankin. Pitäähän olla villoja, jotta saat lankaa pikkuisen lämpimiä vaatteita varten.

Istutat talon seinustalle tiikerililjoja ja kauemmaksi talon edustalle viinimarjapensaita. Sanfrid kuokkii pellon pyörtänöltä koivuntaimia ja istuttaa paakut pihamaalle, kasvamaan tuulensuojaksi mäelle. En tiedä, istuttaako hän myöhemmin myös pihan pihlajat, ja tuomen, jonka toukokuisen tuoksun muistan vieläkin. Sinä perustat talon päädyn taakse tuvan puolelle kasvimaan. Samalta puolelta taloa löytyy myös aitta ja kanalarakennus, sinnekin saatte pian asukkaita.

Sanfridin Aapa-veli jää isännöimään kotitaloa. Lusina-tummu kuitenkin muuttaa pikku perheenne kanssa uuteen kotiin. Voin vain arvailla syytä. Aapa on 18 vuotta Sanfridia vanhempi. Aapan toinen vaimo on juuri kuollut, ja elossa olevia eri-ikäisiä lapsia on kuusi. Tasataanko muutolla yksinkertaisesti talojen asukkaiden päälukuja, vai onko tummu kenties mieltynyt enemmän nuorempaan poikaansa ja sinuun, hänen toimeliaaseen vaimoonsa? Joka tapauksessa hän asuu luonanne 17 vuotta, aina kuolemaansa saakka. Hän auttaa kaitsemalla pienokaisia navetta- ja peltotöiden aikana niin pitkään kuin kykenee.

Ainali on Pahkalaa pienempi, noin kahdenkymmenen savun kylä, jossa asuu runsaat sata ihmistä. Minulle kerrotaan, että kylän yhteishenki on hyvä, koulutalokin rakennetaan talkoilla aivan 1920-luvun alussa, pian yleisen oppivelvollisuuslain astuttua voimaan. Kaupan saatte kylälle vasta 20-luvun lopulla, mutta joitakin tarvikkeita voi ostaa pikku puodista, jota pidetään Rahkolan talon yhdessä kamarissa.

Kylä jakaantuu kahteen osaan, Ojamatin päähän ja Ainalin päähän. Sinä alat pitää pyhäkoulua Ojamatin lapsille. Pyhäkoululaisia siunaantuu pian omastakin takaa, sillä perheenne kasvaa tasaisesti kahden-kolmen vuoden välein. Ailan ehdittyä kaksivuotiaaksi synnytät Aili Sofian vuonna 1923, sitten Aune Marian 1926, Aino Annikin 1928, Aira Alman 1931, Arvo Sakarin 1933, isäni Ahti Johanneksen 1936, ja Anna-Liisan 1939. Anna-Liisa syntyy tammikuun ensimmäisenä päivänä ja saman vuoden joulukuun 28. päivänä Lusina-tummu kuolee. Kuopuksenne Askon syntymään on tästä matkaa vielä seitsemän vuotta.

Nuorimmaista lukuun ottamatta sinä synnytät lapsesi kotona, niin kuin muutkin tuohon aikaan. Tapahtuuko se saunalla vai kamarissa, onko sinulla apuna äitisi tai joku siskoistasi, vai onko kylällä joku lapsenpäästäjä? Ovatko synnytyksesi vaikeita vai ”helppoja”? Kysymykset jäävät vaille vastausta. Mahdollisista keskenmenoistasi en tiedä, mutta kaikki syntyneet lapsenne varttuvat suhteellisen terveinä. Uskon, että osaat soveltaa karjanhoitokoulussa saamiasi oppeja ihmislastenkin hoidossa, vaikkapa hygienia-asioissa. Lapsikuolleisuus on yhä melko yleistä, vaikka onkin jo kääntynyt laskuun Suomessa.

Sinulla on oma metodisi lapsen vieroittamiseen rinnalta ennen seuraavaa tulokasta. Jätät koko pesueesi Sanfridin ja Lusiina-tummun, myöhemmin myös vanhimpien tytärten, hoiviin ja lähdet kyläilemään lapsuudenkotiisi Pahkalaan joksikin aikaa. Lastenhoitajaksi velvoitat yleensä Ailin, toiseksi vanhimman, kun taas esikoinen Aila kulkee Sanfridin kanssa ulkotöissä. Syy tähän työnjakoon on ainakin se, että Aili kärsii kesäisin heinänuhasta.

Pahkalassa kotitaloasi isännöi Friiti-veljesi perheineen, toisessa päässä asuu naimaton Saimi-siskosi, jolla myös on omaa karjaa talon navetassa ja oma maatilkku viljeltävänä. Tervehdittyäsi talon väkeä haluat aina ensimmäiseksi mennä heidän kanssaan navettaan katsomaan, miten lehmät voivat.

Karjakon taitosi huomataan myös uudella kotikylällä. Pian sinut kutsutaan paikalle, kun lehmien poikimisessa ilmenee ongelmia, tai kun eläimet muuten sairastuvat. Vuosien mittaan sinusta kehkeytyy eräänlainen epävirallinen sairaanhoitaja, joka pyydetään arvioimaan sairastuneiden kyläläisten tilaa. Olet mukana myös kun vainajia pestään ja puetaan viimeiselle matkalleen.

Jossain vaiheessa 30-luvulla perheenne sukunimi muuttuu Ojasta Ojamäeksi. En ole vielä löytänyt asiasta tarkempaa tietoa.

Sitten syttyy talvisota. Jatkosotaan käy kutsu Sanfridillekin. Sinun suureksi helpotukseksesi ja lapsikatraan isoksi iloksi hän kuitenkin palaa kotiin jo muutaman päivän kuluttua. Hänet on katsottu liian iäkkääksi rintamalle. Sanfrid on nyt 45-vuotias. Hän on aikoinaan palvellut isänmaataan vapaussodassa vuonna 1918.

Te molemmat pidätte koulutusta tärkeänä ja kannustatte lapsianne opintielle. Sodan aikana maatalouden ylläpitäminen ja kehittäminen katsotaan tärkeäksi valtakunnallisestikin. Erilaisia maatalouskouluja on perustettu maahan jo 1800-luvun puolivälistä alkaen ja vielä -40-luvulla kaksi kolmannesta työväestöstä saa elantonsa maataloudesta. Vanhin tyttärenne Aila käy Keski-Pohjanmaan karjatalouskoulun Kannuksessa, naapurikunnassa, ja myöhemmin, harjoitteluvuoden jälkeen, vielä karjantarkkailukurssin. Harjoittelunsa hän tekee suurella Kivelän tilalla Toholammilla.

Ailan ollessa Kivelässä sinä lähdet ostamaan sieltä porsasta. Noin neljänkymmenen kilometrin pituinen matka Kannuksen kautta Toholammille taittuu polkupyörällä pitkin kuoppaisia teitä. Yövyt perillä, ja paluumatkaksi possu laitetaan tarakalle puulaatikkoon, jonka Sanfrid on nikkaroinut sitä varten. Possu säilyy hengissä kotiin saakka ja lihoo hoidossasi hyvin jouluksi.

Toiseksi vanhin tyttärenne Aili lentää pesästä hyvin nuorena, vain 17-vuotiaana, ja lähtee meijerikouluun Kuopioon saakka. Hänen olisi tehnyt kovasti mieli oppikouluun, mutta siihen teillä ei ollut silloin varaa. Myöhemmin Aili suorittaa keskikoulun samaan aikaan vanhimpien lastensa kanssa ja opiskelee vielä terveystarkastajan tutkinnonkin.

Miltä sinusta mahtaa tuntua lähettäessäsi lapsiasi maailmalle? Varsinkin näitä ensimmäisiä, jotka lähtevät matkaan sota-aikana. Siinä on varmasti mukana paljon huolta ja pelkoa, mutta sinä ymmärrät, että parempaan tulevaisuuteen täytyy luottaa. Ja uskon, että ristit iltaisin kätesi rukoukseen perheesi ja isänmaan puolesta.

Sota-aikana kotirintamalla viljellään maata ja hoidetaan karjaa. Lisäksi leivotaan leipää ja kudotaan sukkia ja kintasvanttuita rintamalle lähetettäviksi. Vaikka puutetta on paljosta, maatalossa ei tarvitse nähdä nälkää. Olet taitava ja tarkka talousihminen. Pikku palstallasi kasvaa porkkanaa, naurista, punajuurta ja tilliä. Kylvät myös rivin kehäkukkia houkuttamaan tuholaiset hyötykasveista. Oikeaa kahvia ei tietenkään saa juodakseen, vaan kahvipöönät paahdetaan rukiista.

Elämän täytyy jatkua mahdollisimman tavallisena, vaikka pelottaisikin. Iltaisin istutaan puhdetöitä tehden tuvassa öljy- tai karbidilamppujen valossa, tervapaperista tehtyjen ”Molotovin verhojen” takana. Verhot on kiinnitetty ikkunoihin nastoilla. Aune ja Aino, ehkä Airakin, osaavat jo kutoa ja kehrätä apunasi. Tuvassa on kaksi rukkia ja kangaspuut, joilla kudotte enimmäkseen mattoja. Pojat vasta opettelevat käyttämään puutyökaluja. Heitä kiinnostaa enemmän puuhevosilla leikkiminen.

Pommikoneet lentävät joskus läheltäkin. Lähin osuma tulee Alaviirteelle, parinkymmenen kilometrin päähän, sorakuopalle, jossa on seissyt kuorma-auto, ajovalot ylös suunnattuina. Kukaan ei kuitenkaan kuole. Pommi on tarkoitettu Kokkolaan, mutta edellinen satsi on osunut sähkölinjaan ja pimentänyt koko kaupungin, sen onneksi. Kalajoen pommitus vaatii yhden ihmishengen.

Ainalin kylältä kaatuu kaikkiaan kymmenkunta miestä. Olette onnekkaita siinä mielessä, että saatte ensin liudan tyttöjä ettekä joudu lähettämään poikianne rintamalle. Sanfrid ja kylän muut miehet hakevat vainajat Kannuksen asemalta. Arkut viedään navetan takana olevaan riiheen hautajaisia odottamaan. Pojat livahtavat katsomaan arkkuja. Se on jännittävää, pelottavaa ja tietenkin ehdottomasti kiellettyä.

Sinun elämässäsi on myös henkilökohtaista surua. Liisa-äitisi kuolee joulukuun alussa vuonna 1940, 76 vuoden iässä, ja vain runsas kuukausi sen jälkeen menehtyy isäsi Juho, 73-vuotiaana.

Kylän elämään tuovat väriä Lapin evakot. He ovat pääosin vanhuksia ja lapsia, koska nuoremmat miehet ovat rintamalla ja useat aikuisikäiset naiset ovat menneet ajamansa karjan mukana Tornion kautta Ruotsiin. Kunnanvirastolla on päätetty, kuinka monta evakkoa mihinkin kylään sijoitetaan. On sovittu, että he saavat talosta ylöspidon ja osallistuvat talon töihin, minkä kykenevät. Ainaliin päätyneet tulevat kaikki Sodankylästä. Sanfridkin on hakemassa heitä hevosella Kannuksen asemalta syyskuussa 1944. Te kylän naiset järjestätte heille yhteisen ruokailun koululla ja sieltä heidät jaetaan taloihin. Teille tulee vanha mummu ja neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Tytöt ovat vähän vanhempia, pojat suunnilleen isäni ja Arvo-veljen ikäisiä, eli oikein sopivia ovat oman katraan jatkoksi. Evakkoperhe asuu porstukamarissa ja yhteiselo sujuu sopuisasti, mikä ei ole asioiden laita kaikissa taloissa. Sinä emännöit 15 hengen taloutta toukokuuhun -45, jolloin evakkoperhe palaa kotikonnuilleen.

Teidät tunnetaan vieraanvaraisina. Aina löytyy ruokaa ja yösija myös talosta taloon kiertäville ”kulukumiehille”, lusikkakauppiaille, saviruukkukauppiaille sekä hinkkejä ja ämpäreitä myyville pläkkikauppiaille, kuparipannuja tinaavia tinureita unohtamatta.

Lapset eivät kuule teidän riitelevän, kaikesta päätellen olette sopuisa pari. Sanfrid on luonteeltaan pehmeämpi, sinä olet tiukempi kasvattaja. Jämpti, niin kuin sinusta sanotaan monessa yhteydessä. Käskyt ja kiellot riittävät lapsille, ruumiillista rangaistusta ei perheessänne käytetä. Lapset ovat nähneet monissa kylän taloissa Koivuniemen herran uunin päällä, mutta teillä sitä ei ole edes pelotteena. Lapset ovat tottelevaisia ja perusluonteeltaan tasaisia. Tytöt ovat kyllä varsin nauravaisia ja heillä on hyvin hauskaa keskenään. Kesäilloin lapset käyvät uimassa Alasillanpäässä ja Pasasen lammella, vähän vanhemmat pelaavat lentopalloa kylän muiden nuorten kanssa läheisellä kentällä. Juhannus on lasten mielestä paras, sillä aattoaamuna isä lähtee hevosella kirkolle ja palatessaan tuo Himangan limsatehtaalta ostetun vadelmalimsapullon jokaiselle. Lisäksi kontti on täynnä tuoreita silakoita. Kalat perataan kilpaa, sillä sen parempaa herkkua ei ole kuin ruisjauhoissa pyöritellyt ja voissa rapeiksi paistetut silakat.

Päivän mittaan ehdit pukea ja riisua monta kertaa pieniruutuisen esiliinan, jota käytät leninkisi päällä aina taloustöitä tehdessäsi. Aamut alkavat kahvilla ja leivällä, ja tietenkin navetta-askareilla. Kukin menee töilleen ja seinäkellon käydessä kahtatoista kokoonnutaan valmistamallesi puoliselle, joka tarkoittaa yleensä perunoita ja kastiketta sekä ruisleipää. Joskus syödään vähän lihaakin, ja kesäisin särkiä ja haukia, jos niitä saadaan narrattua. Syötyään Sanfrid-isä oikaisee tuvan penkille pienille nokosille. Päiväkahvitauko on vuorossa kahden, kolmen aikoihin. Arkioloissa ei kahvin kanssa tarjota vielä pullaa. Ja kun päivän työt on viiden maissa tehty, laitat väellesi puolisen kaltaisen iltaruoan. Sinun työpäiväsi jatkuu vielä navetoinnilla. Yhteistä iltapalaa ei syödä, mutta lapset saattavat tehdä itselleen voileivän vielä ennen nukkumaanmenoa.

Kotinne on kristitty ajan tavan mukaan, mutta ette ole tiukan uskonnollisia. Sunnuntaisin koko perhe pukeutuu aina pyhävaatteisiin eikä silloin tehdä muuta työtä kuin välttämättömät koti- ja navetta-askareet. Sinä ja Sanfrid olette tuttu näky Himangan kirkossa, jossa käytte niin usein kuin pääsette. Veljesi Friitin pojantyttären Ellenin mieleen on piirtynyt kuva teistä istumassa tutulla paikallanne jumalanpalveluksessa. Erityisesti hän muistaa suoraselkäisen olemuksesi ja vakaan hartautesi.

Toisinaan lähdette kyläilemään Pahkalan sukulaisiin. Varmasti kaipaat sinne joskus, ovathan siellä sisaruksesi ja myös hengellinen kotisi. Useampi perheenjäsen pääsee mukaan, jos mennään hevosella. Talossa on ensin vain yksi polkupyörä, ja jos tarvitaan toista, lainataan naapureilta. Talvella matka taittuu hiihtämälläkin. Yleensä kyläilymatkoilla jäädään taloon ainakin yhdeksi yöksi. Ahti viipyy Pahkalassa joskus useitakin päiviä ja auttaa Saimi-tätiä maataloustöissä.

Välillä Pahkalasta tullaan teille kylään. Saimi-siskosi pyöräilee kesäisin Ojamatille ja ottaa usein mukaansa Ellenin. Ne ovat hänen mielestään aina hauskoja reissuja, koska teillä asuu niin touhukasta väkeä.

Ellen on hyväksytty kauppakouluun. Kotiväki on kuitenkin sitä mieltä, ettei sinne kannata mennä, koska hänellä on jo harjoittelijan paikka osuuskassalla. Varmasti hän pääsisi ajan myötä sinne vakituiseksi. Velkaakin pitäisi opintoihin ottaa. Sinä satut olemaan kyläilemässä Alatalossa, kun asia on puheena, ja sanot rauhalliseen, mutta tiukkaan tapaasi, että kyllä tytön pitää päästä kouluun. Ellenille sanoit vielä erikseen: ”Piä tyttö pääs”. Sen koommin ei perheessä kouluunmenoa vastusteta.

Yhden talven Sanfrid makaa vuoteenomana. Häneen iskee reumatismi, niinhän särkeviä nivel- ja lihassairauksia silloin nimitetään. Jälkeenpäin diagnosoiden se saattaisi olla reumakuume. Kaiken muun ohella hoidat miestäsi. Aila astuu isänsä saappaisiin ja hoitaa hevosajoa vaativat ulkotyöt. Mahdatko pelästyä, että Sanfrid jää loppuiäkseen vuodepotilaaksi tai että hänet jo otetaan sinulta? Hän kuitenkin toipuu, mutta hänelle jää päänsärky, johon hän ottaa päivittäin Himangan apteekissa valmistettua pulveria. Liekö tavallista aspiriinia vai jotain vahvempaa lääkettä. Se on pakattu paperista taiteltuihin annoskuoriin. Jauhe kaadetaan kuoresta suoraan suuhun ja hörpätään vettä päälle.

Sodan päättymisen jälkeisinä vuosina perheessänne tapahtuu isoja, iloisia asioita. Syksyllä -46 synnytät iltatähtenne Askon. Olet jo melko iäkäs synnyttäjä ja matkustat synnytyksen lähestyessä Aili-tyttären luokse Kalajoelle, lähemmäksi sairaalaa. Ehdit olla Ailin luona vajaan viikon ennen h-hetkeä. Matkustat synnytyssairaalasta vauvakääröinesi ensin linja-autolla Himangan kirkonkylälle, mistä Sanfrid hakee teidät kotiin hevosella. Hän on lainannut naapurista, Haapaniemisiltä, kylän ainoat kumipyörärattaat, jotta kyyti olisi pehmeämpää pikkuiselle ja sinulle.  

Samana syksynä vanhin tyttäresi Aila avioituu Olli Lassilan kanssa ja menee miniäksi maataloon, Vetelin Räyrinkiin. Seuraavana vuonna, pääsiäislauantaina 1947 (6.4.), vihitään toiseksi vanhin, Aili, Viljo Salménin kanssa. Vihkiminen tapahtuu teillä kotona, tuvassa, johon rakennetaan alttari kahdesta päällystetystä jakkarasta. Sanfrid hakee papin kirkolta hevosella. Illalla kaikki menevät kokolle, lunta on paljon ja hanki kantaa.

Aili asuu miehensä ja perheen esikoisen Helenan kanssa jonkin aikaa Lohtajan Marinkaisissa Viljon kotitalossa, mutta pian nuori perhe muuttaa Vaasaan. Myöhemmin he asettuivat Valkeakoskelle, sitten Veteliin ja lopulta Raisioon.

Sinusta ja Sanfridista tulee tammikuussa -47 ensimmäisen kerran mummu ja pappa. Asko-vauvasta tulee setä (Keski-Pohjanmaalla ei käytetä eno-sanaa), ensimmäisen kerran neljän kuukauden iässä ja toisen kerran kymmenen kuukautta vanhana! 7-vuotiaalle Anna-Liisalle Asko on kuin elävä nukke, mutta 15-vuotiaan Airan hoiviin uskallat hänet oikeasti luottaa. Myös 10-vuotias Ahti ja 13-vuotias Arvo piipahtavat tämän tästä salissa kurkistelemassa pikkuveljeä, joka nukkuu äitiyspakkauksen pahvilaatikosta tehdyssä vuoteessa.

Vaalimassasi navetassa ammuu kahdeksan lehmää, mikä on melko paljon niillä seuduin siihen aikaan. Lampaitakin on. Hevosia on kaksi ja viljeltävää maata 16 hehtaaria. Pojista alkaa olla iso apu peltotöissä, kotona asuvat tytöt auttavat navetta- ja tupatöissä. Heinätöihin osallistuvat kaikki paikalla olevat.

Heinäväelle teet kotikaljaa, jota siellä päin sanotaan sahdiksi. Valmista juomaa säilytetään kaivoon lasketussa tonkassa. Sahdin tekoon tarvittava mallas valmistuu saunassa. Katon rajassa on lava, jolle rukiinjyvät levitetään. Ensin mallassauna pidetään kosteana, kunnes jyvät itävät. Kun lapset istuvat lauteilla, he ylettyvät juuri ja juuri ottamaan pehmenneitä jyviä, jotka maistuvat makeilta. Itämisen jälkeen saunan lämpöä pidetään matalana eikä löylyä saa heittää, sillä jyvien on paahduttava rutikuiviksi. Sitten ne laitetaan säkkeihin ja viedään Himangan myllylle rouhittaviksi. Ajattelen tätä ja sinua varmasti, kun seuraavan kerran otan kaupan hyllystä valmiin Tuoppi-mallaspussin.

Myös lahti on jokavuotinen tapahtuma. Teillä teurastetaan talven varaksi lampaita ja yleensä porsas. Myös veri käytetään. Ruisjauhoista ja verestä leivot paalikoiksi kutsuttuja pötkylöitä, joita säilytetään jyvälaareissa aitassa. Niistä sitten valmistat paalikkapaistia eli pökkyräpaistia, jossa paalikka paloitellaan kiehuvaan veteen ja lisätään voita. Myöhemmin samaa ruokaa tehdään verileivästä.

Jostain löydät aikaa ja tarvikkeita myös vaatteiden ompelemiseen ja kutomiseen isolle perheellesi. Näkemissäni kuvissa lapsilla on aina sievät, siistit vaatteet. Myöhemmin ompelet jonkin verran kyläläisillekin. Ja kun menet Pahkalaan kotikonnuillesi, vierailuihin sisältyy aina hetki, jolloin leikkaat vaatteita, usein miesten kerrastoja flanellikankaasta, talon naisväelle ommeltavaksi. Ellen muistaa erityisesti hänelle leikkaamasi kauniin mekon, jossa on kellomallinen hameosa.

Kun kansakoulussa aletaan tarjota lapsille lämmintä ruokaa, sinut pestataan kyläkoulun ensimmäiseksi keittäjäksi, lämmittäjäksi ja siivoojaksi vuosiksi 1948 – 1949. Miten ehdit sinnekin? Askohan on vasta parivuotias.

Teidän punainen talonne mäellä on kylän keskus monessakin suhteessa. Sanfrid toimii koulun johtokunnan ja Maamiesseuran puheenjohtajana useita vuosia. Hän on Keski-Pohjanmaa-lehden ja Maaseudun Tulevaisuuden asiamies ja kerää vuosittain tilaukset kyläläisiltä. Taloon tuodaan myös kyläläisten posti, joka saapuu iltaisin epämääräiseen aikaan. Jos opettaja ei hae postia illalla, Ahti vie sen aamulla hänelle kouluun mennessään.  Eräänä päivänä opettaja tulee sanomaan teille vanhemmille: ”Minun kirjeitäni ei sitten tarvitse avata”, ja kertoo epäilevänsä, että Ahti olisi ne avannut. Sitä hän ei ole tehnyt ja lyhyen neuvonpidon jälkeen sinä ja Sanfrid päätätte, että postinkantopalvelu opettajalle lopetetaan siihen.

Sanfrid valitaan myös kirkkoneuvostoon. Kun hän lopettaa tämän luottamustoimen, sinua pyydetään tilalle. Suostut pyyntöön ja olet mukana lyhyehkön ajan.

Hoidatte lisäksi kirjaston sivupistettä. Se on kunnalta saatu kaappi, joka on sijoitettu saliin. Vihkoon merkitään päivämäärä, kirjan lainausnumero ja lainaajan nimi. Kun Sanfrid lähtee hevosella kirkolle myllylle, kirjat lastataan kyytiin ja vaihdetaan toisiin Himangan kansakoulun vintillä, jossa kunnan kirjasto sijaitsee. Myöhemmin kuljetus hoidetaan traktorilla.

Ainalissa pidetään kyläkokouksia, Maamiesseuran ompeluseuroja ja erilaisia hengellisiä seuroja. Kylälle on naimakauppojen ja muuttojen seurauksena kulkeutunut sekä evankelisen liikkeen että vanhoillislestadiolaisuuden vaikutusta. Jos mahdollista, teiltä osallistutaan kaikkiin kylällä pidettäviin seuroihin. Saatatte Sanfridin kanssa jälkikäteen kommentoida seurapuheita keskenänne, mutta siinä kaikki. Kylän eri hengellisten ryhmittymien välillä ei vallitse mitään näkyvää eripuraa.

Kolmanneksi vanhin tytär, Aune, lentää pesästä. Hän käy emäntäkoulun ja avioituu Pentti Ala-Pöntiön kanssa vuonna 1950. Hänestä tulee maatilan emäntä naapurikylälle Pöntiöön.

50-luku on kehityksen vuosikymmen. Sähkö saadaan Ainaliin vuonna 1951 ja radiokauppiaat alkavat heti kiertää taloissa ahkerasti. Te hankitte radion vuonna 1952. Sunnuntaisin sieltä kuunnellaan aina jumalanpalvelukset, mutta toki kuunnellaan muutakin ohjelmaa, ainakin uutisia ja iltahartauksia. Ahtin mieleen jäävät erityisesti Helsingin olympialaiset vuonna 1952. Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen ja Suomen saalis on 22 mitalia, joista kuusi kultaista.

Vuosikymmenen alussa rakennetaan kylälle uusi tie. Vanha tie on kulkenut talonne edestä, Alasillanpään ja Koskelan kautta, sieltä metsien läpi Pöntiöön. Kylän miehet ja kunnan määräämät työllistetyt lapioivat pohjaksi maata ojien varsilta, sieltä mistä löytävät. Ahtikin on kuljettamassa maakuormia hevosella, vaikka on alle rippikouluikäinen. Sanfrid on mukana tieosuuskunnassa, ja tiekokoukset pidetään usein teillä. Keitätkö kokousväelle aina kahvit? Uuden tien myötä matka Pahkalaankin joutuu nopeammin.

Vesijohtoverkosto ulottuu Ainaliin vuonna 1953. Samoihin aikoihin teille saadaan myös keskuslämmitys. Sen asentaminen isoon taloon onkin aika urakka. Samassa yhteydessä muurataan tupaan uusi takka keskuslämmityspesineen. Putkissa kiertävä vesi lämmitetään tietenkin puulla, sitähän kasvaa omassa metsässä. Remontin ajaksi siirrät perheen ruokahuollon saunalle, työlästä, mutta Askon mielestä jännittävää.

Vaikka talossa on nyt sähköt ja vesi, laitat ruuat ja lämmität tiskivedet vielä pitkään tuttuun tapaan puuhellan päällä, ja perunat säilytetään kellarissa tuvan lattian alla. Sähköhellan ja jääkaapin hankinta on vielä kaukana edessäpäin. Pyykinpesu sentään helpottuu, sillä Arvo ostaa sinulle Himangalta käytetyn Upo-pulsaattorikoneen. Sanfrid on vastustanut pesukoneen hankintaa, mikä vaikuttaa oudolta, koska hän muuten on niin edistyksellinen. Eikö hän käsitä, kuinka raskasta työtä pyykinpesu käsin on? Vai onko hän jostakin, mielestään luotettavasta lähteestä, saanut huonon käsityksen koneiden toimivuudesta?

Vuonna -53 ostatte traktorin, joka on kylän ensimmäinen ja pitkään ainoa. Arvo ja Ahti hoitavat sillä omat ja kylän peltotyöt. He rakentavat traktoriin peräkärryn, jonka takarenkaiksi he laittavat vanhan kuorma-auton paripyörät. Peräkärryä tarvitaan moneen: kun joku kyläläinen kuolee, arkku viedään kirkolle hevoskärryillä, ja saattoväki seuraa traktorin vetämässä peräkärryssä istuen. Sanfrid tekee entisestä kanalasta traktorille tallin, jonka saa lämpimäksikin – nurkassa on takka.

Te kannustatte kyllä vanhempia poikiakin lähtemään opintielle, erityisesti maamieskouluun, mutta heitä kiinnostavat enemmän käytännön työt. Ahkeria poikia he ovatkin. Samana vuonna, jolloin traktori hankitaan, Himangan Osuusmeijeri ilmoittaa meijeriajojen tarjouskilpailusta. Ojamäeltä tehdään voitokas tarjous, ja niin pojat alkavat kuljettaa maitotonkkia Ainalista, Kärkisestä ja Pöntiöstä Himangan Osuusmeijeriin. Ensin kuljetusta hoitaa Arvo, 17-vuotias Ahti jatkaa veljen lähdettyä armeijaan.

Kun Arvo pääsee armeijasta -54, veljekset alkavat ajaa myös isäntien pöllejä. Ne kuormataan tienvarsilta käsipelillä, mikä on tietenkin raskasta, ja kuljetetaan yötä myöten Himangan satamaan. Siellä mittamiehet mittaavat puut ja kuorma puretaan veteen. Varhain seuraavana aamuna toinen veljeksistä lähtee meijeriajoon, toinen saa nukkua pitempään. Näin vuorotellaan, jotta kumpikin saa joka toisena yönä nukkua vinttikamarissa kunnon unet!  Pöllinajoa jatkuu vuoteen -55 asti, jolloin Ahti lähtee armeijaan. Luulen, että joskus päivittelet poikiesi touhuja. Sanfrid varmaan myhäilee taustalla ja tuumailee, että antaa poikien yrittää.

Asko on kaikkien näiden tapahtumien keskellä pikkupoika, jolle Sanfrid usein antaa asiaa kauppaan. ”Haesta poika yks tupakkilaatikko”, on se tavallinen tilaus. Asko tietää, että Saimaata sen olla pitää. Mitä Asko sinulle tuo? Ehkä hiivapalan tai rullan karhulankaa?

Viisikymmenluvulla tapahtuu sellainenkin ihme, että saat viikon loman! Vietät viikon Iisalmessa saakka, Runnin kylpylässä, jonka siihen aikaan omistaa Maaseudun Lomaliitto. Pääset kuulemaan Johannes Virolaistakin ja vaikutut hänen viisaasta puheestaan. Viikko on pitkä aika pikku-Askolle, sen varmaan arvaat, ja taidat sinäkin ihan pikkuisen ikävöidä. Toivottavasti kuitenkin nautit lomastasi. Sillä aikaa Sanfrid laittaa peräkamariin lattian koivulankuista ja kiirehtii saamaan työn valmiiksi tuloosi mennessä. Arkielämän rakkautta, sanoisin.

Aino käy emäntäkoulun Haapavedellä ja menee naimisiin Reino Kullan kanssa vuonna 1955. Hänkin päätyy maatilan emännäksi, samalle Pöntiön kylälle kuin Aune-sisko muutamaa vuotta aiemmin. Aira puolestaan käy ensin kansanopiston Kälviällä, sitten vielä kauppaopiston, ja tekee muutaman välietapin jälkeen elämäntyönsä Kalajoen Säästöpankissa. Hän pysyy naimattomana ja viettää suuren osan lomistaan kotitalossa, talon töissä auttaen.

Tammikuussa 1958 teille hankitaan kuorma-auto, saksalainen Ford Rhein, kotoisammin Reinfoorti tai Reinikka, vuosimallia -51. Miesväki taitaa olla innoissaan. Koska bensiini on kallista, edellinen omistaja on laittanut siihen Fordson Majorin dieselmoottorin.

Samana kesänä rakennetaan uusi, isompi navetta, kokonaan betonista. Se tehdään mäen alle, vanhan tien toiselle puolelle Alasillanpään suuntaan. Sinne mahtuu nyt kymmenkunta lehmää. Rakennukseen tehdään myös uusi sauna. Työmaalla häärii omien poikien lisäksi koko kesän kaksi kyläläistä, Hollannin Viljo ja Ainalin Oiva. Myös Sanfrid on mukana rakennuksella ”hanslankarina”.

Teidän kotinne on mummula jo monelle. Ailan Sakari-poika pääsee sinne viikoksi lomalle kesäisin. Hän on lähes samanikäinen Askon kanssa. Linja-automatka Vetelin Räyringistä tuntuu kestävän koko päivän ja matkan hintana on yleensä pahoinvointi ja päänsärky. Oksennuspussi löytyy onneksi vakiovarusteena edessä olevan penkin selkänojan verkosta. Lomaohjelmaan kuuluu talon töihin osallistuminen, lähinnä lehmien ajo laitumelle ja takaisin navettaan. Nukkumapaikka on vintillä, kesäkamarissa, jonne vetäydytään Valitut Palat -lehtien kera. Sakari toivoo kovasti, että saisi itsekin tilata tuon mielenkiintoisen lehden, jonka Aili tilaa monta vuotta Sanfridille joululahjaksi.

Askolla on selvästi lukupäätä. Kun keskikoulu alkaa, hankitte hänelle jostakin käytetyn kirjoituspöydän. Se ei kuitenkaan innosta häntä niinkään koulunkäyntiin kuin kirjailijan uralle. Hän ajattelee kirjoittavansa Villi länsi -aiheisen romaanin hienon pöytänsä ääressä. Melko pian hanke kuitenkin kuivuu kokoon, kokonaisen kirjan kirjoittaminen onkin mielikuvaa isompi urakka. Tiedätkö sinä hänen kirjailijahaaveestaan? Jos tiedät, mitä kyllä vähän epäilen, pidätkö sitä turhana haihatteluna?

Ahti, pojista keskimmäinen, vihitään helmikuussa -59 hilliläläisen Elli Laurin kanssa. Nuoripari ostaa jonkin aikaa tyhjillään olleen kaupparakennuksen ja ryhtyy pitämään Ainalin kyläkauppaa. Ahti saa mukaansa kuorma-auton, jolla hän jatkaa meijeriajoa vielä nelisen vuotta kaupanpidon ja pienimuotoisen karjanhoidon ohella.

Kesällä 1958 tai 1959 Kannuksessa on suuri tapahtuma, maatalousnäyttely. Ahti kuljettaa Ainalin sonniosuuskunnan sonnin sinne kuorma-autollaan. Sanfrid ostaa näyttelystä uutuuden, maitokärryn, josta tulee tärkeä arjen helpottaja. Sillä voi kätevästi viedä täydet maitotonkat maitolavalle tienvarteen. Suurimmat tonkat vetävät 40 litraa ja ovat tyhjänäkin melko painavia.

Anna-Liisa, tyttäristä nuorin, aloittaa oppikoulun joskus aivan -50-luvun alussa Valkeakoskella, jossa hän asuu Ailin perheen luona. Koti-ikävä vaivaa kuitenkin niin, että opinnot loppuvat lyhyeen. Anna-Liisa kaipaa etenkin lehmiä, siinä hän on tainnut tulla sinuun. Hän käy vähän vanhempana  Kälviän kansanopiston ja avioituu Arto Ainalin kanssa huhtikuussa -63. Hän menee miniäksi Alatupaan, Arton kotitaloon, joka on vasemmanpuolimmainen talo samalla mäellä, jolla oma koti sijaitsee. Anna-Liisa saa tehdä elämäntyönsä rakastamassaan toimessa, maatalon emäntänä.

Teillä siis järjestetään kaikkiaan viiden tyttären häät. On siinä sinulla monenlaista valmistelua ja leipomista, vaikka vanhemmat siskot ovatkin jo auttamassa nuorempien juhlajärjestelyissä.

Myös Ailin lapset, ensin Helena, myöhemmin myös Heikki ja Hilkka, viettävät useita kesäisiä viikkoja kerrallaan mummulassa eli ”askonkotona”, joksi he paikkaa kutsuvat. Koululaisten kesälomat kestävät kokonaiset kolme kuukautta, paljon pitempään kuin virkamiesvanhempien vuosilomat. Aluksi Anna-Liisa ja Askokin asuvat kotona, mutta viimeisinä vuosina Heikki ja Hilkka viettävät lomansa sinun ja Arvon kanssa. Lasten päivät kuluvat verkkaisesti, seinäkellon lyönnit kaikuvat muuten hiljaisessa tuvassa. Tapanasi ei ole jutustella heidän kanssaan – onko vaiteliaisuutesi varhainen merkki alkavasta sairaudestasi?  Arvokin on luonteeltaan hiljainen. Huolehdit kyllä, että lapset syövät ja nukkuvat ajallaan. Istut kiikkutuolissa ja kudot sukkaa. Opetat taidon Hilkallekin, joka on vasta alle kouluikäinen. Myöhemmin hän ihmettelee asiaa kovasti, koska muistaa olleensa kömpelö lapsi.

Sinä kudot ahkerasti. Hilkalle annat 5-vuotislahjaksi vaaleansinisen asun, johon kuuluu villatakki ja hame. Taina saa samanlaisen syntymäpäivälahjan turkoosinvärisenä joitakin vuosia myöhemmin. Me muut saamme ainakin sukkia, lapasia ja kaulaliinoja.

Erityisen tylsää Hilkalla on lauantaisin, jolloin isommat lähtevät tansseihin. Silloin koti-ikävä äityy tosi pahaksi. Huomaatkohan sinä sen? Onneksi salin kirjastokaapista löytyy aina lukemista, johon uppoutua. Ja onneksi Ainon tytär, Taina-serkku, Pöntiöstä tulee välillä Hilkan kaveriksi. Siivouspäivänä – sehän on tietysti lauantai – annat heidän tehtäväkseen rullata ja puistella tuvan pitkät matot. Se käy tosi työstä seitsemän-kahdeksanvuotiaille tytöille, mutta mikä tahansa yhdessä tehty on heistä hauskaa. Mukavaa on myös, kun Aira on kotona. Hän tai Anna-Liisa leipoo joskus pullaa. Kyllä sinäkin vielä pitkon pyöräytät.

Hilkka nukkuu salin vuodesohvassa ja havahtuu aamuisin siihen, kun kuljeskelet hiljaa salissa ja nypit kukista kuolleita lehtiä, kasteletkin niitä. Ehkä odotat, että tyttö jo heräisi. Et kuitenkaan sano mitään ja hän saattaa vielä nukahtaa. Hänestä on kotoisaa, kun tassuttelet huoneissa.

Olet varmasti laittanut jo tulen hellaan, senhän teet aamulla ensimmäisenä. Sitten jauhat kahvipavut veivattavalla myllyllä. Tuoksu on ihana ja Hilkasta on hauskaa kun kahvijauhe tulee pieneen laatikkoon. Lapset eivät kuitenkaan saa kahvia, vaan marjamehua. Tai sitten teetä, joka on valmistettu Nestea-teejauheesta, jossa on mukana aika paljon sokeria. Se on hyvää, vaikka Tainan ensimmäinen kokemus siitä ei ole hyvä. Hän ja hänen kaverinsa eivät tiedä, paljonko jauhetta pitää laittaa eikä kukaan kerro sitä heille. He laittavat varmuuden vuoksi kaksi teelusikallista pieneen kahvikupilliseen vettä. Maku on hirveä, mutta tytöt eivät kehtaa sanoa mitään. He saavat hysteerisen naurukohtauksen, ja sinä ja Arvo ihmettelette, mikä tytöille oikein tuli.

Joskus on marjakiisseliä jälkiruuaksi, varmaankin sunnuntaina? Se syödään samalta lautaselta kuin perunat ja kastikekin. Niin meilläkin tehdään, pitää rapsia lautanen tosi hyvin. Astioita ei kannata suotta liata, pitäähän sinun lämmittää tiskivesi hellalla ja pestä astiat pesuvadissa tiskipöydällä. Hilkkaa ällöttää, kun kiisselin läpi kuultaa ruskeita kastikeraitoja. Tuskin nurkkakaapissasi on varsinaisia jälkiruoka-astioita, mutta sieltä löytyy kyllä ”pilikumeja”, ruskeita kulhoja, joihin teet viiliä. Se on paljon parempaa kuin kaupan viili.

Tiedätkö, että Heikki käy joskus salaa herkuttelemassa kasvimaallasi? Siellähän kasvaa tosi makeita nauriita, perinteistä kultapallo-lajiketta.

Rieska ja ruisleipäkin maistuvat hyvälle, niiden päälle saa voita. Anna-Liisa tekee joskus ohrajauhoista, vedestä ja suolasta pepua, kuten sinäkin ennen, ja se on yhä lasten herkkua. Sekin nautitaan voin kanssa. Toinen suuri herkku on punanen hera eli juhannusjuusto. Sitä hyvää saakin juhannusyönä odottaa, kestäähän keittäminen 6 – 8 tuntia. Maitoa on perinteisesti riittänyt herkutteluun alkukesästä, kun karja on laskettu laitumelle.

Joskus sunnuntaisin luoksenne kokoontuu useammankin lapsen perhe. Kahvit juodaan tuvassa, mutta sen jälkeen te naiset siirrytte istumaan saliin, pyöreän pöydän ympärille, ja miesväki jää tupaan turisemaan. Sanfrid istuu vakiopaikallaan tuvan penkillä, ikkunan alla. Tuvassa on kiikkutuolikin, mutta siinä istut useammin sinä. Rupattelu on rauhallista sorinaa, tuvasta kuuluu välillä naurahduksia. joskus isompikin remahdus. Sinun tyttäresi ovat yhä iloisia ja nauravaisia. He kaikki lukevat paljon, romaaneja ja elämäkertoja. Niinpä salissa puhutaan kirjoista, mutta myös kuninkaallisista, ja muistellaan kaikkia hauskoja yhteisiä retkiä. Sinä olet melko hiljainen.

Sanfrid alkaa sairastella. Ilmeisesti hän on sairaana jo loppuvuodesta -63, ainakin Anna-Liisan esikoisen, Leenan, syntymäajankohdasta päätellen. Se on 1.11.1963, ja suunnitelmana on ollut, että Anna-Liisa tulisi vauvan kanssa aluksi asumaan teille, koska puolison kotona Alatuvassa on paljon väkeä. Niinpä Ellen-anoppi saa yllätyksen kesken iltalypsyn, kun Anna-Liisa kotiutuukin vastasyntyneen kanssa Alatupaan. Synnytyssairaalassa on nimittäin sanottu, että koska calmette-rokote annetaan vasta kolmen kuukauden ikäisenä, eikä vauvalla ole vastustuskykyä ennen sitä, ei häntä voi viedä taloon, jossa voi olla keuhkotautia. Sanfrid kyllä yskii jatkuvasti, onhan hän ollut ”ikänsä tupakkamies”, mutta keuhkotaudista ei kuitenkaan ole kyse. Minun isälleni Ahtille hän sanoo olevansa ”sisältä kipiä”. Myöhemmin lääkäri tulee käymään ja laittaa vatsanpeitteiden läpi katetrin pissaa varten. Hän antaa sinulle potilaan hoito-ohjeet. En tiedä, puhuuko lääkäri sinulle syövästä, ajan arkipuheessahan se on ”kasvi”. Onko tauti myös keuhkoissa? Alkaako nyt elämäsi raskain vaihe?

Vuonna -64 useampi meistä lastenlapsista saa sinulta ja papalta lahjaksi albumin. Minun albumini ensimmäiselle lehdelle olet kirjoittanut: ”Annelle 5 vuotis syntymäpäivä muistoksi mummulta ja pappalta.” Sen alle olet kirjoittanut Ystävä sä lapsien -virren säkeistön:

”Pitä meitä turvissas, Jeesus armohelmassas,

suojaas sulje isänmaamme, Sulta kaiken lahjaks saamme,

johta Jeesus rakkahin, meidät taivaan kotihin.” 

Olet liimannut valmiiksi yhden kuvan. Se on juuri tuo 60-vuotispäivilläsi otettu kuva sinusta ja papasta. Hilkka-serkun albumissa on sama värssy kuin minulla, mutta Tainalle olet kirjoittanut

”Siis muista sää kun seisot tääl

kuin ruusun kukka keton päällä

kuin hetken täällä kukoistaa

ja sitten kohta lakastuu!”

Onko sitä kirjoittaessasi sellainen hetki, että ajattelet erityisesti kaiken katoavaisuutta?  Vai haluatko muistuttaa jälkipolvia nöyryyden hyveestä? Vaikka et koskaan ole kuuluttanut vakaumustasi tai pakottanut lapsiasi uskontielle, olet vanhemmiten alkanut hartaammaksi. Niin kuin pappakin näinä viimeisinä vuosinaan. Hannu-veljeni kysyy sinulta eräänä päivänä, mitä mieltä olet kaikista uskonsuunnista, joita kylälle on ilmaantunut. Et ota kantaa muihin, mutta sanot kuitenkin napakasti olevasi itse ”lestatialainen.”

Hoidat sairasta miestäsi uskollisesti, mutta viimeisen yön hänen luonaan valvovat Aino ja Asko. Aamuyön tunteina kuuluu viimeinen huokaus. On maaliskuun 27. päivä. Valmistat Sanfridin viimeiselle matkalleen 46 vuotta kestäneen yhteisen elämäntaipaleen päätteeksi. En osaa kuvitella tuntojasi, en ehkä oikein uskalla, olenhan itsekin ollut nyt aviossa 40 vuotta. Arkkua säilytetään vanhassa kanalassa, ja noin viikon verran, joka aamu ennen hautajaisia, käyt katsomassa häntä siellä. Mukaasi tulevat ne, jotka kulloinkin ovat paikalla talossa. Tainan mielestä se on hirveän pelottavaa, onneksi lasten ei tarvitse mennä kanalaan. Myöhemminkään rakennuksen ohi ei tahdo uskaltaa mennä, ainakaan pimeällä.

Vuoden -66 keväällä kuopuksesi Asko kirjoittaa ylioppilaaksi Kannuksen lukiosta. Olet varmasti ylpeä poikasi saavutuksesta, onhan hän kylän ensimmäinen ylioppilas. Sitä juhlitaan melko vaatimattomin kahvituksin. Vieraaksi tulee lähinnä omaa väkeä ja joitakin Pahkalan sukulaisia, joilla on jo kokemusta sellaisista juhlista. Armeijan jälkeen Asko lähtee opiskelemaan Tampereen yliopistoon. Hän avioituu tamperelaisen Irma Kankaanpään kanssa marraskuussa 1971 ja valmistuu seuraavana vuonna taloustieteiden maisteriksi. Hän työskentelee kunnan virkamiehenä, kunnansihteerinä ja myöhemmin kunnanjohtajana, ensin Lahden ympäristössä ja viimeiset kaksi vuosikymmentä ennen eläköitymistään Pohjanmaalla, Sievissä, Oulaisissa ja Ylivieskassa. 

Elät leskenä suuressa, punaisessa talossa kahdestaan Arvon kanssa. Hän on nyt isäntä ja hoitaa talon työt, myös navetoinnin. Elämä on rauhallista, sitä elävöittävät aika ajoin muiden lasten ja lastenlasten vierailut. Useimmin käy varmaan Anna-Liisan tytär Leena, varsinkin silloin, kun Aira on käymässä. Yhtenä päivänä Leena tulee ja kotona olette vain sinä ja Arvo. Tiskipöydällä on iso kasa tiskiä. Te käskette Leenan pesemään astiat. Hän tiskaa ja annat palkaksi omenan.

Meidän perheemme asuu mummulasta vain noin 400 metrin päässä. Silti minä käyn tosi harvoin. Hannu on usein Arvon apupoikana ja on yötäkin teillä, nukkuu tuvan penkkisängyssä. Hänestä on mukavaa herätä siinä, kun aamuvalo tulvii sisään kaikista ikkunoista. Minä olen vanhin, vahdin kotona pikkusiskoja. Ehkä en saa lähteä heidän kanssaan kulkemaan kylän läpi johtavaa tietä mäelle. Kenties kotona sanotaan, että sinua ei saa rasittaa. Taidamme tavata vain joskus pyhäisin, kun tulemme koko perheellä käymään. Joitakin juhlia muistan, kuten yhdet syntymäpäivät. Ne ovat ehkä Hilkan. Myös Hannu, Anita ja minut on kutsuttu. Aira-täti laittaa meille laseihin Viri-kaakaota, jota juodaan pillillä. Saamme toffeekarkkeja, jotka ovat talonmuotoisessa pahvilaatikossa. Meidän kaupassa ei ole sellaisia. Sinä istut keinutuolissa ja katselet meitä.

Kun tulen vanhemmaksi, minusta tulee ensin kotiapulainen, joka vastaa kesäisin perheen taloustöistä, sitten kauppa-apulainen. Käyn teillä nyt vähän useammin, koska en kehtaa lainata kaikkia nuortenkirjoja kerralla. Äiti moittisi liian korkeasta pinosta. Joskus olet lepäämässä, mutta jos istut tuvassa kiikkutuolissa tai seisot tiskipöydän ääressä, tulen penkille istumaan vähäksi aikaa. En muista, mitä puhumme tai puhummeko ylipäätään mitään. Olen kuullut sanottavan, että sinulla on Parkinson.

Kaadut joskus matkalla kaupalle. Kerran isä hakee sinut meille siitä tieltä, ja sinun nenässäsi on ruhjeita. Minulle tulee tosi paha mieli. Johtuvatko tasapaino-ongelmat, kasvava hiljaisuus ja aloitekyvyn heikkeneminen suvussamme esiintyvästä neurologisesta sairaudesta? Siitä ei vielä tiedetä 70-luvulla.  

En tiedä, murehditko talon kohtaloa, mutta se saa uuden käänteen, kun Arvo avioituu vuonna -72 hilliläläisen Tuula Mäntymäen kanssa ja taloon saadaan nuori emäntä. Tuntuuko sinusta vaikealta luovuttaa ”aitan avaimet” nuoremmalle, riuskalle työihmiselle? Vai oletko tyytyväinen, kun Arvo saa rinnalleen kumppanin ja työtoverin? Ehkä vastaat molempiin kyllä. Sinä ja Tuula olette kovin erilaisia luonteiltanne, mutta tulette loppujen lopuksi hyvin toimeen keskenänne. Tuula huolehtii sinusta ja hoitaa sinua yhdessä Arvon kanssa viimeisen elinvuotesi ajan. Ehdit myös nähdä heidän esikoisensa Ullan, joka syntyy vain kuukausi ennen kuolemaasi.

Saat keuhkokuumeen. Viimeiset pari päivää makaat Kannuksen sairaalassa. Lapset puolisoineen käyvät katsomassa sinua, osa lastenlapsistakin. Silmäsi ovat auki, mutta olet jo muualla. Viimeisen kerran henkäiset toukokuun toisena päivänä. Vuosi on 1973.

Sinun kuolinilmoitukseesi laitetaan muutama säe Kaarlo Sarkian runosta Mullan ja veren kevät.

Hyvä kynttilän onhan sammua aamun koittoon.

Hyvä sen joka lieden tulta on vaalinut

monin vuosikymmenin, uskonut, rukoillut,

hyvä sen on nukkua kottaraisten soittoon. 

***

Tänä päivänä sinulla on 22 lastenlasta, 44 lastenlastenlasta ja 34 lastenlastenlastenlasta. Sinun ja Sanfridin jälkeläisiä on siis yhteensä, yhdeksän lastanne mukaan lukien, 109.

Rakas mummu, tiedän sinun elämästäsi nyt paljon enemmän. Olen aina tiennyt, että olet ollut ryhdikäs, tarmokas, ahkera, jämpti ja viisas ihminen. Nyt luulen ymmärtäväni paremmin, mitä nuo laatusanat kohdallasi oikeasti merkitsevät. Kunnioitan elämäntyötäsi vielä paljon enemmän kuin aikaisemmin.  En kuitenkaan tiedä, tunnenko sinua paremmin kuin ennen, koska sinun ajatuksiasi ja tunteitasi eri elämänvaiheissa voin vain arvailla. Tunnen samoin kuin muistorunosi minä:

Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta:

”Maan elämää elin, ja nyt olen itse maa.

Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa.

Lumi eikö jo sulanut pihalta, kotihaasta?

Polun vartta jo eivätkö kevätpurot juokse?

Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää?”

– – – – –

Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan,

”rakas mummo, rukoile puolestani!” kuiskaan. 

(Kaarlo Sarkia: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo 1936.)

Kiittäen,

lapsenlapsesi

***

Tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän, uuvuttavan, mutta ihanan aikamatkan yli sadan vuoden taakse. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus.

Lämmin kiitos myös teille, kanssamatkaajani ja lähteeni, isäni Ahti Ojamäki, setäni Asko Ojamäki, edesmenneen Arvo-setäni vaimo Tuula Ojamäki, pikkuserkkuni Ellen Alatalo, serkkuni Sakari Lassila, Heikki Salmén, Hilkka Salmén, Taina Kulla, Ulla Ojamäki ja Leena Sämpi, sekä sisarukseni Hannu Ojamäki, Anita Tuura, Hilkka Nikula, Riitta Laakso ja Elina Ojamäki Cruse.

Syntymä- ja kuolinajat olen tarkistanut sukukirjasta Abraham ja Margaretha Silakan jälkeläiset. Fanni-mummuni sukupuun olen saanut jossain vaiheessa isältäni. Mummun tarkempia sukutietoja sisältävää kirjaa Kahdesta pahkasta Pahkala minulla ei vielä ole.