Mummoni Anna Elina Mikkonen (o.s. Hyvärinen)

Esipuhe

Halusin tallentaa mummostani edes jotain tietoa jälkeenjääville, sillä nykyajan lapsilla ei ole käsitystä siitä, millaista ihmisten elämä on ennen ollut. Havahduin siihen, kun TV:stä lastenohjelmaa katseltuamme kerroin 4-vuotiaalle lapsenlapselleni, että minun lapsuudessani ei vielä ollut televisioita. Hän kysyi: -kännykästäkö sitten katsoitte?

Nyt maaliskuussa 2020, kun Suomi on asetettu koronaviruksen vuoksi poikkeustilaan, on hyvä miettiä, miten ennen on eletty – ja selvitty on. Mummoni täyttäisi syksyllä 120 vuotta, ja näin on hyvä juhlistaa häntä. Toivottavasti poikkeustila päättyy ennen mummon syntymäpäivää.

Kertomus perustuu muistikuviin mummostani, ja siihen, mitä vanhemmilta sukulaisilta olen kuullut. Faktoja tarkistettu googlaamalla.

Lapsuus, nuoruus ja perhe

Mummoni syntyi vuonna 1900, syyskuun 18. päivänä, eli vain pari viikkoa sen jälkeen, kun oli syntynyt Urho Kaleva Kekkonen, josta oli tuleva Suomen kahdeksas presidentti 1. maaliskuuta 1956. Molemmat heistä syntyivät Pohjois-Savossa: Kekkonen Lepikon torpassa Pielavedellä, ja mummoni Leppävirralla, toistasataa kilometriä etelämpänä. Eivät he varmaan toisiaan tavanneet. Pitkät olivat matkat siihen aikaan kävellen tai hevosella kulkea, eikä varmaan kotoa kovin kauas lähdetty, ainakaan ilman asiaa. Töitä riitti kotona ja pihapiirissä, maatalousyhteiskunnassa.

Sanotaan, että 17-vuotiaana on neito kauneimmillaan.  Mummoni ollessa siinä iässä puhkesi myös Suomi-neito kukkaan, saavutti itsenäisyyden Venäjästä, jonka autonomisena suuriruhtinaskuntana maamme oli ollut sitä ennen vuodesta 1809 lähtien. Samalla vuosisadalla, 26.4.1892 syntyi myös mummoni tuleva aviomies, samoilla seutukunnilla. Sitä, missä heidän tiensä alun perin yhtyivät, ei voi kuin arvailla.  Mummoni, jota Elinaksi kutsuttiin, oli neiti-ihmisenä töissä Kuopiossa, keittäjänä johtaja Ruotsalaisella, ja nuori Otto-herra oli tehnyt kivitöitä, luultavasti kaupungissakin. Paljon piti tehdä myös metsätöitä, sillä talot rakennettiin puusta ja ne myös lämmitettiin puilla, jotka ainakin maaseudulla usein haettiin omasta metsästä.  Se on varmaa, että seurustelu oli tyystin erilaista kuin nykyisin, kun ei ollut edes lankapuhelimia.

Naimisiin siihen aikaan kuitenkin mentiin, avoliitto ei olisi tullut kyseeseen, eikä sellaista sanaa liene vielä suomen kieli tuntenut. Se olisi ollut paheksuttava ”susipari”. Hääkellot soivat, ja näin nuori herra, nimeltään Otto, otti Annan, ja Anna Elina otti Oton ja myös hänen sukunimensä. Se oli selvyys siihen aikaan, muuta vaihtoehtoa sukunimien suhteen ei tunnettu. Elinaa kutsuttiin myöhemmin myös Mikkolan mammaksi.

Yhteisessä kodissa asui nuoren parin lisäksi myös Oton vanhemmat, Anna Sohvi ja Antti Juho, sekä sisaruksia. Heistä oli varmaan apua myös talon töissä, varsinkin kun lapsia alkoi tulla. Ensimmäisen lapsensa, Väinö-pojan, mummoni sai v. 1923. Sen jälkeen syntyi vielä viisi poikaa ja välissä kaksi tyttöä, kuopuksena Yrjö v. 1936. Yksi poika oli kuollut jo vauvana, yllättäen mennyt valkoiseksi, kun Elina oli vaihtanut vaippoja, eikä lapsi siitä enää vironnut. Miltä mahtoi Elinasta tuntua, kun isoveli Väinö oli seuraavana aamuna asiasta kuultuaan hyppinyt pihamaalla ja sanonut olevan hyvä, että on yksi vähempi hoidettavana. Isompi lapsi joutui siihen aikaan hoitamaan pienempiään.

Kulkutauteihin sairastui niin isoja kuin pieniä, sillä vain isorokkoa vastaan rokotettiin, eikä ollut antibioottejakaan. Skottilainen lääkäri, Alexander Fleming, keksi penisilliinin isäni syntymävuonna (v. 1928), mutta Suomessa se saatiin kunnolla käyttöön vasta 1950-luvulla, jolloin alettiin rokottaa myös hinkuyskää vastaan.  Kurkkumätärokotetta oli annettu lapsille jo v. 1943 epidemioitten yhteydessä (ja armeijassa), mutta vasta v. 1953 sen sai valtaosa lapsista. Silloin Elinan lapset olivat jo isoja.

Aluksi asuttiin siis Oton kotipaikalla Leppävirran Särkilahdessa, josta muutettiin useamman kilometrin päähän joen varteen, Elinan vanhempien ostamalle tilalle. Elinan isä, Vilhelm Pettersson Hyvärinen, oli ensin asunut siellä joen rannassa olevassa pikkumökissä, josta sittemmin tehtiin sauna. Ei ahtaissa paikoissa sopukaan aina sijaa antanut, vai mikä lie ollut, kun äiti, Anna Josefina, oli asunut ainakin välillä toisaalla. Tuolla paikalla oli asunut ”rempsalan väkeä”, jolta he saivat ostetuksi tilan varmaan edullisesti, kun kaikki ei ollut niin tip top. Näin on kerrottu.

Muutossa kuljettiin useita kilometrejä metsän läpi. Kirsti-tyttöä kannettiin korennossa. Hänet laitettiin vasikan kanssa samaan vakkaan, ja vakka ripustettiin korentoon eli pitkään kantopuuhun, jonka molemmissa päissä oli kantajat.  Perille tultuaan perhe asettui mökkiin, jossa oli tupa ja kammari. Lehmät saatiin navettaan, ja työtä riitti. Lapsia syntyi, ja he tulivat hoidetuksi ilman äitiys- ja isyyslomia. Mistään päivähoito-oikeudesta ei ollut aavistustakaan. Vanha ukki istui tuvassa keinutuolissa lapsi sylissään, liekutteli toista lattialla kätkyessä olevaa lasta jalallaan ja välillä heilautti kepillään katosta roikkuvaa kehtoa. Kun lapset kasvoivat, ei kaikille ollut kenkiä. Ulkona juostiin kesäaikaan paljain jaloin ja talvella vuoron perään, kun tarvittiin ne kengät.

Koti oli sen ajan maalaistalo, harmaa hirsinen mökki.  Lehmien lisäksi pidettiin lampaita, kanoja ja suomenhevosta avuksi tilan töihin ja kuljetuksiin. Kasvatettiin myös sianporsasta, josta saatiin myöhemmin lihaa. Pikkuporsas oli päässyt ihan sisälle taloon, se oli oppivainen eläin, ja lapsista mukava. Ruuan suhteen oltiin omavaraisia. Maidosta valmistettiin kirnuamalla voita. Riihessä puitiin viljasta jyvät säkkiin. Ne jauhettiin sitten jauhoiksi, joista itse leivottiin leivät ja pullat.

Kanat munivat ja lampaat kasvattivat villaa, joka kerittiin keritsimillä (isot metallisakset) ja kehrättiin rukin avulla villalangaksi. Siitä naisväki neuloi lämpimiä sukkia ja muuta villavaatetta perheelle. Vaatteet ommeltiin pitkälti itse, ja kankaat käytettiin tarkkaan. Sukkia parsittiin ja vaatteita korjattiin tai niistä ommeltiin lapsille esim. sarkahousut. Se oli kierrätystä ja uusiokäyttöä parhaimmillaan, vaikka nuo ilmaisut silloin eivät vielä olleet käytössä. Silloin elettiin nuukasti ja oltiin tarkkoja.  Rikki menneet vaatteet ja lakanat leikattiin lopulta matonkuteiksi, joista kangaspuilla Elinakin kutoi matot kodin lattialle. Eteisessä, tuvassa ja kammareissa oli värikkäät räsymatot, joiden raidoista saattoi itse kukin löytää jotain tuttua.

Sotavuodet

Elina oli 39-vuotias perheenäiti, kun talvisota syttyi 30.10.1939.  Onneksi perunat ja juurekset oli jo varastoitu kellariin. Pakkanen oli niin kova, että jokikin jäätyi umpeen. Navetassa jatkuivat samat työt, ja pihan poikki sinne piti kulkea. Näkyikö pommikoneita? Lapsiakin piti varoitella, he olivat apuna kantamassa halkoja tuvan ja uunin lämmitykseen. Ikkunat piti peittää tummalla paperilla tai verhota niin, ettei näkynyt valoa ulos. Näin vihollinen luulisi, että siinä on pelkää metsää. Pelottihan se, jos vaikka valoa näkyy, tai joku lapsista juoksee ulkona, kun pommikone tulee. Sähköjä ei tosin vielä silloin ollut, ei siis mitään katkaisijaa, josta vaikkapa lapsi olisi voinut laittaa valot päälle. Käytössä oli karbidilamppu. Sokeri ja kahvi joutuivat säännöstelyn piiriin. Niiden ostamiseen tarvittiin henkilökohtainen ostokortti, hamstraaminen oli vaikeaa.

Onneksi tuo ensimmäinen sota päättyi keväällä, virallisesti 13.3.1940. Presidentti Kallio piti isänmaallisen puheen radiossa, puhuttiin talvisodan ihmeestä.  Kevät tuli, ja kohta piti taas kylvää ja laittaa peruna sekä kasvien siemenet maahan, sitten kun ei enää tulisi hallaa.  Lapset passitettiin kitkemään kasvimaata, jossa kasvatettiin ainakin porkkanoita, lanttua, naurista, punajuurta ja tilliä. Kitkeminen onnistui hyvin pienillä sormilla, ja lastenkin kuului olla mukana tilan askareissa. Sipuli kasvoi hyvin, ja pellossa kasvatettiin myös turnipsia eli rehunaurista.

Kalastamalla saatiin ainakin lahnaa, haukea, särkiä ja ahvenia ruokapöytään. Perkausjätteet olivat kissan herkkua, niitä ei tarvinnut viedä kompostiin. Palkkioksi kissa pyydysti hiiriä ja rottiakin, ei niitä paljon navetalla näkynyt, eikä ainakaan sisällä. Pakastinta ei ollut, ja kaloja myös kuivattiin. Verkoilla pyydystettiin salakoita, jotka ripustettiin roikkumaan piharakennuksen seinää vasten: Aurinko toimi luonnollisena kuivurina, ja näin saatiin kapakalaa. Toinen vaihtoehto säilömiseen oli suolaus. Sen avulla säilöttiin sieniä, haapasientä ja rouskua, joka piti ensin ruopata eli kiehauttaa kattilassa ja kaataa myrkkyvesi pois.

Kesä oli heinänteon aikaa. Niitto tapahtui käsin, sitten heinät haravoitiin ja nostettiin hangolla seipäille kuivumaan. Oli tahko, jolla teroitettiin niin viikate kuin kirveskin. Lapset tykkäsivät katsella, kun joskus seipään alle livisti hiiri. Hevoskärryillä sitten kuljetettiin heinät latoon, pojantytärkin sai olla hevosmiehenä heinäkuorman päällä. Sen ajan pallomeri oli heinälato, jossa sai hyppiä heinien päällä. Myöhemmin saatiin heinänkorjuuseen avuksi hevosen vetämä haravakone, ja niittokonekin.  Myös vilja piti korjata talteen, töitä riitti. Elina teki työväelle ruokaa ja huusi välillä ”syömään”. Kahvitauotkin pidettiin, sota-aikaan oli kahvinkorviketta.

Syyskesä ja syksy oli marjojen poimimisen ja säilömisen aikaa. Myös juurekset, porkkanat ym. piti nostaa maasta ja säilöä kellariin. Samoin nostettiin peruna, jota piti riittää seuraavaan kesään asti. Pihan viinimarjapensaista, punaisista ja mustista, Elina keitti mehua. Herkullisia olivat myös vadelmat, karviaismarjat ja herneet. Omenapuut tuottivat omenaa.  Metsästä poimittiin mustikoita ja metsämansikoita, joita pujotettiin heinänvarteen. Syksymmällä käytiin puolukassa, se säilyi survoksena sankossa, ja Elinan keittämä ruispuolukkapuuro oli lastenkin herkkua.

Elämä oli työntäyteistä ja perhe oli koossa, kunnes juhannuksen aikoihin v. 1941 puhkesi taas sota. Väinö-poika oli silloin 18-vuotias ja hänetkin piti sinne laittaa. Miten mahtaisi selvitä? 49-vuotiaan Otto-isän ei tarvinnut lähteä, hänelle annettiin tehtäviä kotirintamalla. Sotaan vaadittiin luovutettavaksi myös hevonen, joka luvattiin palauttaa takaisin, ellei sille kävisi huonosti.  Sota kesti nyt pitempään, ja elintarvikkeita alettiin säännöstellä enemmän. Korvikekahvikin loppui. Pellossa kasvatettiin sikurijuurta, josta jauhamalla ja paahtamalla tehtiin kahvin vastiketta. Sitä juotiin paremman puutteessa. Korviin kantautui puheita Suur-Suomesta. Kupongeilla kukin sai ostaa vain tietyn määrän elintarvikkeita ja vaatetta. Oli hyvä olla oma maatila, joka tuotti syötävää.

Kirsti-tytöllä oli sentään nukke, jota hän piti kenkälaatikossa sängyn alla, ja välillä hoivasi nukkeaan. Lapset tekivät myös käpylehmiä kuusenkävyistä, joihin he laittoivat tikuista jalat. Välillä piti olla paimenessa, kun lehmät siirrettiin kauemmas laitumelle. Monenlaisia ääniä metsästä kuului, ja se saattoi säikäyttää. Sudet oli metsästetty jo tarkkaan pois. Joen ylikin lehmät ajettiin, kun niitä vietiin suoniitylle, ja silloin sai ratsastaa lehmällä. Ei kastuneet jalat joessa.

Talvi oli kylmä ja taas peitettiin ikkunat. Muutaman kilometrin päässä olevan Sorsakosken tehtaan katolle oli tuotu puita, ja naamioitu se metsäksi. Käytettiin myös valkoista maalia, jottei tehdas erottuisi hangesta.  Onneksi pommikoneiden lentäjät eivät sitä löytäneet, tai ainakaan pommittaneet, vaikka yli lensivätkin. Sota- aikaan tehtaassa piti valmistaa myös tykinhylsyjä. Vanhastaan siellä oli tehty jo vuodesta 1902 lähtien aterimia. Tuotanto laajeni 1920-luvulla, kun käyttöön tuli uusi mullistava materiaali eli ruostumaton teräs.

Sireenit ja kirkonkellot soivat, kun nähtiin pommikoneiden tulevan, ja silloin tuli liikettä töppösiin. Juostiin suojaan maakellariin, jossa perhe sitten kyyhötti. Joen toisella puolen väki juoksi piiloon metsään, tai talvella lakana korvissa lumihankeen. Noin 50 km:n päässä olevaa Kuopiota olivat pommittaneet pahasti ja ihmisiäkin oli siinä kuollut.  

Meni toinen ja kolmaskin talvi, välillä taas kesän työt ja syksyn sadonkorjuut, polttopuiden teko ja kaikesta huolehtiminen. Toisaalta saattoi olla jopa onni, että yksi pojista syntyi napanuora kaulan ympärillä, pahemmin kuitenkaan vaurioitumatta.  Sen seurauksena hänellä todettiin epilepsia, eikä häntä sen vuoksi huolittu sotaan. Oli iso apu, kun hän pystyi tekemään tilan töitä. Varsinkin hevosen kanssa tuo Martti-poika pärjäsi hyvin, osasi ajaa puita metsästä, ja oli terävä päästään. Hyvin hän osasi laskea, ja myöhemmin oli kyläläisten apuna veroilmoitustenkin täyttämisessä.

Sotavuosien jälkeen ja uuden kodin aikaan

Jatkosota loppui viimein, syksyllä 1944. Heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Elina täytti 44 vuotta, oli allekirjoitettu rauhansopimus Moskovassa. Uutisissa siitä luettiin ja ehdot olivat tiukat. Patteriradiosta kuultiin, että Suomen piti luovuttaa maa-alueita, ja maksaa sotakorvauksia. Pahalta tuntui, kun Suomi-neito menetti toisen käsivartensa, joka ylsi Jäämerelle asti, ja helmastakin leikattiin pala pois. Onneksi ei asuttu rajaseudulla, vaan sisämaassa, ja saatiin poika ehjänä kotiin, kuten myös hevonen. 

Menetetyiltä alueilta oli lähtenyt iso joukko ihmisiä, jotka pysyvästi menettivät kotinsa. He olivat siirtolaisia, joita majoitettiin eri paikkoihin, ja niin tuli Elinan ja Oton kotiinkin karjalaispariskunta asumaan joksikin aikaa, ennen kuin heille järjestyi vakituisempi paikka, pieni mökki tien varresta.  Asutustiloiksi sanottiin niitä paikkoja, joihin näitä siirtolaisia muutti asettuakseen pysyvästi Suomeen.

Ei niistä sotakokemuksista paljoa puhuttu, ellei sitten keskenään. Oltiin tyytyväisiä jälleennäkemisestä, ja siitä, että pystyttiin rauhassa jatkamaan elämää – ja työntekoa.  Ihan rauhallista elämä ei kuitenkaan aina ollut. Kerran naapuri oli iskenyt Otto-isännän selkään puukon, ja Elina oli mennyt erotuomariksi tilanteeseen. Siitä selvittiin, ja poliisi oli kysynyt Elinalta, miten tämä uskalsi mennä miesten väliin. Elina oli vastannut menneensä väliin, sillä muuten hänen lastensa isä olisi voinut kuolla.

Elina osasi myös taloudenpidon eikä ollut ollenkaan lannistuvaa sorttia, pikemminkin itsetietoinen ja vahva talon emäntä. Työt hoituivat ajallaan ja tarvittaessa hän osasi komentaa muutkin hommiin, neuvoi toki. Laiskottelu ei ollut soveliasta. Lehmille oli ilonpäivä se, kun ne päästettiin alkukesästä laitumelle, voi sitä kirmausta ja hyppelyä, nousi lehmänkin jalka kevyesti. Lypsylle lehmät tulivat ajallaan aitaukseen, kun niitä kutsuttiin. Elina istui lypsyjakkaralle ja lypsi ne vuoron perään. Kissa odotti, että pääsi lipittämään lämmintä maitoa, jota sille annettiin vähän lautaselle. Kärpäsiä pörräsi ympärillä lehmisavuista huolimatta.

Maito piti saada kylmään, ja sitä varten miehet sahasivat talvella jäästä paloja ja kuutioita, jotka kuljetettiin hevosen avulla varjoisaan paikkaan rakennettuun isoon kehikkoon ja peitettiin sahanpurujen alle. Ne säilyivät siellä kesälläkin jäässä, ja maito tonkissa saatiin pysymään sopivan kylmänä. Hevoskärryllä maitotonkat sitten kuljetettiin tien varteen maitolaitureille, josta maitoauto keräsi ne meijeriin. Talvella hevonen valjastettiin vetämään rekeä. Aisakello helkkyen ajettiin lumista ja hämärää metsätietä.

Onnea, iloa ja varmaan tervettä ylpeyttäkin Elina koki siinä vaiheessa, kun sotien jälkeen 1950-luvun alkupuolella saatiin rakennetuksi uusi ajanmukainen talo, jonne perheellä oli lyhyt matka muuttaa. Samassa pihapiirissä olevan vanhan, harmaan talon tilalle rakennettiin sittemmin varasto. Uuden talon seinät rapattiin ja maalattiin vaalean keltaisiksi, ei ollenkaan liian räikeiksi. Joen rannassa oli sauna, jossa peseydyttiin ja pestiin pyykit. Saunassa oli muuripata, jossa oli hyvä kuumentaa vesi. Pyykkilautaa vasten hinkattiin vaatteista lika pois. Pesuaineena käytettiin lipeäkiveä ja lipeävettä, joka oli syövyttävää eikä saanut joutua lapsen suuhun.  Jos sitä vahingossa nielisi, syöpyisi ruokatorvi. Tarkkana piti olla. Pyykit kuljetettiin kottikärryillä joen rantaan, jossa ne huuhdeltiin virtaavassa vedessä.

Lapset kasvoivat, ja kolmelle heistä löytyi pellon toisesta päästä tontit. Sinne rakennettuihin mökkeihin he perheineen asettuivat asumaan. Ikkunasta saattoi katsoa, milloin paloi valot keittiön ikkunassa, mutta ihan huutoetäisyydellä ei oltu. Vanhempaa tytärtä kansakoulunopettaja oli suositellut opettajaseminaariin, mutta vanhemmat olivat toista mieltä. Kaksi nuorinta poikaa kouluttautui ja muutti sen jälkeen pääkaupunkiseudulle.  

Kun Elina kirjoitti pojalleen kirjeen tai kortin, hän laittoi nimen eteen titteliksi ”Herra Johtaja”. Poika sanoi, ettei niitä molempia titteleitä tarvitse laittaa. Välit säilyivät lämpiminä, aina ajettiin perheen kanssa kesällä kotipihaan, ja tavattiin muuta sukua. Pojilla oli jo autot, mutta Elina ei koskaan ajanut eikä hänen perheensä omistanut autoa. Martilla oli polkupyörä, Terässiipi.  Viimeisimmän hevosen nimi oli Putte, ja sillä sain itsekin ratsastaa. Sitä ennen oli ollut vähän itsepäisempi hevonen, nimeltään Tuula.

Leskenä

Leskeksi Elina jäi 66-vuotiaana, tapaninpäivänä v. 1966, kun mies kuoli yllättäen kotituvassa, ihan siihen uunin viereen.  Hautajaiset pidettiin, ja elämä jatkui kotiin jääneen aikamiespojan kanssa. Siihen aikaan oli sellainen avioliittolaki, ettei saanut mennä naimisiin, jos sairasti epilepsiaa. Tuo naimisiinmenokielto poistettiin laista vasta v. 1969, jolloin poika täytti jo 45 vuotta. Hän jäi kotitilalle isännäksi. Myöhemmin Elina palkkasi myös apulaisen, joka asui yläkerrassa. Ei hän karsastanut sitäkään, jos apulaisella oli lapsi mukanaan. Omat aikuiset lapset käyttivät teitittelymuotoa puhutellessaan vanhempiaan, se oli siihen aikaan tapana. Lapsista on elossa enää yksi poika (87 v), ja hän kertoi Elinan olleen hyvä äiti.

Myös vieraat Elina otti ilomielin vastaan, ja oli oikea suvun matriarkka. Pitkä tuvan pöytä katettiin ja syötiin yhdessä. Kattilat kiehuivat puuhellalla ja isossa tuvan uunissa kypsyivät ruisleivät. Päiväkahveilla tarjottiin pullaviipaleita ja Marie-keksejä, joskus kakkuakin. Mummo saattoi ryystää kahvia teevadilta, ja lapset tekivät pullasoppaa. Martti tarjosi Kettu-karkkeja kaapista. Tiskit tiskattiin kahdessa pesuvadissa tiskipöydällä. Kylmää vettä tuli silloin jo onneksi hanasta, ja kuumaa vettä pystyi lämmittämään hellalla. Aiemminhan vesi oli pitänyt kantaa kaivosta. Sisävessaa ei ollut. Navetan toisessa päässä oli ulkohuussi, jonka sisäseinät oli koristeltu lehtien kansikuvilla.

Kammarin puolella nukkui Elina, jolla oli vuoteena heteka. Poika nukkui tuvan puusängyssä, ja vieraat saivat yösijan peräkammarista tai vintiltä. Alakerrassa oli hyvä kellari ja maitokeittiö. Sieltä löytyi separaattori, jolla oli maidosta erotettu kerma. Rasvaton maito oli kurria, jota ei pidetty arvossaan, kuten ei laihuuttakaan. Talon lasiverannolla kukkivat ainakin pelakuut (pelargonia) ja saintpauliat eli paavalinkukat, joita Elina huolella hoiti, kuten kotiaankin.

Kylän ensimmäinen puhelin oli tullut pojan perheeseen, ja sieltä Elinakin oli käynyt soittamassa esim. keinosiementäjää lehmälle. Ensin piti pyörittää kammesta, jolloin puhelu yhdistyi puhelinkeskukseen. Elina oli sinne keskusneidille selittänyt asian ja sitten kysynyt onko se siementäjä. Sitten oli puhelu vasta yhdistetty tuolle keinosiementäjälle. 

Elina sai elää omassa kotitalossaan, yhdessä poikansa kanssa vielä pitkään senkin jälkeen, kun navetta oli jo tyhjillään. Silloin talossa oli jo puhelin ja televisiokin hankittiin. Mummolaan oli aina mukava tulla. Vietettiin äitienpäiviä ja syntymäpäiviä, lastenlapset piirsivät ja askartelivat onnittelukortteja. Joulukortteja lähetettiin ja saatiin, usein myös vierailtiin. Lähellä asuva miniä oli hyvänä apuna, oli tottunut työtä tekemään. Hän oli menettänyt jo lapsena oman äitinsä, joka oli sairastunut tuberkuloosiin. Lasta oli kielletty menemästä lähelle äitiä, joka lepäsi sängyssä.  Salaa hän kertoi joskus kuitenkin menneensä kurkistamaan äitiä, onneksi ei ollut itse sairastunut.

Loppuvaiheet

Kekkonen kuoli v. 1986, mutta Elina sai elää kevääseen 1992 asti. Silloin presidenttinä oli Mauno Koivisto, ja edellisenä vuonna oli hajonnut Neuvostoliitto.

Elina oli elämänsä loppuvaiheessa sairaalassa, jossa häntä käytiin katsomassa. Hän pystyi vielä puhumaan, ja tunsi tyttärensä, jolle kerrottiin tieto äidin kuolemasta puhelimitse 3.5.1992. Oli kaunis keväinen päivä, olin myös itse paikalla silloin, enkä muista, että äitini olisi itkenyt. Tieto otettiin vastaan rauhallisesti, olihan Elina saanut elää pitkän elämän, eikä poislähtö ihan yllätyksenä tullut.  

Hautajaisissa 3-vuotias tyttäreni olisi halunnut katsoa arkkuun, joka oli jo kirkossa eikä arkun sisään katsominen onnistunut. Kiitollisena mummoani muistelen.