Tänä vuonna 19.9. tulee kuluneeksi 100 vuotta äitini syntymästä. Muutama sana ajasta ja ajankohdasta ennen äitini syntymää.

Yläneelläkin tapahtui 1918 alkuvuodesta, mutta ilmeisen maltillisesti, sillä suurin torppien omistaja Vanhakartano vapautti torpat jo kymmenisen vuotta aikaisemmin. Äitini isä Jalmari Pyhäranta oli silloin kolmekymppinen Mäki-Heikkilän Pyhärannan torpan poika ja äitini äiti Elma Kajala oli parikymppinen Vähä-Heikkilän talon tytär. Niinä sekasorron vuosina nämä kaksi kirkonkylän nuorta löysivät toisensa tosimielessä ja avioliittoon heidät vihittiin 1919. Torpan poika ja talon tytär löysivät kodikseen ja elämäntehtäväkseen pienen maatilan. Peltomaa oli entinen torppa ja kantatila halusi luopua siitä. Talo oli Yläneellä Pyhäjärven ja Elijärven välissä melkein tiettömässä viiden talon kyläyhteisössä. Erikoista tässä on, että kahdessa naapurissa asui Jalmarin serkkuja. Asuinrakennus oli vanha torpan hirsitupa, jossa tuvan lisäksi kaksi kamaria ja kylmä eteinen. Aitta, sauna ja kellari olivat myös torpan ajoilta. Vain tiilinavetan he rakensivat kokonaan lehmien, lampaiden ja hevosen elintilaksi.

Nuori viljelijäpari sai esikoisen syksyllä 1920. Kasteessa tytär sai nimen Eeva Maria. Hän on tämän kertomuksen päähenkilö ja hänestä tuli äitini 1949, kun synnyin perheen kolmantena lapsena. Eeva sai elellä melkein viisi vuotta ainoana lapsena, kunnes syntyi sisko. Sen jälkeen perhe kasvoikin tasaiseen tahtiin. Kolmessatoista vuodessa syntyi viisi tyttöä ja yksi poika. Pienen syrjäkylän tytölle koulun aloitus ja siellä käyminen oli aika vaikeaa. Viiden kilometrin koulumatka huonoa kärrytietä oli pimeässä ja talvella lähes ylivoimaista. Mutta leikkiäkin niihin matkoihin mahtui, sillä äitini kertoi monesti kilpailusta, jossa Lurikon mäen alla olevalle kivelle piti kiivetä kilpaa. Kulkemisen vaikeutta lisäsivät kymmenen veräjää, jotka oli ehdottomasti suljettava lehmien ollessa metsälaitumilla. Osan koulustaan Eeva saikin käydä kirkonkylässä. Siellä hän sai asunnon ja huolenpidon äitinsä äitipuolen, Vähä-Heikkilän mamman luona.

Ammattikoulutus oli silloin tavallisessa maalaistalossa tuntematon ajatus. Työ tekijäänsä opetti ja talon tytär sai pienestä pitäen oppia arkiset naisten työt. Lastenhoitoa ja ruuanlaittoa tuvassa, pyykinpesua saunassa ja lypsyä navetassa. Siinä oli sen ajan oppisopimuskoulutus tulevalle talon emännälle. Vuodet kuluivat ja nuori neito pääsi kirkonkylään rippikouluun. Se oli varmasti hänelle ja monelle muullekin ikkuna uuteen sekä mahdollisuus tutustua pitäjän samanikäisiin.

Pian rippikoulun jälkeen Eeva alkoikin seurustelle Otsolassa asuvan Niilon kanssa. Niilo oli Aaltosen talon poika ja innokas suojeluskuntalainen sekä urheiluseura Kirin aktiivinen jäsen. Näissä kuvioissa he tutustuivat toisiinsa. Vanhempani eivät koskaan kertoneet tarkemmin yhteisen tien alkumetreistä. Isäni kertoi vain niistä ajoista, kun morsian sairastui ja joutui keuhkotautiparantolaan. Onneksi sairaus saatiin täysin hoidettua, eikä siitä jäänyt jälkiseurauksia. Nuori rakkaus oli niin voimallista, että sulhanen polki useamman kerran morsianta tapaamaan Paimion sairaalaan. Kolmekymmentäluvun kyläteitä polkien pyöräilymatkaa matkaa tuli yhteen suuntaan kahdeksankymmentä kilometriä.

Tiiviin seurustelun katkaisi sulhasen joutuminen ylimääräisiin sotaharjoituksiin lokakuussa 1939. Harjoitus ei päättynytkään, vaan muuttui talvisodaksi. Alkuvuodesta 1940 Niilo haavoittui kranaatinsirpaleista ja sai toipumislomaa. Epävarmoissa oloissa nuoripari päätti mennä loman aikana vihille. Niin tapahtui 15.3.1940. Häiden pikaisen suunnittelun viimemetreillä varsinainen sota päättyi kaksi päivää ennen pappilassa käyntiä. Alkoi rauhanaika ja nuori vaimo muutti miehensä kotiin miniäksi. Eeva sai jatkaa tuttuja maalaistalon töitä Niilon ja tämän vanhempien rinnalla. Talossa eleli siihen aikaan myös kolme Niilon sisarta, kaksi suunnilleen Eevan ikäisiä ja nuorin vasta koulutyttö. Hiljalleen kullekin muotoutui paikka ja tehtävät tuvassa ja navetassa. Kului vuosi ja toisen maailmansodan kuviot olivat osa kaikkien elämää. Niiden uhkien myötä nuori aviomieskin joutui takaisin armeijan kuvioihin.

Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941 ja sitoi Suomen sotilaat kauas Karjalaan ja Venäjän korpiin. Sotavuosien myötä Eeva talon miniänä jäi yksin miehensä suvun kanssa elämään. Elämässä Niilon siskojen kanssa oli paljon vaikeuksia, jotka heijastuivat myöhempiinkin vuosiin. Sitkeästi Eeva täytti paikkansa ja teki nuoruuden voimilla talon töitä. Myös kotirintaman naisilla oli velvollisuuksia maanpuolustuksessa. Eeva oli mukana ilmavalvonnassa. Nämä työvuorot suoritettiin kirkonkylän koulun mäellä tähystystornissa. Siellä päivystettiin helteellä ja pakkasella. Niilon lomat olivat vaihtelua maalaistalon arjessa. Toki lomatkin kuluivat talon töissä, mutta silloin he kaksi olivat yhdessä ahertamassa. Sota pitkittyi ja vuorolomia oli harvassa, kunnes sodan loppuvaiheessa Niilo sai siirron Hirsilän koulutuskeskukseen vääpeliksi. Se helpotti elämää monella tavalla. Ensiksikin se vähensi jatkuvaa epävarmuutta ja menettämisen pelkoa ja lyhensi lomamatkat pariin sataan kilometriin. Vääpelin elämässä oli myös sellaisia erikoisoikeuksia, että Eeva pääsi käymään Niilon luona muutaman päivän vierailulla Hirsilässä. Sellaiset yhteiset hetket olivat juhlaa kummankin ankeassa arjessa.

Marraskuussa 1943 tapahtui suuri elämänmuutos, kun nuori pari sai ensimmäisen lapsen, tyttövauvan. Sen myötä miniän asemakin parani ja hän oli selkeämmin yksi talon väestä. Myös pienen lapsen hoito antoi uutta sisältöä ja työtä arkeen. Ikuisuudelta tuntunut jatkosota päättyi syksyllä 1944, mutta sota jatkui vielä kevääseen 1945 Lapissa. Niilo ei kuitenkaan enää joutunut sinne, vaan vapautui koulutuskeskuksen purkamisen myötä. Elämää päästiin hiljalleen jatkamaan kotona yhdessä kaikkien pelon vuosien jälkeen. Silloin oli pula kaikesta ja erityisesti naisten kekseliäisyys oli kovilla, kun olemattomista tarvikkeista piti taikoa ruokaa ja vaatteita. Onneksi maatilalla oli omavaraistalous vielä voimissaan ja peruselintarvikkeet saatiin omasta tuotannosta. Rahaa oli vähän ja myytävää tavaraa niukasti.

Nuori isäntäpari otti hiljalleen vastuun talon töistä, vaikka se olikin edelleen vanhan parin nimissä. Isällä ja pojalla oli selvä työjako, kun Niilo hoiti arkiset työt ja hänen isänsä urakoi peltisepän töinä pystyuuniin kuoria niin paljon kuin kaupasta sai peltiä. Tähän arjen käynnistämisen aikaan heille syntyi toinen lapsi, poika, huhtikuussa 1945. Äitini muisteli näiden aikojen ongelmia. Saippuakin piti keittää sian rasvasta ja tuhkalipeästä, että sai vauvan vaatteet ja muut pyykit pestyä. Onneksi äidilläni oli ompelukone. Se oli korvaamaton apu, kun vaatteita korjattiin ja ommeltiin vanhoista uusia. Erikoisia raaka-aineita lapsen vaatteisiin olivat isäni lomareissuilla tuomat lumipuvun kankaan palat ja laskuvarjokankaat. Sellaisiin korvikevaatteisiin sitten lapset puettiin. Kaikki tällainen oli paljolti kiinni äitini taidoista ja kekseliäisyydestä. Korttiaikakausi, puute ja säännöstely olivat erottamaton osa sotavuosien jälkeistä elämää Suomessa.

Silloin sodan kokenut yhteiskunnasta vastuuta ottanut nuorempi sukupolvi korvasi taloudellisen puutteen uusilla kansalaisilla. Niin tapahtui Eevan ja Niilonkin elämässä ja vuosikymmenen lopussa synnyin jonon jatkoksi suuriin ikäluokkiin. Vanhemmistani tuli virallinen isäntäpari viisikymmentäluvun alkupuolella ja vanha pari jäi taloon syytingille. Tilan kehittäminen ja nykyaikaistaminen oli vanhempieni haave kaikissa talon hoitoon liittyvissä toimissa. Isäni ilmeisesti mietti pitempään uudistuksia, jotka vaativat enemmän rahaa tai jopa uuden velan ottoa, mutta äitini ajoi useimmat haluamansa uudistukset hiljalleen läpi. Neljännen lapsen syntymän jälkeen töiden helpottaminen oli jo olosuhteiden sanoma pakko. Niin meille hankittiin kylän ensimmäinen lypsykone. Se helpotti äitini töitä aamuin ja illoin. Seuraava uudistus oli sähköpumppu karjakeittiöön, talon suurimpaan vedenkulutuspaikkaan. Vanhempienikin oli hyväksyttävä karu tosiasia: omavaraistalouden ja vähäisen rahan käytön aika oli peruuttamattomasti ohi. Navetan seinät olivat laajentamisen raja, mutta paremmin tuottava karja lisäsi maitotiliä. Karjantarkkailulla ja peltolaitumilla pyrittiin myös parantamaan taloudellista tulosta.

Kuusikymmentäluku oli jatkuvan kehityksen aikaa, mutta se oli meillä myös taloudellisesti tiukkaa aikaa. Lapsille haluttiin parempi tulevaisuus ja panostettiin lasten koulutukseen. Myös maatalous hankintoineen vei rahaa ja kasvaneet tulot hupenivat melkein etuajassa näiden maksamiseen. Vanhempani kokivat perinteisen maatalouden myllerryksen seitsemänkymmentäluvulla. He olivat osanneet luopua oikealla hetkellä lehmistä ja keskittyä emakkoihin. Viimeiset vuodet ennen eläkeikää olivatkin heille kaikin puolin valoisampaa aikaa. Hiljalleen kypsyi ajatus luopumisesta ja kaupunkiin siirtymisestä. Äitini sairastui jo ennen luopumista, mutta hyvällä hoidolla hän kuntoutui. Isäni terveys kesti aktiivisen työajan, mutta huolettomat eläkepäivät katkesivat pian vakavaan sairauteen. Näistä rajoituksista huolimatta he pääsivät hyvän uuden elämän alkuun kaupungissa. Osaksi elämää tulivat luonnollisesti lastenlapset.

Äitini oli aina ankean arjenkin keskellä halunnut harrastaa käsitöitä ja kutomista. Aktiivisen työelämän aikana nämä kädentaidot jäivät sivummalle. Kaiken luovuutta vaativan hän oli piilottanut jonnekin syvälle ja käytti aikansa tarpeellisiin käsitöihin. Ompelukone oli ahkerassa käytössä niin kauan kuin lapsille kelpasivat kotona ommellut vaatteet. Puikoilla tehdyt työt olivat aina ajankohtaisia. Sukkia ja lapasia kului täsmälleen niin paljon kuin äitini ehti kutomaan. Siinä sivussa syntyi villapaitoja ja pipoja, jotka kelpasivat meille jatkuvasti. Myös kangaspuut olivat usein pystyssä ja niissä syntyi pääasiassa räsymattoja. Hienommat työt ja suunnitelmat hän piti omana haaveenaan. Olin monesti äitini apuna maton kutomisen alkuvaiheissa ja kerran pääsin käsityön museossa rehvastelemaan tiedoillani: Osasin selittää naisjoukolle kaiken loimen luomisesta alkaen. Muistin äitini tiukat määräykset, kun loimi kierrettiin tukille. Sitten loimet niisien ja kaiteen läpi ja täsmälleen yhtä tiukkaan jokainen loimilanka kiinni alatukin kankaaseen.

Kaupungissa äitini pääsi vihdoin toteuttamaan haaveitaan ja unelmiaan. Hänellä oli jatkuvasti varattuna vuoroja kudonta-asemien kangaspuihin. Ensin syntyi mattoja, sitten raanuja ja pöytäliinoja. Muotiin tuli poppana ja niitäkin syntyi äitini käsistä kymmeniä metrejä. Me lapset ja lastenlapset saimme jatkuvasti ihailla ja ihmetellä hänen taitojaan. Vuosia myöhemmin kudontaan perehtynyt tuttavamme tutki äitini kutomia seinävaatteita ja ihmetteli hänen osaamiaan erikoisia kuvioita ja tekniikoita. Lastenlapset saivat tarpeellisen määrän sukkia ja lapasia ja silloin tällöin valmistui kuviollinen villapaitakin.

Vanhempieni luona käydessä seurasimme salaa äitini erikoista taitoa: Keinutuolissa istuessaan hän kutoi sukanvartta neljällä puikolla silmät kiinni. Välillä hän ilmeisesti nukkuikin kutoessaan, sillä viidennen puikon pudotessa lattialle hän havahtui ja etsi puikon lattialta. Asiaa mitenkään kommentoimatta hän jatkoi seuraavaa puikkoa maailman luonnollisimpana asiana, kunnes silmät taas sulkeutuivat. Ikä ja sairaudet vaativat osansa. Kumpikin vanhemmistani sairastui vuosien mittaan monesti. Rintasyöpä ei pysäyttänyt äitiäni kuin hetkeksi. Sitten iski Parkinson kyntensä häneen ja teki käsityöihmisen elämän hankalammaksi vapinoineen. Hetkeksi luova mummo pysähtyi ihmettelemään, kun silmukat eivät enää pysyneet puikoilla. Onneksi hän keksi uusia tapoja intohimonsa toteuttamiseen. Äitini päätti meille lapsille sanallakaan vihjaamatta, että hän tekee jokaiselle ryijyn. Siinä ei kuulemma vapina haitannut mitään! Kerran vanhempieni luona käydessä saimme valmiin ryijyn. Ja niin saivat toisetkin. On ihmeteltävä ja kunnioitettava saavutus, kun hän vapisevin käsin pisteli neulalla neljä ryijyä valmiiksi. Jo neljännesvuosisadan olemme saaneet ihailla suurta Maamiehen vuosi -ryijyä. Tämä malli oli harkitusti meille, kun minä olen vanhemmiltani perinyt maan kuoputtelun ihanuuden tai vaivan. Kaikella on aikansa. Isäni taival päättyi vuosituhannen lopussa ja äitini oli jo niin oman sairauden nujertama, että suurin luomisen voima oli kadonnut. Lähes kuuden vuosikymmenen yhteiselämän loppuminen vei suuren osan taitajan voimista. Kolmen vaikean vuoden jälkeen saatoimme äitimme isän luokse Turun Kärsämäen hautausmaalle.