Mirja Hakko - kasvu toimittajan ammattiin

Lapsuus

Oulunsalolaisen Hakon perheen Mikko-isän työ kiertokoulunopettajana oli päättynyt, ja hän oli juuri valmistunut poliisiksi Suomenlinnan poliisikoulusta, kun Mirja Annikki syntyi maaliskuussa 1921. Uudella tulokkaalla oli jo kaksi veljeä, 10-vuotias Sulo ja 3-vuotias Into, kaksi muuta lasta oli menetetty vuoden 1919 epidemiaan. Nyt oltiin uuden alussa.

Koska isommat lapset osallistuivat tuolloin ahkerasti kotitöihin ja lastenhoitoon, on Sulo-esikoinenkin tietysti tehnyt niin. Kun Mirjan jälkeen perheeseen syntyivät vielä Oiva, Elli ja Eero, oli tyttö puolestaan velvollinen hoitamaan heitä. Sisaruksia menetettiin vielä lisää, sillä leikkitoveri Into menehtyi, kun Mirja oli viiden, ja kolmentoista ikäisenä hän menetti nuorimman veljensä Eeron. Mirja oli lapsikatraan ainut tyttö ensimmäiset kuusi vuottaan Ellin syntymään saakka, siis jonkinlaisessa erityisasemassa. Se on varmaan vaatinut häneltä myös normaalia poikamaisempaa elämänasennetta.

Mirjalle kerääntyi siis vastuita ja velvoitteita peräti kolmen nuoremman sisaruksensa hoidosta. Jollei vielä kaksi vuotta nuoremman Oivan, niin kahden nuorimmaisen kanssa ainakin jo näiden vauvaiästä saakka. ”Lapsenlikkuutta” karttuikin sitten kotoa muuttoon saakka eli vuosikymmenen verran. Tyttö tottui pienempien läsnäoloon, opetteli toimimaan heidän kanssaan, samoin ottamaan vastuuta, jopa johtamaankin. Joskus hän turhautuikin, mikä on täysin ymmärrettävää, sillä eihän vaikkapa vain puolikymmentä vuotta vanhemmalta lapselta pidä odottaa mahdottomia. Hän ei yllä aikuisten hienoihin periaatteisiin ja toimintatapoihin. Hoidokeista suhtautuminen taas saattoi tuntua määräilyltä, kenties kiusaamiseltakin.

Isä hoiti pitkään kunnankirjurin tehtäviä, ja kunnantoimiston puuttuessa pitäjän papereita säilytettiin Hakolla. Kunnan puhelinkin oli, ja sen asioita lapset toimittivat kyläläisille. Hakon kamari oli myös kokoushuone. Yhteisten asioiden lisäksi isä hoiti muitakin paperitöitä, kuten teki kauppakirjoja ja vakuutussopimuksia sekä kirjoitteli oululaisiin lehtiin runoja. Lapset seurasivat asioiden hoitoa sivusta ja oppivat siitä.

Pirtuaikana koko perhe joutui monenlaisiin ristipaineisiin isän poliisityön takia, mikä opetti stressinsietoa.  Isä poti vaikeaa nivelreumaa 1930-luvulla. Poliisin työ pitikin jättää, kun terveys ei enää riittänyt siihen. Jatkossa perhe saisi elantonsa pikkutilan viljelystä. Maata hankittiin nyt vähitellen raivauspalkkioiden avulla. Suota ja risukoita raivattiin pelloiksi kahden nuorimmaisen lapsen avulla.

Talossa riitti lukemista, sillä pirtissä seisoi kunnan lainakirjahylly, jonka tarjonta vaihdettiin kerran vuodessa. Isä järjesti lapsille iltalukemiset, mikä oli heille mieleen. Luettiin muun muassa Välskärin kertomukset. Isä käytti lapsia joskus myös teatteriretkellä Oulussa.

Vanhimpana tyttärenä Mirja Hakolla oli hyvä suhde isänsä. Hän sisäisti pitkälti tämän arvot. Isän oikeudentajuun tytöllä oli vahva luottamus. Esimerkiksi kuultuaan erään Ellin rippikouluaikana tapahtuneen sattumuksen Mirja käski siskoa heti kertomaan isälle, jonka tiesi oitis toimivan. Ellistä se ei kuitenkaan sopinut tilanteeseen, sillä äidin sairaus oli todettu noihin aikoihin. Mirjassa oli myös paljon isänsä luonnetta, hän oli rohkea, määrätietoinen, ulospäinsuuntautunut, asioita selvää ottavaa ja yhteiskunnallisesti ajatteleva. Myöhemmin Mirja Hakolle koitui etua siitä, että isä oli toiminut sekä henkivakuutusasiamiehenä että oululaislehtien avustajana.

Maailmalle

Mirja kävi kansakoulun kodin naapurina olevassa Keskipiirin kansakoulussa. Rippikoulun ja kotivuosien jälkeen tyttö oli lukukauden 1937-1938 Limingan kansanopistossa. Sen jälkeen hän meni Ouluun töihin. Tuolloin tärkeä konekirjoitustaito on hankittu viimeistään silloin.

Yksi Mirjan ensimmäisiä hankintoja on ollut kamera, jolla hän harjoitteli kuvaamista jo kesällä 1938, kun perheessä kävi laihialaisia vieraita, Sanna-täti ja Mirja-serkku. Vierailut näin kaukaa – kolmensadan kilometrin päästä – olivat erittäin harvinaisia. Koska Sanna oli vastikään täyttänyt 50 vuotta, kyse saattoikin olla hänen lahjamatkastaan. Tämä kesä oli sitten viimeinen onnellinen ennen sotaa ja vähän myöhemmin todettua äidin syöpää. Maria Elisa -äiti näyttää kuvissa kovin laihtuneelta, joten sairaus oli saattanut jo tehdä hänessä työtään. Mirja sukuloi puolestaan myös Laihialla ja Riihimäellä.

Mirja Hakon valokuvista näkyy heti orastava toimittajan ote. Tyttö kuvaa paitsi perhettä ja kotipiiriä myös tapahtumia, kuten sisko kasvimaalla tai hiihtämään lähdössä. Merkittävin on kuitenkin puintipäivänä otettu kuva puimurin ääressä! Kuva ei ole edes tarkka, mutta Elli pystyi kertomaan siitä koko prosessin.

Mirja Hakko oli edistyksellinen, sillä kameran lisäksi ostolistalla oli myös polkupyörä. Sillä hän heinäkuun 1940 lomallaan teki tyttökaverinsa kanssa parin viikon Oulu–Iisalmi–Kuopio–Jyväskylä–Haapajärvi–Oulunsalo –pyörämatkan. Yöpymiset hoituivat vaikka heinäladoissa, mikä siis on ollut ihan turvallista silloin.

Lottatoiminnan kautta elämänpiiri laajeni huomattavasti. Koulutuksissa sekä jopa Helsingissä asti pidetyillä sisarpäivillä kotta Hakko loi valtakunnallisia kontakteja. Neidon valokuvissa poseeraa tyylikkäitä ja iloisia nuoria naisia, jotka sitten myöhemmin pukeutuivat yksinkertaiseen harmaaseen lottapukuun.

Mirja Hakko oli kahdeksantoista talvisodan alkaessa. Hänen ensimmäinen komennuksensa tuli Oulunsalon ilmavalvontaan sekä kunnan puhelinkeskuksen hoitamiseen. Jatkosodassa hän toimi ensin kaatuneitten evakuoimiskeskus 17:ssä, sitten Kiestingin suunnassa divisioona J:n esikuntatehtävissä, seuraavaksi Itä-Karjalan sotilashallinnon tehtävissä Kiestingin Suvannossa ja lopuksi Karjalan kannaksen Uudenkirkon kunnanesikunnassa. Palautetuille alueille perustetut kunnanesikunnat vastasivat kotiseudulleen palanneen väestön virallisten asioiden hoidosta. Uudenkirkon ensimmäisenä kunnanpäällikkönä toimi Viljo Vehola, apuna hänellä oli poliisi-, väestönsiirron-, kansanhuollon-, maatalous- ja metsätyönjohtajat sekä rakennusmestari ja terveyssisar.

Vuoden 1941 paikkeilla löydettiin Elisa–äidin syöpäkasvain, joka oli ehtinyt jo kananmunan kokoiseksi. Elli oli viidentoista ja kotona välivuodella ennen opintojen alkua. Oivakin lienee ollut vielä kotona. Kun äidin sairaus pahentui ja häntä oli käänneltävä ja nosteltava kotona, hän päätteli, ettei työ ole hyväksi keskenkasvuisen Ellin fysiikalle. Hän aikoi kutsua Mirjan kotiin auttamaan. Elli kuitenkin halusi siskon saavan jatkaa hyvässä vakuutusyhtiön työpaikassaan, ja totesi: ”Eiköhän me äiti selvitä ihan kahdestaankin.” Äiti tyytyi tähän, sisko jatkoi työssään ja Elli äitinsä omaishoitajana loppuun eli vuoteen 1946 saakka.

Siskon kanssa kahden

Ensimmäisestä asunnosta Mirjan kanssa Elli kertoo: ”Se oli matala kaupunkitalo Kansankadulla. Hellahuone, pistorasia, kaivovesi, oma sisäänkäynti ja sisäpiha. Asunnossa oli reilun kahden neliön varasto-alkovi, jota sanottiin kontuuriksi. Sinne mahtuivat matkalaukut ja pyörä katosta roikkumaan. Talon päädyssä oli yleinen sauna, jota käytimme. Lapsiperheitä talossa ei ollut.”

Mirjan siirryttyä lehden toimitukseen siskokset olivat ihan eri vuoroissa, joten he saattoivat tavata vain viikonloppuisin. Mirja meni töihin iltapäivällä ennen Ellin kotiintuloa, ja palasi, kun sisko jo nukkui. Käyttöön tulivat viestilaput, ostoslistakin usein, sillä kauppareissu jäi yleensä Ellille. Ruokakulut merkittiin muistiin, ja ne tasattiin kuun lopussa. Isosisko oli tarkka raha-asioissa. Mirja oli omaksunut vanhemman sisaren roolin, joten hän määritteli ja jakoi myös kotityöt.

Mirja tunsi olevansa vastuussa alaikäisestä Ellistä, joten hän saattoi puuttua tämän seurusteluihinkin. Mirja myös vihjaisi Oulun Osuuskaupalla vapautuvasta konttoripaikasta, ja kehotti hakemaan sitä. Sinne Elli sitten pääsikin.

Vapaalla siskon kanssa

Lehdessä työskennellessään Mirja Hakko sai aina vapaaliput ensi-iltoihin Oulun kaupunginteatteriin, joka toimi nykyisen kaupungintalon hienossa juhlasalissa. Koska Mirjan poikakaveri ei asunut paikkakunnalla, pääsi Elli mukaan. Tytöt kävivätkin tuolloin katsomassa kaikki ensi-illat!

Mirja oli onnistunut hankkimaan jostain sinisen juhlakankaan. Siitä Elli ompeli hänelle uudella Husqvarnallaan ja puutteellisilla käsityökoulun opeilla piparkakkukaula-aukkoisen puvun, jonka vyötäröä korosti leveä musta sivuille kapeneva kangaskaistale. Sisko käytti sitä pukua paljon, eli se oli hänelle mieleinen, vaikkei hän koskaan sanonut niin. Ompelijalla itsellään oli päällä jotain vaatimattomampaa.

Elli avioitui ja muutti pois vuonna 1949. Siskokset tapasivat sen jälkeen harvemmin, mutta säännöllisesti. Mirja pistäytyi meillä talvisella hiihtolenkillään, perheemme taas vieraili hänen luonaan kesäisin. Mirja ei oikein hyväksynyt liittoa, mieshän oli vain työläinen.

Työelämää

Jatkosodassa Mirja Hakko oli siis lottatöissä Kaatuneitten evakuoimiskeskuksessa Uhtualla. Elli Tervon kertoman mukaan työ oli vainajien arkkuun laittoa eli arkuttamista. Sen on täytynyt olla typerryttävä ensikokemus nuorelle naiselle. Hänen itsensä kertoman mukaan se ei kovin ”hääviä hommaa” ollut.

Myöhemmin Mirja Hakko oli toimistolottana Uudellakirkolla aina Kannaksen murtumiseen asti, jolloin pyöräili 70 kilometrin matkan Viipurin asemalle, josta pääsi junalla eteenpäin. Pyörä piti jättää asemalle, kun kyytiin ei mahtunut.

Sodan päätyttyä Mirja Hakko jatkoi töitä Pohjois-Suomen Keskinäisen Vakuutusyhtiön konttorissa Oulussa. Toimitusjohtajana oli tuolloin Tuomo Kokko, toimistossa puolikymmentä naista. Hakko joutui siellä lopulta hankalaan tilanteeseen eräässä omituisessa tapauksessa, johon häntä epäiltiin syylliseksi. Elli tiesi, että siskolla oli pitävä alibi, joten hän halusi käydä kumoamassa syytöksen. Mirja kuitenkin kielsi, todeten, että sanovat vain: ”Nyt se on pannut siskonsakin asialle!”

Lopulta juttu kääntyi kuitenkin onnekkaasti. Liitto-lehden päällikkö oli kuullut jutun ja arvannut sen perättömäksi. Hän kehotti Mirja Hakkoa hakemaan heille töihin. Kun Hakko epäröi, ettei osaa toimittajan työtä, rohkaisi mies, että he kyllä opettavat. Niinpä hän vuonna 1948 siirtyikin lehden palvelukseen. Harmillinen välikohtaus selvisi muuten aikanaan, kun eräs työntekijä kertoi osuutensa asiassa.

Sanomalehti Liitossa 1948–1963 Mirja Hakko teki monenlaisia juttuja. Tämän kirjoittajakin vieraili joskus Tori- ja Kauppurienkadun kulmauksessa sijaitsevassa toimituksessa. Muistan etenkin isot puiset kirjasinlaatikot, jonka yksittäisistä metallikirjaimista latojat kokosivat lehden sivut näppärästi. Erään toisen kerran taas istuin pihalla kevätsohjossa, joka sitten komeili lehden ”sääkuvana”.

Hannulan kirjassa on kuva Liiton toimituksesta 1960-luvun alusta. Siinä toimittaja Mirja Hakko tarkastelee jotain paperia toimituspäällikkö Sulo Lapolan ja toimitussihteeri Uolevi Kosken kanssa. Koska iso pöytä on täynnä papereita, kyseessä on oletettavasti mainittujen herrojen työhuone. Mirja Hakko on kuvassa selin vaaleaan, yksinkertaisen tyylikkääseen mekkoon pukeutuneena.

Lienee ollut vielä Liiton aikoja, kun Mirja osti ensimmäisen autonsa, turkoosin Anglian. Sillä oli hyvä huristella jutuntekoon tapahtuma- ja vaikka kolaripaikoille. Meillekin auto käytiin näyttämässä. Veljeni hinkuivat heti koereissulle, sillä meillä ei autoa vielä ollut. Täti toppuutteli: ”Toisen kerran sitten.”

Mirja Hakko siirtyi kesällä 1963 sanomalehti Kalevaan aluksi uutis- ja maataloustoimittajaksi, vuodesta 1970 poliittiseksi ja vuonna 1974 henkilöasian toimittajaksi. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1984. Kalevan tuotantokomiteassa täti oli 1967 ja toimitti henkilöstömatrikkelin vuonna 1984. Pohjois-Suomen sanomalehtiyhdistyksen hallitus oli vuorossa 1961–1969 ja Suomen sanomalehtiliiton liittohallitus 1964-1970.

Meillä kotona Mirjan lehtijuttuja ei erikoisesti huomioitu, toki nimikin näkyi vain harvoin. En itsekään niitä erityisemmin seurannut, mutta joku muisti jutut teräviksi. Mirjan ajoilta poliittisena toimittajana kuulin, että meillä vieraillessaan hänen ja isämme välille saattoi kehkeytyä kirpakka poliittinen debatti.

Kalevan 70-vuotisjulkaisussa on kuva johtoryhmän aamupalaverista. Siinäkin Mirja Hakko on kuuden hengen ryhmän ainoa nainen, joten kyllä hän uranuurtaja oli silloin niin miesvaltaisessa toimittajan ammatissa. En kuitenkaan kuullut tädin kertoneen siitä sen enempää meille, joten en pysty avaamaankaan asiaa. Omat haasteensa hänellä on tietenkin ollut.

Mirja Hakon tie toimittajaksi oli käynyt sitkeän ja määrätietoisen itseopiskelun kautta. Laajoista tiedoistaan huolimatta luulen hänen silti ajoittain harmitelleen toimittajan peruskoulutuksen puuttumista, etenkin kun nuoria koulutettuja toimittajia alkoi olla tarjolla. Heidän valmiista koulutusohjelmistahan vastaavat monet spesialistit, kun taas itseopiskelija vastaa yksin omastaan.

Harrastuksia ja liikuntaa

Työelämänsä alussa Mirja Hakko vietti lomiaan usein lapsuudenkodissaan Oulunsalossa. Sitä asutti nyt Oiva-veli, joka oli iältään lähinnä häntä. Hänen perheestäänkin tuli nyt läheinen. Liitossa työskennellessään Mirja hankki itselleen kesämökkitontin Oulunlahdesta. Sinne oli vain muutaman kilometrin matka kotoa, mikä sujui hyvin pyörällä. Mekin pyöräilimme kerran kesässä uimaan Oulunlahdelle pistäytyen samalla tädinkin luona. Ihan tavallinen pieni mökki se oli, kuisti, pikkukeittiö, sauna ja ullakkopeti. Ulkona kasvimaa, kauppa lähellä, hyvät kulkuyhteydet: valtatie ja tontin takana rautatie.

Omasta kunnostaan täti piti hyvää huolta liikkumalla. Ihailin suuresti sitä, että hän kävi meressä uimassa joka aamu ja ilta! Vaikka uin itsekin mielelläni, huonolla ja kylmällä säällä en sentään mennyt. Tädin piti vielä kahlatakin rannasta kovin pitkä matka. Heinätöissä hän kävi veljensä pelloilla, talvella taas hiihteli.

Mirja Hakko piti mökkinsä kuistilla kerhoa alle 10-vuotiaille tytöille, joihin kuului muiden muassa Maija Sutela. Hänen kertomansa mukaan tärkeää oli paitsi yhdessäolo, myös pullan syönti ja mehun juonti. Veneretkiäkin tehtiin läheiselle Surmakarille, joka nyt tunnetaan Selkäkarina. Venemiehinä toimivat naapuruston Esa ja Seppo. Kerhoa kutsuttiin ”vanhapiikakerhoksi”. Yllättävä nimi juontui siihen, että Mirjan seurustelu oli juuri päättynyt, joten tulevaisuus on saattanut näyttää sinkkuudelta. Tyttöjoukko oli tapahtuneesta kovin pahoillaan. Halusi kenties osoittaa tukeakin. Se päätteli, että Mirja oli liian fiksu ja älykäs miehelle. Joka tapauksessa myöhemmin naimisiin menevää kerholaistaan Maija Sutelaa onnitellessaan vitsaili Mirja tälle ”luopioudesta ja petturuudesta”.

Täti hankki myöhemmin toisen kesäpaikan Oulunsalon Koppanasta. Se oli vähän entistä isompi hirsimökki, joka sijaitsi aivan meren ääressä. Siskoni oli siellä kerran serkun kanssa yövieraana, ja muistaa tarjotun teen ja ranskanleivän herkkuhetkenä! Ellin mökittömyys vaivasi usein Mirjaa, joten hän etsiskeli pulmaan jotain hyvää ratkaisua.

Lukeminen oli Mirjan lempiharrastus. Kun nykyisiä elementtihyllyjä ei vielä ollut, isäni rakensi hänelle Karjasillan asuntoon kaikki olohuoneen seinät peittävän hyllystön. Koska täti teki myös kirja-arvosteluja, nekin kirjat kartuttivat osaltaan kokoelmaa.

Matkoilla täti kävi tietämäni mukaan ainakin kerran Israelissa, jolloin serkku oli mukana tulkkaamassa. Toisen kerran hän karkasi syntymäpäiviään Jaltalle tai muualle Mustallemerelle. Täti ei mahtanut oikein olla juhlaihminen, sillä en muista hänen koskaan viettäneen merkkipäiviään kanssamme.

Valittua sinkkuutta

Moni on ihmetellyt Mirja Hakon jättäytymistä aviottomaksi, kun ”olihan hän ihan mukavan näköinenkin”, kuten entinen työkaveri mainitsi. Syytä voi aina arvailla, mutta varmaa tietoa ei ole.

Poikakavereitahan hänellä oli, sen Elli-siskokin totesi. Ainakin yksi sulhasehdokas myös, joka tietämyksemme mukaan olisi asetellut vaimoksi pyyntönsä jotenkin taitamattomasti. Se ei miellyttänyt neitoa, joten juttu kuivui kokoon. Myöhemmistä seurusteluista emme tiedä.

Ajattelen itse niin, että vaimon rooli ja toimittajan työ eivät kuulosta kovin toimivalta yhtälöltä, ainakaan tuohon maailmanaikaan. Toimitustyö on varmaan ollut niin mielenkiintoista, että Mirjan olisi ollut vaikeaakin jättää se. Vaikka hänen omaan perheeseensä olisi toki voitu palkata apulainen, puolison olisi joka tapauksessa pitänyt hyväksyä vaimon iltapäivä- ja iltapoissaolot. Se on saattanut olla liian suuri vaatimus. Voi myös olla, että nuori nainen sai kylläkseen kolmen nuoremman sisaruksensa hoidosta, mutta vapaaehtoisesti pidetty tyttökerho puhuu toisin.

Neljäs mieleeni tullut vahva syy voisi olla se, että tyttö ei oikeastaan löytänyt ketään isänsä veroista sulhasehdokasta sodan sorvaamasta sukupolvestaan. Mirjan suhdehan isäänsä oli läheinen ja arvostava, mikä näkyi myöhemminkin monessa yksityiskohdassa: isän pöytälaatikkorunojen ja harmonin pelastamisena kotiinsa, lisänimen ”Mikontytär” käyttönä tai hautapaikan varaamisena lähinnä isää.

Omaa perhettä Mirja Hakolla ei siis ollut, mutta hän huolehti kyllä velipoikiensa jälkikasvusta. Kun vanhimman veljen lapsi kävi koulua Oulussa, Mirja majoitti häntä. Toimittajan työn takia lapsi vain joutui olemaan paljon yksin, mikä ei ollut hyvä. Toisenkin veljen lapsia täti tuki koulunkäynnissä ja välttämättömissä menoissa, kuten hammaslääkärikuluissa ja vastaavissa. Kaikki sisarusten lapset saivat Mirjalta joululahjan, jotain hänen ompelemaansa tai vaikka kirjan arvostelukappaleen. Ihan arvostettuja lahjoja ne olivat 1950-luvun niukkuudessa.

Etäämmälle suvusta

Mirja irrottautui pikkuhiljaa suvusta 1970-luvulta lähtien, mahdoin itse tavata hänet viimeksi perhejuhlissa vuonna 1969. Suurin osa sisarusten lapsista oli jo kasvanut aikuisiksi, eikä heidän tukemisensa enää ollut välttämätöntä. Täti onnistuikin saamaan itselleen kummiperheen, johon keskitti nyt huomionsa. Sukua hän tapasi entistä harvemmin.

Asiaa Mirjan kannalta tarkastellessa on hyvin todennäköistä, että hän ei saanut sisaruksiltaan ja näiden perheiltä sitä tukea, jota olisi toivonut ja tarvinnutkin. Osapuolten elämät poikkesivat liikaa toisistaan, joten yhteisymmärrys hiipui, etääntyminen astui sijaan. Täti mahtoi muun muassa pahoittaa mielensä, kun ei saanut suvulta tukea ollessaan ehdokkaana vaaleissa.

Suku taas toivoi, että Mirja olisi osannut enemmän luopua vanhimman roolistaan. Muut sisarukset eivät aina pitäneet hänen ohjailutyylistään, vaan karsastivat sitä. Erimielisyyksiäkin tulee, kun ryhmässä on voimakastahtoisia ihmisiä. Jotta sopu palautuisi, Elli otti usein syyn niskoilleen. Serkut puolestaan närkästyivät, kun tädiltä tuli selkeä kehotus käydä kylässä, mikäli haluavat välttyä seuraamuksilta.

Eläkkeellä

Koska Mirja Hakko oli itsekin toiminut lottana rintamalla, heidän asiansa oli hänelle tärkeä. Hän olikin valtakunnallisen Rintamanaisten Liiton perustajajäsen sekä varapuheenjohtaja ja hallituksen jäsen vuosina 1984–1988.

Rintamalla työskennelleet pohjoisen naiset innostuivat yhdistyksen perustamiseen Mirja Hakon kirjoituksesta 5.4.1970 Kalevassa. Perustavassa kokouksessa hän toimi puheenjohtajana. Yhdistyksen nimeksi tuli Pohjois-Pohjanmaan Rintamanaiset, ja se oli ensimmäinen laatuaan. Kansanedustaja Kerttu Hemmi valittiin puheenjohtajaksi, Mirja Hakko varapuheenjohtajaksi. Pohjois-Pohjanmaan Veteraanijärjestöjen Neuvottelukunnan jäsen hän oli perustamisvuodesta 1991 vuoteen 2001 saakka.

Eläkkeelle jäätyään Mirja Hakko paneutui entistä enemmän rintamanaistyöhön. Hän innostui keräämään naisten sotakertomuksia, joista toimitti Naiset kertovat sodasta -kirjan vuonna 1988. Tuolloin hänet valittiin myös vuoden rintamanaiseksi ja presidentti kutsui hänet itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Saapuessaan sinne ensimmäisten joukossa näimme televisioruudulta, että hän oli pukeutunut tummaan, eleettömään pukuun. Maija Sutela kertoi kutsuneensa tädin kertomaan kirjasta Oulun Palvelualan Opistolle ja vierailun olleen menestys. Sutela muistaa Hakon terävän huumorin käyttäjänä ja nauravana ihmisenä. Hän piti Mirjaa omana ihanteenaan ja suunnitteli itsekin toimittajan uraa.

Kun Mirja Hakko julkaisi edellä mainitun Naiset kertovat sodasta -kirjan, suku toivoi, että hän julkaisi jotain myös arvostamastaan isästä. Miehen runoja tai omia muistojaan, mutta niiden aika tulisi vasta paljon myöhemmin. Runot olivat niin tärkeitä Hakolle, että johtaja Samuli Onnela oli kuulemma joutunut suostuttelemaan kolmesti ennen kuin sai tädin luovuttamaan isänsä runopinon Oulun Kansallisarkistoon kopioitavaksi.

Kunnianosoitukset

Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan mitali kultaristein v. 1982

Talvisodan muistomitali

Jatkosodan muistomitali

Keskuskauppakamarin pronssinen ansiomerkki 15 v. 1963/Liitto

Keskuskauppakamarin hopeinen ansiomerkki 20 v. 1984/Kaleva

Vuoden Rintamanainen vuonna 1988

Rintamanaisten Liiton ansioristi vuonna 2001