Mathilda Wrede – suomalaisnainen kansainvälisenä legendana ja ihanteena

Vapaaherratar Mathilda Wreden elämäntyön painopiste sijoittui 1800–1900-lukujen taitteen Suomeen, aikaan ennen Suomen itsenäistymistä. Hänen toimintansa kuitenkin tuki tasa-arvoisen kansalaisyhteiskunnan syntyä. Wreden kansainväliset kytkökset ja hänen maineensa puolestaan herättivät myötätuntoa Suomea kohtaan 1900-luvun maailmanpolitiikan myllerryksissä. Vuosisadan kuluessa hänestä tuli kansainvälinen legenda, eräänlainen protestanttinen pyhimys, jonka esimerkillä on rohkaistu vaikeissa elämäntilanteissa olleita ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Vaasalaisesta aatelisneidosta valtakunnalliseksi vankeinhoidon toimijaksi

Vaikutusvaltaisen aatelissuvun jäsen Mathilda Wrede antautui alalle, joka oli omana aikanaan monella tavalla poikkeuksellinen. Hän koki 19-vuotiaana voimakkaan uskonnollisen herätyksen. Sen seurauksena Vaasan läänin kuvernöörin tyttärestä, luterilaisen kirkon jäsenestä tuli herätyshenkinen, evankelioiva vankilalähetti. Vuonna 1883 Wrede asteli Vaasan lääninvankilaan puhumaan vangeille Jeesuksesta ja Jumalan pelastavasta armosta. Kuvernööri-isän antama viranomaislupa vankilakäynteihin tasoitti naimattoman tyttären tietä tämän elämänuralle.[i]

Mathilda Wrede sai tukea myös Vaasan vapaakirkollisilta, joihin myös hänen veljensä lukeutui. He olivat kauan tehneet hengel­li­stä työtä vankien parissa. Liikkeen naiset tarjosivat Wredelle tärkeän mallin siitä, kuinka nainen saattoi sukupuolestaan huolimatta puhua uskostaan rohkeasti ja opastaa muita hengellisissä kysymyksissä. Tuona aikana naisen uskonnollinen puhe oli poikkeuksellista, koska luterilaisessa kirkossa naisilla oli sanankuulijan osa. Vain mies saattoi toimia pappina tai kirkonpalvelijana.[ii]

Suvun yhteiskunnallinen asema ja sen myötä tulleet verkostot avasivat Wredelle ovia muihinkin vankiloihin Suomessa. Yläluokkaisen säätyläisneidin harmitonta ja lyhytaikaiseksi uumoiltua hyväntekeväisyyttä oli hankalaa torjua. Tätä Wrede käytti epäröimättä hyväkseen. Kirjeessään ystävälleen Alba Hellmanille hän pohti Viipurin vankilaan pääsyä: ”Jos en saa lupaa linnan­päällysmieheltä, menen kuver­nööri von Daehnin luokse ja pyydän häneltä. Minä tun­nen häntä hiukan, joten hän ei kehtaa kieltää minulta pääsyä vankilaan.”[iii]

Merkittävää oli sekin, että Wreden tavoite, vankien muuttaminen uskonnollisen julistuksen avulla, sopi silloisen vankeinhoidon ajatuksiin. Uskonnolla oli tärkeä asema vankien ”parantamisessa” kunnollisiksi kansalaisiksi. Vankilapapit suhtautuivat pääosin myötämielisesti nuoren aatelistytön käynteihin, joskin osan mielestä Wrede ei ollut puhdasoppisen luterilainen. Monista maallikot olivat kuitenkin tervetullutta apuvoimaa suuren työmäärän keskellä.[iv]

Wrede saavutti suomalaisessa vankeinhoidossa puolivirallisen aseman. Häntä ei laskettu vankeinhoidon viralliseen toimijakaartiin, mutta vankeinhoidossa ja muussa yhteiskunnassa hän oli tunnettu ja monien arvostama, jopa ihailtu hahmo.

Työskentely vankiloissa päättyi kuitenkin 1910-luvulla, jolloin Wreden työskentely alkoi vallanpitäjien mielestä uhata yhteiskuntarauhaa ja -järjestystä. Hän nimittäin alkoi julkisesti vaatia uudistuksia vankien terveyden- ja sairaanhoitoon. Vaikutusvaltaiset virkamiehet näkivät tämän lisäävän sosialistivankien lakkoilua ja kapinointia laillista hallintovaltaa vastaan. Uusi venäläismielinen, kuria ja järjestystä korostanut vankeinhoidon ylitirehtööri määräsi vuonna 1913, ettei ketään vankeinhoidon ulkopuolista saanut enää päästää yksin tapaamaan vankeja. Wrede ei voinut taipua kontrolloituihin tapaamisiin vankien kanssa, joten hän lopetti vankilakäyntinsä kokonaan.[v]

Tasa-arvoisemman Suomen edistäjä

Wrede rikkoi toiminnallaan ja olemuksellaan monia aikansa säätyyn, sukupuoleen ja uskonnollisuuteen liittyneitä hierarkkisia asenteita ja edisti siten suomalaisen yhteiskunnan muuttumista tasa-arvoisemmaksi. Esimerkiksi Wreden vankilakäynnit olivat epäsovinnaisia ja totuttuja rajoja ylittäneitä. Siveän nuoren naisen ei lähtökohtaisesti ollut sopivaa tavata yksin miehiä, rikoksista tuomituista vangeista puhumattakaan. Hän myös kohteli vankeja inhimillisemmin ja henkilökohtaisemmin kuin vankilahenkilökunta, muun muassa lohduttaen ja rauhoittaen vankeja kosketuksella.

Hänen toimintansa laajeni myös sosiaalityöksi: hän alkoi muun muassa tukea taloudellisesti vankien omaisia ja vankilasta vapautuneita sekä hankki työpaikkoja. Hän ei esiintynyt vapaaherrattarena, vaan ”neiti Wredenä”, joka halusi olla ”vankien ystävä”. Sukupuolineutraali ilmaisu ”ystävä” ja koruton pukeutuminen häivyttivät vankilaympäristössä ongelmallista naiseutta ja siihen liittyneen seksuaalisuuden.[vi]

Sisällissodan aikana hän puolestaan kieltäytyi asettumasta kummankaan sotivan osapuolen puolelle. Hänen sukulaisensa ja tuttavansa kuuluivat valkoisiin ja suurin osa vankilatuttavistaan punaisiin. Pitämällä maljakossaan sekä valkoisia että punaisia neilikoita hän viestitti, että suomalaiseen kansakuntaan kuuluivat yhtälailla kaikki, poliittisista kannoista huolimatta. Hän myös pyrki auttamaan niin valkoisten kuin punaistenkin vangitsemia. Suhdanteista riippumatta hän ajoi vähemmistön oikeuksia.[vii]

Kansainvälinen maine sai heti alkunsa

Useita kieliä taitavana, aatelissäädyn edustajana ja käyttäytymistavat hallitsevana Wreden oli suhteellisen helppoa solmia tuttavuussuhteita yli autonomisen Suomen rajojen. Niinpä heti vankilatoimintansa alkupuolella hänellä oli suoria henkilökohtaisia kontakteja erityisesti Ruotsin, Englannin ja Venäjän herätyskristillisiin piireihin. Näitä suhteita vahvisti hänen 1890-luvulla Ruotsin kautta Englantiin tekemänsä matka.

Voikin sanoa, että Wrede solahti helposti yhdeksi verkonsilmukaksi oman aikansa samanhenkisten kristittyjen muodostamaan kansainväliseen verkostoon. Siihen kuului ihmisiä, jotka kannattivat lähetystyötä ja aktiivista kristillis-sosiaalista auttamistoimintaa.

Tieto hänen harjoittamastaan vankien julistus- ja sielunhoitotyöstä levisi verkoston jäseniltä toisille. Jo vuonna 1909, ennen yhdenkään häntä koskevan kirjan julkaisua, Wrede sai ihailijapostia muun muassa Intiasta. Tieto hänen ihmisarvoa esillä pitävästä humaanista työstään oli levinnyt kaukaiseen Kalkuttaan, Metodistilähetyksen ylläpitämän orpokodin lähettinaisille.[viii]

Humaanin elämänasenteen ja rauhantyön edistäjänä

Wreden ystävä ja asuintoveri Evy Fogelberg julkaisi vuonna 1920 ensimmäisen kirjansa ystävästään. Fångarnas vän. Drag ur Mathilda Wredes liv och verksamhet sisälsi tuokiokuvia itsensä yhteiskunnan heikompien hyväksi uhraavan aatelisnaisen elämästä. Teos antoi impulssin ensimmäisen laajasti kansainvälisen Wrede-kirjan syntyyn. Vuotta myöhemmin Fogelbergin kirjan pohjalta nimittäin julkaistiin tanskalaisen kirjailija Ingeborg Maria Sickin teos. Se käännettiin pian saksan, ruotsin ja ranskan kielille. Sittemmin kirjasta on otettu lukuisia painoksia eri vuosikymmeninä ja se on käännetty useille kielille. Tuorein on Bratislavassa eli Slovakian pääkaupungissa vuonna 2001 painettu slovakiankielinen versio.[ix] Humaanin elämänasenteen ja kristillisen lähimmäisenrakkauden tarina Wreden elämästä löi läpi yli kielirajojen.

Kansainvälistä mainetta lisäsi niin ikään osallistuminen kristilliseen rauhantyöhön. Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan kauhut sekä oman kansan kahtiajako saivat Wreden kiinnostumaan Kansainvälisestä Sovintoliitosta (International Fellowship of Reconciliation, IFOR). Se oli ensimmäisen maailmansodan alla perustettu kristillinen tunnustusten välinen pasifistinen järjestö, joka vastusti asepalvelusta ja korosti Kristuksen rakkautta rauhan synnyttäjänä.

Wrede otti osaa järjestön Hollannissa ja Tanskassa pidettyihin kokouksiin. Rauhantyöhön osallistumisen ja kristilliseen ylioppilaslähetykseen liittyvien puhujamatkojensa kautta hänen maineensa levisi edelleen. Englanninkieliselle maailmalle tieto Wreden vankeinhoidollisesta toiminnasta ja työstä heikompien hyväksi välittyi rauhantyössä tutuksi tulleen Lilian Stevensonin vuonna 1925 laatiman Wrede-kirjan avulla.

Sovintoliiton edustajat halusivatkin Wreden esimerkin avulla osoittaa, että kuten eri yhteiskuntaluokista tulevien oli mahdollista auttaa ja rakastaa toisiaan, samalla lailla oli mahdollista edistää rakkautta ja säilyttää rauhaa kansojen kesken. Wreden toiminta oli sovellettavissa kansainvälisiin ja rotujen välisiin konflikteihin. Hän osoitti luokkarajat ylittävää humaania ja kristillistä ihmisrakkautta käytännössä, mikä oli tie rauhaan.

Stevensonin kirja pyrki siis Wreden esimerkin avulla luomaan toivoa ja uskoa rauhan mahdollisuuteen tulevaisuudessa ja osoittamaan konkreettisia keinoja toimia konfliktitilanteissa.[x]

Suomi-kuvan ja Suomea kohtaan tunnetun myötätunnon välineenä

Wreden kristillis-sosiaalinen toiminta rakensi Suomi-kuvaa maailmalla monella tavoin 1900-luvun aikana. Sitä edistivät muun muassa hänestä julkaistut uudet kirjat sekä toinen maailmansota ja Suomen tukala asema Neuvostoliiton puristuksessa.

Hänen elämäntyötään käytettiin esimerkiksi kuvaamaan suomalaisia ranskalaisille ja herättämään näissä myötätuntoa Suomea kohtaan. Pariisin Pyhän sydämen Hengen seurakunnan Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys järjesti talvisodan jälkeen, huhtikuussa 1941 Suomi-illan, koska oli huolissaan ”kauniista, urhoollisesta ja kristitystä Suomesta”. Ilta aloitettiin Maamme-laululla ja Suomen historiasta ja elämästä kertovilla esitelmillä. Sen jälkeen luettiin otteita Kalevalasta ja kuunneltiin Sibeliuksen musiikkia. Kaksi esitelmää muodostivat loppuillan kohokohdan. Toisen nimi oli ”Suomi: Kristillinen kansa” ja toisen ”Eräitä suuria persoonallisuuksia: Mathilda Wrede”. Ohjelma päättyi Maamme -lauluun.

Jälkeenpäin pariisilaiset kirjoittivat suomalaiselle sisaryhdistykselleen illan aikana kerätyn kolehdin tulleen toimitetuksi Suomen suurlähetystöön. Lisäksi he totesivat: “Ystävyytenne on vain lisännyt ihailuamme maatanne kohtaan, jonka suuri koettelemus on tuonut ilmi, miten yksimielisiä olette. Soisin Teidän tietävän, kuinka yleisesti Teitä rakastetaan täällä. – – – Aiomme nyt levittää muille niitä tietoja jotka suuresti iloiten olemme saaneet kauniista, urhoollisesta Suomesta.” [xi]

On selvää, että Suomea kristillisenä maana ja Mathilda Wredeä -käsitelleiden esitelmien tarkoituksena oli osoittaa kristityille pariisilaisnaisille suomalaisten olevan uskonnollisuutensa ja sen synnyttämän yhteiskunnallisen aktiivisuuden takia arvostettavia ja siten myös myötätunnon ja konkreettisen rahallisen tuen arvoisia. Olihan talvisodan voittoisa Suomi tässä katsannossa maantieteellisesti tärkeässä asemassa. Suomen itärajan takana kun alkoi uskontoon kielteisesti suhtautuvan ja kristittyjä vainoavan kommunistisen valtion alue.

Uskonsankarina sarjakuvissa ja esimerkkinä tyttökirjoissa 1900–2000-lukujen taitteessa

Vuosituhannen taitteen kummallakin puolella Wrede nostettiin saksan- ja ranskankielisissä julkaisuissa ”protestanttisten uskonsankarien” joukkoon muun muassa säveltäjä Johann Sebastian Bachin, metodistikirkon perustaja John Wesleyn ja reformaattori Jean Calvinin rinnalle. Julkaisuilla haluttiin selvästikin vahvistaa protestanttisen uskontulkinnan asemaa modernissa maailmassa.[xii] Modernin sarjakuvan genre tarjosi tähän sopivan keinon, jolla tavoiteltiin luultavasti nuoria ja nuoria aikuisia.

Vuonna 2002 Moody Bible Institut julkaisi USA:ssa tyttökirjan, jonka avulla pohjois-amerikkalaisia nuoria tyttöjä pyrittiin ohjaamaan vastuulliseen elämään niin oman elämänsä valintojen kuin toisten ihmisten suhteen. 1800-luvun sääty-yhteiskunnassa eläneen aatelisneidin toiminnan ja hänestä rakennetun kristityn naisen ihanteen ajateltiin soveltuvan myös modernissa digimaailmassa elävien tyttöjen kasvatukseen. Vuosituhannen alussa hänestä myös julkaistiin ranskankielisiä sarjakuvia lapsille.[xiii]

Vielä 2000-luvun puolellakin Wreden legendaksi muuttuneella hahmolla on siis nähty olevan kasvatuksellista käyttöarvoa. Hänen esimerkkinsä avulla on pyritty rohkaisemaan ja tukemaan nuoria kristillisessä elämässä. Häntä on käytetty torjumaan maallistumista, etääntymistä Jumalasta ja hengellisyydestä niin Yhdysvalloissa kuin ranskankielisellä alueella Euroopassa.

Vuosituhannen vaiheessa Wrede noteerattiin myös maailmanhistorian naisia esittelevässä englanninkielisessä ensyklopediassa.[xiv]

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että Mathilda Wrede on yksi ulkomailla laajimmin tunnettuja suomalaisnaisia. Vaasalaisen aatelisneidin uskonnollisesti motivoitunut toiminta on jättänyt pitkän jäljen, joka elää vielä yli 150 vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

[i] Antikainen 2004a, 25, 41.

[ii] Antikainen 2004a, 30-37.

[iii] Antikainen 2004a, 45, 49-51.

[iv] Antikainen 2004a, 52-53, 80-93, 117-128.

[v] Antikainen 2004a, 150-173.

[vi] Antikainen 2004a, 47, 69-74. Naisilta vaaditusta siveydestä ja naisten mahdollisuuksista osallistua seksuaalisuutta ja perhe-elämää koskeneeseen yhteiskunnallis-poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon 1800-1900-lukujen taitteessa esim. Markkola 2002, eri kohdin.

[vii] Antikainen 2004b.

[viii] SLSA Wredeska släktarkiv M. Wreden kirjeenvaihto; Antikainen 2004a,

[ix] Fogelberg 1920a ja b; Sick 1922.

[x] Stevenson 1925, Antikainen 2004a ja b.

[xi] Kotia kohti 3–4, 5/1940 ja 1/1941; Antikainen 2006, 150.

[xii] Lochen 1989.

[xiii] Dick 2002; Mathilda Wrede 1 ja 2.

[xiv] York 2002.