Martta Immonen - muistoja pitkän elämän varrelta

Martta Immonen syntyi Unikeonpäivänä 1920 perheensä pahnanpohjimmaiseksi Pälkjärvellä Iljalan kylässä. Martta on ehtinyt olla monessa mukana pitkän elämänsä aikana. Haasteita on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi, kuten muillakin evakoilla. Unikekona Martta ei ole joutanut olemaan.

Kummien kaima

Liisa-äiti oli valinnut kuopukselleen kummeiksi kaksi Marttaa. Toinen heistä oli Martta Heinonen Pälksaaresta. Toisen sukunimi on päässyt unohtumaan, sillä tämä kummi häipyi Amerikkaan. Kummit olivat sitä mieltä, että lapselle pitää antaa nimeksi Martta. Äiti puolestaan olisi halunnut tytön nimeksi Leena. Jonkinlaisen kompromissin tuloksena tyttö sai kasteessa nimen Martta Heleena.

Martalla oli kaksi siskoa ja kaksi veljeä, Hanna (s. 1900), Otto (s. 1903), Hilma (s. 1907) ja Yrjö (s. 1912). Perhe asui pienessä mökissä kirkolta Hytinvaaran ohi mentäessä lähellä Rajalampea. Lammesta käytettiin myös nimiä Likolampi ja Paskolampi. Äiti ja isommat sisarukset kävivät tekemässä taksvärkkiä Hytinvaaralla.

Opettajan ruusumekko

Martta aloitti kansakoulun syksyllä 1927 Iljalan koulussa. Kuusi vuotta aiemmin voimaan tullut oppivelvollisuuslaki takasi sen, että köyhienkin perheiden lapset pääsivät opintielle. Vanhemmat sisarukset eivät olleet saaneet käydä koulua. Martalle kouluun pääsy merkitsi paljon, vaikkei varusteissa ollutkaan hurraamista.

Viiden kilometrin koulumatka taittui Oskar Heiskasen lapsilauman kanssa. Vain kovimmilla pakkasilla Martta yöpyi koulun veistoluokassa. Eväänä oli kaksi leipäpalasta, joiden välissä amerikansilavaa ja pullossa maitoa silloin, kun lehmä sitä antoi. Lehmän ummessa ollessa maidon korvasi vesi.

Martan aloittaessa koulun ala- ja yläluokilla oli yhteensä kaksikymmentäseitsemän oppilasta. Martan ensimmäinen opettaja oli Irja Kivinen. ”Irja oli juuri valmistunut ja ensimmäisessä opettajan paikassaan. Irja oli ihana opettaja. Irjan mekossa oli tummansinisellä pohjalla pieniä ruusuja pystysuorissa riveissä. Muistan siitä mekosta jokaisen saumankin”, kertoo Martta 85 vuotta myöhemmin ja huokaa ”se oli niin ihana mekko”.

”Ensimmäisellä luokalla saatiin aapinen, vihko, kynä ja kumi. Toisella luokalla saatiin kokeilla mustekynällä kirjoittamista”, muistelee Martta. Mieluisinta koulussa oli historia ja uskonto. Uskonnossa Marttaa kiehtoivat kertomukset pyhästä maasta.

Koululla oli vahtimestarina ja keittäjänä Miina Haverinen. Miina lämmitti ja siivosi luokat. Siinä vaiheessa, kun koulussa alettiin saada keittoa, Miina loihti sen melkein tyhjästä. ”Miinan keitot olivat hyviä”, kehuu Martta.

Kun oli aika siirtyä yläkouluun, tarkastaja ehdotti, että Martta lähtisi Värtsilään oppikouluun. Mutta eihän Marttaa sinne kotoa päästetty. Ei ollut rahaa. Yläkoulussa opettajana oli Vilho Karvinen, oikein mieluinen opettaja hänkin. Vilho oli kova tanssimaan, häneltä sujui tanssi kuin tanssi. Jatkokurssin aikana hän opetti Martankin tanssimaan polkkaa.

Kun Martta kolmekymmentä vuotta myöhemmin muutti perheineen Helsinkiin, niin kuinkas sattuikaan – Vilho asui Pengerkadulla naapuritalossa. Ilo elämän järjestämästä naapuruudesta oli molemminpuolinen.

Kukkamekko mesimarjoilla

Martalla on eräässä vanhassa koulukuvassa yllään sievä kukkamekko. Nähdessään tuon kolmannen luokan aikana otetun kuvan vasta nyt vuosikymmeniä myöhemmin, Martta kertoo mekon tarinan.

Martta oli kesällä poiminut kolme litraa mesimarjoja (mesikoita) ja lähtenyt myymään niitä Alahoviin. Patrunessa Lotten Arppe oli silittänyt tytön tukkaa ja kysellyt, mistä tämä oli löytänyt niin paljon mesimarjoja. Patrunessa maksoi marjoista 12 markkaa. Martta puristi rahat tiukasti nyrkkiin ja juoksutti ne äidille.

Äiti osti rahoilla Martalle mekkokankaan, jossa oli vaalealla pohjalla tulppaanin kukkia. Olga Vasko ompeli sitten kankaasta Martalle mekon. Mekkokankaan lisäksi äiti osti kahvia, riisiä, sokeria ja vehnäjauhoja, joihin ei normaalisti ollut varaa. Martta muisti, kuinka äiti leipoi pullaa ja sitten juotiin pullakahvit. Martta kertoi, että rahaa jäi ostosten jälkeen vielä jäljellekin.

Nuorena urheilu oli pääasia

Martta oli hyvä hiihtämään. Hän osallistui koulujen välisiin hiihtokilpailuihin Sirkka Kolehmaisen, Laina Törrösen ja Sirkka Bergqvistin kanssa. Kerran Martta joutui väistämään alamäessä vastaantulijaa ja ajautui suksineen puuta päin sillä seurauksella, että suksi meni poikki. Sekös Marttaa itketti – siis se suksen katkeaminen, ei kilpailussa häviäminen. Kuuno Rouhiainen oli sanonut Martalle: ”Älä itke, Kuuno tekee uuden suksen”. Ja Kuuno myös teki uuden suksen.

”Nuorena urheilu oli pääasia”, kertoo Martta ja jatkaa: ”Siellä sitä suojeluskunnan kentällä myllättiin ja hauskaa oli”. Pesäpalloa Martta kertoo pelanneensa ”ukkojen” kanssa. Hän muistaa kuinka Pälksaaren pysäkinhoitaja Emil Parkkulainen oli huutanut kerran Martan nähdessään: ”Sieltähän se Pälkjärven paras pesäpallonpelaaja tulee!”

Rippikoulua pidettiin siihen aikaan kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi viikkoa keväällä. Rippikoulusta Martta muistaa Harras Pitkäsen. Hän oli hauska tyyppi ja aina kujeet mielessä. Kerran Harras oli kontannut penkkien välissä ja purrut Marttaa sääreen. Rippikoulun käytyään Martta sai luvan mennä Yrjö-veljen kanssa iltamiin suojeluskuntatalolle. Takaisin kotiin oli myös tultava yhtä matkaa.

Martta kävi Hytinvaarassa auttelemassa Lempi Kivistä. Martta tykkäsi Lempistä. Lempi oli Pälksaaren sairaalassa käsityönopettajana. Hän piti myös kutomakursseja kyläläisille. Lempi pisti Martankin kutomakurssille suojeluskuntatalolle. Loimet kankaaseen hän sai Kivisiltä.

Maailmalle ja takaisin

Kohta ripille päästyään Martta lähti maailmalle. Hanna-sisko asui perheineen Helsingissä. Martta asettui asumaan heidän luokseen. Hanna oli ennen Helsinkiin tuloaan ollut piikomassa Turengin kartanossa. Alkuun navettapiikana, mutta oli ylennetty pian sisäköksi. Martta kertoo, että Hanna laittoi maailman parasta pannukakkua. Oli kuulemma kerran voittanut pannukakkukilpailunkin.

Siskon luota käsin Martta tutustui ison maailman meininkiin ja kaupunkielämään. Hän kävi talouskoulun Hämeentiellä. Konekirjoituskoulun ja kirjanpitokurssin Martta kävi iltakouluna Mikonkadulla. Eipä Martta tuolloin arvannut miten tarpeeseen kursseilla hankitut tiedot ja taidot olisivat lähivuosina. Tanssikoulu tuli käytyä Liisankadulla. Siskon mies Eino Pakarinen oli sitä mieltä, että pitäähän nuorella jotain huviakin olla. Pälkjärven Makarin kylältä kotoisin oleva Eino vei Marttaa myös teatteriin ja elokuviin.

Tienestejä Martta hankki ompelemalla kotityönä ensiaskeltöppösiä vauvoille. Töppöset ommeltiin pehmeästä vuonan nahasta ja ne solmittiin kiinni rusetilla.

Martta palasi Pälkjärvelle vähän ennen talvisodan syttymistä syksyllä 1939. Talvisodan ajan hän hoiti Seppäsillä olevaa puhelinkeskusta, jossa oli 27 numeroa. Puhelut itärajalla kulkivat Pälkjärven kautta sekä pohjoiseen että etelään. Elsa Seppänen kutoi koneella villapaitoja ja pitkiä villahousuja miehille. Martta ompeli sitten käsin paidat ja housut kasaan siinä keskusta hoitaessaan.

Pälkjärvi menetti talvisodassa kolmekymmentäkahdeksan parhaassa iässä olevaa miestä. Yksi heistä oli Martan veli Yrjö. Hän kaatui Repomäessä 14.1.1940.

Sodan loputtua oli edessä evakkomatka Maaningalle, jossa perhe sai majapaikan Käärmelahdesta. Maaningalla Martta osallistui talon töihin evakkopaikassaan.

Kunnanesikunta

Pälkjärvi vallattiin takaisin heti jatkosodan alussa ja elokuun 25. päivänä 1941 julkaistiin yleinen lupa siirtoväelle palata takaisin kotiseudulleen. Silloin pitäjässä oli jo sata siviiliä, jotka vastaperustetun kunnanesikunnan valvonnassa ja johdolla suorittivat suuritöistä siivousta edellisten isäntien jäljiltä. Martta palasi Pälkjärvelle ensimmäisten joukossa entisen opettajansa Irja Kivisen kanssa. Martta ja Irja kuuluivat molemmat kunnanesikuntaan.

Martta kertoi, että Maaningalta paluun jälkeen he nukkuivat alkuun heinäladossa kunnantalon pellolla. Linnut vain lentelivät yöpymispaikan seinänraoista. Ladosta siirryttiin sitten Alahovin kartanon päärakennukseen. Naiset saivat asuttavakseen yläkerrasta yhden huoneen. Myös kanttori Martti Kilpiranta majoittui poikansa kanssa yläkertaan. Toimistot olivat alakerrassa. Kiviset asuivat omassa talossaan.

Siivouspartiot olivat siivonneet Alahovista päällimmäiset sotkut, mutta siivottavaa riitti vielä kunnanesikunnan naisväellekin. Lutikoita ei saatu häviämään myrkytyksistä huolimatta. Yleisten tilojen siivous ja uunien lämmittäminen olivat Saara Halosen vastuulla. Henkilökunta siivosi itse omat huoneensa. Poikkeuksena oli Kilpiranta. Hänelle pedattiin sänkykin valmiiksi. Laina Blomqvist ja Saimi Riikonen huolehtivat ruoan valmistuksesta. Alkuun Marttakin oli keittiössä, mutta hänet siirrettiin sieltä pian toimiston puolelle.

Kunnanesikunnan esimiehenä toimi kanttori Martti Kilpiranta. Hänellä oli sihteerinä oma poikansa, Martti hänkin. Eino Kortelainen oli kansanhuollonjohtajana ja Martasta tuli hänen sihteerinsä. ”Siinä oli sitten viimeisen päälle rehellinen ja ahkera mies”, kiittelee Martta entistä esimiestään. Omien töidensä lisäksi Martta kirjoitteli myös konstaapeli Hämäläisen raportteja. Kirjanpidosta huolehti Esteri Sormunen Tohmajärveltä. Karjan hoito ja lehmien lypsäminen oli Martta Koljosen vastuulla.

Työtä oli paljon, mutta yhteen hiileen puhaltamalla ja pitkää päivää tekemällä kaikesta selvittiin. Naisväki järjesti välillä juhlahetkiä arkisen raadannan keskelle vaikkapa leipomalla kakun niistä aineksista, mitä kulloinkin oli saatavilla. Kakku paistettiin vauvan pesuvadissa, kun kakkuvuokaa ei ollut.

Kaikenlaisia kujeitakin nuoret naiset keksivät. Kerrankin eräänä iltana myöhään Martta ja Saimi saivat päähänsä ryhtyä kartanon kummituksiksi. He ahtautuivat molemmat Saimin väljään flanelliyöpaitaan ja tulivat ulos huoneestaan. Kilpiranta sattui paikalle, kiersi ”kummituksen” ympäri ja päivitteli: ”Yksi paita ja neljä jalkaa!” Paidan sisältä kuoriutumiseen tarvittiin avuksi saksia.

Vankileiri

Vankileiri oli Alahovin renkien tuvassa. Vankeja oli kerrallaan 30–40. He laittoivat itse ruokansa. Vankien sotasaaliina saatuja ruokia säilytettiin aitassa. Siellä oli perunoiden ja kaalin lisäksi kaksi isoa tynnyriä turskaa, margariinia, säilöttyjä punajuuria, näkkileipää ja päiväannoksia.

Vankileiriläisiä vaihdettiin välillä. Hyväkuntoiset vangit vietiin pois ja tilalle tuotiin huonokuntoisia. Inkeriläiset vietiin ensin. Vangit tekivät Alahovissa pelto- ja metsätöitä. Heitä oli myös talojen töissä. Tauno Immosella oli kaksi vankia, jotka yöpyivät siellä saunassa. Ikkunoissa oli ristikot ja venäläiset kävivät tarkistamassa, että ovi oli varmasti lukossa.

Martalla oli ”oma” Iivana, joka pilkkoi Martalle polttopuut ja opetti venäjää. Hän teki Martan sikaa varten kuljetuslaatikon evakkomatkalle ja keitti säkillisen perunoita sialle evääksi. Sika löytyi sitten aikanaan Laihian perukoilta.

Sodan loputtua vangit piti luovuttaa Neuvostoliittoon. He eivät olisi millään halunneet lähteä.

Polkupyörällä vihille

Erään kerran ennen sotia, Martan ollessa palaamassa suojeluskunnan talolta kotiin, rinnalle ajoi polkupyörällä pitkä, tumma ja komea nuorimies. ”Mennäänkö yhtä matkaa”, kysyi mies. ”Mie meen yksin”, tokaisi Martta. ”Jaaha”, totesi mies ykskantaan ja lähti polkemaan.

Sunnuntaina 2.5.1943 tuo samainen nuori mies, Erkki Immonen, talutti pari vuotta aiemmin kihlatun Martan vihille. Martta polki pyörällä pappilaan suoraan kunnanesikunnasta oman kirjoituspöytänsä takaa. Erkki tuli paikalle myöskin pyörällä tahoiltaan. Vihkimisen suoritti kirkkoherra Korvenheimo, ja sitä olivat todistamassa Martan sisko Hilma ja Erkin veli Tauno. Vihkimisen jälkeen nuoripari otti polkupyöränsä pappilan seinustalta ja polki takaisin töihinsä. Illalla juotiin sitten hääkahvit Taunon vaimon, Saimin, paistaman pullan kera.

Erkki oli Pälksaaressa 1907 syntynyt ison talon poika. Hänen vanhempansa olivat Juho ja Anna Immonen. Erkillä oli paljon sisaruksia: Eino, Oskari, Tauno, Erkki, Anni, Hanna ja Maire. Perhe oli muuttanut jossain vaiheessa Pälksaaresta Ilmakkaan.

Naimisiin mentyään Martta ja Erkki asettuivat asumaan Forsselin paikalle Iljalaan.

Elämää sodan jälkeen

Sodan päätyttyä syyskuussa 1944 Martta lähti kunnanesikunnan mukana Laihialle, pälkjärveläisten evakkopitäjään. Martan tehtävänä oli jakaa elintarvikekortteja henkilöille, joilla ei niitä vielä ollut. Kortilla olivat leipä, jauhot, ryynit, sokeri, maito, liha ja tupakka. Kortilla olevien elintarvikkeiden määrä henkeä kohti määräytyi iän mukaan. Kortteeri löytyi kirkonkylästä Luoman talosta.

Sodan aikaan Erkki oli Eino Pakarisen kanssa halon ajossa Etelä-Suomessa. Sodan jälkeen Erkki pääsi töihin Askon sahalle Lahteen. Martta ja Erkki saivat asunnon Vesijärven rannalta. Mutta ei aikaakaan, kun Martalle tuli käsky lähteä tuuraaman sairastunutta kansanhuollon johtajaa Maaningalle. Martta sai mukaansa työssä tarvittavat asetuskokoelmat, jotka oli sitten itsekseen opiskeltava.

Perheen ensimmäinen lapsi, Jorma, syntyi Maaningalla 1945.

Immoset saivat maapaikan Joensuusta 1947. Sukulaisten kanssa yhteisvoimin he rakensivat maatiloille kolme taloa: Martalle ja Erkille Ketunpesille, Martan siskolle Hilma Vasaraiselle ja Erkin Tauno-veljelle Kulhoon.

Oman tilan viljelyn ja hoidon lisäksi Erkki kävi töissä rakennuksilla. Maatalon emännyyden ohessa Martta puolestaan kävi töissä Karjalaisen lehtitalossa ja jonkin aikaa myös keskussairaalassa Joensuussa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, Kirsti 1949 ja Anna-Liisa 1952. Martan äiti, Liisa, oli kuulunut perheeseen avioliiton alusta saakka. Liisa hoiti lapsia ja auttoi talon töissä. Liisa kuoli 1959.

Työn perässä maalta kaupunkiin

Martta ja Erkki luopuivat maatilasta ja muuttivat perheineen työn perässä Helsinkiin 1963. Molemmat pääsivät valtion palvelukseen, Martta postiin ja Erkki Valmetille.

Martan elämän ensimmäisille vuosikymmenille luopumisia oli kertynyt jo melkoinen määrä. Luopumisista rankin, oman lapsen luovuttaminen kuolemalle, oli edessä 1964. Jorma menehtyi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä sairastettuaan parantumatonta sairautta pikkupojasta saakka. Elämän oli kuitenkin jatkuttava ja eteenpäin oli mentävä.

Viisi vuotta Jorman kuoleman jälkeen Martta jäi leskeksi. Rakas puoliso kuoli keuhkosyöpään 1969. Hän oli aloittanut tupakanpolton jo yhdeksän ikäisenä. Erkin kuollessa Martta oli neljäkymmentäyhdeksän, Kirsti kaksikymmentä ja Anna-Liisa seitsemäntoista vuotta.

Jäätyään eläkkeelle postivirkailijan työstään Helsinki 10:ssä Martan elämää rikastuttivat teatterit ja konsertit sekä vapaaehtoistyö Mielenterveysseuran kerhotoiminnassa. Martta veti Tervalammilla päihdekuntoutujien kerhotoimintaa seitsemäntoista vuotta.

Pälkjärvellä Martta on käynyt yhden ainoan kerran evakkoon lähdön jälkeen. Se oli joskus 90-luvulla. Paha mieli siitä käynnistä jäi, kun kaikki oli rikottu.

Korkealta näkee kauas

Martan nykyinen koti on kerrostalon seitsemännessä kerroksessa Pihlajamäen kallioilla. Ikkunoista avautuvat huikeat näköalat. Katseella on tilaa mennä.

Korkea ikä on tuonut tullessaan fyysisiä kremppoja, mutta mieleltään Martta on virkeä ja aikaansa seuraava. Muisti pelaa erinomaisesti ja huumorintaju on vertaansa vailla. Huumorintajusta onkin ollut suuri apu elämän varrella.

Elämä on siunannut Marttaa tyttärillä, jotka pitävät hänestä hyvää huolta. Molemmat tyttäret puolisoineen asuvat ihan lähitaloissa, mikä helpottaa päivittäistä kanssakäymistä. Martalla on kaksi lastenlasta ja kolme lastenlasten lasta. Lapset ovat mummolle suuri ilon aihe. Martta tuntee suurta kiitollisuutta siitä, että läheisillä ja hänellä itsellään on kaikki hyvin.

Haastatellessani Marttaa tätä juttua varten syksyllä 2012, kysyin häneltä, milloin elämä on tuntunut parhaalta? Martta vastasi empimättä: ”Silloin, kun sodan jälkeen päästiin ensimmäistä kertaa omaan saunamökkiin, jossa ei ollut vielä edes lattiaa. Vuosi oli 1947 ja paikka Ketunpesät.”

Kysyin Martalta myös, mikä häntä on vienyt eteenpäin ja mistä hän on saanut voimaa vaikeuksien kohdatessa? ”Luja tahto”, vastaa Martta ja jatkaa: ”Ja se, että olen ollut kahden kesken Jumalani kanssa. Kun Jumala on kurmuuttanut, olen purppassut. Ja silloin, kun Jumala on silittänyt, olen kiittänyt.”