Aikana ennen peruskoulua oli tapana, että opettaja suositteli kansakoulun neljännellä tai viidennellä luokalla oppikouluun pyrkimistä niille oppilaille, joiden uskoi siellä pärjäävän. Oppikouluun pyrkiminen oli suuri ja erikoinen asia eikä sitä joka tytön kohdalle sattunut. Oma opettajani oli neuvotellut asian vanhempieni kanssa ja niin minäkin sain luvan mennä pääsykokeisiin.
Asuin kaupungissa tätini luona nuo kaksi tärkeää päivää. Ja pääsin kuin pääsinkin oppikouluun. Haaveenani oli valmistua opettajaksi. Kesällä pohdimme tilannetta naapurin tyttöjen kanssa. Joku heistä oli kuullut, että oppikoulussa opetetaan matematiikkaa. Kukaan meistä ei tiennyt, mitä se oli. Sen tiesimme, että vieraita kieliä piti ruveta oppimaan. Se tuntui jännittävältä, ehkä vähän pelottikin.
Keskikoulun jälkeen muutamia meidän luokkalaisia pyrki ja pääsi Raahen seminaariin. Keskikouluaikana minulle oli selvinnyt, ettei minusta tule opettajaa, koska en osannut laulaa, enkä soittaa, enkä piirtää. Enkä osaa vieläkään. Niinpä sitten pyrin Raahen Porvari- ja Kauppakouluun monien muiden luokkalaisteni tavoin.
Kesällä luimme äidin kanssa Raahen Seudusta, ketkä olivat päässeet kauppaopistoon. Kun nimeäni ei ollut lehdessä, sanoin äidille, että se nyt tulee sitten Kultalanperällekin ensimmäinen ylioppilas. Ja niin tuli kolmen vuoden aherruksen jälkeen. Koko kouluajan kuljin koulumatkan linja-autolla Piehingistä kaupunkiin. Kaupungissa asuva täti oli minulle tärkeä tukihenkilö kaikkina noina vuosina. Tädin tykö sain mennä, kun koulusta oli hyppytunti tai kun linja-autovuorot eivät käyneet yksiin lukujärjestyksen kanssa. Tädin tykö sain jäädä yöksi, jos koululla oli joku tärkeä iltatilaisuus. Tädiltä sain usein tärkeitä neuvoja ja ohjeita. Aina hän otti minut hyväntuulisena vastaan, ilmestyinpä hänen luokseen milloin vain. Taisin olla melkoinen riesa, kun tulla tupsahdin kylään aina ennalta ilmoittamatta.
Vähitellen perheen pankki- ja apteekkiasiat uskottiin hoidettavakseni. Isän tai äidin oli tarpeetonta lähteä asioita hoitamaan, koska minä kävin päivittäin kaupungissa. Toimitteli joskus myös naapureiden apteekkiasioita. Vanhojen päiväksi tätini komerosta löytyi varsinainen aarre: isoäidin paras kirkkopuku. Ihmeellistä, että se sopi minulle ilman minkäänlaisia korjauksia. Naapurista sain lainaan pitkävartiset nyörikengät ja saalin harteille. Hattu ja käsilaukku löytyivät aitan vintiltä. Vanhojen päivän varustuksille kertyi hintaa kokonaista nolla markkaa. Tämän jutun myötä kiitä kaikkia tätini kaltaisia hyviä ihmisiä, jotka vuosien saatossa ovat auttaneet opinteillä ujoja ja hiljaisia maalaistyttöjä. Sellaisia kuin minä. PS: Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1970.
Kirjoittaja
Kirsti Vähäkangas
Lähteet
JJulkaistu Raahen Joulu -lehdessä v. 1996 ja teoksessa Kirsti Vähäkangas, Tiijäkkö mitä!, Meijjän kaupunki tarinoi. Kustannus HD 2011.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.