Marjut Lindberg: "Median rooli vahtikoirana turvaa heikoimpien oikeuksia"

Käsitöistä ja ompelemisesta kiinnostunut Marjut Lindberg vietti osan kesästä 1969 Hollolan naisteollisuuskoulun käsityöopistossa. Tähtäimenä oli valmistua käsityönopettajaksi. Se oli hänen ainoa tulevaisuuden suunnitelmansa.

 – Olen aina ommellut, neulonut ja tehnyt paljon muitakin käsitöitä. Minulla oli tuossa koulussa kuitenkin tosi ”kettumainen” opettaja. Hänen takiaan päätin, ettei minusta koskaan tule ainakaan käsityönopettajaa. Pysyköön käsityö harrastuksena ja niin se on pysynytkin.

 Marjutin abivuosi meni miettiessä, mitä sitä ”isona” tehtäisiin.

– Sinulla on aina ”pää auki” joka asiassa, huomautti äidinkielen opettajani kerran ja jatkoi: Oletko koskaan harkinnut ryhtyväsi toimittajaksi?

Ja tuumasta toiseen: Marjut sai harjoittelupaikan seuraavaksi kesäksi Valkeakosken Sanomista kotikuntansa Pälkäneen vierestä. Suunnitelmissa oli myös hakea Tampereen yliopiston toimittajakouluun, jonka sisäänpääsyn ehtona oli kolmen kuukauden esiharjoittelu toimittajana.

– Kävin pääsykokeissa ja kuinka ollakaan – pääsin sisään.

Seitsemän viikon työputki

Marjut opiskeli pari vuotta aktiivisesti. Kesäisin hän teki töitä Hämeen Sanomissa. Syyskuussa 1972, toisen kesän kesätoimittajuuden jälkeen, pian 21 vuotta täyttävälle Marjutille tarjottiin vakituista työpaikkaa aluetoimittajana. Vastuualueina olivat Riihimäki, Hyvinkää, Hausjärvi ja Loppi. Sen jälkeen hän onkin tehnyt 40 vuoden työuran toimittajana.

 – Alueen lehdet, kuten Hämeen Sanomat, Riihimäen Sanomat, Uusi-Suomi ja Etelä-Suomen Sanomat kävivät ”veristä kamppailua” lukijoista. Käytännössä se tarkoitti sitä, että töitä oli enemmän kuin ehti tekemään. Minusta ei vielä tuolloin ollut sanomaan, etten voi tehdä näin paljon töitä.

Seitsemän työviikkoa putkeen ilman yhtään vapaapäivää oli liikaa: Marjut sairastui elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen burn outiin.

– Silloin päätin, että nyt hankkiudun johonkin muualle töihin. Helsingin Sanomissa vapautuikin sopivasti Lohjan aluetoimittajan paikka. Hain sitä, ja minut valittiin tehtävään.

Helsingin Sanomissa ison talon edut

Marjut teki 15 vuotta juttuja maakuntatoimittajana Helsingin Sanomien eri toimituksille, kuten kulttuuriin, kuluttajatoimitukseen ja jopa urheiluun.

– Myöhemmin olin myös taloustoimituksessa, kuukausiliitteessä ja sunnuntaitoimituksessa sekä tutkivien toimittajien toimituksessa. Tsunamin aikana autoin myös ulkomaantoimitusta. Oli ison talon etu, että pystyi vaihtamaan ja hankkimaan kokemuksia eri toimituksista.

Sosiaali- ja terveyspolitiikka, terveystaloustiede kiinnostivat Marjutia erityisesti. Miten raha vaikuttaa? Miten priorisointi toimii silloin, kun jaetaan niukkuutta?

Vuonna 2005 Helsingin Sanomissa vapautui paikka pääkirjoitustoimituksessa.

– Näin jälkeen päin on vaikea sanoa, mikä näistä oli se mielekkäin toimitus. Aina kulloinenkin työ tuntui silloin parhaimmalta. Kuukausiliitteeseenkin oli mukava tehdä laajempia juttuja ja henkilötarinoita. Sunnuntaitoimituksesta olen saanut myös hyvin paljon.

 – Viimeisin työ pääkirjoitustoimittajana oli ehkä urani raskain, mutta myös antoisin. Siellä, jos missä, opin: Asiat eivät ole mustavalkoisia. Maailmassa on niin paljon harmaan eri sävyjä, ettei niitä pysty laskemaan. Ne pitää yrittää ymmärtää ja hyväksyä.

547 hoitajaa ja lääkkeiden hintaputki

Marjutin kirjoittamien lööppien määrää ei ole laskettu, mutta pari juttua tulee erityisesti mieleen.

– Sain huomattavan Bonnier-palkinnon Vuoden jutusta ”547 hoitajaa”. Se kertoi toistakymmentä vuotta vuoteenomana olleesta rouva Marita Söderströmistä, jonka luona kävi useampi hoitaja päivittäin.

Potilas oli pitänyt hoitajista kirjaa luonnehtimalla jokaisen uuden hoitajan ja kirjoittamalla havaintonsa mustakantiseen vihkoonsa. Vihoista kävi ilmi kotihoidon tila. Saman viikon aikana saattoi hoitaja vaihtua viisikin kertaa. Marjut sai lukea vihot ja viettää yhden päivän aamusta iltaan hänen luonaan. Sinä aikanakin rouvan luona kävi hoitajia. Loistava valokuvaaja Juhani Niiranen hoiti kuvaukset.

Juttu ilmestyi joulun alla 2004. Se oli kuuleman mukaan pikkujoulujen keskustelujen ykkösaihe varsinkin Sosiaali- ja terveysministeriössä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.

Toinen vaikuttava artikkeli, oma skuuppi, eli iso itse esiin kaivettu uutinen vuonna 2005, keskittyi Kelaan ja apteekkarien lääkemyyntijärjestelmään, jossa asiakkaille piti tarjota ns. hintaputkessa olevia hinnaltaan säänneltyjä lääkkeitä. Nykyistä viitehintajärjestelmää ei vielä ollut.

Hintaputkijärjestelmässä putki oli muutaman euron levyinen, mutta vähän suurempi kalleimmissa reseptilääkkeissä. Marjut Lindberg pystyi todistamaan, että lähes kaikki Suomen apteekkarit käyttivät kassakoneohjelmia, jotka tarjosivat myytäväksi hintaputken sisältä sen kalleimman korvattavan reseptilääkkeen.

 – Kalleinta korvattavaa lääkettä tarjottiin asiakkaalle, koska lääkefirma ja apteekki olivat tehneet keskinäisen sopimuksen: Apteekki sai lääkefirmalta alennusta ostaessaan ja myydessään tiettyjä lääkkeitä. Tilanne molemmille osapuolille oli win-win.

 – Lääkefirmojen myynti kasvoi ja apteekit saivat ostaa alennukselle hintaputkeen kuuluneita lääkkeitä. Alennusprosentti oli kiinni siitä, oliko kyse pienestä vai suuresta apteekista. Esimerkiksi Yliopiston apteekki sai aivan valtavat alennukset.

Veromaksaja kärsii

Hintakikkailusta kärsivät eniten suomalaiset veronmaksajat ja lääkkeiden ostajat – erityisesti lääkkeitä käyttävät eläkeläiset, joille yhdelläkin eurolla oli merkitystä. Apteekkareille ja lääkefirmoille järjestelyllä oli myös valtava rahallinen merkitys. Häviäjä oli Kela, eli me veronmaksajat, koska lääkekorvausjärjestelmä maksoi korvauksen siitä kalleimmasta lääkkeestä halvemman sijaan.

Marjut Lindbergin skuuppi johti siihen, että Sosiaali- ja terveysministeriö, STM, ja Lääkelaitos teettivät asiasta tutkimuksen. Kävi ilmi, että noin 800 apteekkia käytti hintaputkijärjestelmää ja vain 18 apteekkia oli jäänyt ns. putken ulkopuolelle.

– Järjestelmä oli vastoin lain henkeä. Hintaputkesta poisjääneistä apteekeista suurin osa oli niin pieniä tarjonnaltaan, etteivät ne kiinnostaneet lääkefirmoja.

Lakia muutettiin lopulta: Jos lääkeyritys antaa jostain lääkkeestä alennuksen, sen pitää olla samansuuruinen kaikille. Minkäänlaista suosituimmuusjärjestelmää ei saa olla.

 – Järjestelmä romutettiin. Vähän myöhemmin tuli viitehintajärjestelmä, jossa lääkekorvaus maksetaan putkessa olevan halvimman hyväksytyn lääkkeen mukaan. Jos asiakas haluaa ostaa kalliimpaa lääkettä, hän saa sitä ostaa. Asiakkaan saama lääkekorvaus määräytyy kuitenkin aina halvimman lääkkeen mukaan.

 – Tämä johti lopulta kahteen lakimuutokseen, joiden taloudelliset vaikutukset olivat hyvin suuret. Siinä puhuttiin sadoista miljoonista euroista. Apteekkariliitto suhtautui muutokseen hyvin asiallisesti toisin kuin itse apteekkarit, joilla olikin peiliin katsomisen paikka.

Tanssitaanko sote-polkkaa?

Terveyspolitiikka alkoi näkyä mediassa paljon 1980–90-luvuilla. 1980-luku oli talousnousun aikaa, 1990-luvun laman jälkeen alkoi niukkuuden jakaminen. Vanhoja rakenteita uudistettiin. Soten esiastetta tehtiin. Myös hoitotakuusta keskusteltiin.

 – 1990-luvulla sote-uutisten määrä lehtien sivupinta-alasta oli vähäistä nykypäivään verrattuna. Korona on nyt osa terveyspolitiikkaa, koko sote on terveyspolitiikkaa.

Nyt – vuonna 2020 koronan ”kylkiäisenä” kulkee terveystaloustiede. Mihin meillä on varaa? Missä järjestyksessä ihmisiä rokotetaan, kun koronarokote tulee? Miten me voimme taata, että tehohoitopaikat riittävät? Miten saadaan turvattua vanhukset, jotta he eivät kuole hoitokoteihinsa? Samanaikaisesti meidän pitäisi rakentaa ketterää koko terveydenhoidon järjestelmää ja sosiaaliturvajärjestelmää.

 – Sanoin joskus yli kymmenen vuotta sitten, että ennen kuin tämä sotepolkka on tanssittu, olen ollut pitkään jo eläkkeellä tai jopa haudassa. Nyt olen ollut kahdeksan vuotta eläkkeellä, eikä loppua näy.

 – Jos poliitikot haluaisivat luoda uuden terveydenhuollon ja sosiaalipolitiikan järjestelmän, se onnistuisi. Mutta siihen yritetään aina ympätä aluepolitiikkaa tai maakuntahallintoa mukaan. Ne voivat toki antaa kehykset, mutta ei sitä tarvita. Meillähän on jo nytkin sairaanhoitopiirit. Tuleeko se siitä yhtään paremmaksi, jos 19 sairaanhoitopiiriä muuttuu 20 maakunnaksi?

 – Soten rakenneuudistukset ovat jääneet koronan jalkoihin. Korona pitää nyt hoitaa ja turvatoimet on tehtävä.

 So ja te sekä työterveys

Sotessa on myös ”so”, ei pelkkä ”te”. Marjut Lindbergin mukaan sosiaalipuolen osuudesta on puhuttu vähän, vaikka sen taloudellinen merkitys on suuri. Esillä ovat olleet lastensuojelu ja tuettu asuminen.

 – Mutta sosiaalipuolella on valtavan suuri taloudellinen merkitys. Sen monikanavaista rahoitusjärjestelmää pitäisikin käydä läpi. Moneen kertaahan se on jo päätetty purkaa, mutta näin ei ole vielä tehty.

 – Yksi kanto kaskessa on valkokaulusalojen työterveyshuolto, jossa työntekijä hoidetaan flunssasta fysioterapiaan. Jotkut työnantajista maksavat osan myös lääkkeistä. Työterveyshuolto ei olekaan enää vain työergonomian ja työterveyden ylläpitämistä. Se on rinnakkainen palvelujärjestelmä.

Paloitellaan möykyt, parannetaan nurkat

Sotesta ei aluehallintomöykkynä tule Marjut Lindbergin mukaan yhtään mitään.

– Miksei rohjeta alkaa paloittelemaan möykkyä? Liian suurta palaa ei kannata haukata kerrallaan. Paloitellaan möykky pienempiin osiin, jotta kokonaisuus on hallussa, ja jotta osat toimivat saumattomasti toisten kanssa.

 – Uudistetaan terveydenhuoltojärjestelmää ilman ojia, joihin ihmiset voivat vajota. Perusterveydenhuollosta siirtyminen erikoissairaanhoitoon täytyy olla sujuvaa samoin kuin siirtyminen erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon, joka tuntuu olevan nyt vielä vaikeampaa.

Tiedon pitää liikkua perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon kesken entistä paremmin.

– Mummut ja vaarit kotiutetaan sairaalasta, mutta kotisairaanhoito ei aina tiedä mitään kotiutuksesta.

 – Otetaan tästä valtavasta tilkkutäkistä eli sosiaali- ja terveyspalveluista nurkka kerrallaan ja parannetaan sitä, suosittelee Marjut Lindberg.