Marjatta Rapakko – sisukas, peräänantamaton evakkolapsi

Kaksivuotias Marjatta istui kotinsa portailla leikkimässä uudella nukellaan. Koti oli vähän keskeneräinen, kuistia ei vielä ollut, pelkät portaat ulko-ovelta pihalle. Neljä vuotta vanhempi veli oli jossakin omissa leikeissään, äiti ja isä sisällä tuvassa.

Piha-aidan takaa kuului ääniä ja samassa portista ilmestyi oudon näköinen kulkue. Kaksi vierasta miestä kantoi korennoilla, eräänlaisilla seipäillä jotain isoa esinettä, joka huojui heidän välissään askelen tahtiin. Leikkivä lapsi säikähti, pinkaisi portaat ylös ja tupaan äidin selän taakse piiloon. Sieltä hän sitten kurkisteli, kun miehet toivat kantamansa esineen pirttiin.

”Muistan tuon tilanteen hyvin. Siinä olikin ihmettelemistä, mikä se laite oli”, kertoo Marjatta Rapakko.

Asia selvisi kyllä pian, kun isä istahti jakkaralle laitteen viereen, otti juuri leikkaamansa lapikkaan varren ja laski jalkansa laitteen polkimelle. Hetken kuului surinaa, ja kas vain, isällä oli valmiiksi ommellut saappaan varret. Marjatan isä oli kirvesmies ja suutari. Juuri tuotu ompelukone helpotti ja nopeutti hänen suutarin töitään. Kone on vieläkin alkuperäisessä kodissa, vaikka väliaikaisesti se oli sodan aikana kadoksissa.

”Äitinikin käytti ompelukonetta, hän ompeli minulle kauniita uusia mekkoja”, muistelee Marjatta.

”Toinen iloinen lapsuudenmuisto on valokuvaajalla käynti. Sinne mennessä äiti osti minulle uuden kesähatun. Olin silloin neljävuotias.”

Marjatta oli onnellinen lapsi, hän sai viettää suojattua elämää kaikkien sukulaisten lemmikkinä. Suvussa ei ollut muita pieniä tyttölapsia. Kaikki sukulaiset, tädit ja kummit toivat hänelle lahjoja, jopa siihen aikaan harvinaisia leluja. Lisäksi oli kaksi mummoa lähistöllä, toinen aivan näköpiirissä. Hoivaajista ei siis ollut puutetta. Tätä ihanaa aikaa kesti vuoteen 1939. Marjatta oli talvisodan syttyessä viisivuotias. Onneksi hän ei voinut aavistaa, mitä elämä häneltä vaatisi ja toisi tullessaan.

Kuusamosta Pudasjärvelle

Määtän talo oli Kuusamossa Kurvisen kylän laidalla. Hiekkainen kärrytie kulki kylän läpi. Venäjän raja oli lähellä, pelko hiipi kyläläisten mieliin, huoli tulevasta.

Sodanuhka muuttui todeksi, kun kotikylä julistettiin sotatoimialueeksi. Siviiliväestö piti evakuoida turvallisemmille seuduille. Kylä tyhjennettiin, naiset ja lapset vietiin kiireesti Pudasjärvelle. Lähtö oli niin nopea, ettei mukaan ehditty ottaa juuri mitään. Ensimmäisen yön Määtän naisväki nukkui paljaalla lattialla, kun ei ollut vuodevaatteita. Yöpymispaikka oli Kuoliovaaran kansakoulu Ala-Livon kylässä. Matka jatkui aamulla Pudasjärvelle.

Isä toi seuraavana päivänä vuodevaatteita ja muutakin tarpeellista tavaraa. Paikkakuntalaiset kohtelivat heitä huonosti ja syyttivät pinnareiksi. Väittivät heidän lähteneen huvikseen naapuripitäjään lomailemaan.

Marjatan yhdeksänvuotias veli oli myös mukana. Molemmat lapset sairastuivat hinkuyskään ja kovaan kuumeeseen. ”Voi olla, että lapset olisivat menehtyneet sairauteen ilman sattuman puuttumista asiaan”, Marjatta kertoo.

”Samassa huoneessa meidän kanssamme asui myös raskaana oleva nainen, jolla alkoi synnytys. Synnytys osoittautui vaikeaksi ja hänelle kutsuttiin lääkäri. Synnyttäjä siirrettiin toiseen huoneeseen. Lääkäri huomioi kuitenkin myös meidät, yskivät sairaat lapset ja toimitti meille asianmukaiset lääkkeet. Niin me selvisimme hinkuyskästä.”

Evakkoon lähtijöille oli jaettu tarkat, viralliset ohjeet, mitä kaikkea tuli ottaa mukaan evakkoon lähtiessä. Määtät asuivat syrjässä ja lähtö oli niin äkillinen, ettei heille jäänyt aikaa tavaroiden keräämiseen ja matkan valmisteluun. Onneksi perheenisä oli lähistöllä ja pystyi hoitamaan asiat seuraavana päivänä.

Virallinen luettelo toimenpiteistä ja mukaan otettavista tavaroista:

Pito- ja vuodevaatteet
Ruokailuvälineet
Ruokaa viideksi vuorokaudeksi
Valkoinen lakana – lumivaipaksi pommikoneiden takia
Henkilöllisyys- ja työvoimapaperit
Rahat ja arvoesineet ja niiden omistuksen todistavat paperit
Arvopaperit
Henkilökohtaiset lääkkeet ja ensiapuvälineet
Polkupyörä ja/tai sukset, huolellisesti pakattuna ja merkittynä omistajan nimi ja syntymäaika. Osoite sijoituskunta ja purkausasema

Kaikissa pakkauksissa piti olla merkittynä myös sisältö. Lisäksi ohjeissa oli vielä seuraava määräys: Kullakin henkilöllä tulee olla vaatteisiin kiinnitettynä tai taskuun laitettuna pahvinen lappu, jossa on tarkat henkilö- ja osoitetiedot. Lapsille lappu ripustettiin kaulaan.

Kesäksi Määtät palasivat kotiin. Koti oli poltettu, mutta evakossa oli huonot olosuhteet. Kotiin piti keväällä päästä; laittamaan perunaa maahan ja kylvämään porkkanoita ynnä muita kasviksia. Tilapäinen asumus ei tuntunut ongelmalta, kun oltiin kuitenkin omassa pihassa. Siellä tunsi olevansa turvassa.

Ruoka laitettiin pihalle pystytetyn kotaa muistuttavan kehikon piston alle tehdyssä nuotiossa. Samassa nuotiossa kuumennettiin myös järvestä kannetut pyykkivedet. Pyykit keitettiin pesuainevedessä ja huuhdeltiin järvessä. Puut sahattiin justeerilla, pitkällä ja raskaalla kahden ihmisen liikuttamalla sahalla. Marjatta, pieni tyttö toisessa päässä ja raskaana oleva äiti tai kymmenvuotias veli toisessa. Elämä oli raskasta työtä. Talvi 1941 oltiin kotona.

Pahin ongelma oli pelko. Se ei hellittänyt hetkeksikään. Partisaaneja oli liikkeellä ja tuhotöistä kerrottiin harva se päivä. Metsään ei uskaltanut mennä kuin suurella joukolla puita tekemään.

Taas pakoon

Taas jouduttiin lähtemään, kun jatkosota alkoi kesäkuussa 1941. Kuusamossa on paljon pieniä kyliä. Irnin ja Poussun kylät sijaitsevat kauempana Venäjän rajasta, joten pakolaiset vietiin sinne. Poussusta tuotiin lehmätkin kesäksi kotiin. Sieltä ei olisi saanut lähteä, mutta mummu karkasi lasten kanssa kävellen.

”Oli kävelty koko päivä. Noin viisi kilometriä ennen kotia tuli saksalaisten kuorma-auto takaapäin. Mummulla oli voipaketti kädessä, hän nosti käden korkealle ja auto pysähtyi. Voipaketin hinnalla saimme kyydin kotiin saksalaisen kuorma-auton lavalla. Oli kova kyyti soratiellä”, muistelee Marjatta.

Evakosta ei olisi saanut lähteä, kotona oli vaarallista, mutta mummu ei viihtynyt vieraiden nurkissa.

”Kerrankin oltiin piilossa keskeneräisen talon välikaton parrujen päällä, kun poliisit kävivät karkulaisia etsimässä.”

Kurkijärven varuskunta ja sairaala

Vuonna 1939 oli säädetty poikkeusolosuhteita koskeva laki työvelvollisuudesta. Laki velvoitti kaikki 15–65-vuotiaat osallistumaan mihin tahansa heille osoitettuun työhön. Vain maanviljelijät ja muut erityisammateissa toimijat olivat poikkeus. Koska miehet olivat rintamalla ja muissa sotatoimissa, työvoimana olivat naiset ja reservissä olevat yli 46-vuotiaat miehet. Nuorempien miesten tekemisiä määritti asevelvollisuuslaki koskien kaikkia 16–46-vuotiaita miehiä. Naiset ja vanhat ukot olivat siis esimerkiksi rakennustyömaiden työvoimana. Niin myös Määtän perheen äiti. On otettava huomioon myös se, että elinikä oli huomattavasti alhaisempi kuin nykyään. Harva eli yli kuusikymmentävuotiaaksi.

Talvisodan päätyttyä rauhan säilymiseen ei uskottu. Vuonna 1940 Kurkijärvelle perustettiin varuskunta ja sotilassairaala. Alueelle rakennettiin miehistöparakit, 14 aliupseeritaloa ja kuusi upseeritaloa. Talvella 1941 oli jo koulutettavana yli tuhat asevelvollista. Varuskunnassa oli kanttiini, keittiö, hevostallit ja sairaala. Kun jatkosota alkoi heinäkuussa 1941, koko varuskunta muutettiin sairaalaksi. Potilaspaikkoja oli 700, suomalaisille 600 ja saksalaisille 100 paikkaa. Sairaalassa oli neljä lääkäriä, 23 sairaanhoitajaa, 54 lääkintälottaa ja muissa töissä 44 naista.

Vuonna 1942 sairaala muuttui kokonaan saksalaisille. Saksalaisten aikana henkilökunnan määrä oli vielä paljon suurempi. Siellä oli koko lähiseudun työvoimalle töitä ja lottia tuli kauempaakin.

Kahdeksanvuotiaana vastuulliseen tehtävään

”Vuonna 1942, kun oltiin evakossa Pudasjärvellä, äiti synnytti tyttären. Sain siskon. Katri tuli hänen nimekseen.”

”Muutimme syrjäkylällä olleesta evakkopaikasta autiotaloon kirkonkylälle. Äidin piti mennä rakennukselle töihin. Vauva jäi minun vastuulleni”, kertoo Marjatta.

”Äiti kävi vain välillä imettämässä lapsen ja meni takaisin töihin. Jouduin kahdeksanvuotiaana vauvan äidiksi.”

Katri-siskon hoito oli Marjatan vastuulla syntymästä asti. Äiti oli koko ajan töissä tai piti ruokamiehiä. Lisäksi äiti oli useita kertoja raskaana. Raskaudet olivat ongelmallisia ja vauvat kuolivat. Yhden synnytyksen vaikeutumisen takia jouduttiin tekemään keisarinleikkaus. Siitä seurasi paha haavatulehdus ja kuukauden pituinen sairaalassa olo.

”Pelkäsin, että äiti kuolee. Mietin, mitä tehdä pikkusiskon kanssa. Ajattelin, etten pysty yksin hänestä huolehtimaan, kun isä oli välillä reissutöissä. Äidin sisarella ei ollut lapsia, joten päätin antaa Katri-siskon hänelle, jos äiti kuolee. Olin silloin yhdeksänvuotias. Katri oli kaikkialla mukanani. Kannoin sylissä ja selässä sekä vedin perässäni kelkalla talvella ja kesällä kärryillä. Vastuu tuntui raskaalta, leikit oli leikitty, huoleton lapsuus peruuttamattomasti vain kaunis muisto.”

Kun lapsia lähetettiin Ruotsiin turvaan pois sodan jaloista, äiti oli hankkinut Marjatallekin lähtöluvan. Lappu oli jo hänen kaulassaan mutta hän ei halunnut lähteä – kuka Katri-siskoa hoitaisi. Äitikin ymmärsi silloin, että se olisi ongelma. Marjatta sai jäädä Suomeen.

”Kylälle tuli kiertokoulu. Mekin veljeni kanssa menimme sinne. Minun kouluni loppui lyhyeen. Äidin piti käydä töissä, joten siskolle ei ollut hoitajaa. Jäin viikon päästä kotiin hoitamaan siskoa. Luku- ja kirjoitustaidon piti riittää, samoin yksinkertainen laskennon taito. Ne minulla jo oli. Laajempi koulusivistys jäi hankkimatta.”

”Katri-sisko oli minulle suunnattoman rakas. Suru oli suuri, kun hän sairastui tuberkuloosiin 1948. Sen lisäksi tuli vielä aivokalvontulehdus. Heikentynyt elimistö ei sitä enää kestänyt. Hän kuoli kuusi- ja puolivuotiaana.”

Leirielämää kotipihassa ja sitten Haapavedelle evakkoon

”Isä oli sodassa talvi- ja jatkosodan aikana noin kaksi vuotta. Naapurin reserviläisisäntä rakensi saunan pintalaudoista. Kun pyöreää tukkia aletaan sahaamaan, ensimmäisessä laudassa on toinen puoli kuoren peittämä, siis puun pintaa. Ne laudat ovat hylkytavaraa, ohuita ja eri levyisiä. Niistä se sauna tehtiin.”

Kun Marjatan isä siirrettiin reserviin, hän rakensi pienen, noin kahdenkymmenen neliömetrin kokoisen pirtin. Siinä asuttiin kuusi vuotta. Ajoittain asukkaita oli tilapäisesti kymmenenkin.

”Lääkäri määräsi riisitautisen serkkuni maaseudulle toipumaan. Tädin perhe asui Helsingissä. Serkkuni ja oman perheen lisäksi oli työmiehiä ja tilapäisiä yösijan tarvitsijoita. Koko pirtti oli siskonpetinä. Oma perhe nukkui ainoassa sängyssä, joka kasattiin päiväksi.”

Elokuussa 1944 tuli taasen lähtö. Kyläläiset kuljetettiin Utajärvelle kuorma-autoilla. Myös lehmät ajettiin sinne.

”Utajärveltä meidät lähetettiin karjavaunulla Ouluun. Eväät katosivat matkan varrella, ei ollut edes vettä, nälkä vaivasi. Oulussa Tuiran asemalla saimme paljasta näkkileipää ja vettä. Sekin vei pahimman nälän. Matka jatkui Oulaisiin. Siellä lotat tarjoilivat mannapuuroa. Muistan hyvin, kuinka ihanalle se maistui. Asemalle tuli nuori poika hevosella hakemaan meitä kotiinsa. Matkan pituutta en tiedä, mutta noin kilometrin jouduimme kävelemään. Kärryt lipesivät ojaan, kun hevonen pillastui jostain syystä. Perillä meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Mies portinpielessä seisoi kainalosauvojen kanssa ja sanoi: ”Näitä vieraita pitää kohdella hyvin.” Sieltä saimme elinikäisiä ystäviä. Kaipasimme heitä, kun pääsimme takaisin kotiin. Se oli viimeinen evakkoreissu.”

Kaikki nämä lapsena koetut levottomat ajat ja kuullut kauheudet ovat aiheuttaneet painajaisia koko elämän ajan, vielä vanhanakin.

Kovaa uurastusta työssä ja eläkkeellä

Marjatta tutustui yritteliään äitinsä mukana työelämään jo lapsena. Nuoruus meni töitä tehdessä. Hänen äitinsä piti työmaaruokaloita, ruokki myös kotonaan reissumiehiä. Uittomiesten ponttoonillakin, joessa olevalla lautalla, Marjatta oli äitinsä kanssa jo ihan pienenä. Myös kaikki kotityöt tulivat tutuksi kuin huomaamatta niissä auttaessa.

Sodan jälkeen Marjatta oli työmaaruokaloissa äitinsä apuna. Kun hän muutti Ouluun, hän sai talonmiehen paikan ja hoiti sitä monta vuotta. Mentyään naimisiin Voitto Rapakon kanssa Marjatta teki välillä lastenhoitotöitä, kun omat lapset olivat pieniä. Myös vanhusten avustaminen on hänen työhistoriaansa. Hän on kasvattanut kaksi omaa tytärtä ja hoitanut lääkäriksi opiskelleen tyttären kaksi lasta tyttären opiskelun ja väitöskirjan tekemisen ajan. Eläkkeelle hän jäi röntgenapulaisen tehtävästä.

Marjatan mies oli näkövammainen, joten hän tarvitsi kaikissa kotiaskareissa apua. Hänellä oli muitakin sairauksia. Marjatta on huolehtinut 20 vuotta työnsä ohella miehestään. Eläkkeelle jäätyään Marjatta olikin täysipäiväisesti miehensä omaishoitaja ilman palkkaa. Yhteiskunta ei katsonut lähes sokean, sydänvikaisen miehen tarvitsevan päivittäistä apua.

Marjatalla itselläänkin on monia terveysongelmia. Ankara lapsuus sota-aikana on jättänyt jälkensä, samoin raskas ruumiillinen työ. Terveysongelmistaan huolimatta Marjatta, miehensä huoltamisen lisäksi, on osallistunut ja osallistuu yhä yhteisönsä toimintaan kotikylällään Oulun Pateniemessä. Kerhotoimintaa on kaksi kertaa viikossa ja teatterimatkoja ja retkiä lähialueille naapuripitäjiin harrastajaryhmien mukana. Marjatta hoitaa liikunnalla sydänterveyttään ja särkeviä jäseniään. Vesijuoksua, kuntosalia ja uintia hän harrastaa viikoittain. Lisäksi Marjatta seurustelee säännöllisesti pitkäaikaisten hyvien ystävien kanssa. Hän huolehtii edelleen omakotitalonsa kaikki työt ja juoksevat asiat.

Tämä kevät toi surun. Voitto Rapakko, Marjatan mies kuoli keväällä 2017. Lasten ja ystävien avulla hän jaksaa eteenpäin.

Marjatta Rapakko edustaa sitä maaseudun syrjäkylien sukupolvea, joka on jäänyt ilman omaa syytään osattomaksi niin sanotusta koulusivistyksestä. Sen sijaan hänellä on runsaasti monipuolista elämänkokemusta sekä pitkän ja vaikeuksia täynnä olevan elämän antamaa viisautta.