Marjatta Hietala - yleisen historian professori, kaupunki- ja innovaatiohistorian tutkija

Marjatta Hietala kertoo karjalaisesta evakkotaustastaan

Molempien vanhempieni ja isovanhempieni sukujuuret ulottuvat Johannekseen, Kaijalan kylään ja Johanneksen edustalla oleviin saariin. Johannes (nykyään Sovietsk) on rannikkopitäjä, 25 kilometriä Viipurista etelään. Kylästä on löydetty kivikautisia asuinpaikkoja ja esineitä. Se sijaitsi Rokkalanjoen rannalla (kartoissa Kosenjoki) ja 1939 siellä oli 151 taloa, kaksi kansakoulua, osuuskauppa, suojeluskuntatalo ja nuorisoseuran talo. Ensimmäinen merkintä maakirjoissa Puusa-talosta Kaijalan kylässä nro 3 löytyy vuodelta 1559. Myös äitini puoleisen suvun (Rastas) juuret ulottuvat 1500-luvulle. Äidinäitini Hilma Rastas oli omaa sukua Kontto, joka oli yksi kylän vanhimmista perintötiloista.

Johanneksesta Valkealaan

Talvisodan alettua äitini Maire Puusa (o.s. Rastas, 1916–2014) sulki itsenäisyyspäivänä 1939 kotinsa oven Johanneksen pitäjän Kaijalan kylässä. Hän matkusti Rastaan perheen autolla Ruokolahdelle evakkoon sylissään puolitoistavuotias Aili-tytär. Mukana oli myös pieni käsilaukku, valokuvat ja pari tekstiiliä. Puusan sukutila ja vuonna 1928 rakennettu talo oli jätettävä.

Isäni, Nikolai Puusa (1908–1993) oli kutsuttu jo syyskuun yhdeksäs päivä Humaljoen linnakkeelle ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Sodan sytyttyä hänen asemapaikkansa oli Koiviston linnakkeella. Arvokkaimmat esineet ja talon paperit, todistukset sekä käyttämättömät häälahjat isäni hautasi tammitynnyreihin, kun hän pääsi käymään kotona talvisodan alussa. Kun Karjala vallattiin takaisin, löytyi vain kaksi lasilautasta. Moskovan rauhan jälkeen sinne sijoitetut uudet venäläiset asukkaat olivat löytäneet kätköt.

Talvisodan alussa Puusan taloon sijoitettiin sairaanhoitajia, mutta helmikuussa 1940 Johanneksen talot poltettiin, ettei venäläisille jäisi suojaa.

Talvisodan päätyttyä vanhempani sijoittuivat Kiirlan kartanoon, muonamiehen mökkiin. Se oli kova paikka maatalousoppilaitoksen käyneelle maatalon isännälle, Nikolai Puusalle. Isäntäväen kanssa ei tullut ongelmia, mutta mökki vain oli liian pieni viidelle hengelle. Puusat olisivat voineet jatkaa maatalonpitoa Porin lähellä Lattomerellä, mutta tarjottu paikka ei miellyttänyt merelliseen ja vehreään ympäristöön tottuneelle perheelle. Veljekset Nikolai, August ja Aadolf Puusa ryhtyivät etsimään järvenrantatilaa. Sellainen löytyi 1941 Valkealan kunnan Kuivalan kylästä noin 14 kilometrin päässä Kouvolasta.

Aadolf-veli oli jo ennen sotia siirtynyt Sippolaan Osuusliike Jykevän Hirvelän konttorin johtajaksi. Hän järjesti Nikolai Puusalle lainan, jonka turvin uusi koti ostettiin, kun korvaukset menetystä tilasta maksettiin vasta sodan jälkeen. Vuonna 194I taloon asettuivat Puusan veljesten (Nikolai ja August) perheet, Olga-sisar ja Johanneksen Huunonsaaresta kotoisin ollut Karoliina-isoäiti (o.s. Mellanen) sekä myöhemmin myös Aadolf Puusan leski lapsineen. Taloa ehdittiin kunnostaa vain kuukausi ennen kuin jatkosota syttyi ja Nikolai ja August Puusa joutuivat rintamalle.

Isäni Nikola Puusa kirjoitti satoja kirjeitä rintamalta. Pelko läheisten kuolemasta oli aina läsnä. Maire-äiti leipoi öisin ruisleipiä, joita lähetti paketissa isälleni, enolleni ja serkulleni rintamalle. Uusi koti sijaitsi Kuivalan kylässä Utin lennoston lähellä ja se oli sotatoimialuetta. Pommitukset ulottuivat Kuivalaan saakka. Äitini heräsi joka yö kello kaksi, kun saksalaiset koneet laskeutuivat Utin lentokentälle, tankkasivat polttoaineitta ja lähtivät edelleen kohti pohjoista. Siellä, Valkealan pitäjän Kuivalan kylässä minä synnyin 19. kesäkuuta 1943.

Sodan jälkeen Nikolai Puusa oli hyväksytty rakennusmestarikoulutukseen, mutta osittain perheen painostuksesta hänen täytyi luopua opiskelupaikasta ja vastata suurperheen elatuksesta, kun myös äiti, sisar ja kuolleen Aadolf-veljen perhe tarvitsivat turvaa.

Ester Kähösen persoona viitoitti urapolkua

Kävin sisareni kanssa oppikoulua Kouvolan tyttölyseossa, joka oli 1940 Kouvolaan siirretty Viipurin toinen tyttökoulu opettajineen kaikkineen. Koulun rehtori, karismaattinen historianopettaja, filosofian lisensiaatti Ester Kähönen vaikutti uravalintaani. Koulussa panostettiin taideaineisiin, musiikkiin ja kuvaamataiteisiin.

Koulunkäynti helpottui ja koulumatka lyheni, kun maatila myytiin 1950-luvun lopulla. Enää ei tarvinnut kulkea linja-autolla kouluun. Vanhempani ostivat Kouvolasta Kaunisnurmelta talon ja isäni meni palkkatyöhön varastopäälliköksi TVH:n (Tie ja vesirakennushallitus) varastoon. Kouvolassa molemmat vanhempani pääsivät vapaa-ajallaan toteuttamaan toivettaan. Isäni jatkoi kirjallista tuotantoaan, ja molemmat tekivät taitavilla käsillään käsitöitä. Nikolai-isä valmisti puusta kestäviä leluja lastenlapsille ja Maire-äiti kutoi mattoja ja poppanaliinoja, virkkasi ja neuloi.

Tultuani yliopistoon 1963 liityin Viipurilaiseen osakuntaan ja asuin viisi vuotta Karjalais-pohjalaisessa ylioppilasasuntolassa Vallilassa Mäkelänrinne 5:ssä, jossa viipurilaisella osakunnalla oli oma kiintiö.

Johannes-seura kodin perintönä

Vanhempani toimivat aktiivisesti Johannes-seurassa ja osallistuivat vuosittaisiin Johannes-juhliin, samoin he toimivat myös Kouvolan karjalaisten seurassa. Olen jatkanut tätä perinnettä pitämällä esitelmiä ja kirjoittamalla Johanneksesta, Viipurin vaikutusalueesta ja Karjalasta.

Isäni avusti Johannes-lehteä useilla artikkeleilla, osallistui Kansallismuseon ja Johannekselaiset ry:n kansanperinteen keruukilpailuihin, joissa hän sijoittui useimmiten palkintosijoille. Osa isäni kirjoituksista ja piirroksista on koottu kirjaksi Karjalainen Kylätie. Elämää Johanneksessa v. 1908–1939 ja Kohtalon vuodet 1939–1944 Helsinki 1992). Osa kirjoituksista on ilmestynyt myöhemmin teoksessa Kaijala. Kylä Karjalassa Viipurin läänin Johanneksen pitäjässä (Gummerus 2000). Kirjoitukset käsittelevät kotikylää, Johanneksen kauppatoimintaa, lapsuusmuistoja, perhejuhlia, hautajaisia ja sodan aikaa. Kirjoitin itse Kaijala-kirjaan kylän harrastustoiminnasta ja artikkelin Karjalaiset – selviytymisen sankarit. Olimme sisareni Aili Olkkosen kanssa mukana kirjan toimituskunnassa.

Kodin ja koulun perintönä on minulla voimakas karjalainen identiteetti. Olen sivunnut Johanneksen ja menetetyn Karjalan historiaa tutkimuksissani, pitänyt lukuisia esitelmiä aiheesta, myös Johannes-seuran tilaisuuksissa. Karjalainen kulttuuri tuli osaksi opetustoimintaani Joensuun yliopistossa, jossa toimin yleisen historian professorina 1994–1996. Johdin Joensuun yliopistossa englanninkielistä Karjalan tutkimusohjelmaa, International Study Program in English on Karelia, the Baltic Area and Eastern Europe.

Isäni ei halunnut käydä entisillä asuinsijoilla, kun siihen tarjoutui mahdollisuus Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Kävimme äitini ja sisareni kanssa kaksi kertaa Kaijalassa ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa ja toisen kerran vuonna 2000. Kun vierailimme Smirnovien talossa, joka oli rakennettu Puusan talon perustuksille, kerroimme että isäni oli istuttanut sekä kuusiaidan että omenapuun. Tällöin perheen emäntä haki puusta omenan, jonka veimme isälleni.

Isäni tuntoja kuvaa hänen kirjoittamansa säkeet ”Kotikyläni Kaijala” -kirjoituksen lopussa vuodelta 1962: ”Se kuva, joka jäi meille rakkaasta kotikylästä eletyn elämämme taustaa vastaan, pysyy mielissämme läpi elämän. Ei sitä voi himmentää unohduksen usvaverho, vaan herkkinä hetkinä ajatuksemme liitelee sinne – rakkaille syntymäseuduille – hengessämme kosketamme tuttua oven ripaa – tai hipaisemme pihaportin pieltä. Siellä tulipalossa tuhoutuneen koivun juurista nousee uusi verso.” (Karjalainen kylätie, s.20)

Professori Aura Korppi-Tommola kertoo Marjatta Hietalan tutkijanurasta

Yleisen historian professori Marjatta Hietala kuuluu Aira Kemiläisen aatehistorialliseen koulukuntaan. Hän aloitti Suomessa innovaatioiden ja kansainvälisten kontaktien tutkimisen ja toi historiantutkimukseen tavan työskennellä tutkimusryhmässä. Hän toimii sekä kotimaisissa että kansainvälisissä luottamustehtävissä.

Yhdyskuntasuunnittelu ja palvelututkimuksen vahva perusta

Marjatta Hietalan mielenkiinto jakautui jo opiskeluaikana historiaan ja valtiotieteellisen tiedekunnan oppiaineisiin. Hän opiskeli ensin yleistä historiaa sekä sen rinnalla tilastotiedettä, sosiologiaa ja valtio-oppia. Valmistuttuaan ensin filosofian maisteriksi 1968 ja kahta vuotta myöhemmin filosofian lisensiaatiksi hän saattoi valtio-opin opinnot päätökseen ja valmistui valtiotieteen maisteriksi vuonna 1971.

Yhdyskuntasuunnittelu kiinnosti häntä ja hän hakeutui ensin sisäministeriön ja sieltä valtioneuvoston kanslian suunnitteluosaston tutkijaksi. Tutkijan intensiteetillä laadituilla selvityksillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta valtioneuvoston päätöksiin, koska ne tehtiin puoluepoliittisin argumentein. Yhdessä Kari Hietalan kanssa laaditun tutkimuksen Palvelusten väestöpohjat ja niiden määräytyminen. Yksittäisten palvelusten sijoittuminen eri keskusluokkiin nykytilanteessa ja tulevaisuudessa tuloksia käytettiin joka tapauksessa hyväksi alueellisia luokituksia laadittaessa.

Palvelujen tutkimuksessa Hietala halusi päästä syvemmälle ja jatkoi historian ja valtiotieteiden opintojaan ja siirtyi Helsingin yliopiston historian laitokselle yleisen historian assistentiksi Jaakko Suolahden ja Pekka Suvannon aatehistoriaan suuntautuneeseen tutkijayhteisöön.

Tilastot historiantutkimuksen avuksi

Väitöskirjatyön aikana Hietala tutustui Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Aira Kemiläiseen. Vuonna 1975 valmistunut väitöstutkimus koski Saksan oikeistolaista ja militaristista nationalismia Ernst Jüngerin ja tämän lähipiirin kirjoitusten pohjalta. Hietalan sisällönanalyysiin perustuva tutkimusote ja tilastollisten metodien käyttö oli uutta historian alalla. Se aiheutti keskustelua eivätkä kaikki historiantutkijat olleet vakuuttuneita niiden käyttökelpoisuudesta historiallisiin aineistoihin. Yhteistyökumppanina tässä pioneerityössä oli Tampereen yliopiston professori Viljo Rasila.  Sittemmin tilastolliset metodit ovat tulleet osaksi tutkimusrutiinia ja niitä opetetaan jo perusopinnoissa.

Yhteistyö Aira Kemiläisen kanssa jatkui väitöksen jälkeenkin ja muuttui vuosikymmenien kuluessa läheiseksi ystävyydeksi.  Kemiläisen ympärille muodostui aatehistoriallinen koulukunta, jonka merkittävin jäsen Marjatta Hietala on.

Hietala on julkaissut aate- ja kaupunkihistoriallisia tutkimuksia monelta eri alueelta. Kemiläisen kanssa hän jatkoi rotuhygienian tutkimusta. Aatehistoria laajeni innovaatioiden leviämistä koskevaan tutkimukseen. Siihen kokonaisuuteen on kuulunut myös tieteenharjoittajien kansainvälisten kontaktien tutkiminen ja useiden opinnäytetöiden ohjaaminen myös siltä alalta. Viimeisimmässä suuressa hankkeessaan Tutkijat ja sota hän on tavallaan palannut sotakokemuksen analysointiin, mikä oli läsnä hänen väitöskirjassaan.

Kaupunkihistorian ja innovaatioiden tutkimus

Toinen laaja tutkimusalue on ollut kaupunkihistoria ja innovaatioiden leviäminen. Hietala on osoittanut vertailevissa kaupunkitutkimuksissaan, että Suomi oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä hyvin edistyksellinen teknisten innovaatioiden, kuten puhelimen ja katuvalaistuksen käyttöönotossa. Sitä koskevat merkittävimmät teokset ovat vuonna 1987 ilmestyneet Services and Urbanization at the Turn of the Century. The Diffusion of Innovations ja Marjatta Bellin kanssa vuonna 2002 julkaistu Helsinki – The Innovative City, josta ilmestyi 2017 uudistettuna versiona nimellä Helsinki – Finland´s Innovative Capital.

Pääosa Hietalan tuotannosta on julkaistu englanniksi, saksaksi ja ruotsiksi. Merkittäviä yhteistyökumppaneita ovat olleet ruotsalainen Lars Nilsson sekä Miroslav Hroch ja Luda Klusáková Prahan Kaarlen yliopistosta, Anngret Simms Dublinin yliopistosta ja vuonna 2000 Leicesteristä Helsingin yliopistoon siirtynyt Peter Clark. Useat ulkomaiset tutkijat ovat ottaneet käyttöönsä Hietalan innovaatioiden leviämistä koskevan vertailevan metodin. Kansainvälistä yhteistyötä ovat olleet myös Kaupunkihistoriallisen komission piirissä laaditut historialliset karttateokset Helsingistä ja Kokkolasta.

Kansainvälistä tutkimusta ja luottamustehtäviä

Kaupunkihistoria vei Marjatta Hietalan kansainvälisiin luottamustehtäviin, kun hänet valittiin vuonna 1981 Kaupunkihistorialliseen komissioon edustamaan Suomea Eino Jutikkalan jälkeen ja myöhemmin sen hallituksen jäseneksi. Hän sai komitean välityksellä ja jäseniltä lukuisia kutsuja luennoimaan ja kirjoittamaan artikkeleita kokoomateoksiin ja tieteellisiin aikakauskirjoihin. Hän on myös tutkinut useaan otteeseen ulkomaisissa yliopistoissa ja arkistoissa. Väitöskirjatyön parissa Max Planck -instituutissa vietetyn ajan jälkeen hän tutki muun muassa Lontoossa, Minnesotassa, Berliinissä ja New Yorkissa, jossa hän tutki Rockefeller-säätiön arkistosta suomalaisten tiedemiesten kansainvälisiä kontakteja.

Kansainvälisen historiatieteen komitean hallituksen ruotsalainen jäsen Eva Österberg esitti Hietalaa vuonna 2005 Kansainvälisen historiatieteiden komitean (CISH) hallitukseen ja Hietala tuli valituksi. Hietalan valinnan tukena oli myös edellinen puheenjohtaja, saksalainen Jürgen Kocka. Hietala oli ensimmäinen suomalainen CISH:n hallituksessa ja viisi vuotta myöhemmin puheenjohtajana ensimmäinen nainen ja ensimmäinen Pohjoismaiden edustaja sitten 1920-luvulla vaikuttaneen norjalaisen Halvdan Kohtin.

Naisena miesvaltaiseen professorikuntaan

Assistenttikauden jälkeen vuodesta 1986 Marjatta Hietala toimi pitkään Suomen Akatemian vanhempana tutkijana. Professoriksi hänet valittiin pitkän taiston jälkeen, kun hänet nimitettiin vuonna 1993 Joensuun yliopiston yleisen historian professoriksi. Useissa aiemmissa professorin nimitysprosesseissa Hietala ohitettiin osittain sukupuolen ja osittain tutkimusaiheiden takia, koska asiantuntijat painottivat valtiollista poliittista historiaa ennen Marjatta Hietalan edustamia tutkimussuuntauksia.

Marjatta Hietala oli Joensuuhun tullessaan kolmas naispuolinen yleisen historian professori Alma Söderhjelmin (nimitys 1927) ja Aira Kemiläisen (1971) jälkeen. Suomen historian professorin virassa ei kukaan nainen ollut vielä ollut. Professorina Marjatta Hietala oli opetus- ja tutkimussuuntautunut. Hän toi historiantutkimukseen luonnontieteissä yleisen tavan muodostaa tutkimusryhmä. Hän johti useita tutkimusprojekteja ja osallistui kotimaisiin ja kansanvälisiin hankkeisiin.

Joensuussa Marjatta Hietala johti ja uudisti monitieteistä, englanninkielistä Karjalan tutkimusohjelmaa, International Study Program in English on Karelia, the Baltic Area and Eastern Europe. Vuonna 1996 Marjatta Hietala kutsuttiin Tampereen yliopiston yleisen historian professoriksi. Siellä hänen ympärilleen muodostui tieteentutkimukseen, innovaatioihin sekä aate- ja kaupunkihistoriaan pureutuva tutkijaryhmä, johon tutkijat siirtyivät hänen mukanaan muun muassa Helsingistä ja Joensuusta.  Hänen seuraajakseen professoriksi Tampereelle tuli tästä ryhmästä Marjaana Niemi, jonka oppilaat ovat näin Kemiläisen koulukunnan neljäs sukupolvi.

Yliopistollisena opettajana Hietala oli vaativa ja samaan aikaan oppilaita kannustava. Hän ohjasi 39 väitöstutkimusta ja toimi lausunnonantajana ja vastaväittäjänä kymmeniä kertoja eri yliopistoissa.

Tutkimusmetodien kehittäjänä hän on vaikuttanut merkittävästi myös oppikirjojen laatijana. Kari Myllyksen kanssa laadittu Tutkijan tilastolliset tiedon lähteet (1982) ja Kristiina Graaen kanssa laadittu Suullista historiaa. Veteraanikansanedustajat haastateltavina (1994) olivat ensimmäisiä Suomessa julkaistuja metodioppaita näiltä aloilta.

Tiedehallinnon palveluksessa

Tiedehallintoa Marjatta Hietala palveli Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan jäsenenä vuosina 1995–2000, ylioppilastutkintolautakunnassa 1993–2003 sekä useissa komiteoissa ja työryhmissä. Hänen panoksensa oli ratkaiseva, kun eduskunnan kirjastossa aloitettiin 1980-luvulla veteraanikansanedustajien haastatteluprojekti, jossa on nauhoitettu vuoteen 2016 mennessä lähes 400 entisen kansanedustajan haastattelut.

Lisäksi Hietala on toiminut yliopistojen ja oppiaineiden evaluoijana lähes kaikissa maamme yliopistoissa ja useissa Euroopan maissa sekä Floridassa Yhdysvalloissa. Eräs pitkäaikainen ja merkittävä tehtävä oli toimia Unescon oppikirjaprojektissa, jossa tutkittiin kansainvälisyyssuosituksen periaatteiden ilmenemistä Italian, Neuvostoliiton, Saksan demokraattisen tasavallan, Puolan, Suomen ja Iso-Britannian lukion oppikirjoissa.

Marjatta Hietala on toiminut useissa säätiöissä ja tiedejärjestöissä ja puolustanut niissä historian ja yleisen historian tutkimusedellytyksiä. Historiallisen seuran esimiehenä hän toimi vuonna 1994 ja edisti siellä kansallisbiografia-hankkeen toteuttamista.  Suomalaisen Tiedeakatemian hallituksessa hän oli kaksi kolmevuotiskautta ja oli sen edustajana Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksessa. Tiedeakatemian hallituksessa hän oli aluksi ainoa nainen, kuten hänen ikäpolvensa tutkijanaiset eri yhteyksissä joutuivat olemaan.

Hietala ei kuitenkaan osallistunut 1980-luvulla syntyneeseen naishistorian tutkimukseen. Ainoat julkaisut tältä alalta olivat Lars Nilssonin kanssa toimitettu antologia Women in Towns (1999) ja naistutkijoiden elämäkerrat Suomen Kansallisbiografiassa. Hietala toimitti useita kokoomateoksia, joissa hänen tutkimushankkeidensa ja oppilaidensa tuloksia julkistettiin. Lisäksi hän toimi Scandinavian Journal of Historyn suomalaisena toimittajana kaksitoista vuotta.

Marjatta Hietalan kansainvälisen akateemisen uran huipentuma oli vuonna 2015, kun hän toimi Jinanissa Kiinassa järjestetyn historiatieteiden konferenssin presidenttinä. Häneen kohdistui valtava julkisuus Kiinan tiedotusvälineissä ja kiinalaiset naispuoliset opiskelijat pitivät häntä roolimallina ja parveilivat hänen ympärillään. Suomi ja Tampereen yliopisto tulivat tunnetuksi konferenssin 2800 osallistujan ja kiinalaisen yleisön keskuudessa.

Tiedeyhteisö on arvostanut Marjatta Hietalan ansioita tutkijana ja vaikuttajana. Hänet on palkinnut Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Tiedeseura ja Suomalainen Tiedeakatemia. Suomen Historiallinen Seura on kutsunut hänet kunniajäseneksi ja Tukholman yliopisto kunniatohtoriksi.

Tieteellisen toimintansa lisäksi Marjatta Hietala kirjoitti lukuisia yleistajuisia artikkeleita ja kolumneja muun muassa Aamulehteen ja Kouvolan Sanomiin.

Karjalaista vieraanvaraisuutta

Hietala identifioitui voimakkaasti evakkoväkeen ja piti yhteyttä Johannes-seuraan. Karjalainen vilkkaus ja vieraanvaraisuus auttoivat häntä myös kansainvälissä yhteyksissä. Hietaloiden koti oli tukikohta, jossa vierailevat ulkomaiset tutkijat saivat maistaa suomalaista perinneruokaa ja suomalaiset kollegat keskustelivat epävirallisesti yhteiskunnasta ja tutkimusongelmista. Tarjottavat marjat ja sienet olivat itse poimittuja ja kasvikset omalla palstalla kasvatettuja. Marjatta Hietalan harrastuksia voikin sanoa perhekeskeiseksi vieraanvaraisuudeksi.