Kerron äitini kokemuksista sodan aikana. Olen kuullut tarinat äidiltä ja siskolta. Ei ole omaa kokemusta, koska olen syntynyt sodan jälkeen.

Äitini Martta Röppänen o.s. Koivula syntyi Sortavalassa v 1911 ja kuoli 1991 Oulussa.

Isä Anton Koivula oli rakennusurakoitsija s. 1885 Suistamolla. Äiti Marfa Markof oli opettaja s. 1879 Suistamolla. Lapsuus oli varjeltu, oli hyvät vanhemmat ja varakas koti. Oli myös turvattu nuoruus. Martta kävi koulua mm. 3 vuotta Sortavalan tyttölyseossa. Työikäisenä hän toimi lääkärin vastaanottoapulaisena. Martta suoritti uimahyppynäytöksiä ja harrasti laulamista.

Sitten tuli avioliitto v. 1933 isäni Flegont Röppäsen kanssa. Ammatiltaan Flegont oli työnjohtaja, vakuutusasiamies ja kauppias sekä oli venäjän ja saksan kielen osaaja. Vain muutaman vuoden kuluttua syttyi sota. Isä lähti sotaan niin kuin kaikki miehet, jotka kynnelle kykenivät. Äitini elämä ei ollut helppoa. Äitini jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa.

Piti lähteä Karjalasta

Meni koti ja turva: voi sanoa kaikki. Jäivät vain lapset, poika ja tyttö sekä vähän tarpeellisia vaatteita sekä joitakin kodin tavaroita. Evakkoon piti lähteä pian, aikaa ei ollut paljon. Äidillä oli turvana tai ”haittana” anoppi ja isän veljen nuori vaimo ja hänen kaksi pientä poikaa.

Evakkomatka vei kohti Pohjanmaata Vaasaan. Naiset olivat hevoskyydillä. Sama hevonen oli kotonani pitkään. Jossakin Seinäjoen kieppeillä metsätiellä tuli vastaan kuorma-auto, jonka lavalla oli sotilaita. Yksi heistä vilkutti kovasti naisille. Hän oli isäni, siis elossa vielä. Se oli ihmeellinen sattuma.

Takaisin Karjalaan

Sinne tietenkin omaisteni piti päästä. Kun he tulivat Salmiin, koti oli palanut. Oli joitakin mökkejä ehjänä. Naiset ja lapset majoittuivat parhaimpaan. Siellä oli tulisija ja pihalla kaivo. Naiset alkoivat laittaa tulta pesään. Tuvassa oli halkolaatikko. Kun he avasivat kannen, sieltä löytyi puiden sijasta kuollut mies, venäläinen sotilas. Varmaan kova shokki heille, ei kovin mukavaa katseltavaa. En tiedä, kuinka he siitä selvisivät.

Siskoni kertoi, hän oli n. 3-vuotias ja veli 6–7-vuotias, että he kävivät lähimmältä naapurilta hakemassa maitoa. Äiti sanoi kuulemma: ”Lapset, kävelkää ojan pohjaa, olkaa varovaisia.” En tiedä, miksi heidän piti kävellä ojanpohjaa, olisiko tiellä ollut silloin liikennettä, sotilaskuljetuksia.

Elämä ei jatkunut Kajalassa kauan, piti lähteä lopullisesti

Koti menetettiin toistamiseen ja lopullisesti.  Salmiin jäi pari pientä hautaa, vauvana kuolleet kaksoisveljeni. Sinne jäi kaunis Karjala. Oliko se silloin sitä?

Evakkotie johti jälleen Vaasaan, missä perheeni asui muutaman vuoden.

Äiti kertoi hauskan jutun, mikä sattui Vaasan torilla hänen siellä ostoksilla ollessaan. Vanha karjalaismummo tuli ostamaan kananmunia torimyyjältä. Hän kysyi hintaa ja myyjä vastasi: ”Tio mark” ja toisti ”tio mark”, jolloin mummo tuiskahti: ”Mitä Tsiukat, sano suoraan.”

Korvenkylä

Perheeni sai niin sanotun kylmätilan Korvenkylän Heikinharjusta, se kuului silloin Oulujoen kuntaan. Sinne rakennettiin kahden perheen talo. Siellä savusaunassa synnyin ja lammas sai kaksi karitsaa samaan aikaan.

Hannus

Isäni ja äitini joutuivat luopumaan maasta, koska isäni terveys heikkeni ja hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Äitini aika meni neljän lapsen hoitamiseen, eikä maatilan ja karjanhoito luonnistanut, vaikka anoppi ja setäni perhe tulivat avuksi.

Muutimme Hannukseen. Sinne vanhempani perustivat pienen kaupan. Olin silloin kaksivuotias.

Takaisin Heikinharjuun

Hannuksesta muutimme takaisin Heikinharjuun. Asuimme talon toisessa päässä. Muistan, että siellä oli kylmä ja huoneet olivat keskeneräiset. Kun olin 8-vuotias, muutimme Heikinharjusta Ouluun ja evakkoperheen jatkuvat muuttamiset harvenivat, elämä jatkui omilla urillaan.

 Pitihän se Karjala nähdä minunkin, toteaa Marjatta Halonen

”Kävin katsomassa äidin kotikaupunkia Sortavalaa v. 2007. Tuntui, että elämä kaupungin kohdalla oli pysähtynyt siihen aikaan, kun suomalaiset lähtivät.

Pystyin katsomaan paikkoja ilman tunteita. Ei minulla, juurettomalla, ollut siellä mitään. Ei ollut enää äidin kotitaloa. Paikalla oli tehtaan piippu, jossa vuosiluku 1985. Oli jotenkin tyhjä olo.”