Marja Pakarinen - rehtori voi lähteä eläkkeelle, diakonissa ei

Lahtelaisen Marja Pakarisen jo 70 vuotta kestänyt elämäntyö diakonian parissa on poikkeuksellisen pitkä ja rikas. Ensin diakonissana ja sairaanhoitajana, alueensa ensimmäisenä hiippakuntasisarena, sairaanhoidon opettajana. Sitten edistyksellisenä rehtorina, jonka aikana Lahden diakoniaopisto tuli tunnetuksi korkeatasoisena ja haluttuna diakonia-alan kouluttajana. Eläkkeelle jäätyään hän vei diakoniaa Viroon, jatkoi kirjoittamistaan ja veti saattohoito- ja eläkkeelle valmentautumiskursseja.

Eikä aktiivinen työ diakonian ja sisarkunnan parissa ole päättynyt, vaan se jatkuu. Eli 1989 eläkkeelle jääneen Marja Parisen sanoin: Rehtori voi jäädä eläkkeelle, diakonissa ei.

Kehtolauluna Saimaan aallot

”Ei ollut Marjalla vielä aika taivaaseen lähteä”, luki onnittelukirjeessä, jonka Toivo Pakarinen ojensi 9-vuotiaalle tyttärelleen.

Selitys epätavalliseen tekstiin vie toukokuuhun 1926, jolloin Marja syntyi. Äiti, Edit, oli laivassa Saimaalla matkalla Viipurin synnytyssairaalaan, kun poltot alkoivat. Hän ehti kuitenkin Lappeenrantaan, ystäväperheeseen, jossa lapsi syntyi valekuolleena, napanuora kaulan ympärillä. Onneksi seuralaisena laivassa oli ollut Taipalsaaren seurakuntasisar ja perillä odotti kätilö, joka tiesi konstit: hän heilutti vastasyntynyttä jaloista.

Pian tämän jälkeen Pakarisen perhe muutti Pielisjärvelle ja sieltä kolme vuotta myöhemmin Kaustiselle, jonka kirkkoherraksi Toivo Pakarinen, evankelinen pappi, oli valittu. Äiti hoiti kirkkoherran virastoa, ja tätä työtä hän jatkoi myös Alastarolla, jonne 5-henkinen perhe muutti vuonna 1936. Valmiudet työhön hän oli saanut Vaasassa ruotsinkielisen sähkölaitoksen kirjanpitäjänä.

Alastarolla Marja kävi kansa-, mutta Loimaalla oppikoulun. Ylioppilaaksi hän pääsi viimeisenä sotavuonna. Ylioppilasluokastaan hän toteaa, että se oli oikein hyvä luokka. Niinpä he kokoontuivat joka vuosi vuoteen 2005 saakka tapaamaan toisiaan ja ihmettelemään ajan kulua. Kevättä, jolloin 21 nuorta vietti luokanvalvojansa pihassa kodikasta juhlahetkeä valkoiset lakit päässä onnellisen tietämättöminä edessä olevista vuosista.

Koulunpenkiltä sisarkodin hoiviin

Ensi kosketuksen diakoniatyöhön Marja Pakarinen sai ylioppilaskeväänä 1945. Tulevaisuussuunnitelmat oli tuolloin tavallinen puheenaihe, ja siitä Marjakin keskusteli luokkatoveriensa kanssa. Kun eräs heistä kertoi rukoilleensa, että Jumala kutsuisi hänet diakonissaksi, Marja ihmetteli valintaa. Toki hän pappilan tyttärenä oli diakonissan nähnyt, mutta ei hänen työtään tarkemmin tuntenut.

Asia valkeni, kun pappilaan tuli vierailulle Lahden Diakonissalaitoksen johtaja Elias Pentti, perheen ystävä. Päivällispöydässä hän kysyi Marjalta, mihin hän aikoo lähteä opiskelemaan. Marja kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan, jotka olivat olleet pienestä pitäen selvät: ensin sairaanhoitajaksi ja sitten 12 lasta. Kun vieras lähti, hän pyysi Marjaa saattajaksi linja-autoasemalle ja kertoi lähettävänsä tälle tietoa Diakonissalaitoksesta ja hakupaperit sinne, sillä ”laitokselle tarvitaan ylioppilaita, joilla on mahdollisuus tulla opettajiksi ja johtajattariksi”.

Marja Pakarinen ei voinut muuta kuin lähettää Lahden diakonissalaitokseen hakemuksensa, johon oli rehellisesti kirjoittanut, ettei hänellä ole kutsumusta diakoniaan, mutta uskoo Jumalan sen hänelle antavan. Kun kutsu sitten laitokseen kuului, hän seisoi eräänä syyskuisena päivänä Lahden asemalla ja kuuli kookkaan, valkomyssyisen diakonissan kysyvän: ”Onko se sisar Marja?” Toinen diakonissa odotti tulokasta diakonissalaitoksen ruokasalissa, jonne oli katettu lauantai-ateria: hernerokkaa, näkkileivän pala ja jälkiruoaksi teetä. Sen jälkeen uusi sisar majoitettiin Aamuruskoon, jossa hän sai huoneen kahdeksannen sängyn, hetekan, joka vedettiin sairaalasängyn alta.

Opiskelu diakonissan ammattiin alkoi.

Arvosana myös ilosta

Kun Marja Pakarinen aloitti opiskelunsa Lahden Diakonissalaitoksella, hän oli ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja kurssinsa nuorin. Jotkut olivat jopa kymmenen vuotta vanhempia ja hankkineet työkokemusta sotalottina. Sopeutuminen olikin alussa vaikeaa. Sen sijaan opiskelu sujui sairausjaksoa lukuun ottamatta ongelmitta. Arvosanat olivat hyviä, ja erikoismaininnan hän sai iloisuudestaan. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta arvosanalta, joten Marja kirjoitti kotiin, että ”ne antavat arvosanoja vain ilosta, mutta työstä ei puhuta mitään”. Ja uhkasi muuttua toisenlaiseksi. Vanhemmilta tuli heti hätähuuto:

”Älä, hyvä lapsi, muuta itseäsi. Ei se ilo paha ole, ja sen avulla jaksat paremmin”.

Vanhemmat olivat oikeassa. Tytär on jaksanut, vaikka hän jo seuraavana talvena sairastui vakavasti tuhkarokkoon, joka jätti jälkensä. Pitkään jatkunut kuume aiheutti sydänoireita – myöhemmin todettiin aortan läppävika. Sairaus pani Marjan miettimään tulevaisuuttaan ja sitä, onko hänestä sairaanhoitajaksi.

Vastaus löytyi Raamatun psalmista 94: ”Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?” Kun Jumala tietää ja johtaa, hän saattoi jatkaa opiskeluaan, johon kuului työharjoittelua eri sairaaloissa, mutta myös kotisairaanhoitoa.

Tammikuussa 1950 Marja sai todistuksen Helsingin Diakonissalaitoksen sairaanhoitajatarkoulusta. Puolitoista vuotta myöhemmin hänet vihittiin Lahden Diakonissalaitoksen diakonissaksi, ja hän sai valkoisen koesisarmyssyn sekä lauseen, joksi laitos oli valinnut: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö” (Matt.14:22). Marja kertoo, että se samoin kuin koesisarlause ”Katso, tässä minä olen, lähetä minut” (Jes.6:8) olivat aina mielessä, kun Diakonissalaitos määräsi, minne hänen piti mennä. Itse hän ei koskaan hakenut paikkaa.

Sairaanhoidon oppivuodet

Sairaanhoitajana Lahden Diakonissalaitoksen sairaalassa Marja Pakarinen työskenteli 2,5 vuotta.

Tästä kaudesta hän toteaa, että ”se ei ollut vain hyvää vaan parasta oppimisaikaa”. Tuntemus, kuinka tärkeää on hoitaa potilaita hyvin ja antaumuksella, syveni koko ajan.

Vuonna 1952 Diakonissalaitos lähetti Marjan Helsinkiin Sairaanhoitajien Jatko-opistoon, josta hän valmistui sisä- ja silmätauteihin erikoistuneeksi sairaanhoidon opettajaksi. Sen jälkeen hän työskenteli Lahdessa laitoksen ensimmäisenä sairaanhoidon opettajana. Opettajakokemus lisääntyi, kun lääkintöhallitus määräsi hänet vuoden 1956 alussa lukukaudeksi Kuopion sairaanhoitajakouluun aloittamaan sisätautien sairaanhoidon opettamisen paikallisessa sisätautisairaalassa. Sen loputtua Helsingin Sairaanhoitajien Jatko-opisto pyysi häntä vuodeksi sisätautien sairaanhoitoon erikoistuvien opettajaksi. Näiden harjoittelupaikka oli Joensuun keskussairaala, jossa Marjakin oli viisi viikkoa.

Lukuvuoden 1956–1957 Marja muistaa mielenkiintoisena ja opettavana, sillä jatko-opistossa opiskelivat samaan aikaan kirurgiseen sairaanhoitoon ja lastensairaalahoitoon erikoistuvat sekä opettajiksi valmistuvat. Viimeisessä kevään istunnossa rehtori kiitteli Marja Pakarista työtodistusta antaessaan Itä-Suomen valloituksesta, mustalaislähetyksen tutuksi tekemisestä – yksi hänen 18 kummilapsestaan on mustalaistyttö – ja hedelmäsalaatista, jota Marja vierailleen usein valmisti.

Helsingin jälkeen Marja palasi keväällä 1957 sairaanhoidon opettajaksi Lahteen. Seuraavana vuonna hän sairastui aasialaiseen flunssaan, minkä jälkitautina oli korvasylkirauhasen kasvain. Se leikattiin, mutta kirurginen toimenpide aiheutti osittaisen kasvohalvauksen ja leikkauskierteen. Niiden seurauksena ulkonäkö muuttui, mikä sai 32-vuotiaan sisaren kysymään: ”Miksi, Jumala, annoit tämän minulle tapahtua? Voinko jatkaa työtäni diakonissana ja opettajana?”.

Perhe ja ystävät samoin kuin työtoverit kuitenkin tukivat. Erityisesti Marjan mieleen ovat jääneet laitoksen ylilääkärin rohkaisevat sanat: ”Ei ole aihetta suruun, sillä sisar Marjalla on suuri elämäntehtävä edessä”.

Leikkauksesta toivuttuaan Marja jatkoi sairaanhoidon opettajana Lahdessa ja Helsingissä, mutta käväisi välillä puoli vuotta seurakuntasisarena Hämeenkyrössä. Kesäkuussa 1963 hänet määrättiin vt. ylihoitajaksi Lahden laitokseen ja seuraavana vuonna uuden, Lahden Diakonialaitoksen sairaanhoitajakoulun johtajaksi.

Kuopio sai oman ”hiipparin”

Johtajuus ei kestänyt kauan, sillä jo seuraavana keväänä Marja Pakarinen kutsuttiin Kuopion hiippakuntasisareksi.

Nimitys ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Suomen Kuvalehti kertoi toukokuussa, että Kuopiossa on astunut hiippakuntasisaren virkaan diakonissa Marja Pakarinen, joka on maassamme ensimmäisiä alallaan. Savolaisen kotoisasti hän oli saanut tittelikseen ”hiipparin”.

Edellisenä vuonna oli hyväksytty uusi kirkkolaki, jonka tultua voimaan hiippakuntasisaren virka oli perustettu. Se oli tervetullut, sillä hiippakunnallisen diakonissan tarpeellisuudesta oli puhuttu puoli vuosisataa.

Marja aloitti työnsä Kuopion tuomiokaputulissa toukokuussa 1965 ja tunsi olevansa odotettu. Sisarliiton sihteerinä hän tunsi seurakuntasisaria, entuudestaan kaupungin ja hieman laajaa työkenttääkin, mutta itse tehtävä oli luotava. Työn kirjo oli laaja. Hän oli hiippakunnan kaikkien seurakuntasisarten asiantuntija-esimies, jonka tehtävänä oli ohjata sisarten työtä ja valvoa, että heidän asunto- ym. asiat olivat kunnossa. Tämä edellytti käyntejä sisarten kodeissa ja työpaikoilla.

Kolme vuotta kestänyt hiippakuntasisaraika oli Marja Pakariselle diakonian korkeakoulu. Se avarsi diakoniatyön näköaloja ja antoi rohkeutta olla diakonian asiantuntija, miksi häntä tulevina vuosina Sisarliiton puheenjohtajana ja useiden komiteoiden ja työryhmien jäsenenä tarvittiin. Kuopion aika oli myös erinomaista koulutusta tulevaa rehtorin työtä varten.

Rohkeasti uuteen tehtävään

Kun Lahden Diakonialaitoksen rehtori-johtajattaren virka avautui vuonna 1968, siihen pyydettiin Marja Pakarista. Hän suostui mielellään. Siitä alkoi hänen kaksikymmentä vuotta kestänyt rehtorikautensa, elämän lakikaari, josta hän toteaa: ”Se oli työntäyteistä ja palkitsevaa aikaa, joskus yksinäistäkin. Kun minulla ei ollut perhettä, saatoin rauhassa paneutua työhön. Olin tuolloin myös aika hyvässä kunnossa.”

Jo seuraavana vuonna koulun nimi muuttui Diakoniaopistoksi ja johtajattaresta tuli rehtori. Työ edellytti myös osallistumista Diakoniasäätiön toimintaan ja sisaryhteyksien ylläpitämistä. Marja kuului itseoikeutettuna opiston johtokuntaan ja oli sen sihteeri. Seuraavana vuonna hänet nimettiin säätiön johtokuntaan, jossa hän oli koko rehtorikautensa. 1980-luvulla hän oli myös Suomen Diakonialaitosten Liiton hallituksen jäsen.

Rehtorin työnsä lisäksi Marja Pakarinen opetti. Ensin diakoniaoppia, seurakuntasisar- ja raamattupiirityötä, työnjohto-oppia ja sielunhoitoa, sitten sosiologiaa ja viestintää ja viimeisinä rehtorivuosinaan vielä työnohjausta ja hoitotyön etikkaa. Monen eri alan hallitseminen vaati jatkuvaa opiskelua ja tietojen päivittämistä. Diakoniaopiston toimintakertomusten mukaan hän opiskelikin koko ajan ja usein ainetta, jota hän seuraavana lukukautena opetti. Hän osallistui Sisarliiton, kesäyliopistojen ja ammattikasvatushallituksen järjestämiin seminaareihin. Eikä vain opiskelijana, vaan myös järjestäjänä, esitelmöitsijänä ja asiantuntijana.

Varsinaisen päivätyön rinnalla rehtorilla riitti intoa myös kirjoittamiseen. Muun muassa oppikirja Seurakuntasisaren ammattikuva on hänen kynästään.

”Opiskelemme elämää varten”

Marja Pakarisen rehtorikausi ajoittui suurten koulumuutosten aikaan. Ensin, 1970-luvulla, tulivat yhteishaku ja -valinta ammattioppilaitoksiin, seuraavalla koko keskiasteen koulutus, myös diakoniatyöntekijöiden koulutus, uudistui. Molempien suunnitteluun ja toteuttamiseen tarvittiin lahtelaisen rehtorin tietoja ja taitoja.

Tästä kaikesta hyötyi hänen oma oppilaitoksensa. Rehtorikautensa ansioiksi Marja mainitsee koulutuksen muokkaamisen ja kouluyhteisön rakentamisen avoimeksi ja moderniksi. Lupa kyseenalaistaa tiettyjä sääntöjä ja ohjeita asetti koko opettajakunnalle melkoisen haasteen, josta se selvisi kunnialla. Opiston henki, avoimuus ja luottamus olivat tärkeitä, samoin vuorovaikutus opettajien ja oppilaiden välillä.

”Näimme tehtäväksemme kuunnella opiskelijoita ja tukea heitä kasvussa aikuisuuteen, vastuuseen ja itsenäiseen, rohkeaan elämään”, Marja tiivistää opistonsa ydintehtävän. Oli tärkeää, että jokainen opiskelija löytäisi oman tiensä. Että hänestä kasvaisi ”avoin, empaattinen, elämää kokeva ja Jumalaan sekä itseensä luottava ihminen”.

Näihin ”tienetsimiskeskusteluihin” rehtori käytti paljon aikaa. Opiskelijoilla oli myös lupa tulla aina juttelemaan hänen kanssaan.

Rehtori voi jäädä eläkkeelle, diakonissa ei

Elokuussa 1989 lopussa rehtori Marja Pakarinen jäi eläkkeelle. Läksiäisiä oli vietetty toukokuussa: ensin joka kurssin oppilaiden kanssa ja viimeksi opiston ja säätiön johdon kanssa, jonne ”pojat” kantoivat hänet kultatuolissa.

Tunnustukseksi työstään Marja sai kirkon diakonian kunniamerkin, jonka hänelle ojensi piispa Martti Sihvonen sanoen, että merkittävin eroavan rehtorin elämäntyö on ollut diakonissakoulutuksen uudistaminen. Työtoveri lausui kalevalaiseen mittaan riimitetyn runonsa Sisarelta sisarelle, ja opiskelijat varustivat rehtorinsa eläkevuosiin eväspussein ja lukemisin.

Kiitospuheessaan Marja kertasi elämänsä vaiheet ja totesi, että opettaminen ja hoitaminen ovat kumpikin oppimista, leikkimistä ja hoivaamista. Vuorovaikutusta, jonka tavoitteena on vähentää elämisen esteitä ja löytää käyttämättömät voimavarat. Kumpaakaan ei voi tehdä ilman rakkautta, molemmat perustuvat uskoon ja luottamukseen. Rehtorina hän kertoi viihtyneensä hyvin, mutta jättävänsä toimen nyt iloiten ja lähtevänsä ”katselemaan, mitä jännittävää Jumala on minulle vielä suunnitellut”.

Pari vuotta myöhemmin Marjan nimipäivillä Diakoniasäätiön johtaja Kari Vappula kysyi, aikooko hän vielä jotakin diakonialaitoksen hyväksi tehdä. Marja kertoo vastanneensa: ”Saat pyytää ihan mitä tahansa, ja minä teen mitä minä haluan”.

Siitä alkoi hyvä ja antoisa yhteistyö, jota Marja on tehnyt Dilan Salpakankaan sivutoimistosta ”sydämen halusta eikä palkan tähden”. Ja tekee edelleen.

Työtä Viron diakonian hyväksi

”Ei minulla ole erityistä luovuttamisen tai loppumisen tunnetta, sisarkunnassahan ei ole erikseen työ- ja eläkeaikaa. Siinä on vain aikaa, armonaikaa”, Marja Pakarinen totesi Diakonia-lehdessä eläkkeelle siirtymiskesänä 1989. ”Rehtori voi jäädä eläkkeelle, diakonissa ei. Vain Jumala panee eläkkeelle.”

Eläkkeelle lähtö ei tullut Marjalle yllätyksenä, sillä hän oli valmistautunut siihen monin tavoin, muuan muassa hankkimalla uuden kodin Hollolan Salpakankaalta. Silti hän eräänä aamuna rukoili Jumalalta: ”Anna minulle homma, minkä osaan ja jaksan”.

Pyyntö täyttyi jo samana päivänä. Diakonissalaitoksen diakoniajohtaja Paavo Voutilainen soitti ja kertoi, että Viron kirkko oli pyytänyt Suomesta apua diakoniatyöntekijöiden kouluttamiseen ja nyt Kirkon Diakonia- ja Yhteiskuntatyön Keskus suunnitteli koulutuksen aloittamista Virossa. Tätä työtä johtamaan hän pyysi entistä opettajaansa. Marja suostui, ja sai mukaansa kaksi hiippakuntasisarta.

Niin alkoi työ naapurimaan diakonian hyväksi. Eikä se ollut vähäistä, sillä aivan alkeistahan Virossa oli aloitettava. Eli uskontunnustuksesta ja katekismuksesta, sillä virolaisten pohjatiedot olivat hatarat. Oli tehtävä opetusmateriaali, järjestettävä Tallinnassa asuminen ja suunniteltava seminaarit. Hankkeen rahoitti Suomen Kirkon Ulkomaanapu, joka maksoi myös suomalaisten matkat. Itse opetus oli vapaaehtoistyötä. Rahaa Viron diakoniatoimintaan saatiin arpajaisista, joiden voitot sisaret toivat Suomesta.

Vuosina 1990 – 1991 seminaareja järjestettiin neljä, vuosina 1992 – 1995 harvemmin, mutta edelleen eri puolilla maata. Päätöskurssi oli toukokuussa 1996 Tallinnan Diakoniakeskuksessa. Kiitokseksi työstään Tallinnan luterilaisen kirkon piispa ojensi suomalaisille diakoniamerkin.

Kirjoittaminen selkeyttää ajatukset

”Nyt on varaa pysähtyä, katsella ympärilleen ja itseensä. Huomaan itse kantavani tällä rajavyöhykkeellä lapsuuden ja nuoruuden taakkoja. Tutkittuani niiden mukanaolon tarpeellisuutta voin osan jättää.”

Näin Marja Pakarinen toteaa kirjoituksessaan Keski-ikäiseltä keski-ikäiselle, joka julkaistiin Tampereen hiippakunnan vuosikirjassa 1977. Se kertoo, että kirjoittaja hallitsee sanan ja omaa luistavan kynän. Sillä käsin Marja on suurimman osan teksteistään kirjoittanut – ja kirjoittaa edelleen saaden kiitettävää palautetta käsinkirjoitetuista kirjeistä ja omatekoisista korteista.

Marjalle kirjoittaminen on ollut helppoa ja sitä hän on tehnyt aina, sillä ”kirjoittamista voi käyttää muistin apuna, mutta myös jäsentää sen avulla ajatuksiaan”. Taidon hän kertoo perineensä isältään, jolla oli aina kynä ja paperia mukanaan kuten hänellä itselläänkin. Marjalta on tilattu paljon kirjoituksia alan lehtiin ja vuosikirjoihin. Varsinainen urakka oli Sisarkunnan tarinoiden kokoaminen neljäksi kirjaksi. Kun Diakonia-lehti arvosteli niitä, se arvosti erityisesti sitä, että kirjoituksia oli pyydetty kaikilta sisarilta eikä lähdetty valikoimaan kirjoittajia.

Yhteyksistä sisariin eli Lahden Diakonialaitokselta valmistuneisiin Marja huolehtii edelleen, sillä hänen vastuulla on kiertokirjeiden kirjoittaminen kaksi kertaa vuodessa sisarille, joita oli vuonna 2014 noin 800. Hänellä on kotona arkisto, josta löytyy jokaisen sisareksi vihityn nimi, syntymäaika ja pieni historiikki. Hän muistaa sisaria näiden merkkipäivinä ja osallistuu mahdollisuuksiensa mukaan myös heidän hautajaisiinsa. Muistokukkavihkossa on aina kaksi liljaa ja ruusuja, tekstinä virren 343 viimeinen säkeistö.

Elämäni talo ei ole vielä valmis

Eläkevuosinaan Marja Pakarinen oli harkinnut elämänsä tarinan kirjoittamista ja käynyt sitä varten vuonna 2004 Oma elämäkerta -kurssin Kansan Raamattuseuran toimintakeskuksessa Vivamossa. Sillä ”jokaisen ikääntyvän ihmisen tärkein tehtävä on panna elämänsä palikat paikoilleen. Elämän inventoiminen kirjoittamalla avaa myös mahdollisuuden uuteen kasvuun.”

Tästä kurssista Marjan mieleen on jäänyt harjoitus, jossa jokaisen piti piirtää elämänsä talo. Hän oli hahmotellut sen jo kaksi kertaa aikaisemmin: ensimmäisen kerran 50-vuotiaana, jolloin taloja oli kaksi: isän ja äidin puhdas, hyvin hoidetun puutarhan keskellä oleva talo ja oma, kaupungin keskellä oleva, erilaisia ihmisiä, ääniä ja värejä pursuava talo. Seitsemän vuotta myöhemmin, jolloin hän oli toipumassa vakavasta sairaudesta, talo tuntui olevan melkein valmis – vain katto puuttui. Sen hän toivoi saavan vihreän, rakkauden, värin.

Vivamossa talosta tuli erinäköinen, sillä Marja katsoi sitä menneisyyden silmin, vaikkakaan ei vielä museona. Elämäkerta-kirjan valmistumisvaiheessa 87-vuotias Marja puhui jo elämästään talona, jota oli rakentanut vuosikymmenet ja joka tavoittelee jo harjakorkeutta.

Elämänsä talon, diakonian, hän toteaa oikeaksi valinnaksi: ”Diakonissan ammatti on käytännön läheinen, ja hän on mukana missä apua tarvitaan. Olen käytännöllinen ja pidän toimintaa tärkeänä”.

Diakonissaksi päätymistä hän pitää Jumalan johdatuksena ja opettajana olemista lahjana. Omasta elämästään hän toteaa, että se on ollut rikasta elämää diakonian poluilla ja elämänikäistä ihmettelyä, mitä kaikkea diakonia onkaan.