Marja Nuuttila-Helenius - arkkitehti, arkkitehtitoimiston osakas ja alan uranuurtaja

Marja Nuuttila-Helenius omin sanoin: Miten minusta tuli arkkitehti?

Jälkikäteen ajateltuna tuntuu, että eräänlainen tilanteiden ja tapahtumien nauha johdatti minua kohti Teknilliseen korkeakoulua. Kaikki lähtee perheestäni. Isästä, äidistä ja pikkusisarestani Kirstistä.

Isä oli maanviljelijäperheen poika Lapinjärveltä. Hänen molemmat vanhempansa tulivat vanhoista talonpoikaissuvuista, ja poikien oli tapana jatkaa talonpitoa. Isän kansakoulunopettaja oli kuitenkin sanonut perheelle, että kyllä tuo Lauri täytyy saada oppikouluun. Isäni isä oli epäileväinen, mutta mummuni oli päättäväisesti sitä mieltä, että tehdään opettajan ehdotuksen mukaisesti. Niin isäni pääsikin sitten oppikouluun, Kouvolan yhteiskouluun. Siellä hänen luokkatoverinaan oli Sylvi Visapää, josta myöhemmin tuli partiotyttöjärjestön ylijohtaja ja joka toimi myös kansainvälisissä yhteyksissä. Ehkä isä jo varhain näki, mitä tapahtuu, kun naiset saavat koulutusta.

Meidän perheemme lapsethan kaikki laitettiin Turun Suomalaiseen yhteiskouluun. Kun isältä kotona vieraat kysyivät – meitähän oli kolme tyttöä ja yksi poika, minä olin vanhin – kuinkas pitkälle tyttöjäsi koulutat, muistan, että isän vastaus oli aina: ”Niin pitkälle kuin niiden pää kestää! Ja samaa mieltä oli äitikin, joka itse oli käynyt Liikemiesten kauppaopiston ja hankki kotirouvana lisätienestejä hoitamalla yritysten kirjanpitoakotitöiden ohella.

Isä opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa maatalouden vesirakennus pääaineenaan maanviljelysinsinööriksi. Luonnollinen valinta pojalle yhdistää opintoihinsa maanviljely ja insinööritaito. Isä tutustutti minut jo pikkutyttönä sellaiseen rakennukseen kuin Teknillinen korkeakoulu. Hietalahden torin reunalla oli valtava rakennus, joka satuja kuunnelleen pikkutytön silmissä näytti linnalta. Kun olimme isän kanssa kävelyllä, kysyin häneltä, oliko tuo rakennus joku linna. Pommitukset eivät vielä silloin olleet tuhonneet osaa rakennuksesta. Isä vastasi rakennuksen olevan Teknillinen korkeakoulu ja lisäsi siihen, että sitä koulua hänkin oli käynyt. Linna, Teknillinen korkeakoulu, isän koulu muodostivat pikkutytön päässä kolmiyhteyden. Isän koulu. Koulu oli ilmiselvästi isälle tärkeä. Minulle oli syntynyt kutkuttava halu nähdä rakennus sisältäpäin.

Toisessakin varhaisessa muistossani isä ja Teknillinen korkeakoulu liittyvät yhteen. Hietalahden torin kauppahallin ensimmäinen kerros oli eräänlainen korkea sokkeli. Olimme käyneet hallissa, Hietalahden torilla oli lunta, ja isä osoitti hallirakennuksen jännittävää kulmaa, jonka sokkeli teki sanoen, että tuossahan on upea paikka lumiukolle. Siitä me kaikki kolme lasta innostuimme valtavasti ja ryhdyimme rakentamaan lumiukkoa isän ehdottamaan kulmaukseen. Lumiukko jäi siihen. Suureksi pettymykseksemme lumiukko ei enää ollutkaan paikallaan hallirakennuksen sokkelin mutkassa, kun seuraavan kerran menimme kauppahalliin. Isä lohdutti meitä lapsia kertomalla, että lumiukko on varmaan mennyt tuohon viereiseen kouluun. Lumiukko oli siis mennyt Teknilliseen korkeakouluun. Ei varmaan ihan sattumalta. Isä oli se, joka meille lapsille luki satuja. Tämäkin oli eräänlainen satu. Sadussa meidän lumiukko saattoi käydä Teknillistä korkeakoulua. Nyt meidän lumiukko oli päässyt sinne sisään.

Äitini oli helsinkiläistyttö, joka oli jo hyvin nuorena ystävystynyt tyttöjen ja nuorten naisten kanssa, jotka olivat kiinnostuneita ”modernista muotoilusta” ja arkkitehtuurista, ja niin äidistäni tuli funkkisfani. Perheemme muutti sitten isän työn perässä Turkuun, kun olin kuusivuotias vuonna 1938. Isä nimitettiin virkaan Turun maanviljelysinsinööripiiriin.

Äitini kaltaiselle funkkisfanille tarjoutui Turussa useita mahdollisuuksia tutustua funkkisrakennuksiin paikan päällä. Näille äidin tutustumisretkille meidät lapset otettiin aina mukaan. Turkuun valmistui vuonna 1941 uusi upea Erik Bryggmanin suunnittelema siunauskappeli, josta äiti sanoi heti, että siellähän on se hieno uusi, nyt mennään katsomaan. Äiti kuljetti meitä lapsia paitsi siunauskappeliin, myös Alvar Aallon Turun Sanomien lehtitaloon, joka oli valmistunut vuonna 1930. Alvar Aallon suunnittelema Maalaisten talo toimi teatterina, ja sinne menimme katsomaan Iloista leskeä. Samalla saatiin katsotuksi talo ja se esirippu. Ja isä puolestaan tutustutti meidät lapset perinpohjaisesti niin Turun linnaan kuin Turun tuomiokirkkoonkin. Rakennukset olivat siis kaikkialla.

Kolmannen nauhan solmukohdan muodostaa puolitoista vuotta nuorempi sisareni Kirsti. Kirstin ideasta rupesimme leikkimään lehdiksillä. Kirstistä paperinuket eivät olleet niin kovin fiksuja, aivan turhan yksinkertaisia. Lehdiksillä leikkiminen tarkoitti sitä, että leikkasimme lehdistä erilaisia ihmishahmoja. Näille oikeasta maailmasta leikatuille paperinukeillemme rupesimme sitten suunnittelemaan asuntoja. Lehdisten täytyi asua jossain. Me saimme isoja paperiarkkeja, joita äiti osti luultavasti Uudenmaankadun varrella olevasta kirjakaupasta, jonka omistajan hän tunsi. Rupesimme väsäämään huoneistoja, teimme pohjakaavan, huonejaon, sitten huoneisiin sisustukset. Aika pian kiinnitin huomiota siihen, kuinka nopeasti Kirsti piirsi. Katsoin lumoutuneena miten piirustuksia tuli suoltamalla. Tajusin kuinka erilaisia olimme. Kirstiä ei huolestuttanut yhtään oma vapaamielisyytensä. Pöytä saattoi surutta olla piirretty ylhäältä ja kukat sivulta päin. Aivan miten sattui. Minä en saanut syntymään lainkaan samanlaista suurtuotantoa kuin sisareni. Minussa oli jo silloin systemaatikon vikaa. Kirsti vain piirsi, hänelle se oli huoletonta leikkiä.   Minulle tämä piirtäminen oli älyllinen ongelma; yritin löytää jonkin järjestelmän, miltä suunnalta piirtäisin asunnon.

Muutimme jälleen isän työn perässä Turusta takaisin Helsinkiin siinä vaiheessa, kun minun oli määrä mennä lukioon. Menin Uuden Yhteiskoulun 6. luokalle. Pidin erityisesti matematiikasta, jota opetti Kanerva Luvela. Kun sitten tuli aika miettiä mitä ryhtyisin opiskelemaan, niin vaihtoehdoiksi rajautuivat matematiikan tai arkkitehtuurin opiskelu. Koska en tiennyt mitään yliopistosta enkä siitä, mitä matematiikan opiskelusta voisi seurata, valitsin arkkitehtuurin. Tiesinhän jo jotakin Teknillisestä korkeakoulusta, tiesin, että isäni oli siellä opiskellut. Matematiikka ei sittenkään vakuuttanut, se oli turhan teoreettista ja abstraktia. Sen sijaan näissä lehdiksissä olin jo tavallaan tehnyt suunnittelutöitä. Ja arkkitehtuuri tuntui käsin kosketeltavalta. Niin minä sitten tein sen valinnan, että menin Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin karsintakokeisiin. Nyt olin lumiukon jäljillä. Näkisin talon sisältä. Sitä paitsi olin jo nähnyt elävän naisarkkitehdinkin. Meillä oli Turussa käynyt kylässä isän kollega perheineen. Perheen äiti sattui olemaan arkkitehti – Sirkka Tarumaa.

Opiskelu naisena Teknillisessä korkeakoulussa

Vaikka Marja Nuuttila oli kirjoittanut kuusi laudaturia, mikä siihen aikaan oli hyvin harvinaista, ei se taannut helppoa opiskelua naisena Teknillisessä korkeakoulussa. Marja Nuuttila-Helenius muisteli, miten kuuluisa asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman, ”Mörri”, vaaksuttavalla äänellään saarnasi heti, että pitää valmistua ajoissa. Arkkitehdin urakaaren odotus oli sellainen, että oli perustettava oma toimisto tai vähintäänkin oltava osakas. Hakiessaan Mörriltä viimeistä suoritusmerkintäänsä Mörri kiitteli, että Nuuttilan lopputentti oli mennyt erittäin hyvin. Hän kertoi antavansa kiitettäviä arvosanoja erittäin harvoin ja pohti voisiko kuitenkin nyt antaa. Mörri totesi samalla liikuttuneena, että Nuuttila onkin sitten hänen viimeinen oppilaansa ennen eläkkeelle jäämistä. Sitä sanoessaan hänelle tuli vesi silmiin, mistä syystä Nuuttilankin silmät kostuivat. Kiitettävä arvosana mukanaan Nuuttila poistui huoneesta käytävään, jossa kohtasi kolme teekkarityttöä. Nämä lohduttivat: ”Älä sure, kyllä sinä varmaan seuraavalla kerralla pääset lävitse.” Marja Nuuttila valmistui arkkitehdiksi vuonna 1959.

Työura pioneerina

Marja Nuuttila-Helenius on kertonut: ”Minua ryhdyttiin värväämään Viljo Revellin toimistoon töihin. Hän oli voittanut Toronton kaupungintalon suunnittelukilpailun vuonna 1958. Olin ollut Mirja ja Heikki Castrénin kotitoimistossa töissä ja 1964 Heikki ehdotti, että menisin Revellille töihin. Toimisto sijaitsi nykyisessä City-korttelissa, jonne Aleksanterinkadulta mentiin ikivanhan käytävän kautta. Siellä oli sijainnut Sanan kirjapaino, ja näihin tiloihin Viljo Revell siirsi toimistonsa. Pitkän käytävän molemmin puolin oli toimisto- ja neuvotteluhuoneita. Neuvotteluhuoneessa piirrettiin yhdessä. Viljo oli hieno johtaja; hän antoi omalla iloisella ja lystikkäällä tyylillään, rennosti, työtehtäviä. Hän hahmotti suuntaviivat. Ensimmäinen työ koski Vuosaaren suurkortteleita. ”Sinä voisit ryhtyä ajattelemaan tätä asiaa.” Ystävällisellä ja suurpiirteisellä tavallaan Viljo ratkaisi myös konfliktin, joka syntyi talojen rännien sijoituksista. ”Sinun pitää katsella tilannetta laajemmin. Lähestytään asiaa vähän pidemmältä.” Rännit tehtiin sitten niin kuin olin suunnitellut. Viljo oli vähän kuin asianajaja. Meille kaikille Viljon kuolema jo samana vuonna oli rajua. Me kaikki jouduttiin ainakin kahta numeroa liian suuriin saappaisiin.” Marja Nuuttila-Helenius oli osakkaana Revellin kuoleman jälkeen töitä jatkaneessa toimistossa Heikki Castren & Co, vuodesta 1972 nimellä Castren-Jauhiainen-Nuuttila ja vuodesta 1974  Arkkitehtitoimisto CJN Oy. Vuonna 1988 hän luopui osakkuudesta ja jäi pois aktiivisesta työelämästä.

Marja Nuuttila-Heleniuksen työuran alkuaikoina ei naisen asema miesvaltaisella rakennusalalla ollut itsestään selvä ja naisarkkitehdit olivat harvinaisia suuren toimiston osakkaina. Pärjääminen vaati juuri niitä ominaisuuksia, joita hänellä oli: päämäärätietoisuutta, tinkimättömyyttä sekä mahdollisimman täydellistä ammattitaitoa. Mikäli suunnittelutehtävien parissa syntyi sukupuolesta johtuneita kriisitilanteita, Nuuttila-Helenius selvitti ne suorapuheisesti, tarvittaessa tiukastikin, mutta aina hyvään ammattitaitoon perustuvin keinoin. Näillä ominaisuuksilla hän saavutti kollegoiden, muiden suunnittelijoiden ja asiakkaiden luottamuksen. Nuuttila-Heleniuksen matemaattiseen lahjakkuuteen yhdistyi poikkeuksellisen laaja yleissivistys ja kielitaito sekä erinomainen muisti. Laaja-alainen kokonaisuuksien hahmottaminen helpotti työskentelyä.

Marja Nuuttila-Helenius osallistui suunnitteluryhmien jäsenenä monien mittavien kohteiden suunnitteluun, kuten Espoon virastotalo ja kaupungintalo, Lappeenrannan kaupungintalo ja Kluuvin Galleria. Hänen merkittävin työnsä, vaativa mutta rakas projekti oli Pasilan rautatieasema, jonka vastuullisena pääsuunnittelijana hän toimi. On ehkä onnellista, ettei hän ole kuulemassa, että rakennus on purettu uuden toimisto- ja liikekeskuksen tieltä. Toisaalta Nuuttila-Helenius oli realisti: näin kaupunkia rakennetaan, näin kaupunki kehittyy ja kasvaa.

Luottamustoimia

Marja Nuuttila-Heleniuksella oli lukuisia luottamustoimia. Hän oli Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn hallituksessa ja liittovaltuustossa, Rakennustaiteen museon (nykyinen Arkkitehtuurimuseo) edustajistossa sekä Architectan, Suomen Naisarkkitehtien Yhdistyksen puheenjohtaja ja pitkäaikainen hallituksen jäsen. Architecta järjesti Helsingin kaupungin taidemuseossa 1982 naisarkkitehtien työtä esittelevän näyttelyn, jonka vastuullisena suunnittelijana hän toimi. Näyttely, Pioneering Women Architects in Finland esitteli uranuurtajien töitä alkaen Wivi Lönnistä, ensimmäisestä naisarkkitehdista, jolla oli oma toimisto, ammatissa sillä hetkellä toimiviin. Näyttely kiersi useita vuosia ulkomailla, Yhdysvalloissa, Saksassa, Irlannissa ja Ruotsissa.

Taidemesenaatti

Marja Nuuttila-Heleniuksen sydäntä lähellä oli kuvataiteet. Ilona Anhava, johon hän oli tutustunut Galerie Artekin aikana, kutsui hänet Galleria Anhavan perustajaosakkaaksi, ja sitten gallerian hallituksen jäsenenä oli henkinen tuki sen toiminnassa. Marja Nuuttila-Helenius oli aina valmis keskustelemaan ja vaikka hän ei ollut varsinainen taiteen ammattilainen, hänen laaja yleissivistyksensä, syvällinen kiinnostuksensa kuvataiteeseen, elämänkokemuksensa ja terävä älynsä auttoivat ratkaisemaan monta pulmaa ja usein näkemään asioiden oikeat suhteet. Tärkeä kiinnostuksen kohde oli myös hänen yhdessä puolisonsa Antti Heleniuksen kanssa omistama Muurlassa sijaitseva Pullolan kartano, sen hoito ja saneerauksen suunnittelu sekä töiden johtaminen.

Antti Helenius, Juhani Jauhiainen, Ilona Anhava ja Pirkko-Liisa Schulman